Part 14

Oli sitte sunnuntai-ilta. Väenvilinässä, jotenkin römsyisessä ilmassa ja katulyhtyjen untelosti valaistessa käytäviä, joihin ei suljetuista liikkeistäkään tullut valoa niinkuin arkipäivinä, astui Arola Aleksanterinkatua pitkin ja saapui vanhan ylioppilastalon kohdalle. Siinä hetkisen seisoskeltuaan ja mietittyään, yrittäisikö mennä Kansannäyttämön iltanäytäntöön, jätti hän sen tuuman ja siirtyi Heikin esplanaadin puolelle, astuen Esplanaadikadulle päin. Kun siinä risteyksessä raitiovaunut pysähdyttivät hetkiseksi liikenteen, poikkesi Arola aivan vaistomaisesti ylöspäin ja jatkoi matkaansa Vladimirin katua myöten. Ja kun hän siellä oli saapunut likelle Yrjönkatua, pysähdytti hänet jälleen hetkiseksi sankka joukko kirkkoväkeä, joka tuli ulos Emanuelin metodistikirkosta. Tunkeutuessaan siinä Vladimirin- ja Yrjönkadun kulmassa väkijoukon läpi, näki Arola yht'äkkiä kirkon portailta tulevan alas tutun naishenkilön. Se oli Leeni.

— Mitä ihmettä?! — huudahti Arola niin, että ihmiset kääntyivät häntä katsomaan. — Mistä sinä tulet? Milloinka sinä olet tullut?

— Tänään tulin. Ja kirjoitin sinulle heti, mutta kun on sunnuntai, niin saat kirjeeni vasta huomenaamuna. Sinullahan ei ole puhelinta, — vastasi Leeni, — enkä sinun luonasi ole koskaan käynyt. —

— Olipas tämä taaskin sattuma, — puhui Arola vielä äänekkäästi. — Mennään tännepäin!

Ja laskien kätensä Leenin käsivarteen, vei hän häntä Yrjönkatua pitkin Vanhan kirkon puistoa kohti.

— Olitko sinä kirkossa? — kysyi Arola,— vai muutenko siellä portailla seisoit?

— Olin. Ajatteles, mikä omituinen tapaus! — alkoi Leeni selittää. — Niinkuin sanoin, saavuin vasta tänään kaupunkiin.

— Missä sinä nyt sitte asut?

— Matkailijakoti "Untolassa". Syötyäni päivällisen automaatissa läksin vähän kävelemään ja saavuin tänne Vladimirinkadulle. Yht'äkkiä, ajatteles, minusta näytti, — oli jo kovin hämärä, — että edessäni astui äitini käsitysten isäpuoleni kanssa. Minusta se tuntui niin kummalliselta, että oikein pelästyin. "Hyi!" — ajattelin, — "mitä aaveita minä näen?" Oikein rupesi sydämeni kolkuttamaan ja aloin uskoa, että olen sairas.

— Mitä joutavia kuvitteluja! — naurahti Arola, mutta kysyi: — No? Entä sitte?

— Päätin kuitenkin heitä seurata ja katsoa, minnekä ne menevät, — jatkoi Leeni kertomustaan. — Ja Emanuelin kirkon kohdalle tultuaan he kääntyivät kirkkoon. No, ihan ilmetty äiti ja isäpuoli. Nousivat astimia ylös, mutta eivät katsoneet kertaakaan taakseen, että olisin voinut nähdä heidän kasvonsa. Minä tulin niin uteliaaksi, että menin heidän perässään. Ja he astuvat yhä käsitysten, menevät kirkon vasemmanpuoliselle käytävälle ja käyvät siellä penkkiin istumaan. Minä menin jälessä ja sain paikan toisella puolen käytävää, vähän alempana heitä. Silloin sain nähdä heidän kasvonsa: he olivatkin tietysti ihan tuntemattomia ihmisiä, vaikka minä olin mielestäni varma, että he olivat äiti ja isäpuoli, niin heidän näköisiänsä he olivat siihen saakka olleet.

