Part 5

— Hyvä! — ratkaisi Aavikko asian kalpeana ja suuttumuksesta sähisten. Sitte hän meni pöydän luo, kulautti toisen liköörilasin kurkkuunsa ja soitti tarjuria. Tämän tultua sisään hän vain kuivasti sanoi: — Lasku! — Käveltyään vielä edestakaisin huoneessa sanaakaan Leenille sanomatta, joka oli istuutunut sillä välin tuolille, meni hän ja kaatoi kurkkuunsa vielä toisenkin jo valmiiksi täytetyn, mutta juomatta jääneen lasin. Kun lasku oli maksettu ja tarjuri auttanut päällystakin Aavikon ylle, sanoi tämä Leenille vain epäkohteliaasti: — No! Ja päännyökkäyksellä osoittaen laski hänet menemään edellään ovesta ulos.

He olivat kulkeneet pitkän matkan ääneti, toinen toista, toinen toista puolta tietä, kun Aavikko vihdoin puhkesi sanoihin:

— Tämmöistä hauskaa iltaa en sinun seurassasi odottanut.

Leeni katsoi edelleenkin parhaimmaksi olla vaiti.

— No, eikö sinulla ole mitään minulle sanottavaa? — kysyi kotvan ajan kuluttua Aavikko vihastuen Leenin itsepäisestä vaitiolosta.

Ja kun Leeni vain ei vastannut, sanoi hänen seurakumppaninsa samalla tylyllä äänellä:

— Luulin, että ymmärtäisit edes pyytää anteeksi.

— Minunko se vielä on tehtävä? — kysyi Leeni hiljaa, naurahtaen ivallisesti.

— Kenenkäs sitte? Olen koettanut parastani huvittaakseni sinua ja sinä turmelit koko illan. Sovittaaksesi tekosi lähdet kanssani nyt, — puhui Aavikko sovinnollisemmalla äänellä tultuaan hänen viereensä ja pujottaen kätensä hänen käsivarteensa.

He olivat juuri tulleet tienhaaraan, josta oli käännyttävä Kaisaniemeen vievälle rautatien pengermälle.

— Kyllä minun on lähdettävä tästä nyt kotiin, — vastasi Leeni. — On jo myöhäkin.

Ja hän irroittautui Aavikon kädestä ja yritti ojentaa hänelle kätensä hyvästiksi.

— Hyvästi sitte! — ärjäsi Aavikko, tarttumatta Leenin käteen, ja lähti nopein askelin yksin kulkemaan tietään Kaisaniemeen päin.

Leeni kääntyi sanaakaan sanomatta ja kulki syvissä ajatuksissaan, joissa risteili vuoroin mielipaha, vuoroin tyytyväisyys, Hakaniementorille, istuutui siellä raitiovaunuun ja palasi kotiinsa, joka ei hänen tunteitaan saanut rauhoittumaan.

95

VIII.

