Part 6

Siellä hänen oli tapa kauniina päivinä istua sillä lähellä Ullanlinnan kylpylaitosta olevalla mäentörmällä, jonka vain ajotie erottaa merenrannasta ja johon, pyöreän hiekkakentän laitaan, on sijoitettu muutamia penkkejä. Sieltä avautuu silmälle Viaporin sivuitse ihana näköala aavalle ulapalle. Sinne hän astui nopein askelin aivan kuin olisi jotakin unhottanut tahi kiirehtinyt jollekin tärkeälle asialle.

Kun hän saapui perille, näki hän, että "Ariadnen" valkoinen, hohtava haahmo jo oli kappaleen matkaa kulkenut Viaporista Gråharan majakkaa kohti. Ja ikäänkuin masentuneena siitä, ettei saanut sitä kiinni, vaipui hän istumaan äärimmäiselle penkille. "Sinnekö se menee?" — ajatteli hän ja hänen ajatuksensa tarkoittivat enemmän kuin laivaa sitä yhtä, joka oli seisonut ruokasalin ovella ja oli hänelle hymähtänyt ja varovasti nyökäyttänyt hänelle päätään, luultavasti, etteivät sitä muut huomaisi. Ja kun Arola siinä istui ja mietiskeli ja muisteli viimeistä keskusteluaan Leeni Saareksen kanssa, niin tuli hän siihen loppupäätökseen, että Leeni Saares päästäkseen pois kotioloistaan, entisestä työpaikastaan ja Helsingistä ja kaikesta oli ottanut tarjoilijattaren paikan laivassa. Toi voiko hän nyt siellä voivansa ansaita, mitä syksyllä uutta elämäänsä varten tarvitsi? Oliko hän nyt siellä paremmassa turvassa viettelyksiltä? Ja saattoiko hän siellä unhottaa kaiken sen, mikä hänen mieltään kotimaan kamaralla viime aikoina niin oli painostanut?

Jos Arola näitä mietteitään olisi voinut verrata niihin ajatuksiin, jotka vielä kauan kiinnittivät Leeni Saareksen katseen yhä enemmän häipyvän Helsingin ääriviivoihin, niin hän olisi huomannut, että ne sattuivat jotensakin yhteen. Olisipa hän ilokseen saanut tuta vielä senkin, että hänen oma kuvansa kauan kangasti ja oli mukana Leeni Saareksen muistissa.

Kun "Ariadne" oli kadonnut Arolan silmistä meren siintoon, palasi hän heti kotiin.

Parin päivän kuluttua kiirehti hän jo kesäksi maalle.

TOINEN OSA.

I.

Kesä oli kulunut. Syyskuukin oli jo loppumaisillaan, kun Arola palasi Helsinkiin.

Pääkaupunki oli jälleen ehtinyt saada entisen talvileimansa, jonka sille valtateillä, eritoten Esplanaadilla, antaa määrättyinä tunteina päivästä kuhiseva, ilakoiva, päivänpaisteinen koulu- ja yliopistonuoriso. Pari viikkoa oli ollut kaunis jälkikesä, jopa, aivan kuin heinäkuussa, alkoi ilma tuntua painostavalta ukkosilman noustessa. Länsituuli olikin nyt kerännyt taivaalle yhteen ryhmään toinen toisiaan peittäviä sinisenmustia pilviä, jotka ikäänkuin taistelivat toisin paikoin siintävää taivasta ja siinä heloittavaa kultaista auringon kehää vastaan.

Mutta huolettomina ajoivat katuja ajurit ja autot, kulkivat jalkakäytävillä kävelijät ja leikkivät lapset Runebergin patsaan ympärillä vanhempien ja hoitajattarien istuskellessa Esplanaadin penkeillä. Kappelista ja Oopperaravintolan edustalta kaikui vielä soitto niinkuin sekin olisi unhottanut kesän olevan lopussa ja syksynkin jo eläneen kappaleen aikaa. Tuskin kukaan oli sinä päivänä ulos lähtiessään tullut ajatelleeksi sadetta ja ottanut sateenvarjoa mukaansa.