— Merkillistä! — sanoi nyt vain Arola yrittämättäkään laskea leikkiä. — Sattuuhan semmoisia näköhäiriöitä.

— Näköjään he minua sillä lailla kirkkoon houkuttelivat, — puhui Leeni edelleen. — Minä raukkahan en ole kirkossa käynyt, ties kuinka pitkään aikaan.

— No, ja sinä istuit siellä sitte koko ajan? — uteli Arola.

— En ollut istunut siellä monta minuuttia, niin nousi eräästä etupenkistä muuan minulle aivan vieras herra ja toi minulle virsikirjan, — selitti Leeni, — minulla kun ei semmoista ollut enkähän ollut kirkkoon aikonut tullakaan. Jouduin niin hämille, että otin häneltä virsikirjan ja sitte ei auttanut muu kuin istua loppuun asti. Jumalanpalveluksen päätyttyä sain sen hänelle vasta takaisin annetuksi.

— Minkäs vaikutuksen se metodistien Jumalanpalvelus sinuun sitte teki? — kysyi Arola.

— Mitä minä oikeastaan ymmärrän siitä asiasta, — vastasi Leeni. — Paljon yksinkertaisempi oli meno ja hartaampi taikka rehellisempi, niin sanoakseni, kuin meidän kirkoissamme. Virretkin olivat iloisempia ja lopulta sai ruveta saarnaamaan tahi ääneen rukoilemaan kuulijoista kuka tahansa. Tuntui kuin siellä olisi puhuttu paremmin sydämiin, — ainakin minuun teki sen vaikutuksen.

— Ja mistä siellä saarnattiin? — kysyi Arola edelleen.

— Juuri siitä, mistä sinäkin silloin minulle mainitsit, siellä hotellissa, Aavikon käytyä, — jatkoi Leeni selvitystään, — että kosto on Jumalan eikä ihmisten ja että ihmisten pitää antaa toisilleen kaikki anteeksi ja että se on rakkauden suurin merkki.

— Kaipa sitä kuulemaan sinut sinne juuri houkuteltiinkin.

— Kaipa niin. Mutta niin suurta rakkautta minussa ei sittenkään taida olla.

— Mutta voi tulla.

— Jos kivi koskaan pehmeäksi muuttuu.

— Kaikki on mahdollista. Johan sinä äsken puhuit niinkuin olisit tuntenut, että omaatuntoasi kolkutettiin.

— En minä taitanut olla ihan päästäni selvä silloin, kun äidin näin, — sanoi Leeni ja huoahti syvään. — Mutta kaipa ne minun omantunnonvaivani sen näköhäiriön minussa synnyttivät.

He kävelivät edestakaisin Yrjönkatua pitkin vanhan kirkon puiston laitaa. Arola katsoi parhaaksi kääntää puhelun tästä Leeniä masentavasta aiheesta toisaanne.

— Olipa se nyt todellakin hyvä, että minä sinut tänään jo tapasin, Leeni, — sanoi hän. — Olin jo kovin huolissani, kun en sinulta mitään kirjettä saanut niin pitkään aikaan. Luulin jo, että ai'oit livistää maasta pois, niinkuin uhkasit.

— Se onkin se kysymys hyvin täpärällä.

— Siitä ei saa olla puhettakaan, Leeni. Minä en sinua laske.

— Se saadaan nähdä huomenna.

— Kuinka niin?

— Minä nyt käyn ensin Kilossa. Siellä on asiat huonosti. Sain kirjeen Porvooseen, että pikkanen on kuoleman kielissä: mitä lienee semmoista pienten lasten vatsatautia.

— Niinkö?!

Ajatukset, sekä Leenin että Arolan, tuntuivat pysähtyvän. Kumpanenkaan ei sanonut pitkään aikaan mitään. Saattoi vain arvata, mitä he miettivät itsekseen.