Masentunein mielin meni Leeni seuraavana aamuna työpaikkaansa. Se toivon hiven, joka hänellä oli ollut prokuristi Aavikon avulla päästä pois painostavista kotioloista toteuttamaan taiteilijahaaveitaan, oli siis edellisenä iltana kokonaan kadonnut. Sellaisesta hinnasta ei hän koskaan tahtonut vapauttaan ostaa. Oli suorastaan hävytöntä, hänen ihmis-arvoaan ja siveellisiä tunteitaan mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa kohdella häntä sillä lailla. Semmoista menettelyä ei hän ollut Aavikolta odottanut. Eihän hän itse vähimmälläkään tavalla ollut siihen aihetta antanut. Olkoonpa vain, että he olivat tutustuneet aivan sattumalta, kenenkään esittelemättä, kerran seisoessaan jonossa "elävien kuvien" lippumyymälän edessä, silloin kun Scalassa "Taivaan tulta" näyteltiin ja täytyi miltei tunnin ajan seisoa pihalla! Mutta ei silloin eikä sen jälkeen, kun he Aavikon pyynnöstä toisinaan tapasivat toisensa, hän ollut koskaan käytöksellään antanut Aavikolle syytä luulla, että hän oli mikään kevytmielinen nainen. Hänen kodissaan oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, hänen sydämeensä langennut hyviä siemeniä, kasvanut siveellisen maailmankatsomuksen ituja, jotka nostivat hänen luontonsa taisteluun, jos häntä tahdottiin syyttä painaa alas ja pitää huonompana kuin hän oli. Sitä paitsi hänessä kytevä kunnianhimo, hänen ihanteellinen pyrkimyksensä tulla joksikin näyttämötaiteen alalla aina kannustivat häntä, samalla suojellen häntä vaipumasta lokaan. Sydämen puhtaus, ajatusten ylevyys ja niistä johtuva valoisa maailmankatsomus olivat vielä säilyneet Leeni Saareksessa onnettomien ulkonaisten olojenkin vallitessa ja siitä hän oli ylpeä. Pää pystyssä kulki hän nytkin työpaikkaansa, tyytyväisenä, ettei hänelle edellisenä iltana ollut mitään sen pahempaa tapahtunut, vaikka mieli toisessa suhteessa olikin masennettu.

Se työpaikka ei häntä lainkaan tyydyttänyt, Sinne oli hän vain mennyt paremman puutteesta ja ettei työttömänä kotona olisi. Paljoa ei hän siellä tosin ansainnut, mutta aina sen verran, että hänellä oli omat rahansa pukimiin ja kaikellaisiin pieniin tarpeisiin. Olihan hauska, kun ei kaikkeen tarvinnut vanhemmilta pyytää ja olla heistä riippuvainen, vaikk’ei hän tosin ansiostaan kyennyt mitään kotia tuomaan ja maksamaan elannostaan. Mutta juuri siihen oli hänen pyrittävä, ettei olisi enää kotona velkaa mistään ja että saisi elää omaa elämäänsä tarvitsematta kuulla nuhteita syyttä suotta, sillä vapauttaan ei hän tahtonut väärin käyttää, ei suinkaan, vaan päinvastoin semmoiseen työhön, joka oli takaava hänelle varman toimeentulon tulevaisuudessa, kunniallisen elämän, ehkäpä semmoisen, joka oli tuottava kunniaa hänelle ja ympäröivä hänet samallaisella sädekehällä, joka oli tullut muutamien tunnettujen kotimaisten näyttelijättärien, niinkuin hänestä näytti, kadehdittavaksi osaksi. Semmoinen oli Leeni Saareksen elämän unelma. Ja siihen hän luotti. Se haave häntä rohkaisi ja piti pystyssä hänen vielä nuoren elämänsä nyt jo ohdakkeisella polulla. Niin, hän oli ylpeä eilisestä voitostaan. Jumalan kiitos, että niin kävi! Hän saattoi vielä punastumatta, luomatta silmiään maahan, katsoa ihmisiä suoraan kasvoihin.

* * * * *

Aamutunnit kuluivat Leeniltä ikävästi. Hän teki työtä sillä osastolla, jossa savukkeita täytettiin, ja kun tupakan haju oli voimakas koko laitoksessa ja hieno pöly liiteli suuressa salissa alituisesti, niin vaikutti se luonnollisesti kaikkien työntekijättärien ulkomuotoon, joka näytti sairaaloisen harmaalta, varsinkin niiden tyttöjen kasvoissa, jotka siinä ammatissa olivat pitemmän aikaa olleet. Leeni ei siellä vielä ollut ollut työssä kuin muutaman kuukauden, ja terveet keuhkot kun hänellä muutenkin oli, ei hän näyttänyt siinä suhteessa yhtä rasittuneelta kuin monet muut. Ryittämään usein silti pyrki ja silmiäkin kirveli, jos varomattomasti sattui viemään kätensä suuhun tahi silmän hienonnettua tupakkaa pidellessään.

