Part 4

— Onpas teillä kodikas huone, — sanoi Arola, kun oli jäänyt kahden kesken neiti Hinnermon kanssa.

Todellakin. Vaikka se täysihoitolan huone olikin, oli neiti Hinnermo osannut järjestää siinä huonekalut, koristaa seinät kuvilla ja pöydät kukilla ja pikku esineillä niin, että kaikki teki viihtyisän, miellyttävän vaikutuksen.

— Kaikkeen on painettu taiteilijattaren leima, — lisäsi vielä Arola. — Ja toivokaamme, että serkkunne ennustus käy toteen.

— Jospa kävisi! — huoahti neiti Hinnermo hiukan surunvoittoisesti ja päätään nyökytellen.

Ja samassa istahti hän pianinonsa eteen, selaili nuottejaan ja kysyi Arolalta:

— Laulanko teille jotakin?

— Sitähän minä vain odotankin, vaikka en rohjennut pyytää, — vastasi Arola ja painautui nojatuoliin odottavaan asentoon.

Martta Hinnermolla oli todellakin kaunissointuinen, pikemmin lyyrillinen, kuin draamallinen sopraano, jota hän jo käytti aika taitavasti. Heikoin puoli oli hänellä sanojen lausuminen, joka varsinkin vieraskielisissä laulelmissa jätti paljonkin toivomisen varaa. Mutta sen sijaan sai hän esityksiinsä jo koko lailla tunnetta, jolla tempasi mukaansa kuulijan. Nyt hän valitsi "Mignonin" laulun "Maan tunnetkos?" ("Kennst du das Land?"), josta hänellä oli suomennos ja jonka hän Arolan mielestä lauloi "oivallisesti", ja sen jälkeen ainoan kuulijansa nimenomaisesta pyynnöstä Tshaikovskin säveltämän "Nur wer die Sehnsucht kennt", jotka sanat myöskin kuuluvat Goethen Mignon-lauluihin Wilhelm Meisteristä. Kun neiti Hinnermo oli lopettanut laulunsa ja Arola häntä kiitettyään vaipui äänettömänä mietteihinsä, alkoi Martta yht'äkkiä puheen sanomalla:

— Te ette taida olla oikein hyvällä tuulella eilisen illan jälkeen, herra Arola?

— Voin vastata teille tuon viimeksi laulamanne laulun sanoilla, jotka olen suomentanut ja muistan ulkoa:

"Se tietää tuskain vain, Ken tuntee kaipuun. Mult' yksin murheessain Kaikk' ilot haipuu Ja katse haihattain Nyt maahan vaipuu. Oi, kauas armahain Mun lähti, ainut! Niin polttaa poveain, Pää raskas taipuu. Se tietää tuskain vain, Ken tuntee kaipuun."

− Kuulkaa! Nuo sanat teidän täytyy kirjoittaa minulle, että saan laulaa ne suomeksi. Tahikka minä kirjoitan ne itse nuotteihin! paikalla, — saanko? — huudahti neiti Hinnermo ihastuneena.

Arola saneli suomennoksensa uudelleen ja Martta kirjoitti sen, puhellen siinä välissä Arolan kanssa:

— Ihanko totta te jo olette rakastunut Leeni Saarekseen?

— Vilpittömästi puhuen olisi liikaa vastata teille myöntävästi. Mutta että hän minua miellyttää, sen myönnän.

— Leeni on todellakin hyvä tyttö ja ansaitsisi, että joku kunnon mies häntä rakastaisi.

— Minäkin säälisin kovin, jos hän joutuisi jonkun kunnottoman käsiin.

— Pelastakaa hänet sitte!

— Kiitän, että teillä on niin hyvä ajatus minusta. Neiti Saares olisi etupäässä pelastettava taiteelle, sillä luulen todellakin, että hänestä voi jotakin tulla. Jos hän itse, niinkuin näytti, on asiaan innostunut, niin voi se työ samalla olla hänelle pelastus pahemmastakin haaksirikosta.

— Niin, niin! Taiteen alalla on meitä haaksirikkoisia niin paljon, — epäonnistuneita, lievimmässä merkityksessä.

— Ikävä sanoa, on asianlaita sama meidän kirjailijaimmekin joukossa, — jatkoi Arola ikäänkuin lieventääkseen sanojensa liian yksipuolista sovelluttamista Martta Hinnermon edustamaan taiteen haaraan.

Ja tästä sai hän samalla aihetta hyvinkin katkeraan mielenpurkaukseen meillä vallitsevista kirjallisista oloista, jotka hän kuvasi synkin värein, mutta sattuvin sanoin.