Yht’äkkiä jyrähti ukkonen ja herätti kuin unesta ihmiset. Vanhemmat ja hoitajattaret huusivat lapset luokseen valmistautuen lähtöön, asioilla kulkijat alkoivat riennättää askeleitaan ja huvikseen kävelijät loivat katseensa taivaalle, mikä välinpitämättömänä, mikä puistaen päätään ja epäröiden, pitikö keskeyttää kävely vai ei. Vaan eipä aikaakaan, niin alkoi tipahdella suuria pisaroita, jotka mustina läikkinä koristelivat katukäytäviä. Nyt tuli monelle jo kiire. Samalla välähti pilviröykkiössä, joka näytti kuin se olisi harmaata savua höyrynnyt, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen räjähti ukkonen ihan kuin taivas olisi särkynyt ja romahtanut maahan. Ilma pimeni yhtäkkiä ja kuin saavista kaataen alkoi vettä valua maahan niin runsaasti, että katuojat olivat yli ääriään tulvillaan, viemärien ehtimättä niellä yhtä nopeasti pystysuorina suihkuina solisevaa sadetta.

Huutaen, toisiaan melkein tuuppien kiirehtivät ihmiset nyt suojaan mikä minnekin ja tuota pikaa olivat myymäläin ovensuut, talojen valtakäytävät ja porttiholvit täpösen täynnä yleisöä. Veden räystäiltä juosta kohistessa kuului kaikkialta mistä naurua, mistä lasten itkua, mistä sanansutkauksia, mistä paheksuvaa puhetta ja torua turmeltuneista vaatteista, kastuneista kengistä ja kaunista hattua kohdanneesta vahingosta. Mutta tyytyväinen täytyi lopulta olla siihenkin, että väen tungoksessa sai edes sen verran suojaa, ettei likomäräksi kastunut tuon kuulumattoman rankkasateen aikaan.

Vieriviereen ahdettuina seisoivat ihmiset silloin varsinkin Catanin ison porttiholvin alla, jopa oli pitkä jono tunkeutunut talon leveille portaillekin. Tähän joukkoon oli jotensakin hyvissä ajoin pelastunut myöskin kirjailija Arola ensimäiseltä syyskävelyltään rakastamassaan Helsingissä. Kun sade vihdoinkin vähitellen rupesi hiljenemään ja joku kiireisellä asialla oleva uskalsi lähteä ulos kadullekin, jonka johdosta ulompana porttikäytävässä väenluku harveni, tunkeutui Arola ulommas, niin että hän jo tuli oven suuhun portaitten alimmalle asteelle. Siinä seisoessaan, päällystakin kaulus pystyssä ja molemmat kädet takin taskuissa, tuijotti hän pitkän aikaa ulos kadulle huomaamatta tuskin häneenpäin selin olevaa yleisöä, joka myöskin oli vajonnut kuin mietiskelemään tätä kaikkia yllättänyttä tapahtumaa. Vähän matkaa itsestään, muutamien kookkaiden herrasmiesten takaa, näki hän ajoittain kuitenkin siron, kuosikkaan, päässä toiselle syrjälle kallistuvan mustan naisen hatun, mutta kun nainen ei kääntänyt päätään kertaakaan, ei hän voinut sen kasvoja nähdä. Muutaman hetkisen kuluttua siirtyi taas joku paikaltaan ja silloin huomasi Arola, jonka uteliaisuutta tuo sievä hattu alkoi herättää, että nainen oli puettu jotensakin avokaulaiseen mustaan sakettiin, jonka kauluksesta kohosi kaunis kaareva niska, solkikampa hiuslaitteissa. Tuo niska rupesi kiusaamaan Arolaa, siinä kun oli niin tutut linjat eikä hän malttanut lopulta olla tunkeutumatta lähemmäksi sitä naista, joka näkyi vetävän muunkin yleisön huomiota puoleensa. Tuskin olikaan Arola astunut paria askelta tarkkaamaansa naista kohti, kun tämä käänsi päätään aivan häneen päin ikäänkuin olisi häntä odottanutkin. Heidän silmänsä kohtasivat samalla toisensa ja Arola oli varma, että hän itse punastui melkein yhtä paljon kuin tuo toinenkin.