Saman pöydän ääressä työskentelevät tytöt rupattelivat siinä keskenään ja kertoivat toisilleen sunnuntaipäivän tapahtumia mikä mistäkin. Useimmilla oli ollut kaikellaisia seikkailuja kävelyillään ja puhe pyöri enimmäkseen jonkun miehisen tuttavan ympärillä. Että toisilla oli ollut yötäkin kuluttavia hauskuuksia, sen saattoi jo päättää tuontuostakin uudistuvista pitkistä haukotteluista ja mustista silmänalasista.

— Mitäs se Leeni tänään niin on vaiti? — kysäsi kerran muun puheen kesken eräs hänen tovereistaan. — Eikös se teidän näytäntönne onnistunutkaan?

Leeni kertoi, että se oli täytynyt lykätä, mutta asian oikeata laitaa ja sen syytä ei hän viitsinyt mainita. "Mitäpä se muihin kuului", ajatteli hän. Ja sitte käänsi hän puheen toisaanne, sanoen:

− Voi, kuinka raukaisee tänään! Jospa jo pian pääsisi päivällislomalle!

— Saat vielä tunnin vartoa! — Ennenkuin sulhasesi näet! — Malttaa kai se odottaa! — laskivat toverit leikkiä hänen kanssaan.

Samassa tuli sisään ovenvartiatar, vanhanpuoleinen nainen, joka piti silmällä tyttöjen tuloa ja menoa ja heidän päällysvaatteitaan eteisen säiliössä, sekä vain eri pyynnöstä, kun kadulta soitettiin ovikelloa, laski heidän puheilleen joitakin omaisia ja tuttavia. Hän astui likemmäksi sitä pöytää, jossa Leeni teki työtä, ja ilmoitti:

— Leeni Saaresta pyydetään puhutella.

— Eipäs malttanut odottaa! — Siinäpäs se sulhanen jo tuli! — Joutuun nyt! — ilkkuen nauroivat Leenin toverit.

Leeni lehahti punaiseksi ja kysyi vain hiukan hämmästyen:

— Kuka?

— Portaillapahan näette, — vastasi vartiatar poistuessaan.

Leeni hiukan epäröi, mutta seurasi vartiatarta ulos. Hän oli puettu työpukuunsa, johon kuului vain kulunut, istumisesta takaa kiiltävä hame, avokaulainen ja lyhythihainen, valkoinen retkottava pusero ja päässä huivi, kireästi sidottuna niinkuin leipureilla on tapana. "Onkohan se Härmälä todellakin?" vilahti ajatus Leenin päässä ja hänen sydämensä alkoi nopeammin sykkiä. "Vai olisiko se?..." Ja uteliaisuus sai lopulta voiton pelon tunteesta. Hän meni portaille.

Porraslavalla, kaidepuihin nojaten, seisoi kirjailija Arola. Leeni oli vähällä peräytyä takaisin, mutta kun Arola astui häntä vastaan kättään ojentaen, sai hän vain hämmingiltään sanotuksi:

— Mitä te täällä teette? Ei tänne saa tulla.

— Anteeksi sitte, että tulin, — sanoi Arola. — Lähden kyllä heti pois. Mutta minun piti välttämättä saada tavata teitä. Tänä aamuna, kun heräsin, aioin ensin kirjoittaa teille, mutta sitte en malttanut, vaan tulin itse.

— Mitäs te minusta tahdotte? — kysyi Leeni pahastuneena ehkäpä yhtä paljon tästä odottamattomasta käynnistä kuin omasta ehdottomasta epäkohteliaisuudestaan kävijää kohtaan.

— Sen jälkeen kuin teidät toissa päivänä ja eilen näin, on mieleni ollut kovin rauhaton. Tahtoisin puhella kanssanne pitemmältä — kahden kesken.

— Ei meillä ole mitään puhuttavaa. Ei se sovi, — menkää jo!

— Tarkoitan parastanne vain.