— Kylläpä te langetatte ankaran tuomion, — sanoi sen johdosta Martta Hinnermo.

— Itsensä tunteminen on ihmisen korkein saavutus ja toisen ansaitsematon imartelu vain matalinta mielen ilmaisua, — oli Arolan koko lailla ivallinen loppulause.

— Niin. Nuoria taiteilija-alkuja usein mairitellaan monestakin syystä ja siten voi heistä tulla mitä onnettomimpia ihmisiä, ellei kyky sitte osoittaudukaan olevansa hyvän tahdon kanssa sopusoinnussa. Omasta kokemuksestani en sen tautta ole uskaltanut innostuttua Leeni Saarestakaan niinkuin te eilen teitte, herra Arola.

— Tein sen innostuneena itse, sillä toivon kovin, että kohta saisimme toisen Ida Aalbergin.

— Siitäkö syystä vain?

— Neiti Saareksella on todellakin suuret edellytykset...

— Mutta ehkäpä juuri nuo suuret — ulkonaiset — edellytykset saivat teidät liiaksi innostumaan ja mieltymään häneen? Mitä jos hänestäkin tulisi onneton epäonnistunut?

— Se olisi kovin surkeata ja valitettavaa.

— Josta tekin voisitte saada omantunnon vaivoja.

— Olette ehkä hyvinkin oikeassa, neiti Hinnermo. Hyvän tarkoituksensa tähden voi piankin joutua ojasta allikkoon. Todellakin on lopulta parasta — minkään tunteen nojalla — olla sekaantumatta toisten ihmisten asioihin.

Martta Hinnermo oli sillä välin taas kääntynyt pianonsa eteen ja alkoi suomeksi laulaa Goethen laulua "Se tietää tuskain vain". Arola taas vaipui tämän heidän välisensä keskustelun jälkeen mietteihinsä, jotka päätyivät siihen, että hän ikäänkuin vapautui säälin ja myötätunnon tunteestaan Leeni Saaresta kohtaan ja ajatteli, että oli parasta kokonaan unohtaa hänet. "Mitä minulla oikeastaan on hänen kanssaan tekemistä", mietti hän, — "turmelen vain oman rauhani. Menköön vain herra Aavikon ansaan, jos mennäkseen! Ja kukapa sen tietää, ehkä kaikki päättyy tytölle hyvinkin onnellisesti? Minusta, joka itse olen tämmöinen epäonnistunut ja haaksirikkoinen, tuskin on hänen pelastajakseen missään suhteessa."

Tuskin oli neiti Hinnermo lopettanut laulunsa, kun ovelle kolkutettiin ja sisään astui hiukan räikeästi puettu, pulleavartaloinen, ruskea- ja kiiltosilmäinen nuori neiti, joka tullessaan jo hymyili niin leveästi, että hänen punattujen huuliensa välistä näkyi täydellisesti molemmat hammasrivit.

— Anteeksi, että häiritsen, — sanoi vieras ja tervehti neiti Hinnermoa, joka esitti hänet Arolalle neiti Karmanteeksi. Neiti Hinnermo pyysi häntä riisumaan päällysvaatteensa, mutta toinen kieltäytyi — Mikäs sinun, Eevi, nyt niin on hätä? — kysyi neiti Hinnermo.

— Hätä on ja kova, — puhui neiti Karmanne iloisesti ja peittelemättä. — Tänä iltana pitäisi meidän operettikiertueemme lähteä maaseudulle ja minä tarvitsisin välttämättä sata markkaa.

— Valitettavasti... — alkoi Martta Hinnermo, olkapäitään kohauttaen.

— Minulla on niin kamalan huono onni tänä päivänä, — jatkoi neiti Kännänne. — Kävin ensin rikkaan översti S...n luona, mutta siellä ei päästetty sisäänkään: lakeijaheitukka sanoi, ettei översti ota ketään taiteilijattaria enää vastaan... Ymmärrätkös? Semmoinen hävytön! Sitte kävin valtioneuvos A...n luona, joka meitä taiteen vaivaisia ainakin sen verran suosi, että laski puheelleen ja hellitti kaksikymmentä markkaa. Pyysin velaksi, johon hän tietysti vain hymähti, ja minä ymmärsin heti, ettei hän toivo... tahdokaan lappuaan takaisin. Voi, voi! Mistä ihmeestä minä saisin edes viisikymmentä markkaa? Minä kyllä lähettäisin heti, kun ensimäisen palkkani saan. Ettekö te, kirjailija Arola, olisi niin hyvä ja lainaisi? — kääntyi neiti Karmanne rohkeasti Arolaan päin:

— Mutta Eevi! — puuttui neiti Hinnermo paheksuen vieraansa puheeseen. — Ethän sinä tunne...

