Part 13

— Niin viisas taisit silloin todellakin olla, — lausui Leeni, — mutta rehellinen mies, — luulin minä kaikessa viattomuudessani, — osaa aina vastata tekojensa seurauksista. Mitäs siihen sanot?

— Että naiset kaikessa viattomuudessaan usein voivat tehdä tekoja saadakseen aikaan itselleen edullisia seurauksia, — vastasi siihen Aavikko melkein vahingon ilolla ja ilkeämielisesti.

— Kuinka inhottavaa! Niinkö kavalaksi minut sitte luulet? Siinä suhteessa en kuitenkaan ole niin pitkälle päässyt kuin te, hyvä herra, — sai Leeni sanotuksi ja kyyneleet olivat vähällä kiertyä hänen silmiinsä.

Kumpanenkaan heistä ei sitte saanut pitkään aikaan sanotuksi mitään. Leeni tuijotti, raskaasti hengittäen, Aavikkoon, tämä taas katsoi, otsaansa rypistäen, maahan.

— Ehkä nyt sitte voimme pitää tämän keskustelun päättyneenä? — sanoi vihdoin Aavikko.

— Ei likimainkaan, — vastasi Leeni tiukasti. — Niin vähällä et suinkaan pääse.

— Mitäs sitte tahdot?

— Vaadin, että tunnustat lapsesi omaksesi ja nyt ainakin tulet pitämään huolen siitä.

— Todista ensin, että se on minun! Tähän saakka et ole vielä voinut sitä tehdä. — Se ei ole vaikea asia. Muistathan, kun toistamiseen tapasimme toisemme täällä Helsingissä?

— Entä sitte?

— Onneksi sain sinut silloin käymään kanssani valokuvaajalla. Muistat kai, kenen nimelle teetit valokuvani?

— Se ei todista mitään.

Kyllä, kyllä se todistaa. Olinhan sillä hetkellä olevinani rouvasi, — noin vain leikillä. Minusta se kuitenkin riittää todistukseksi. Ja sillä perustuksella nyt teen vaatimukseni — julkisestikin, jos niin haluat.

Aavikko rypisti jälleen vihaisesti otsaansa.

— Niin, se oli vähän varomatonta leikkiä, josta tuli vaarallinen juttu teille, hyvä herra, — sanoi Leeni nyt vahingon ilolla. — Sen seurauksista et nyt pääse yli etkä ympäri.

Aavikko nousi paikaltaan ja alkoi marssia edestakaisin huoneessa.

— Minä en nyt sitte käsitä, miksi annoit häpeäsi näin pitkälle mennä, Leeni. Onhan muitakin ollut, jotka ovat samaan tilaan joutuneet ja ovat siitä kenenkään huomaamatta päässeet, — puhui Aavikko nyt hiukan tyynemmin, mutta varovasti kiertäen kaartaen.

— Niinkö? — naurahti Leeni. — Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Voin siis näin meidän kesken sinulle vielä tehdä toisenkin tunnustuksen, että nyt loppuun asti tietäisit kaikki minun kärsimykseni, joihin sinä yksin, — sanon sen vielä kerran, — olet syypää.

— Ja minä sanon vielä kerran, että sinulla ei ole oikeutta syyttää minua, — keskeytti Aavikko. — Se on muuten tuo naisten ainainen syytöspuhe. Eivät tahdo tunnustaa, ettei heille koskaan ilman heidän omaa suostumustaan tuommoista "vahinkoa" voisi tapahtua.

— Olkoon sitte! Olkoon puoleksi syy minun! Olet siis ainakin rikostoverini ja myöskin vastuunalainen, jos niin tarvitaan, siitäkin teosta, johon nyt noin epäsuoraan perästäpäin olet minua kehottanut omia jälkiäsi peittääksesi, — sai Leeni Aavikon hänen sanoistaan kiinni.