Leeni hymähti hieman pilkallisesti ja loi nyt katseensa ylös Arolaan. Se oli aivan toinen Leeni kuin toissa päivänä Hermannin työväenyhdistyksen talolla ja eilen kadulla prokuristi Aavikon seurassa. Mutta vaikka hänen kasvonsa näyttivät levottomilta ja katse oli raukea, sisäänpäin kääntynyt, oli hän sittenkin viehättävä yksinkertaisessa työpuvussaan. Varsinkin esiintyivät hänen hienot piirteensä vieläkin enemmän hänen edukseen huivin kiristäessä hänen hiuksiaan. Arola ei malttanut, vaan ojensi kätensä tarttuakseen Leenin käteen, joka hermostuneesti hypisteli hameen laskoksia.

— Kyllä minä jo ne tarkoitukset tunnen, — sanoi hän ja veti kätensä selän taakse piiloon.

— Nyt te turhanpäiten minua loukk... epäilette, — vastasi siihen Arola tyynesti. — Mutta se on oma asianne. Anteeksi vielä kerran, ja hyvästi!

Ja hän kumarsi ja poistui! Alasmennessään hän huomasi, että Leeni jonkun aikaa seisoi epäröiden paikallaan, mutta sitte kuuli hän, että yläovi narahti ja paukahti kiinni.

Kadulle tultuaan ei Arola enää epäillyt, millä kannalla Leenin asiat olivat. Hän oli varma siitä, että tyttö oli mieltynyt prokuristi Aavikkoon, jopa miltei siitäkin, että heidän välillään oli likempi rakkaussuhde. Muutenhan hän ei voinut selittääkään tätä Leenin omituista käytöstä. Eihän hän millään ollut ansainnut näin epäkohteliasta vastaanottoa, olkoonpa niinkin, ettei hänen sopinut mennä Leeniä hänen työpaikassaan tapaamaan. Lisäksi kuvitteli Arola nähneensä Leenin kasvoistakin paljoa enemmän kuin mitä ne oikeastaan todistivat, ja hänen sydäntään alkoi ahdistaa ja kalvaa, kun hän ajatteli tyttöraukan asemaa, tämän nuoren viehättävän kansanlapsen, joka ensi silmänräpäyksestä oli semmoisella voimalla vetänyt hänen huomionsa puoleensa, kiinnittänyt hänen koko sielunsa itseensä. Sen rauhattomuuden sijaan, joka oli pitänyt hänet vallassaan, lyhempien väliaikojen keskeyttämällä, lauantaista saakka, alkoi tämän kohtauksen jälkeen tulla jonkinlainen tympäisevä välinpitämättömyys, milt'ei mielipaha siitä, että hän oli edes senkään verran osoittanut myötätuntoaan tyttöä kohtaan, tuhlannut niinkään paljon kauan jo sitte sammuneita, mutta näin yht'äkkiä elpyneitä sydämensä pyhimpiä tunteita, sanoisiko, rakkauden tulta.

Ja hän meni kotiaan ja etsi työstä unhotusta.

IX.

Oli kulunut viikon päivät. Arola oli syönyt päivällisensä Kaisaniemen ravintolassa ja istunut sen jälkeen penkillä niemen kärjessä mietiskellen ja ihaillen rasvatyyntä lahtea, jonka toisella puolen Kallion kirkko korotti taivasta kohden harmaata jättiläishaahmoaan. Kello oli näin jo lyönyt seitsemän ja hän lähti hiljakseen kotiinpäin, kulkien syrjätietä vapaamuurarin haudan ohitse. Tultuaan pensaitten takaa haudan kohdalle loi hän katseensa ylös ja huomasi penkillä tuttavan henkilön. Se oli Leeni Saares, joka työstään päästyään ja kotimatkalla hänkin, vaikka päinvastaiseen suuntaan, oli istuutunut siihen kotvaksi miettimään, toinen kyynärpää penkin selkänojalla ja pää käden ryntäitä vastaan painuneena.

Arola astui hänen eteensä ja sanoi "hyvää iltaa", hattuaan nostaen.