— Vali... — alkoi jo Arola vastata.

— Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta "hätä keinon keksii", tuota... (kaikki purskahtivat samalla kertaa nauruun) "ei hätä lakia lue", piti minun sanoa, — lasketteli Eevi Karmanne ollenkaan hämille joutumatta. — Jospa edes saisin sitte kaksikymmentä teiltäkin, niin olisin ääääärettömästi kiitollinen! Minä vakuutan kunniasanallani, että ensi tilassa lähetän teille sen takaisin.

Arola pisti kätensä povitaskuunsa ja neiti Karmanne hypähti paikaltaan, lyöden kätensä yhteen.

— Ihanko saankin?! — huudahti operettilaulajatar, ilosta tepastellen paikallaan. — Eipäs minun hyvä onneni pettänyt minua tälläkään kertaa!

Ja kun Arola oli pannut setelin pöydälle, jotakin anteeksi pyynnön tapaista partaansa mutisten, sieppasi neiti Karmanne sen, puristi molemmin käsin Arolan kättä ja huudahti yhä iloisemmin:

— Tuhannet kiitokset! Toden perään taivas teidät tänne lähetti. Mutta nyt on minun jostakin vielä kymppi nykäistävä. Kuule, Martta! Sen sinä nyt ainakin voit minulle lainata, niin saan edes puolet vuokrastani maksetuksi, muuten pitävät tavarani eivätkä laske lähtemäänkään.

— Voi, voi, sinua, Eevi! — sai Martta Hinnermo vain sanotuksi, kun hän käsilaukustaan etsi esille setelin, jonka antoi neiti Karmanteelle.

— Saatte varmasti takaisin! — vakuutti edelleen tämä molempiin päin kääntyen. — Mutta kiitoksia nyt vielä ja hyvästi! Minun on niin tulinen kiire. Herra Harkko odottaa minua tuolla alahalla.

Ja samallaisena tuulispäänä kuin oli tullut poistui hyvästeltyhän neiti Karmanne, jättäen Martta Hinnermon ja Arolan vain nauraen katselemaan toisiaan.

— Sehän oli hauska iloisen taiteen papitar, — sanoi Arola vihdoin.

— Oikein häpeän tämän tuttavani puolesta, — vastasi siihen neiti Hinnermo. — Otimme yhdessä ennen laulutunteja neiti Ahngerin luona, siinä koko tuttavuutemme. Eevi parka! Eivät elämän huolet häntä paljon paina.

— Oikein erinomainen elävä esimerkki meidän taiteilijaimme kulkurielämästä, — puolusti Arola neiti Karmannetta.

— Ehkäpä vielä käytätte häntä esikuvana jossakin teoksessanne? — sanoi Martta Hinnermo.

— Kukapa sen tietää.

— Sittehän teillä on ainakin vähäinen korvaus hyvästä työstänne eikä teidän tarvitse olla kovin tyytymätön käyntiinne luonani.

— Päinvastoin, neiti Hinnermo. Olen monessa suhteessa hyvinkin tyytyväinen, — sanoi Arola ja hyvästeli lähteäkseen.

Martta Hinnermo ei tahtonut Arolaa enää pidättää ja tämä poistui todellakin monessa suhteessa tyytyväisenä siihen aikaan, jonka oli saanut kulumaan Pension central’issa. Tyytyväinen oli hän varsinkin siihen mielenmuutokseen, joka hänessä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli nähnyt Leeni Saareksen herra Aavikon seurassa. Hänet oli nyt vallannut jonkinlainen välinpitämättömyyden tunne ja aivan rauhallisena palasi hän kotiinsa ajattelemattakaan enää mennä Kaivopuistoon kävelemään. Jopa hänet valtasi jälleen työhalukin ja hänen kotiinpäin astuessaan kiintyivät hänen ajatuksensa hänen uuteen teokseensa niin, että hän oitis kotiin tultuaan istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti keskeyttämättä monta tuntia.

VII.