Silloin sanoi Aavikko jälleen kiivaammin, jopa jalkaansa polkien:

— Mihinkään tekoihisi sinä et saa minua sekoittaa. Sinulla ei ole oikeutta sekoittaa minua enää asioihisi. En ole koskaan sinua semmoiseen tekoon kehottanut enkä siihen ole sinulle rahaakaan antanut, en edes tarjonnut.

— Niin viisas ja varovainen olit siinäkin, ellei se vain ahneudestasi tapahtunut, — vastasi silloin Leeni silmiään välähyttäen.

— Ethän sinäkään siitä minulle silloin mitään puhunut etkä pyytänytkään minulta rahaa — semmoiseen, — puolustihe edelleen Aavikko.

— En, se on totta, — jatkoi Leeni, — sillä olin liian ylpeä pyytääkseni mitään sellaiselta mieheltä kuin sinä olet ja joka niin vain olit valmis minut tuuliajolle jättämään vaikka tiesit, missä tilassa olin. Sen tautta turvauduinkin silloin antamiisi helyihin, sillä en tahtonut sinusta enää omistaa vähintäkään muistoa. Mutta nyt on toimeentuloni lopussa ja siksi juuri olen nyt täällä katsomassa sinua silmästä silmään.

— No, jos niin on, — alkoi silloin Aavikko taaskin kuin lepytellen, — niin millä on se asia sitte lopullisesti järjestetty ja sovitettu?

Ja hän teki kädenliikkeen kuin tarttuakseen lompakkoonsa, joka hänellä oli povitaskussaan.

— Ei se ole niin vähällä sovitettu, — kiusasi häntä edelleen Leeni. — Luuletko, että se on sillä tehty, että lyöt jonkun satasen tai ehkä tuhannenkin pöytään ja sitte vaadit minulta kuitin rahastasi? Ehei!

— Mitäs sitte vaadit?

— Ensiksikin, että tulet lastasi katsomaan.

— Missä se on?

— Leskirouva Holmin hoidettavana lähellä Kilon asemaa.

— Mitä varten siellä kävisin?

— Tullaksesi vakuutetuksi, että lapsesi — se on tyttö ja ristitty Martaksi —, todellakin on elossa. Minua on totta puhuen kummastuttanut jo vähän sekin, ettet ole väittänyt lapsen kuolleen ja minun vain tahtovan kiristää rahaa sinulta.

Aavikko pysähtyi jälleen ja hätkähti Leenin lausuessa lapsen nimen ja hänen tehdessään viimeisen huomautuksensa.

— Mutta se on niin sinun näköisesi, — jatkoi Leeni, — ettet siitä sittenkään pääse mihinkään. Ihan ilmetty isänsä ulkonäöltään! Jumala suokoon vain, ettei siitä tulisi samallainen heittiö kuin hän on.

— Missä lapsesi syntyi? — kysyi Aavikko äreästi.

— Annan sinulle mielelläni sen kätilön osoitteen, joka on kaikki minun kipuni ja tuskani nähnyt, ellet minun sanojani muuten usko, — selitti Leeni. — Niin, se syntyi elävänä sittenkin, vaikka niin ei pitänyt käydä, — josta voit omin silmin tulla vakuutetuksi tarkastamalla itse tyttöäsi.

Leeni lopetti ja Aavikko käveli yhä edestakaisin sanaakaan enää sanomatta.

Hetkisen vaitiolon jälkeen kysyi Leeni:

— Mitäs sinä nyt sanot?

— Että mikä nyt sitte on lopullinen tarkoitus kaikella tällä selitykselläsi? — kysyi Aavikko silloin, taaskin pysähtyen.

— Luonnollisesti, että sovitat kaikki antamalla minulle kunniallisen nimesi ja maineesi ja ottamalla lapsen omaksesi, — vastasi Leeni, pilkallinen hymy huulillaan.

— Siitä ei tule mitään.