— Olen kirjeessäni pyytänyt sinua tulemaan luokseni vasta huomen-iltana. Juuri sen vuoksi, alkoi Leeni kotvasen kuluttua. — Sittepähän saadaan nähdä, minnepäin asiat kääntyvät. Tulethan?

— Tietysti.

— Vaan nyt menkäämme kotiin! Meillähän on sama tie.

Ja Arola saattoi Leenin "Untolan" ovelle. Siellä kysyi hän vielä:

— Etkö tarvitse mitään?

— En, kiitos. Kyllä minulla on toistaiseksi tarpeeksi.

Leeni korosti sanan "toistaiseksi", mutta ei hiiskunut Arolalle sanaakaan siitä, että oli Aavikolta saanut rahaa.

— Oletko sitte Porvoossa paikkasi jättänyt? — kysyi vielä Arola, käsi Leenin kädessä.

— Olen.

— Sinun täytyy nyt sitte luvata minulle, Leeni, että jäät Helsinkiin, — penäsi Arola edelleen. — Et ainakaan saa matkustaa Venäjälle.

— Sanoinhan jo, että huomenna saadaan nähdä.

— Minä en anna sinun matkustaa, kuuletkos sen! Sehän olisi sulaa hulluutta. Sinun täytyy ruveta esiintymään teatterissa jälleen. Sehän on sinun oikea alasi ja sinun pelastuksesi. Mutta ensin sinun täytyy voimistua, unhottaa kaikki ikävyydet, ja siitä koetan minä nyt pitää huolta, — puhui Arola innostuneesti.

300

— No, no! — vastasi vain Leeni. — Hyvästi nyt sitte!

— Näkemiin! Huomisiltaan! Ja nuku pois kaikki harhakuvasi nyt!

Sen jälkeen he jälleen erosivat.

VII.

Se omituisen sovinnollinen mieliala, joka oli vallannut Leenin hänen odottamattoman kirkonkäyntinsä johdosta, muuttui seuraavana päivänä jälleen siksi uhmaksi, siksi taistelun haluksi, joka häneen oli jäänyt tuon kohtauksen jälkeen Aavikon kanssa hotellissa ja joka oikeastaan oli tuonut hänet takaisin Helsinkiin. Hän oli kyllä viimeksi Kilossa käydessään nähnyt lapsensa sairaana ja sitte Porvooseen saanut hälyyttävän kirjeen, mutta hänen sisunsa kiehui ja kuohui edelleenkin tuota miestä kohtaan, joka yksin — niin ainakin Leeni itse kuvitteli, antaen itselleen täydellisen synnin päästön, — oli syypää hänen elämänsä ja onnensa särkymiseen. Hän tiesi rehellisesti taistelleensa lankeemista vastaan, ponnistaneensa kaikki voimansa, tavoitelleensa vilpittömästi puhdasta ihannetta taiteen palveluksessa, mutta Aavikko oli aina — tavalla tahi toisella — tullut hänen tielleen ja lopulta kuin mikäkin demooni, paholainen, turmellut kaikki, kaikki. Ja nyt oli tämä kiusan henki muka oman elämänsä onnen löytänyt ja Marttaan mieltyneenä, pitämällä häntä parempana ihmisenä, kohdellen häntä kunnollisena tyttönä — siltä ainakin näytti — aikeessa ottaa hänet vaimokseen ja kohta viettää hänen kanssaan häitä. Niin, Leeni oli lukenut sanomalehdistä, että heidät oli jo pantu kuuluutuksiinkin. Siinä oli hänelle sitte selityskin Aavikon silmittömään raivoon ja hänen menettelyynsä, kun hän niin pian sen kohtauksen jälkeen lähetti Leenille sen rahasumman. Sillä oli hänellä nähtävästi tarkoitus saada Leeni ainakin "toistaiseksi" vaikenemaan ja jättämään uhkauksensa täyttämättä. Mutta hyvällä omalla tunnolla se mies tuskin sittenkään voi kuuliaisiaan viettää kaiken sen jälkeen, mitä hän Leenille oli tehnyt ja häneltä silloin sai kuulla hotellissa. Kysymys oli nyt vielä siitä, pitikö vai ei jättää Martan ja Aavikon asia sikseen ja olla siihen sekaantumatta. Leeni oli tähän saakka vastannut itselleen: "ei" ja sen vuoksi oli hän jälleen, jätettyhän paikkansa Porvoossa, saapunut Helsinkiin. Mutta nyt oli hän alkanut vähän horjua, ensiksikin kirjeen johdosta lapsen mahdollisesta kuolemasta, ja toiseksi, sen johdosta, mitä Arola oli hänelle kerran sanonut ja nuo sunnuntaiset omituiset tapahtumat kirkossakäyntineen olivat hänessä herättäneet.