Leeni hypähti paikaltaan hämmästyneenä, poskille nousi puna ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä Arolalle.

— Häiritsinkö mietteitänne? — sanoi tämä hymähtäen.

— Ette ollenkaan, — vastasi Leeni ja hänen kasvonsa muuttuivat iloisiksi ensi säikähdyksen kadottua.

Arola huomasi sen ja esitti, että istuutuisivat. Leeni ei sitä vastustanut ja puhe alkoi heidän välillään juosta vaivattomasti. Se koski kuitenkin vain aivan jokapäiväisiä, toisarvoisia asioita, ja niistä keskustellessa Arola kauan ajatteli, uskaltaisiko ruveta puhumaan semmoisestakin, joka oli tavalla tahi toisella jompaakumpaa heistä lähempänä. Kauan odotti hän, että Leeni jollakin lailla vihjaisi heidän viime kohtaukseensa Leenin työpaikassa, jopa odotti hän, että Leeni mahdollisesti pyytäisi anteeksi tylyyttään siellä, mutta tuntui kuin tämä olisi kaikki unhottanut. Sen tautta Arola käänsikin puheen tulevaisuuteen päin.

— Täälläkö teidän on koko kesä oltava? — kysyi hän Leeniltä.

— Tietysti, — ellen toista paikkaa saa — muualla.

— Etsittekö semmoista?

— Olen jo kauan tiedustellut. Eihän minua nykyinen työni miellytä.

− Sen ymmärrän. Minkälaisen paikan sitte tahtoisitte?

− Vaikka minkälaisen, kun vain pääsisin pois täältä edes kesäksi.

Leenin äänessä tuntui raskas sävy. Se tarttui Arolaan, kun hän sanoi:

— Niin mielelläni tahtoisin olla teille avulias, mutta elän ja olen niin poissa koko maailmasta, etten ainakaan tällä haavaa osaa mitään neuvoa.

Leeni hymähti vain luodessaan syrjäsilmällä katseen Arolaan.

Tämä kysyi vielä:

— Eikö teitä sitte mikään pidätä täällä Helsingissä?

— Ei mikään, — vastasi Leeni hyvin päättävästi.

— Ihanko totta? — kysyi Arola. — Katsokaa minua suoraan silmiin!

— Ihan totta, — tuli jälleen luja vastaus Leenin huulilta ja hän katsoi niin avoimesti, niin vakuuttavasti Arolaa silmiin, että tämä uskoi Leenin sanat kuin valan.

Se vastaus teki hyvää Arolan sydämelle. Hän alkoi nyt uskoa, ettei Leenin ja Aavikon välillä ehkä ollut mitään ollutkaan, mitään semmoista, jota hän pelkäsi ja epäili.

— Älkää nyt sitte niin huolissanne olko ja niin kiirettä pitäkö! — lohdutteli Arola. — Odottakaa syksyyn! Ehkä silloin jotakin teille ilmestyy.

— Syksyllä minun täytyy (hän pani painoa viimeiselle sanalle) jo päästä opintojani jatkamaan ja harjoittelemaan teatterissa, ja sitä varten minä tahdon kesä-aikaan ansaita rahaa. Ilman rahaa ei tässä maailmassa tule toimeen, — naurahti hän lopuksi.

Se oli melkein epäsuora pyyntö Arolalle, tämä leikillinen viittaus, vaikka se kovin hienotunteisesti olikin ilmaistu. Se oli kaunis piirre Leenissä, että hän vetosi omaan työhönsä rahaa hankkiakseen eikä menetellyt niinkuin Eevi Karmanne oli tehnyt Martta Hinnermon luona, kun ensi kerran näki Arolan. Vaatimattomuus tekee aina hyvän vaikutuksen. Toinen ehkä ei olisi välittänyt vähääkään Leenin sanoista, ehkäpä olisi kääntänyt puheen toisaanne päästäkseen pulasta, mutta Arolan sydän kuiskasi toisin ja hän otti kiinni Leenin sanoista.