— Juuri sen vastauksen sinulta odotinkin.

— Se on mahdotonta. Olen kihloissa nyt.

— Sen tiedän. Mutta eihän mikään estä sinua purkamasta.

— Juuri sen vastauksen minä sinulta odotin, — sanoi Aavikko nyt vuorostaan pilkallisesti hymähtäen. — Juuri siinä on sinun juonesi salainen tarkoitus. Juuri se on naisten kavaluutta: saada toinen tieltään syrjäytetyksi millä keinoin tahansa. Ja siksipä annoitkin asian niin pitkälle kehittyä. Mutta minulla nyt kuitenkaan ei ole vähintäkään syytä purkaa kihlaustani ja sitoa elämääni sinuun.

— Ha-ha-ha! — nauroi Leeni katkeran ivallisesti. — Luulitko siis todellakin, että minä tosissani äsken puhuin ja että kaiken tämän jälkeen nyt suostuisin ottamaan sinut? E-hei! Niin paljon minussa sittenkin vielä on kunniantuntoa jäljellä.

— Mitäs minulta sitte tahdot? — ärjäsi silloin Aavikko.

— Että, kun nyt kerran meidän välimme on selvä ja sinä aiot Martan naida, tästä lähin yhdessä otatte pitääksenne huolen ainakin lapsestasi, — vastasi silloin Leeni ja nousi paikaltaan, jääden kuitenkin seisomaan sohvan ja sohvapöydän väliin. Hänessä heräsi vaistomaisesti jo pelko Aavikkoa kohtaan ja hän kävi siten ikäänkuin puolustusasemaan.

— Mitä sillä tarkoitat? Mitä sillä tarkoitat? — sanoi jälleen vihasta kiehuen ja kalveten Aavikko.

— Ymmärrät hyvin, — kuiskasi kuin kiusallaan vielä Leeni.

— Puhu suusi puhtaaksi! — vaati Aavikko.

Leeni katsoi häneen kauan tiukasti.

— Ei sitte auta muu kuin, että ensi tilassa toimitan lapsesi morsiamellesi ja ilmoitan hänelle, että se hänen kunniakseen on saanut hänen ristimänimensä ja nyt sinun kunniaksesi voi saada sinun sukunimesi, — sai hän vastatuksi, vaikka ääni tyrehtyikin hänen kurkkuunsa, hänen povensa rajusti paisuessa mielenliikutuksesta, poskensa punottaessa kuin tulessa ja silmänsä säkenöidessä vihasta.

— Sen sinä jätät tekemättä, — kähisi Aavikko myöskin vihasta, astui pöydän luo ja pui siihen useampaan kertaan nyrkkinsä nystyröitä.

He tuijottivat toisiaan silmiin ja Leenin katseesta kuvastui ivallisen ilon ilme.

— Se olisi roiston työtä! Se olisi roiston työtä! — sähisi Aavikko edelleen.

— Ihan samallainen kuin on ollut sinun työsi, — vastasi koko lailla levollisesti jo Leeni, tyytyväisenä sanojensa vaikutukseen.

— Mutta sitä sinä et tee, Leeni, — korostaen jokaisen sanansa lausui Aavikko hänelle.

— Mutta juuri sen minä teen, — melkein hurmaantuneena, hieman teatterimaisesti vastasi vieläkin Leeni. — Ja minun täytyy se tehdä, — lisäsi hän pienen hengähdyksen jälkeen.

Silloin ei Aavikko enää voinut hillitä vihaansa.

— Siinä tapauksessa... kuristan sinut... kuoliaaksi, — raivosi hän hampaitaan kiristäen, painoi pöytää sohvaa vastaan niin, että Leeni kaatui siihen istualleen, ja silmänräpäyksessä oli hän käsin kiinni tytön kurkussa, ravistellen häntä rajusti.

— Auttakaa! Auttakaa! Hän tappaa minut! — sai Leeni silloin vielä huudetuksi katkonaisin sanoin.