Leeni toimi nyt osaksi vielä koneentapaisesti, ikäänkuin entisten tunteittensa järkkymättömän lain nojalla, joka häntä hänen tahtomattaan sysäsi eteenpäin, osaksi harkitusti, ikäänkuin hänen sisunsa olisi vaatinut häntä tekemään tuon ruton lopullisen ratkaisun. Edellisessä suhteessa hänellä oli tekosyynsä mennä Martan luo, jota hän ei ollut tavannut vuosikauteen ja jonka kanssa hänen välinsä oikeastaan oli rikkoutunut, Martan avioliiton kuulutus ja sen johdosta aikoi hän käydä häntä muka onnittelemassa ja siten "sopia" hänen kanssaan. Jälkimäisessä suhteessa taas olivat suoranaisena aiheena mennä Marttaa tapaamaan hänen omat välinsä Martan sulhasen kanssa ja ne seikat, jotka olivat saaneet hänen lausumaan sen tapaisen uhkauksen Aavikolle.

Tämä puoli — hänen "sisunsa" — sai aluksi sittenkin voiton hänestä ja hän päätti kuin päättikin mennä Martan luo. Hän tuskin enää ajattelikaan sitä, että saattoi siellä tavata Aavikon, ja jos tapaisikin, niin vähätpä siitä! Sitä parempi vielä! Joka tapauksessa hän kuitenkin päätti mennä sinne varemmin päivällä, noin puolenpäivän aikaan, jolloin Martta varmasti vielä oli kotona ja hänen sulhasensa otaksuttavasti ei olisi ehtinyt tulla siellä käymään. Siitä syystä lykkäsi hän itse myöhemmäksi oman Kilossa käyntinsä, — sekin niin naisellisen epäjohdonmukaista! — vaikka sillä käynnillä olisi saattanut olla hyvinkin ratkaiseva merkitys hänen menettelyynsä Martan luona niiden tietojen perusteella, joita hän Kilossa lapsen elossa olosta juuri silloin voi saada.

Puolen päivän aikaan kuljetti näin ollen hissi Leenin ylös Pension central’iin, jossa hän tapasi Martan kotona siinä samassa huoneessa, missä tämä oli ennenkin asunut vielä teatterissa ollessaan.

Martan ilo oli teeskentelemätön, aivan tavattoman sydämellinen, kun hän näki Leenin tulevan sisään. Hän suorastaan ei tietänyt, kuinka häntä hyväillä, miten hyvänä häntä pitää. Heti tilasi hän kahvia ja ikkunalta veti hän esille hedelmiä, konvehteja, leivoksia ja jos minkälaisia makeisia — tosin tähteitä edellisenä päivänä käyneiden vieraiden jälkeen — ja melkein kyynelsilmin lausui hän tyytyväisyytensä, että he näin jälleen olivat tulleet ystäviksi, ja toivonsa, että kaikki entiset ikävät välit olisivat i'äksi unhotetut. Martta oli nyt niin onnellinen, niin onnellinen, ja hänen Onninsa niin herttainen, niin kunnon mies, jota parempaa tuskin saattoi itselleen toivoakaan. Ja tämä Martan onni kuvastui koko hänen olemuksestaan, siitä hyvinvoinnista, joka todellakin antoi viehättävää loistoa hänelle, kun hän siinä istui, Leeniä vastapäätä, tummine hiuksineen, mustanpuhuvina, pitkäripsisine, hiukan raukeine silmineen, yllään soma kotipuku, jonka oikein pingoittaen täyttivät hänen entistään vielä täyteläisemmät ruumiin muotonsa, samalla kun hänen luonteensa ominaisin piirre, tuo eräänlainen hyväntahtoinen, lämpöinen velttous, joka oikeastaan ei tuntunut vialta, jopa tavallaan oli miellyttäväkin, oli yhä lisääntynyt ja voimistunut.