— Mitä asian aineelliseen puoleen tulee, niin koetetaan syksyllä jotakin keksiä. Omasta puolestani olen mieskohtaisesti valmis antamaan teille kieliopetusta ja lukemaan kanssanne roolejanne, jos tästä minun avustani huolitte, — esitti Arola, joka jälleen oli saanut kauniit ajatuksensa Leenistä ja koetti unhottaa kokonaan, miksi hän silloin oli tahtonut tavata häntä, nimittäin, varoittaakseen häntä Aavikon seurasta. Jopa hän oli kovin tyytyväinenkin nyt, ettei tarvinnut sitä tehdä, toisin sanoin, asettaa tuo tavallaan "kilpailijansa", niinkuin hän luuli, huonoon valoon, mustata häntä Leenin silmissä tuolla varoituksella. Tämän johdosta Arola oli valmis lupaamaan vaikka mitä, ajattelematta pystyikö lupaustaan kaikissa suhteissa täyttämäänkään.

Leeni puolestaan lausui siitä kiitollisuutensa ja vaikeni. Heidän puhelunsa oli siihen keskeytyä.

Hetkisen mietittyään sanoi Arola:

— Tahtoisin, että olisitte avomielisempi kanssani, neiti Saares. Olette niin sulkeutunut. Olisi kovin hauska päästä pilkistämään syvemmälle sydämeenne.

— Olenhan minä ilmaissut teille kaikki. Ehkä olen puhunut liikakin paljon, — lausui Leeni kainosti.

— Tietysti minulla ei ole oikeutta urkkia sydämenne salaisuuksia, — koetti Arola oikaista viimeksi sanomaansa ajatusta, — mutta kaikesta päättäen ja nyt tänä iltana siitä, että istuitte täällä niin yksin mietteissänne, voin otaksua, että teitä jotkin tilapäiset huolet painostavat.

— Erehdytte, — puuttui Leeni nyt vilkkaasti puheeseen, — jos luulitte minun ketään täällä odottavan. Tulin tänne vain hiukan raitista ilmaa hengittämään, kun en tahtonut heti työstäni kotiin mennä. Mutta nytpä jo on aika lähteäkin.

Hän oli näin vastatessaan jälleen hiukan punastunut ja nousi samalla paikaltaan.

— Teitte siis aivan niinkuin minäkin, — lisäsi siihen Arola, joka huomasi sala-ajatuksen Leenin sanoissa ja tämän sen johdosta paheksuvalla äänenpainolla torjuman syytöksen, mutta näin koetti olla antamatta mitään merkitystä koko asialle. Arola kuitenkin tästä näki, että se oli arka kohta ja että siihen ei ollut syytä enää kajota. Vaikka hänen jälleen kovinkin teki mieli saada Leenin itsensä ottamaan puheeksi silloisen kävelynsä prokuristi Aavikon kanssa ja sitte kuulla jotakin enemmän, niin vaikeni Leeni nytkin itsepintaisesti. Tuntuipa Arolasta melkein kuin Leeni näiden heidän viimeisten sanojensa johdosta oikein olisi kiirehtinyt pois, peläten, ettei Arola vain suoraan kysyisi häneltä mitään siitä tapahtumasta. Ja heidän kulkiessaan Kaisaniemen — kautta Liisankadullepäin, jossa Leeni sanoi nousevansa raitiovaunuun, tämä jutteli vilkkaasti vain kaikellaisista joutavanpäiväisistä asioista nähtävästi estääkseen puhelua enää kääntymästä hänen sydämensä asioihin. Näin kuvitteli mielessään ainakin Arola saattaessaan Leeniä raitiovaunuun. Hyvästellessään lausui hän toivomuksen saada kohta jälleen tavata Leeniä.