Ja yht'äkkiä tempautui sivuhuoneen ovi auki ja Arola syöksyi sieltä sisään. Aavikko ehti tuskin huomatakaan häntä, kun Arola tarttui häntä niskasta kiinni, irroitti hänet Leenistä ja paiskasi kappaleen matkaa oven suuhun päin, niin että hän oli vähällä kaatua maahan.

— Mitä te teette? Mitä te teette? — oli ainoa, minkä Arola, joka myöskin kiehui vihasta, sai Aavikolle sanotuksi.

Tämä ei vastannut mitään, korjasi vain kaulustaan ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää, astui pelipöydän luo ja otti silkkihattunsa käteensä.

— Vai tätä varten minut siis tänne kutsuttiinkin? — sanoi hän vielä, luoden katseen Leeniin, joka jo oli päässyt istualleen sohvaan.

— Juuri niin, — oli Leenin kuiskaava vastaus, joka vaivoin tuli hänen tukehtumaisillaan olevasta kurkustaan. — Ja nyt saatte mennä, — jatkoi hän vielä, — kaivoi taskustaan esille avaimen ja pani sen pöydälle: — Tuossa!

Aavikko sieppasi sen vihaisesti käteensä ja riensi ovelle.

— Tätä en sinulta odottanut, Leeni, — mutisi hän vielä hampaittensa lomitse lukkoa avatessaan.

— Kiittäkää onneanne, jos sillä pääsette, — vastasi Arola pontevasti häneen päin kääntyen.

Mutta sillä _et_ pääse, — oli vielä Leenin hengästynyt hyvästi Aavikolle, joka jo oli saanut lukon kierretyksi auki.

Sanaakaan sanomatta potkaisi Aavikko oven auki, pyörähti eteiseen ja paiskasi oven jälkeensä kiinni, niin että seinä tärähti. Kotvasen ajan kuuluivat väliköstä vain hänen tömisevät, loittonevat askeleensa.

Arola ei ehtinyt sanoa Leenille vielä sanaakaan, kun tämä jo kaatui takaisin sohvalle suulleen ja puhkesi hurjaan hysterilliseen itkuun. Hän siirsi sohvapöydän pois, istuutui sohvan laidalle Leenin viereen, suuteli hänen poskiaan, silitteli häntä, lohdutteli ja tyynnytteli häntä kaikin tavoin. Aikoi jo kastella nenäliinansa pannakseen kääreen Leenin ohimoille ja tarjoutui menemään hakemaan apteekista rauhoittavaa lääkettä, mutta Leeni tarttui häntä kädestä eikä laskenut pois.

Kesti kauan ennenkuin Leeni taukosi itkemästä ja rauhoittui.

Arola istui koko ajan hänen vieressään ja jäi edelleen hänen luokseen.

* * * * *

— Siinä kuulit kaikki, alkoi Leeni vihdoin ja hermoisä nyyhkytys katkaisi silloin tällöin vielä hänen äänensä.

— Leeni raukka! Lapsi kulta! — säälitteli häntä Arola ja silitteli hänen päätään.

— Ja nyt siis tiedät kaikki, — jatkoi Leeni, — tiedät minkälainen minä olen.

— Et sinä ole huonompi kuin ennen, — koetti Arola häntä lohduttaa Leenin yhä loikoessa kyljellään sohvalla.

Leeni tarttui häntä kädestä hellästi kuin siten ääneti häntä kiittääkseen myötätunnosta.

— Kyllä, kyllä, — sanoi Leeni sitten. Minä olen niin huono, minä olen ollut niin häijy sinulle, niin kiittämätön sinua kohtaan ja siitä olen nyt tällä lailla palkintoni saanut.

— Totta puhuen, — lausui Arola silloin, — en minä ole ymmärtänyt tunteitasi tuota miestä kohtaan.