— Ei, mutta...! — oli se hilpeä huudahdus, jonka Arola kuuli, kun hänelle pistettiin hansikoittu käsi ystävälliseksi tervehdykseksi.

— Neiti Saares! Täälläkö tekin olette — samassa kadotuksessa? — huudahti yhtä iloisesti ja leikiksi lyöden Arola, puristaen tuttavansa kättä, niin että yleisö melkein kääntyi heitä katsomaan.

— Sadetta pitämässä — niin, — nauroi Leeni Saares. — Omituisestipa tapasimme toisemme.

— Milloinka olette tullut? Asutteko jälleen Helsingissä? — kysyi Arola.

— Niin, — nyt asun taas kokonaan. Olenhan kyllä käynyt täällä joka viikko kesän kuluessa. Vaan nyt en ole enää merenkulkijana, — selitti Leeni.

— Te siis olitte? Olen arvannut oikein.

— En tavannut teitä silloin enää ennen lähtöäni. Se tulikin niin äkkiä päätetyksi. Entäs te? Milloin te olette tullut? Sanoittehan menevänne kesäksi maalle.

— Niin. Ja tulin vasta toissa päivänä.

— Kas nytpä sade lakkasi — melkein yht'äkkiä.

Ja minun pitää kiirehtiä kotia, — sanoi Leeni. Yleisö olikin jo milt'ei kokonaan lähtenyt pois.

— Olipas tämä hauska yllätys joka suhteessa! Tästä täytyy todellakin taivasta kiittää, — suottaili Arola Leeni Saareksen kättä pidellen.

— Kuulkaa! Tulkaa joskus minua tervehtimään! — puheli vielä Leeni, Arolan häntä seuratessa ulos kadulle.

— En toivo sen hauskempaa. Sinnekö Orionin kadulle?

— Sehän on totta! Te ette tiedäkään. Me asumme nyt Annankadun varrella, Isäni, isäpuoleni kuoli heinäkuussa.

— Niinkö?

— Minä annan teille osoitteeni. — Ja Leeni otti esille nimikorttinsa pienestä hopealaukusta, joka riippui pitkissä vitjoissa hänen kaulassaan. — Tässä on osoitteeni täydellisesti kirjoitettuna.

— Tuhannet kiitokset! Milloin saan tulla?

— Milloin vaan!

— Vaikka tänään?

— Vaikka tänään. Olen koko päivän kotona.

— No, minä tulen jo tänään.

— Terve tuloa! Hyvästi nyt!

Ja ystävällisen kädenpuristuksen jälkeen riensi Leeni Mikonkadun kulmasta poikki kadun, jättäen Arolan ihastuneena seisomaan ja katsomaan hänen jälkeensä. Kerran vielä vilkasi Leeni sieltä taakseen, suoden Arolalle päälle päätteeksi herttaisen hymyilyn ja lämmittävän katseen.