Kaikin tämä teki Leeniin ihan ensi silmänräpäyksestä aivan yllättävän ja samalla kertaa niin nujertavan, niin nolaavan vaikutuksen, että hän tunsi itsensä täydellisesti voitetuksi ja voimattomaksi panna aiettaan täytäntöön, niin, ajatellakin hiiskua ainoatakaan sanaa siitä, mitä olisi tahtonut puhua. Jopa hän lopulta kokonaan — unhottikin, mitä varten oikeastaan oli tullut.

Leenin täytyi tietysti aluksi onnitella Marttaa ja sen johdosta tuli puhe tämän ja hänen serkkunsakin, herra Salomaan väleistä.

— Emme me oikeastaan kihloissa olleet, — selitti silloin Martta. — En minä ainakaan asiaa tosissani siltä kannalta ottanut enkä pitänytkään Anttia koskaan muuna kuin serkkuna vain.

— Niinkö? — ihmetteli Leeni. — Mutta kyllä hän puolestaan näkyi ottavan asian toiselta kannalta Hänhän teki niin paljon rahallisiakin uhrauksia sinun hyväksesi, toivossa, nähtävästi...

— Vielä mitä! — keskeytti hänet Martta. — "Sukulaisista suurin vastus", sanoo sananlaskukin. Ajatteles, Leeni, että hän on vaatinut Onnin maksamaan kaikki, mitä oli minulle opintojani varten hankkinut. Siinä se Antin rakkauskin on.

— No? — hymähti Leeni. — Mitäs sulhasesi?...

— Tietysti Onni paikalla suoritti velkani päästäkseen siitäkin. Hän on niin kiltti, niin kiltti!

— Sehän on... hauska kuulla, — tulivat sanat hieman epäröiden ja omituisella, jopa ivaan vivahtavalla äänen painolla Leenin suusta.

— Mutta minä sovitan sen asian tietysti aikaa myöten itse, — oikein iskemällä asiaan kiinni jatkoi Martta. — Jollei muuten, niin rupean antamaan laulutunteja.

— Etkö anna kohta jo konserttiakin? — kysyi Leeni

— No, en tiedä... vielä, — ikäänkuin vältellen vastasi Martta. — Onni sitä kyllä toivoo ja tahtoisikin. Ääneni vain ei ole ollut oikein hyvässä kunnossa. Pelkään, ett'ei konsertista olisi vastaavaa hyötyä.

— Hyötyä?! Mutta sitähän sinun ei tarvitse katsoa.

— Älä sano! Ei se haittaa, että itse ansaitsee vaate- ja neularahansa.

Leenin silmät kävivät oikein pyöreiksi ja hänen hymynsä oli pilkallinen. Aavikon kitsaus muistui hänelle mieleen. Senkö vaikutusta tämä nyt jo oli vai oliko miehen aineellinen asema todellakin jo horjuva?

Leeni oikein iloitsi sydämessään tästä jutusta ja siitä, että suoriutui näin hyvin keskustelussaan, mutta kun sitte puhe kääntyi häneen itseensä, silloin tuli vaikeampi olla, silloin välistä oli melkein mahdotonta vastata suoraan ja rehellisesti.

Ensiksikin ihmetteli Martta, kuinka Leeni oli kovin muuttunut, niin laihtunut, mutta sittenkin muka vielä kaunis, jopa kauniimpikin kuin ennen, kun kaikki hienot kasvojen piirteet olivat tulleet ikäänkuin korostetuiksi ja silmissä oli omituinen surunvoittoinen ilme.