— Myönnän nyt, etten itsekään ole niitä ymmärtänyt. Kaikki on ollut jonkinlainen selittämätön ongelma, — innostui Leeni puhumaan, — jonkinlainen hurmostila, joka oli ylimmillään siellä Turussa siitä menestyksestä, jonka sinun kappaleessasi saavutin.

— Niin, niin, minä ehkä olen tavallani syypääkin sinun onnettomuuteesi, Leeni, — puuttui Arola puheeseen.

— Et, et, — väitti Leeni intomielin vastaan, pidellen Arolan kättä molemmissa käsissään, — en minä sitä tarkoittanut. Mutta minä vain tiedän, että se mies toisinaan osasi lumota minut, sai minut sokeaksi, vaikka hyvin näinkin, minkälainen hän oli, minkälainen hänen rakkautensa ja kuinka se tulisi päättymään. Mutta minä olin niin heikko ja kaikesta heikoin juuri siinä huumauksessa, jonka teatterionneni minulle tuotti. Ei se sinun syytäsi ole lainkaan.

— Minä vain en sitte teitä naisia käsitä, lausui Arola melkein toruvalla äänellä.

Leeni sen johdosta oikein hymähti.

— Niin, kyllä me olemmekin kummallisia välistä, — sanoi hän. — Jos sinä tietäisit, esimerkiksi, kuinka paljon, kuinka syvästi, ihan sieluni pohjasta minä sen sijaan nyt häntä vihaan, halveksin, inhoan.

— Sen kyllä kuulin ja näin.

— Nyt hän ei saisi minua lumotuksi enää millään mahdilla maailmassa, ei vaikka enkeliksi muuttuisi, vaikka minä kiusallani vain puhuin hänelle, että hän naimisella sovittaisi tekonsa, — selitti Leeni.

— Sehän olisi sama kuin syöksyä suoraa päätä helvettiin, jos minä hänet ottaisin.

— Olenpa iloinen, — sanoi Arola silloin hyvillään, — että vihdoinkin olet sen tullut huomaamaan.

— Niin, mutta valitettavasti liian myöhään, — huo'ahti Leeni.

— Mitä sinä nyt?! — sanoi Arola tietämättä oikein, mitä sanoa.

— Enhän minä enää mihinkään kelpaa, —huo'ahti Leeni uudelleen.

— Kyllä sinä kelpaat näyttelijättäreksi vieläkin. Ei tämä vahinko niin mahdoton ole korjata, — innostutti Arola häntä.

— Ajattelehan, esimerkiksi, mikä side, mikä vastus se lapsi on?! — jatkoi Leeni. — Ell'ei hän ota siitä huolehtiakseen, en minä ainakaan nyt voi sitä tehdä enkä tahdokaan, sillä minä en voi sitä rakastaa — hänen tähtensä, jota minä vihaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

— Ehkäpä hän sen nyt sitte ottaakin, kun sai kuulla asian laidan sinulta, — arveli Arola.

— Ellei ota, niin minä teen niinkuin uhkasin, — sanoi Leeni ja hänen silmänsä iskivät jälleen tulta.

— Minä vien sen Martalle. Pitäköön hän siitä sitte huolen!

— Ethän toki, Leeni, sitä semmoista voi tehdä? — lausui Arola.

— Minä? Hänelle? Heille? Minä voin tehdä heille ihan vaikka mitä.

— Onkos Martta sitte sinun mielestäsi siihen syypää?

— Pitääkö hänen sitte vielä saada tehdä Marttakin onnettomaksi?

— Sehän ei sinuun kuulu.

— Kuuluu. Jos en muuten voi Aavikolle kostaa, niin teen sen sillä lailla.

— Kosto ei ole ihmisen, vaan Jumalan. Meidän pitää oppia anteeksi antamaan toinen toisillemme.