Arola oli todellakin kuin seitsemännessä taivaassa. Tämmöisestä kohtauksesta, tämmöisestä mielenmuutoksesta Leenissä häntä kohtaan ei hän ollut uneksinutkaan. Se oli hänelle yhtä suuri yllätys kuin äsken ukkonen ja rankkasade, vaikka aivan toisessa mielessä. Tuosta entisestä, hieman jäykästä Leenistä — semmoiseksi kuin hän, Arola, ainakin oli oppinut hänet tuntemaan, — ei ollut jäljellä mitään. Oli aivan kuin juopa heidän välillään odottamatta olisi umpeen kasvanut, niin suoralta ja vilpittömältä tuntui Leeni, joka nyt sananmukaisesti pyysi häntä luokseen, itse näin levitti hänelle sylinsä. Ja mistä tämä johtui? Ne neljä kuukautta, joiden kuluessa hän kyllä oli Leeniä muistellut, mutta jo ehtinyt kylmemmin kuin ennen ajatella häntä, eivät suinkaan, heidän sen ajan erossa oltuaan, yksistään mahtaneet sillä lailla Leeniin vaikuttaa. Ehkäpä tuo sitte oli vain noita naisten selittämättömiä oikkuja, ellei siinä alla muuta piillyt. Sen asian perille teki kovin mieli päästä, mutta kuka tiesi, mitä sielun tuskia siitä jälleen voi syntyä, kun jo oli keväisten tapahtumain jälkeen ehtinyt rauhoittua melkein täydellisesti. Olisi ehkä ollut parempi pysytellä tulesta loitommalla. Mutta nyt oli myöhäistä jo, kun Leeni näin ystävällisesti oli ojentanut hänelle kätensä ja hän jo oli luvannut niin pian kuin suinkin käydä hänen luonaan. Sinne täytyi siis mennä.

Oliko hän ehkä sittenkin jo keväällä voittanut Leenin myötätunnon, — kentiesi enemmänkin, — vaikka tyttö silloin toisesta syystä ja senkin vuoksi, että Arola puolestaan koetti häntä lähennellä, oli sulkeutuneempi häntä kohtaan ja vetäytyi hänestä pois? Semmoistahan se usein on sydänten leikki.

Ja nyt, kun he olivat olleet näin kauan erossa, saamatta mitään tietoja toisistaan, nyt oli Leeni ehkä alkanut häntä kaivata ystävänään, — kentiesi enemmänkin? Mutta senhän sai nähdä vielä tänään.

Näissä mietteissään kotiin kulkien päätti Arola mennä Leenin luo jo heti iltapäivällä.

II.

Niin kauan hän ei kuitenkaan malttanut odottaa, vaan seisoi Leenin oven takana jo kello vähää vailla kaksi. Ovella oli Leenin isäpuolen messinkinen nimikilpi: E. Savunen, ja sen yläpuolella nimikortti, josta Arola luki: Antero Tikka. "Vuokralainen varmaankin", ajatteli Arola soitettuaan ja odottaessaan, että ovi avattaisiin. Samassa avautuikin pienempi, oikealla oleva ovi, joka nähtävästi vei keittiöön ja josta keski-ikäinen nainen puoleksi kurottautui.

— Asuukohan täällä neiti Saares? — kysyi Arola.

— Kyllä, — minä avaan, — vastasi tuo nainen ja veti keittiön oven kiinni.

Arola kuuli sitte, että keittiön ja eteisen välinen ovi avautui ja hetkisen kuluttua avautui eteisen portaillekin vievä ovi. Sama nainen, jonka Arola yhdennäköisyydestä heti arvasi Leenin äidiksi, peräytyi kynnykseltä ja lausui:

Tehkää niin hyvin!

— Aa! Terve tuloa! — kuului ääni eteisestä toiseen sisähuoneeseen vievän, puoleksi avatun oven kynnykseltä, josta Leeni katseli tulijaa.

Nyt minä jo tulin, — sanoi Arola, astuttuaan pieneen, jotensakin pimeään kulmikkaaseen eteiseen, jossa oli, paitsi ovia portaille, keittiöön ja kahteen huoneeseen, vielä kaksi tavarasäiliön ovea, niin että tilaa lyhyelle vaatenaulakolle oli vain keittiön ja toisen huoneen oven välillä olevassa seinässä. Siilien ripusti Arola päällystakkinsa Leenin vielä ilmaistessa ilonsa hänen tulostaan.

— Tämä on sitte mamma, — esitteli Leeni vieraansa äidilleen, joka mustiin puettuna ääneti seisoi keittiön ovella. — Kirjailija Arola, josta olen mammalle niin usein puhunut.