— Mitä se merkitsi?

— Äitihän kuoli viime kesänä.

— Niin, niin. Minähän lu'in siitä sanomalehdistä.

— Missä sitte olet ollut? Ethän ole esiintynytkään koko vuonna.

— Maalla vain olen ollut. En ole jaksanut tehdä mitään.

— Entä nyt? Mitä nyt ai'ot tehdä?

— Pitäisihän sitä taaskin alkaa, vaan en ole päättänyt vielä.

Leenin oli nyt jo kovin vaikeata vastata näihin kysymyksiin. Hän oli alunpitäen koko lailla kylmä puheessaan ja jäykkä käytöksessään, ja nyt hän tunsi tämän suhteen vieläkin enemmän lisääntyvän. Tätä Martta toisekseen juuri suuresti ihmetteli.

— Sinä olet niin kovin vakava nyt ja harvapuheinen, Leeni.

Leeni hymähti.

— Eihän sitä aina voi olla samallainen.

— Mikäs sinua vaivaa? Kerrohan!

Leeni alkoi punastua ja joutui ymmälle.

— Ei minua mikään vaivaa... Ei minulla ole mitään kerrottavaa, — vastasi hän lyhyesti ja, niinkuin hänestä itsestään tuntui, melkein vihaisesti.

— Minulle saat puhua kaikki ihan suoraan, — sanoi Martta naivin vilpittömästi. — Jos voin sinua auttaa jollakin lailla, niin teen sen hyvin mielelläni. Puhun vaikka tänään vielä Onnin kanssa, kun hän tulee.

— Kiitos! En minä tarvitse mitään, — sai Leeni vielä sanotuksi, päätään pyöritellen ja aivan kuin pahastuen. — En minä sitä varten tullut.

Tämä tuntui Leenistä kovin ilkeältä. Martta aivan kuin kehotti häntä, yllytti häntä, kiusasi häntä puhumaan ja kertomaan, mitä hän itse aikoi puhua ja kertoa ja minkä jo oli kokonaan unhottanutkin. Ja samalla Martta ikäänkuin aukaisi sylinsä hänelle ja tahtoi auttaa häntä. Sama Martta, jolle hän kertomuksellaan olisi tuottanut ehkä suurta surua ja onnettomuutta, astui itse häntä vastaan tarjoten hänelle kätensä hänen, niinkuin Martta nähtävästi uskoi, aineellisessa ahdinkotilassaan ja onnettomuudessaan.

— Älä pane pahaksi! — sanoi silloin Martta. — Minä käsitin väärin. Enkä suinkaan mitään pahaa tarkoittanut.

— Ethän toki. Ymmärränhän minä sen, — tulivat silloin sanat Leenin suusta, mutta niin teennäisen iloisella äänenpainolla, että se tuntui hänestä melkein ivalta. Hän oli kuitenkin vähällä puhjeta itkemään.

Samassa Leenin ajatuksissa välähtivät sanat: "Anteeksiantaminen on rakkauden suurin merkki" ja mitä muuta hän Emanuelin kirkossa oli kuullut. Hän yht'äkkiä melkein kuin nukahti niihin ajatuksiinsa. Ja samassa oli hänen puheensa Martan kanssa auttamattomasti lopussa.

Keskustelu kääntyi heidän välillään sen jälkeen yleisiin asioihin ja päivän tapahtumiin. Kaikki ikäänkuin töhertyi yhdeksi tyhjänpäiväiseksi sekamelskaksi. Se, mikä Leenillä oli ollut sydämellä sinne tullessaan, oli kokonaan haihtunut. Hänen käyntinsä päätarkoitus oli unhottunut taaskin. Hänestä tuntui kuin ei olisi maksanut vaivaa enää mistään puhuakaan ja ikäänkuin hän aivan turhaan olisi tullut Martan luona käymäänkin. Se, mikä häntä oli sysännyt sinne tulemaan, ei painostanut häntä lainkaan enää. Tuntui omituisen helpolta olla.