— Niin ihanteellinen kuin sinä en minä voi olla. Minä osaan vain palkita pahan pahalla, vaikkapa toisenkin kustannuksella.

— Mutta tuossa nyt ei ole järkeä, Leeni hyvä.

Sinä olet epäjohdonmukainen niinkuin te naiset usein. Asiahan ei siitä sitä paitsi parane lainkaan.

— Järkeä? Eihän meissä naisissa järkeä ole. Sydänhän se meissä ajattelee ja kun se kerran käskee, niin teen sillä lailla, olkoon se sitte kuinka epäjohdonmukaista tahansa. Ja ellei asia siitä parane, niin ei kai se siitä pahenekaan.

— Olkoon se nyt sitte sinun oma asiasi, — katsoi Arola parhaaksi keskeyttää sen puheen aineen, huomattuaan, ettei Leeni tahtonut antaa perään. — Ei puhuta siitä nyt sen enempää, ettei se turhaan sinua kiihdyttäisi. Mutta ehkäpä sitä vielä mietit ennenkuin aikeesi panet täytäntöön.

— Ei puhuta sitte, — vastasi puolestaan myöskin Leeni ja nousi istualleen sohvalle. — Se on totta, — jatkoi hän, — tässähän jäi meidän appelsiiniemmekin syönti kesken.

He nousivat molemmat seisoalleen.

— Ehkäpä minä nyt lähden? — arveli Arola ja katsoi kysyvästi Leeniin.

— Niin, nythän sinä tiedät kaikki, — vastasi tämä. — Eipä sinullakaan enää liene minulle mitään sanomista. Vähätpä sinä minusta enää välität tämän jälkeen.

Ja Leenin äänessä soi katkera sävy, vaikka hän hymähtikin tämän sanoessaan.

— Älä puhu joutavia, Leeni! — vastasi Arola ja kiersi kätensä hänen miehustansa ympäri seisoessaan hänen edessään. — Tahdoin vain tällä kertaa jättää sinut rauhaan. Onhan tässä ollut sinulla mielenliikutusta tarpeeksi ja ansaitset levätäkin vähän. Jos sallit, tulen luoksesi taas milloin vain. Ehkäpä minulla on vielä paljonkin sinulle sanottavaa.

Tämän viimeisen lauseensa sanoi Arola erityisellä äänen painolla, katsoen Leeniä syvään silmiin. Samassa otti hän hänen molemmat kätensä käsiinsä ja puristi niitä myötätunnolla, joka lämmitti Leenin sydäntä, rohkaisi hänen mieltään.

— No, niin! Kiitos sitte kaikesta! — sanoi hän ja painoi suudelman Arolan huulille.

Tämä ei sitä siihen jättänyt, vaan kiersi vuorostaan kätensä lujasti Leenin olkapäitten ja kaulan ympäri ja vastasi siihen pitkällä, tulisella suudelmalla.

— Milloinka minä sitte tulen? — kysyi Arola vihdoin irroittautuen Leenistä.

— Tule huomenna sitte, vaikka tähän samaan aikaan! Minä soitan Porvooseen, että jäänkin vielä yhdeksi päiväksi tänne, — sanoi Leeni.

— Hyvä on! — No? Nyt kai saan sitte tavaranikin kaapistasi? — lausui Arola tyytyväisenä.

Leeni otti esille kaikki hänen "tavaransa", auttoipa vielä päällystakkiakin hänen päälleen ja seurasi eteisensä ovelta katseellaan kotvan aikaa häntä, kunnes hän, päätään nyökähyttäen, katosi portaille.

V.

Tuskin oli Arola ehtinyt poistua, kun Leenin ovelle jälleen kolkutettiin.

Hänen luokseen saapui mies, jolla kädessään oli iso kulttikirja ja sen lehtien välissä kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu: "Neiti Leeni Saares. Omaan käteen."

— Onkos neiti itse Leeni Saares? — kysyi kirjeen tuoja.