Leeni Saareksen lepopäivä kului melkein keskeytymättä prokuristi Aavikon seurassa. Tämä tahtoi kyllä Leenin syömään kanssaan päivällistäkin jossakin ravintolassa, mutta siitä Leeni kieltäytyi ilmoittaen, että hänen ehdottomasti oli syötävä päivällinen kotona. "Minulle koituisi ikävyyksiä vanhemmiltani", lisäsi hän, "jos koko päivän olisin kotoa poissa". Tästä huolimatta ei Aavikko kuitenkaan hellittänyt, vaan otti Leeniltä lupauksen, että he päivällisen jälkeen vielä tapaisivat toisensa ja viettäisivät illan yhdessä. "Menemme vaikka Korkeasaarelle tahi Alppilaan, kun on näin kaunis ilma", houkutteli hän ja he sopivat siitä, että kohtaisivat toisensa jälleen kello kuusi Kaisaniemen verkkopallokentän kohdalla päättääkseen lopullisesti, minne menisivät.

Leenin mielentila oli silloin jo monenlaisten tunteiden kiihdyttämä. Hän ei voinut kieltää itseltään, että oli kovin mieltynyt Aavikkoon, vaikka sydämensä sisimmässä sopukassa huomasikin pientä epäluuloa tämän vilpittömyyteen nähden, varsinkin mikäli asia koski sitä kannatusta, minkä hän toivoi Aavikolta saavansa pyrinnöissään antautua näyttelijättäreksi. Tämä puoli oli kuitenkin vielä hänen sydämensä suurin kysymys kaiken sen jälkeen, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, ja se tuntui hänestä vieläkin tärkeämmältä, kun hän jälleen tuli kotia ja sai "juoksuistaan pyhäpäivänä" uusia nuhteita isäpuoleltaan. Tämän johdosta hän, päivällisen syötyään, melkein ilomielin riensi uudelleen Aavikkoa tapaamaan ja matkalla teki salaisen päätöksen nyt suoraan turvautua Aavikon apuun siinä asiassa.

Samalla muisti hän Arolankin ja kuinka oli punastunut korviaan myöten, kun tämä häntä tervehti hänen mennessään Aavikon kanssa Brondinin kahvilaan. "Siinähän minulla on hätävara", ajatteli hän itsekseen, "jos toisesta ei ole apua, niin turvaudun toiseen". Ja hänestä melkein tuntui, että Arolassa oli paljon epäitsekkäämpää myötätuntoa häntä kohtaan, kuin Aavikossa, jonka hieman tungettelevaa liehittelyä hän, suoraan sanoen, ikäänkuin vieroi, jopa pelkäsikin. "Saanpahan nyt tänä iltana nähdä, mikä hän oikeastaan on miehiään", lopetti Leeni ajatustensa juoksun. "Eikäpähän siitä nyt sen pahempaa tulle, jos olenkin tämän kerran vielä hänen seurassaan."

Näissä ajatuksissaan kulkien tapasi Leeni Aavikon sovitulta paikalta ja tällä oli päätös valmiina että he menisivät Alppilaan. Leeni tietysti mukautui siihen vastustamatta ja suostui ajamaan sinne autolla, vaikka ensin esitti, että menisivät jalkaisin, kun muka rautatien vartta Eläintarhan lahden laitaa ja Eläintarhan läpi matka Alppilaan oli kovinkin lyhyt. Tätä esittäessään hän hetkisen katsoa tuijotti etäisyyteen, niin että Aavikko jo kysäsi: "Miks'ei autolla? Sehän on paljon hauskempaa." Syytä tähän pieneen epäröimiseensä Leeni luonnollisesti ei ilmaissut, mutta aiheeton se sittenkään ei osoittautunut olevan.

Rautatietorilta Aavikko vuokrasi auton ja tahtoi välttämättä ajaa suljetussa, vaikka Leeni puolestaan piti avonaista parempana. Kun Aavikko päättävästi selitti, etteivät hänen silmänsä sietäneet kovaa tuulen uhoa, ei Leenin auttanut muu kuin istuutua hänen viereensä. Aavikon äänessä oli silloin jo niin vaativa sävy, että Leeni tunsi koko matkan raukeavan sikseen, ellei suostuisi. Sekä jonkinlaisesta kiitollisuuden tunteesta että niiden toiveiden tähden, joita hänellä oli teatteripyrintöjensä suhteen Aavikkoon nähden, ei hän niin vähästä kuitenkaan tahtonut koko asiaa pilata ja entinen hilpeä mieliala palasi heidän välilleen jälleen.