Yksi ajatus pälkähti yht'äkkiä hänen päähänsä. Hän muisti, että hänen piti käydä Kilossa. Silloin hän nousi ja alkoi hyvästellä.

— Vahinko, ettei Onni sattunut olemaan täällä, niin hän olisi saanut nähdä sinut, — sanoi Martta silloin naivisti.

Leeni tunsi yht'äkkiä punastuvansa korviaan myöten ja kumartui alaspäin sormellaan muka auttaakseen kalossia jalkaansa, mutta ei hiiskunut sanaakaan.

— Saan kai sanoa häneltä terveiset? — kysyi Martta vieläkin yhtä naivisti.

— Tietysti, — ole niin hyvä! — lausui silloin Leeni, koettaen rohkaista äänensä. Ja hän tunsi yht'äkkiä, että se oli parasta, mitä hän saattoi sanoa ja tehdä. Siinähän oli sisällystä hänen tarkoitukselleen ja selitystä hänen käynnilleen enemmän kuin tarpeeksi. Hän suorastaan iloitsi tästä kaikesta ja lähti tyytyväisenä Martan luota.

Kun hän astui leveitä portaita alas, nousi hissi verkalleen ja siellä näki hän Aavikon seisovan korkea silkkihattu päässä. Heidän katseensa kohtasivat samassa toisensa, mutta Leenin hymyilevään ilmeeseen vastasi tukkukauppias otsaansa rypistämällä ja punastumalla korviaan myöten.

Leeni juosta sipsutti nopeasti ulos ja riensi asemalle. Ensimäisessä junassa matkusti hän Kiloon.

* * * * *

Aavikko seisoi kauan porraslavalla ennenkuin painoi soittokellonnappulaa. Hän oli aivan kuin hengästynyt, vaikka hississä olikin tullut ylös. Hän mietti ja aikoi kerran jo kääntyä mennäkseen pois. Hermostuneesti korjasi hän kaulustaan, joka tuntui kuin puristavan hänen kaulaansa. Mutta yht’äkkiä teki hän sitte rohkeasti päätöksensä ja painoi melkein vihaisesti kelloa.

Ja meni sisään.

VIII.

— Ajatteles, kuka täällä kävi?! — oli Martan iloinen huudahdus, kun hänen sulhasensa astui hänen huoneeseensa.

— Kuka? — kysyi Aavikko kuivasti.

— Leeni. Ja hän käski sanoa sinulle paljon terveisiä, — jatkoi Martta samaan sävyyn.

Sulhanen huokasi helpotuksesta, kun näki tämän iloisen vastaanoton ja kuuli nämä sanat. Hänestä tuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Leeni nähtävästi siis ei ollut puhunut mitään heidän asioistaan, ellei... ell'ei Martta teeskennellyt. Mutta sehän ei ollut mahdollista.

— Eikös hän tullut sinua vastaan? — kysyi vielä Martta.

— Minä tulin hississä, — vastasi Aavikko selittämättä sen enempää.

— Ettet tullut vähän aikaisemmin, — puheli vielä Martta hilpeästi. — Se oli vahinko.

— Mikä vahinko se sitte oli? Tiesikö hän mitään hauskaa kertoa? — uteli Aavikko kautta rantain saadakseen varmuutta asiasta.

— Ei, mutta olisit saanut nähdä hänet. Hän oli kovasti muuttunut, Leeni parka, — äitinsä kuoleman tähden nähtävästi, — ja muutenkin oli hän niin alakuloinen, mutta kiltti kuin aina, — selitti Martta.

— Onnittelemaanko hän sitte vain sinua tulikin? — kysyi Aavikko vielä.