Ja Arolaa kätellessään sanoi rouva Savunen hiljaisella äänellään:

— Niin on Leeni usein puhellut... Tehkää niin hyvin, käykää sisään! — viittasi hän sitte kädellään huoneeseen, jonka ovi oli auki, ja vetäytyi itse keittiöön.

— Tulkaa! — kehoitti Leeni Arolaa astumaan sisään, väistyen itse edellä ovelta huoneeseen. Ja heidän sisään tultuaan, lisäsi hän:

— Mamma on alussa aina vähän ujo.

— Olette ilmetty äitinne kuva, neiti Saares, sen verran kuin jo ehdin nähdä, — sanoi Arola, ja huomattuaan toisella seinällä kaksi valokuvasuurennusta, joista toinen oli Leenin isäpuoli, toinen hänen äitinsä, jatkoi hän jälkimäisen kuvaa verratessaan Leenin kasvoihin: — Aivan samat piirteet! Vuodet vain erottavat teidät toisistanne.

— Niin sanovat. — Istukaa, herra Arola, olkaa niin hyvä! — Minä tulen heti. Ja samassa pyörähti Leeni ulos eteiseen.

Hänen poissaollessaan silmäili Arola huonetta, istuutuen sohvaan, joka seisoi syrjittäin kolmikulmana ulkonevan ikkunasyvennyksen ja toiseen, viereiseen huoneeseen vievän oven välissä. Tämä ovi oli kokonaan kiinni ja sen eteen oli asetettu ruokakaappi, jonka päällä kauniisti järjestettyinä oli uusihopeaisia esineitä: kahvikannu, korkeajalkainen sokerirasia ja kerma-astia ynnä niiden takana nikkelinen tarjotin. Ikkunasyvennyksessä oli pieni kirjoituspöytä telineillä seisovien kasvien keskellä ja pöydällä ryhmittäin, puitteissa ja ilman puitteita, valokuvia, joiden joukossa monta tunnettua, kotimaista mies- ja naispuolista taiteilijaa, näyttelijää, laulajaa, sekä kirjoitusneuvot ja kaikellaisia pieniä koristekaluja. Keskivälillä toista pitkää seinää oli pianino, jonka päällä oli kaksi kukilla täytettyä maljakkoa, ja seinällä, pianinon yläpuolella, paitsi ennen mainittuja Leenin vanhempien valokuvasuurennuksia niiden alla eräs mahognykehyksiin sijoitettu ja lasilla peitetty haavelmakuva, josta näkyi vain kaksi nuorta päätä, toinen miehen, toinen naisen, katse luotuna toisen silmiin ja valmiina antamaan ja vastaanottamaan toiselta hehkuvaa lemmen suudelmaa. Huoneen perällä, jonka toisella puolella oli uuni, toisella eteisen ovi, oli puoleksi verhoilla varustettu syvennys, jossa seisoi pitkittäin harsopeitteellä peitetty vuode ja sen toisessa päässä poikittain kokoonlykätty rautasänky valkoisine pikeepeitteineen ja karikkopäärmäisine päänaluksineen. Uunin edessä oli kiikkutuoli, jonka päällä riippui kaunis koruompeluinen matto. Keskellä huonetta, joka ei suinkaan ollut suuri, seisoi punaisella suojustimella varustetun kattolampun alla ruokapöytä, jonka peitti myöskin heti silmiin pistävä, aistikas koruompeluinen pöytäliina ja jonka ympärillä oli kullakin puolella tuoli. Näin sisustettuna teki huone, ahtaudestaan huolimatta, miellyttävän vaikutuksen ja Arola huomasi kaikessa pyrkimystä taiteellisen leiman, kodikkaan, viihdyttävän tunnelman saavuttamiseen sen siisteyden ohessa, joka ilmeni tämän yksinkertaisen huoneen hoidossa sen hengettären ansiona jo muutenkin.

— Mikä sievä koti teillä on! — lausui Arola Leenille ihastuksensa tämän palattua takaisin.