— Kyllä, — vastasi hiukan kummissaan Leeni.

— Tässä olisi kirje, joka olisi tähän näin kuitattava, — sanoi mies annettuaan kirjeen Leenille ja osoittaen sormellaan kirjaan.

— Mistä se on? — kysyi Leeni.

— Kauppias Aavikolta, — oli vastaus.

Leeni otti kirjeen, katseli sitä kotvan aikaa, mietti ja katseli taas eikä tietänyt oikein, mitä tehdä.

— Tässä on kyllä mustekynä, — sanoi mies, ell'ei täällä ole, millä kuitata.

— Niin, — sai Leeni vain vastatuksi, mutta repäisi samalla kuoren laidan pois ja vilkasi ensin kirjeeseen. Siinä oli sisällä kaksi viiden sadan markan seteliä ja ainoastaan nämä muutamat sanat ilman allekirjoitusta:

"Toivon, että tämä summa toistaiseksi riittää".

Leeni mietti vielä hetkisen.

— Hyvä on, — sanoi hän sitte, otti mieheltä kirjan ja kynän ja kuittasi.

Kiitettyään poistui mies ja Leeni jäi kirje kädessään istumaan paikalleen. Hän näytti ensin vakavalta ja rypisti otsaansa, nojaten päätään käteensä, kyynärpään levätessä pöydällä, mutta sitte valaisi hymy yht'äkkiä hänen kasvonsa.

— Hyvä on! Hyvä on! — lausui hän melkein hyräillen ja hypähti ylös paikaltaan. Sitte alkoi hän pukeutua mennäkseen ulos.

Hän muisti, että hänen piti heti soittaa Porvooseen, mutta kohta muuttikin hän mielensä, otti esille kirjepaperin ja kuoren ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Muste oli pullossa koko lailla paksua ja kuivanutta ja kynä huono. Hän haki sen vuoksi käsiinsä laukkunsa ja löysi sieltä lyijykynän. Sillä kirjoitti hän nopeasti seuraavan kirjeen:

"Ensio hyvä!

Minä en voikaan nyt enää jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Älä siis tule minua huomenna tapaamaan! Ilmoitan Sinulle heti, kun palaan — toivottavasti muutaman päivän perästä. Näkemiin siis! Parhaat terveiset.

Leeni."

Tämän kirjeen päätti hän ulos mennessään panna ensimäiseen kirjelaatikkoon.

Sitte soitti hän palvelijaa ja pyysi oitis saada laskunsa. Sillä välin kun se hänelle valmistettiin, keräsi hän tavaransa, joita ei paljoakaan ollut, ja sulloi kaikki pieneen matkalaukkuunsa. Ei kestänyt kauan, kun hän jo oli päällysvaatteet yllään, ja kun lasku oli tuotu ja maksettu, riensi hän suoraa päätä asemalle. Siellä, otettuaan selkoa junain kulusta, osti hän lipun Kilon asemalle edestakaisin.

Hänen oli vielä sinä päivänä ehdittävä käydä siellä suorittamassa maksunsa pikku Martan hoidosta ja samana iltana tahtoi hän nyt palata Porvooseen.

Niin hän tekikin.

Hänen päässään kuhisi ajatuksia. Hänen toimintansa oli kuumeentapaista. Hänen piti Porvoossa heti sanoutua irti paikastaan. Siellä hän ei enää jaksanut eikä tahtonut olla.

Lähteäkö kokonaan pois maasta niinkuin oli aikonut ja jättää kaikki oman onnensa nojaan? Onnensa? Niin, jos siitä muille koituu onnea, niin koitukoon! Mielellään sen voi suoda. Minkälaista se onni on, sen hän oli itse nyt tarpeeksi kokenut. Itse hän oli onnensa orpo.

Orpo? Orvoksihan jää silloin se lapsiraukkakin. Mutta kylläpähän Jumala siitä huolen pitää.