Tästä vähäisestä piirteestä pääsi Arola kuitenkin lopulta selville, että tuo mies, jonka suhteen hän oli tahtonut Leeniä varoittaa, oli jättänyt tytön sydämeen syvän jäljen, olivatpa heidän asiansa muuten millä kannalla tahansa. Nähtävästi ei Leenin halu päästä pois paikastaan ja muuanne Helsingistä ollut ainoastaan hänen kotiolojensa, vaan myöskin tuon hänen "sydämensä asian" aiheuttama. Ja tämä teki Arolaan jälleen lamauttavan vaikutuksen, varsinkin kun hän samalla huomasi, että Leeni suhtautui häneen itseensä jotensakin kylmästi, vieläpä senkin jälkeen, kun hän puolestaan oli luvannut auttaa häntä hänen opintojensa jatkamisessa.

Mutta miksi hyväksi hän sitte tuota tyttöä ajatteli, ell’ei hän ollut voittanut pienintäkään paikkaa hänen sydämessään? Maksoiko nyt sitte vaivaa omaa sydäntään tällä lailla kiduttaa, sanottakoonpa vaikka pelkästä säälin tunteesta Leeniä kohtaan? Kadehtiko hän tuota toista miestä? Vai oliko se kiusan tunnetta vain, ettei hän tytön sydäntä voittanut, jonkinlaista loukattua itserakkautta? Hän tunsi niin hyvin nämä rakkauden tuskat entuudestaan ja oli niiden ongelmia miettinyt, kun oli niistä vapautunut. Miksi hyväksi niitä taas herättää eloon? Olihan hän jo ikämies. Pitäähän sitä, Herran nimessä, voida elää ilman tuota "ikuista" rakkautta. "Ikuista?!" Niin, "ikuinen" se näkyy todellakin olevan, mutta vain aatteena, sillä sen esine vaihtelee lakkaamatta. Ja siinähän se ruma puoli tuossa "ikuisuudessa" onkin. Ihminen kaipaa rakastaessaan ikuista onnea, mutta kun on sen saavuttanut, niin huomaakin, että se ei olekaan ikuinen. Ja näin hän joutuu onnettomaksi ja alkaa taas etsiä ja toivoa, ja taas erehtyy ja pettyy. Mutta eikö koskaan viisastu? Nähtävästi ei, niinkauan kuin ihminen on lihaa ja verta, niinkauan kuin luonto hänessä toimii, elämän neste hänen soluissaan virtaa. Mikä onneton olento ihminen onkaan!

Näissä mietteissä palasi Arola kotiinsa.

X.

Keväisin, kun laivakulku alkoi, oli Arolan usein tapa kävellä satamassa katselemassa ulkomaille lähteviä ja sieltä palaavia höyrylaivoja. Hänen halunsa paloi joka kesä ulos Eurooppaan ja kun hän ei itse jostakin syystä päässyt matkustamaan, tuntui hänestä ainakin muitten lähtiessä ja hänen seuratessaan laivojen kulkua kuin tuulahdus suuresta maailmasta olisi virkistänyt häntä ja haihduttanut hetkeksi hänen mielestään ahtaita, ummehtuneita, kotoisia oloja. Tänäkään vuonna ei hänen kassansa myöntänyt hänelle iloa käydä etelässä. Hän oli senvuoksi päättänyt viettää kesänsä jossakin maalla, missä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa toivoi voivansa viimeistellä uutta teostaan. Hän viivytteli kuitenkin lähtöään Helsingistä, jossa hän mielestään sittenkin oli kuin likempänä suurta maailmaa juuri tuon vilkkaamman yhteyden kautta, jonka laivaliike kesällä pääkaupungillemme tuottaa.

Toukokuun viimeisenä lauantaina, yhden seutuvilla päivällä, oli laivarannassa elämä jälleen tavallista vireämpi. Uusi, Helsingin ja Stettinin väliä kulkeva matkustajalaiva "Ariadne" tuprutti lähtövalmiina savua ja kansaa kuhisi sekä laivan kansilla että rannassa, ajurien vielä kiidättäessä lisää matkustajia matkatavaroineen ja saattajia kukkineen. Laivamiehillä ja rantajätkillä oli kova touhu kantaessaan jykeitä matka-arkkuja laivaan ja rautaportailla pidätteli passeja tarkastava poliisimies laivaan pyrkijöitä seuloen lähtijät ja heidän kotiin jäävät omaisensa ja tuttavansa. Siinä olivat viimeiset suudelmat ja käden puristukset annettavat, kukat ryntäisiin pistettävät tahi käteen painettavat, ja vain rannasta saattoi väen vilinästä ja äänekkäästä hälinästä jatkaa hyvästelyä ja puhelua, jonka lopetti vihdoin kolmas soitto ja laivanpäällikön komentosana, että rantaporras oli nostettava pois.