— Semmoinen kuin se nyt voi olla, — vastasi Leeni. — Tuossa toisessa huoneessa meillä on vuokralainen, — kun täytyy pitää! — Onneksi on hän hyvin hiljainen ja melkein kaiket päivät poissa.

— Niin että täällä kaikessa hiljaisuudessa nyt sitte aiotte toteuttaa näyttelijätär-unelmanne?

— Se on vakaa aikomukseni. Olen jo päässyt rouva Raution oppilaaksikin.

— Sehän on hauskaa!

— Ajatelkaahan! Minä sain kesällä eräältä varakkaalta matkustajalta, joka kuuli halustani ruveta näyttelijättäreksi, lahjaksi viisisataa markkaa.

— Onnittelen, — tulivat silloin hiukan epäröiden sanat Arolan suusta ja hänen päässään heräsi sen johdosta hiukan omituisia ajatuksia, mutta enempää ei hän siitä asiasta tahtonut Leeniltä udella. "Kertokoon itse, jos tahtoo", ajatteli hän, vaan Leeni jätti sen puolen sikseen sillä haavaa.

— Tässä luin juuri kun tulitte Regina von Emmeritzin monoloogia toisen näytöksen alussa, — jatkoi Leeni innostuneena ja ottaen kirjan pöydältä.

— Älkää sitte antako häiritä itseänne, vaan lausukaa se minun kuullen, — kehoitti Arola.

— En, en, en, en, — vastusti Leeni.

133

− Lukekaa te, niin minä kuuntelen!

— Tietysti luen — niin hyvin kuin osaan, — anoi Arola, ottaen kirjan Leenin kädestä. — Tahi luetaan yhdessä! Istukaa tähän minun viereeni!

Leeni istuutui Arolan viereen sohvaan ja laski toisen käsivartensa Arolan olkapäälle ikäänkuin paremmin seuratakseen sanoja kirjasta. Tämä Leenin tutunomainen käytös taaskin yhtä paljon hämmästytti kuin ihastutti Arolaa. Kuinka oli tuo ennen niin vierasteleva nuori tyttö tällä lailla muuttunut?! Kuinka suhtautui hän nyt näin rohkeasti Arolaan? Oliko se vaistomainen, ehdoton ele, jota Leeni itse ei huomannut sen enempää, vai oliko sen takana jokin salainen tarkoitus? Mitään vilppiähän siinä sentään ei mistään syystä saattanut olla. Ehkäpä oli se sydämen vilpitön käsky, jolla hän tahtoi ilmaista uusia tunteitaan Arolaa kohtaan?

Arola oli aivan ymmällä. Hän ei tietänyt aluksi, mitä sanoa, mitä tehdä, kääntyäkö ja jollakin eleellä, jollakin sanalla vastata tuohon Leenin tekoon? Hän tunsi vain Leenin käsivarren lepäävän olkapäällään ja nautti suloisesta tunteesta, ollen pitkän aikaa vaiti, silmät kirjaan luotuina.

— No, miksi ette lue? — kysyi Leeni vihdoin, jonkun aikaa odotettuaan.

— En minäkään nyt, — sanoi Arola. — Toisen kerran. Kertokaa mieluummin itsestänne ja olostanne "Ariadnella!" — Ja hän sulki kirjan ja käänsi kasvonsa Leeniin päin.

Leeni otti samassa käsivartensa pois Arolan olkapäältä ja aikoi nousta paikaltaan.

— Ei, — tässä, minun vieressäni, niin saan katsella teitä läheltä, — jatkoi Arola ja tarttui Leeniä kädestä.

Leeni jäi istumaan, otti sohvatyynyn syliinsä ja nojautui taaksepäin.

— Itsestänikö? "Ariadnella?" — sanoi hän. — Tiedättekö? Minä mieluummin aina ajattelen tulevaisuutta kuin muistelen menneisyyttä. — Kuulkaa! Soitatteko te pianoa? — kysyi hän yhtäkkiä, kääntäen puheen toisaanne.