— Siltä näytti. Luulin kuitenkin, että hänellä oli muutakin asiaa, mutta ei hän sitä ilmaissut, ja kun minä kysyin, tarvitsiko hän ehkä jotakin, ja lupasin puhutella sinua hänen puolestaan, niin hän pahastui niin, että luulin hänen rupeavan itkemään. Taisin tehdä hyvin tuhmasti kaikessa viattomuudessani, — jutteli Martta taaskin naivisti.

— Mitäpä sinä sekaannutkaan muitten ihmisten asioihin! Antaa jokaisen elää ja olla niinkuin haluttaa, niin ei ole mitään omantunnonvaivoja, — toruskeli Aavikko morsiantaan leppoisasti ja salatulla mielihyvällä, kun alkoi olla täysin vakuutettu siitä, ettei Leeni ollutkaan pannut uhkaustaan täytäntöön — ainakaan vielä. Jopa hän alkoi olla vakuutettu siitä, että hänen rahalahjansa Leenille oli saanut hänen mielensä kokonaan muuttumaan — vastaisuudenkin varalle. Ja Aavikko alkoi tulla yhä hilpeämmälle tuulelle, kun osasi niin hyvin esiintyä ettei Martta huomannut lainkaan hänen mielenliikutustaan, kun hän tuli sisään, jopa päinvastoin otettiin näin iloisesti ja näin hyvillä uutisilla vastaan. Kasvoipa tämä Aavikon hilpeys ja tyytyväisyys siihen määrin, että hän yht'äkkiä, vastoin aikaisempia tuumiaan, lupasi viedä Martan häämatkalle Nizzaan, joka tieto sai Martan palkitsemaan sulhasensa ylimääräisellä hyväilyllä, sillä sellaista rahallista uhrausta ei hän ollut tarkalta ja säästeliäältä Onniltaan odottanut. Luonnollisista syistä ei Onni kuitenkaan ilmaissut morsiamelleen tämän häämatkan sisäisintä, salaista tarkoitusta, joka oli se, että hänen sittenkin vielä rauhaton omatuntonsa vaati hänen olemaan ainakin hänen avioliittonsa ensi aikoina etäämpänä siitä vaarasta, joka Leenin puolelta uhkasi ja joka oli kuin mikäkin tulivuori ikään, joka saattoi puhjeta ja purkaa tulta ja tulikiveä hänen onnellisen elämänsä yli millä hetkellä tahansa. Häät oli päätetty viettää heti kolmannen kuulutuksen jälkeen ja nyt sai Martta kuulla, että he seuraavana päivänä sitte matkustaisivat Ruotsin kautta ulkomaille.

Siitä kyllä riitti puheen ainetta Martta Hinnermolle ja Onni Aavikolle pitkäksi aikaa.

Ja he kävivät vieretysten pehmeälle, hyllyvälle sohvalle istumaan, ja rauhallisesti, sulhasen käsi morsiamen vyötäisten ympärillä, Martan pää Onnin olkapäällä leväten, tarinoivat he tulevasta onnestaan niinkuin ei mitään pahaa kellekään olisi tapahtunut ja niinkuin ei maailmassa muita olisi ollutkaan kuin he kaksi vain.

Aavikonkin omatunto oli nukahtanut. Mitä liikuttaa onnellisia toisen onnettomuus?!

IX.

Kun Arola samana päivänä seitsemän aikaan iltasella tuli matkailijakotiin Leeniä tapaamaan, ei hän ollut kotona. Sanottiin, että hän aamupäivällä oli lähtenyt ulos eikä sen koommin häntä kukaan ollut nähnyt.

Puolen tunnin väliajoin kävi Arola uudelleen kahdesti Leeniä kuulustelemassa, mutta tulos oli aina sama. Arola alkoi jo huolestua. Mitä nyt oli tapahtunut? Eihän Leeni toki ollut lähtenyt pois suorittamatta laskujaan. Kunhan hän vain ei olisi itselleen mitään pahempaa tehnyt! Hänhän oli niin omituisessa mielentilassa edellisenä iltana. Semmoinen synkkämielisyys saattoi olla perinnöllistäkin; olihan hänen äitinsä semmoisessa tilassa hukuttautunut.