Kaivopuistoonpäin kävellessään oli Arolakin juuri laivan lähtöhetkellä poikennut rantaan ja katseli, oliko hänen tuttavistaan siellä joku onnellinen, joka pääsi ulkomaille. Hänen silmänsä kiitivät pitkin täyteenahdettua kaidepuiden laitaa, kun hän sieltä yht'äkkiä hoksasi tummaverisen naisen, joka kauniilla kukkakimpulla huiskutteli hänelle jäähyvästiä. Se oli Martta Hinnermo, jolle Arola oitis nosti hattuaan, alkaen sitä myöskin heilutella vastatervehdykseksi. Vielä viime hetkellä, kun laivan etukeulaa pitkällä köydellä ulospäin hinattiin, pääsi hän tunkeutumaan niin likelle, että sai vaihdetuksi muutaman sanan neiti Hinnermon kanssa.

— Siis Luganoon? Miekkonen!

— Niin. Sinne! Sinne!

— Enkä minä tietänyt mitään. Olisin edes pienen kukkasen tuonut.

— Se tuli niin äkkiä, tämä matka. Serkkuni saa kertoa.

Silloin hoksasi Arola, että lähellä häntä seisoi Martta Hinnermon serkku, herra Salomaa ja muutamia neiti Hinnermon teatteritoveria. Tervehdittyään heitä hatun heilahduksella, ei hän sitte enää ehtinyt muuta kuin yhtyä heidän toivotuksiinsa lähtevälle: — "Onnea matkalle! Onnea matkalle!"

Mutta sitte seurasi Arolalle vielä uusi yllätys. Ruokasalin ovella seisoi toinen hänelle tuttu naishenkilö, joka oli ilman päähinettä, ilman päällysvaatteita. Kun hänen katseensa kohtasi tuon naisen silmät, näki hän hänen hymähtävän ja varovasti nyökäyttävän hänelle päätään. Mitä ihmettä? Sehän oli Leeni Saares, jota hän ei ollut saanut tilaisuutta nähdä pariin viikkoon. Mitä hän siellä teki? Minne hän oli matkalla? Mutta oli jo myöhäistä saada enää sanaakaan vaihdetuksi hänen kanssaan. Tervehdys vain ja ystävällinen katse, niin, ystävällinen, mutta ehkä myöskin nuhteleva, ettei hän neiti Saareksenkaan lähdöstä ollut saanut mitään tietoa. Mutta eihän hänellä ollut mitään oikeutta nuhdella Leeni Saaresta edes katseellaan. Vielä lyhyt, sanaton tervehdys kädellä, laiva oli kääntynyt ja alkoi edetä satamalahdelle.

Arola ei saanut herra Salomaalta mitään tietoja neiti Saareksen matkasta. Tiesiköhän Martta Hinnermokaan siitä mitään? Eihän tämä ehtinyt itsestäänkään mitään kertoa, kuinka hän sitte olisi voinut mitään mainita Leeni Saareksesta, jos jotakin hänestä tiesikin.

Mitä neiti Hinnermon pikaiseen lähtöön tuli, niin kertoi herra Salomaa jotensakin kerskaavasti, että hän oli toimittanut serkulleen parintuhannen markan matka-avun. Mutta tämä asia ei nyt Arolaa huvittanut. Hän oli tyytyväinen, kun kohta pääsi eroon tästä herrasta, ja lähti Kaivopuistoon kävelemään.