— Kyllä: "Kukkuu, kukkuu"... Mutta otattekos te soittotunteja, koska teillä on soitikko? — kysyi Arola.

— Tahtoisin oppia soittamaan ja laulamaankin ja siksi olen vuokrannut pianinon. Eräs neiti käy täällä opettamassa minulle ensimäisiä alkeita pianonsoitossa. Minun pitäisi osata niin paljon. Saksaa jo opin jonkun verran kesällä, niin että toimeen tulen, ja vähän englanninkin kieltä, — kertoi Leeni jälleen kuin haltioissaan.

— Te olette kovin innostunut ja tarmokas, näen mä. Se on kunniaksi teille.

— Opettaisitteko te minulle vielä lisää?

— Minähän tarjouduin siihen viime keväänä. Pidän sanani ja mielelläni.

Leeni melkein hypähti mielihyvästä.

— Te olette kovin kiltti. Ette ollenkaan niinkuin kaikki — monet muut. Teidän kanssanne voi aina puhua vakavista asioista. Annatte vähän arvoa minulle ja minun unelmalleni ettekä kohtele minua loukkaavasti. Sen vuoksi minäkin teitä — (hän ajatteli silmänräpäyksen) — pidän niin suuressa arvossa, — lausui Leeni vilpittömästi.

— Kiitos, neiti Saares! — sanoi Arola. Tämä antaa minulle ehkä oikeuden esittää, ettemme enää teitittelisi toisiamme. Tahdotteko? Toistemme ristimänimethän kyllä tiedämme.

Ja Arola ojensi Leenille kätensä, johon tämä tarttui puristaen sitä ystävällisesti vastaukseksi. Arola puolestaan piti Leenin kättä kauan kädessään taputtaen sitä toisella kädellään.

— Olen kovin iloinen, — lausui hän sitte, — että vihdoinkin olemme tulleet näin lähelle toisiamme.

Samassa tuli rouva Savunen sisään ja ryhtyi asettamaan kahvilekkeitä pöytään. Hänen siinä puuhatessaan puheli Arola vieläkin äidin ja tyttären yhdennäköisyydestä ja Leenin tulevaisuuden tuumista. Rouva Savunen tuntui kaikessa kannattavan tytärtään ja uskovan hänen taipumuksiinsa. Lisäksi huomasi Arola, kuinka hellillä tunteilla äiti ja tytär olivat kiinnitetyt toisiinsa ja kuinka he samalla suhtautuivat toisiinsa aivan kuin olisivat olleet kaksi toisiaan rakastavaa sisarta. Tuntui kuin Leeni ei olisi salannut äidiltään mitään. Ei äitinsä läsnäollessakaan hän karttanut tuttavanomaista käytöstään Arolan kanssa.

— Mamma ymmärtää meitä nuoria niin hyvin, — sanoi Leeni kerran puheen välissä puolustaessaan vallatonta tekoaan, kun taputteli Arolaa molemmille poskille sen johdosta, että Arola ei muistanut erästä repliikkiä omasta näytelmästään Leenin kysyttyä, mistä ne sanat ovat.

Rouva Savunen ymmärsi siinäkin Arolan mieliksi tilanteen hyvin, että hän jätti hänen ja Leenin kahden kesken kahvipöytään. Siinä pääsi keskustelu heidän välillään jälleen kääntymään heille mielenkiintoisemmalle tolalle.

Leeni tiedusteli Arolalta hänen uutta näytelmäänsä ja kysyi oliko siinä osa, jota hänkin tulevaisuudessa voisi näytellä.

— Minä olen kyllä tarjonnut näytelmäni Kansallisteatterille, mutta tätä nykyä on minulla hyvin vähän, toiveita saada se siellä hyväksytyksi, — selitti Arola.

— Tarjoapas näytelmäsi kerran salanimellä, — neuvoi Leeni.

— Olen sitäkin keinoa kerran koettanut, mutta ei sittenkään. Tahtoivat välttämättä tietää, kuka tekijä on, ja kun en suostunut itseäni ilmaisemaan, niin raukesi asia.