VI.

Kului useita päiviä, vaan Leeniltä ei Arola mitään tietoja saanut. Tämä seikka alkoi häntä jo kovin huolestuttaa.

Hän oli siitäkin jo hyvin hämmästynyt, kun seuraavana aamuna tuon kohtauksen jälkeen Leenin luona hotellissa sai häneltä kirjeen, että hän oli matkustanut pois. Käydessään sitte muutaman päivän kuluttua hotellin oven vartialta kuulustelemassa, oliko Leeni mahdollisesti palannut, ei hän saanut mitään lisätietoja, ei mitään varmuutta Leeniin nähden. Ei hän ollut edes sanaakaan sanonut, että sinne tulisi takaisin asumaan.

Onneksi ei oven vartia puhunut mitään siitä, että Leenin luona, vähää ennen hänen lähtöään, oli käynyt asiamies hänelle kirjettä tuomassa. Jos Arola sen olisi kuullut, olisi hän varmasti alkanut jotakin aavistaa, jopa pelätä pahinta. Muutoinkin jo hänen päässään pyöri ajatus Leenin uhkauksesta matkustaa maasta pois ja juuri se huolestutti häntä aika ajoin kovin.

Käydäkö Martta Hinnermon luona?

Hänen sulhasensa tähden, jos sattumalta hänet siellä tapaisi, ei Arolan tehnyt mieli sinne mennä. Mutta olisi muuten ollut mielenkiintoista tietää, mitenpäin siellä asiat olivat tuon kohtauksen jälkeen kääntyneet. Aavikko varmaankin vaikeni kuin myyrä, vaikka hänen luultavasti ei ollut helppo olla, koskapa luultavasti joka silmänräpäys saattoi pelätä salaisuutensa, joka voi rikkoa kaikki, tulevan ilmi. Kysymys oli siis vain siitä, mitä Leeni oli tehnyt ja, ellei vielä ollut tehnyt mitään, kuinka hän lopullisesti aikoi menetellä. Aikoiko sittenkin panna uhkauksensa täytäntöön ja viedä pikku Marttansa Martta Hinnermon luo, vai aikoiko jättää sen kostotuumansa, luopua kaikesta? Se asia tosin ei kuulunut Arolaan eikä hän puolestaan halaistulla sanallakaan tahtonut sekaantua siihen juttuun. Päinvastoin päätti hän olla kuin koko kohtauksesta hotellissa ei olisi tietänyt mitään. Mutta siitä hän vain tahtoi päästä selville, oliko Leeni ollenkaan käynyt Martta Hinnermon luona. Kun hän ei ollut Leeniltä kuullut edes, missä toimessa hän siellä Porvoossa oli, niin ei hän voinut sinnekään soittaa ja tiedustella, oliko hän todellakin nyt siellä tahi siellä käynyt.

Muuta neuvoa ei siis ollut, kuin soittaa Pension central’iin ja puhelimitse sivumennen kysyä Martta Hinnermolta, oliko hän ehkä kuullut, missä Leeni Saares nykyään oleskeli. Sen Arola tekikin, kun hän alkoi jo käydä liian rauhattomaksi. Mutta Martta ei tietänyt Leenin olinpaikasta mitään. Samalla ihmetteli hän, ettei Arola kertaakaan ollut käynyt hänen luonaan, ja pyysi joskus pistäytymään siellä.

Nähtävästi asiat siis siellä olivat ennallaan, — Martan ja Aavikon välit niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Leeni ei ollut uhkaustaan pannut täytäntöön, mutta oli kadoksissa, tietymättömissä ainakin häneltä.

Alakuloisissa mietteissään käveli Arola iltaisin kaduilla, toivoen sattumalta ehkä tapaavansa Leenin, jos tämä mahdollisesti olisi palannut Helsinkiin, piileskellen täällä. Mutta tämäkin toive petti monta päivää peräkkäin.