Leeni kuunteli, leuka molempiin käsiinsä nojaten ja kyynärpäät pöydällä.

— Odotahan, jahka minä valmistun ja kerran muodostan oman seurueen, niin varmasti otan näytelläkseni sinun näytelmiäsi, — sanoi Leeni.

— Älä lupaa liikoja! Jos sinusta vielä tulee toinen Ida Aalberg, niin ehkä unhotat suuruudessasi vähäpätöisen, vanhan ystäväsi, — suottaili Arola.

— Oi, jospa tulisin vaikka pienemmäksikin, niin näyttäisin, etten unhota. Olet minua jo niin paljon kannustanut, että olen sinulle siitä aina kiitollisuuden velassa. Tänä talvena ehkä jo saan näytellä Kansannäyttämöllä vähän huomattavampaa osaa. Olen siellä vakituisena avustajana, niinkuin tiedät.

— Sehän on hauska kuulla. Mitä tahtoisit mieluimmin esittää?

— Mashaa Tolstoin "Elävässä ruumiissa" ja Kátinkaa "Jensenin perheessä", — lausui Leeni intomielin, laskien molemmat kätensä Arolan käsivarrelle.

— Sinussa on tempperamenttia, hyvä lapsi, sen myönnän, ja voit ehkä hyvinkin onnistua noissa osissa, mutta Kátinkaa tahdot varmaankin esittää saadaksesi näyttää kauniita sääriä? — käänsi Arola puheen leikiksi.

Leeni hiukan punastui.

— Ei minulla ole rumatkaan sääret, — vastasi hän, — mutta en minä sitä siksi. Minä ymmärrän Kátinkan niin hyvin. Siinä osassa on niin paljon minua itseäni. Se sopisi minulle niin mainiosti. Joskus elämässä minun _täytyy_ saada näytellä sitä. Kátinkan sanoihin minä voisin valaa omaa sieluani, purkaa omaa sisuani — täydellisesti.

— Olet tänään paljastanut minulle jo paljon sieluasi ja — luvallasi sanoen — sisuasi. Ja ihmettelen itsekseni, nämäkö muutamat kuukaudet ovat kaiken tämän aikaan saaneet?

— Ne ne, — vastasi Leeni leikillisesti.

— Keväällä olit vasta kuin juuri, juuri puhkeamaisillaan oleva ujo nuppu, nyt olet jo aivan kehittynyt, rehevä kukkanen. Kesänkö aurinko ja raikas tuulonen vain näin ovat sinut täydelliseksi kypsyttäneet? — kysyi Arola merkitsevästi.

— Näyttäisin sinulle jotakin, jos uskaltaisin, — jatkoi silloin Leeni suoranaista vastausta vältellen, nousi ja meni kirjoituspöytänsä luo.

— Uskalla vain! Valokuvaa tietysti ai'ot näyttää?

— Enkä. Olen kirjoittanut pienen pätkän. Mutta et saa olla kovin ankara arvostelija, — olet kirjailija itse.

Ja epäröiden veti Leeni verkalleen pöytälaatikon auki, josta otti esille kuoressa olevan postipaperilehden.

— Se on vain pieni tunnelmapala, — sanoi hän.

— Vai on sinussa kirjailijankin vikaa? — laski Arola leikkiä. — Annahan tänne! Sehän on kovin hauskaa.

— Lue itseksesi sitte vain! — sanoi Leeni, antoi Arolalle paperin ja istuutui itse kiikkutuoliin vastapäätä häntä.

Arola luki:

"Hän ei antanut rauhaa minulle. Enkä hänen tähtensä saanut rauhaa sielussani, johon hänen kuvansa oli syöpynyt. Minä kärsin kuin veden puutteesta lakastuva kukka. Minä näin hänen kaipaavan minua ja toivoin hänen huuliltansa kostuttavaa nestettä virotakseni jälleen, mutta samalla aavistin hänen säälivän minua ja tunsin kuoleman madon jäytävän sydänjuuriani.