Kun he olivat ajaneet viertotielle ja Aavikko, joka pitkän aikaa ihastuneena oli katsellut Leeniä, pujotti kätensä Leenin vartalon ympärille, asettuen likemmäksi häntä istumaan, otti Leeni kauniisti, mutta totisena hänen kätensä pois ja sanoi:

— Istutaan kiltisti nyt!

— Mutta sinä et ole kiltti, — vastasi siihen Aavikko, ja Leeni huomasi, kuinka tämän muuten niin leppeä katse välähti. — Et nyt pääse minnekkään, ellen minä laske.

Samassa sieppasi hän Leenin molemmin käsin vyötäisistä kiinni ja tytön riuhtoessa sai kun saikin painetuksi voimakkaan suudelman hänen huulilleen. Tuskin olisi hän sitä siihenkään jättänyt, ellei hänen hieno silkkihattunsa olisi kieppunut auton pohjake ja ollut vähällä joutua heidän jalkoihinsa. Kun Aavikko nosti sen maasta ja hihallaan sitä silitteli, pyyhki Leeni sillä välin suutaan ja huomasi, että hänen ikenistään vuoti verta.

— Minun ei olisi pitänyt kanssanne tullakaan, kun ette osaa siivolla olla, — sanoi Leeni paheksuvasti, posket punottaen, ja painaen tuon tuostakin nenäliinaansa suutaan vasten.

— Anteeksi nyt, jos tein pahaa! — lausui Aavikko, pannen jälleen hatun päähänsä. — Ei se ollut niin pahasti tarkoitettu, — lisäsi hän ja se voiton riemun piirre, joka hetkisen oli ollut hänen kasvoillaan, muuttui kohta taas samaksi ja lempeäksi, puoleensa vetäväksi ilmeeksi, joka aina pilkisti hänen silmistään ja pyöri hänen hekumallisten huuliensa seutuvilla. Kun Leeni, katsahdettuaan häneen, sen ilmeen jälleen näki, niin hän melkein hymähti vastaan ja sai vain sanotuksi:

— Älkää sitte enää tehkökään muuta kuin mitä tarkoitatte, muuten...!

— Muuten: mitä? — katkaisi Aavikko ja taputti naurahtaen Leeniä kädelle.

— Muuten jää Alppilassa käynti kokonaan, — jatkoi Leeni.

Samassa ajoikin auto jo yli rautatieraiteiden ja Aavikko vastasi siihen:

— Nytpä ollaankin jo perillä. Mitäpä sitä enää muistelee!

Leeni katsoikin parhaaksi olla sitä enää muistelematta, kun auto pysähtyi mäen rinteeseen ja heidän oli astuttava ulos. Hetkisen kuluttua he sitte jo istuivat ravintolan yläparvella muun yleisön joukossa ja Aavikko tilasi heille kahvia ja punssia. Näitä lämmittäviä, kiihdyttäviä juomia särpiskellessä lämpeni illan kuluessa heidän sydämensäkin ja yltyi heidän puhelunsa yhä hilpeämmäksi, tuttavanomaisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Melkein vastoin tahtoaan tunsi Leeni yhä enemmän mieltyvänsä, kiintyvänsä seurakumppaniinsa.

Leudon, tyynen kevätillan aurinko alkoi lähetä taivaan rantaa ja tuhlasi kultasadettaan neitsyeellisen luonnon viheliäiselle puvulle, joka puitten latvojen poimuina levisi heidän silmiensä eteen. Vasemmalla siinsi Töölön lahden pohjukka ja sen takaa kohosi uuden kaupungin osan korkeiden rakennusten kattoja ja päätyjä, Kansallismuseon tornin yletessä muita ylemmäksi. Ajajien ja kävelijöiden humun ja hälinän, joka sekavana kiiri Eläintarhan rinteellä ja yhtyi ravintolavieraitten äänekkääseen puheluun, katkaisi aika ajoin jonkun kiitävän auton törähdys tahi metsän pohjalla ohikulkevan junan kolina ja veturin vihellys.

— Eipäs näy tänne Kansallisteatterin kattokaan, — sanoi Leeni näköalaa katsellessaan, näin kautta rantain pyrkien kysymykseen, jota hän jo kauan oli mielessään hautonut.

— Aina sinä vain teatteria ajattelet, — vastasi siihen Aavikko. — Katsele nyt ennemmin tuota ruokalistaa ja valitse siitä jotakin syötävää itsellesi. Taikka ei: me menemme mieluummin alas erityiseen huoneeseen ja syömme siellä, eikö niin?

− Ei mennä, — istutaan täällä, — vastasi Leeni. − Voimmehan, jos te niin välttämättä tahdotte, syödä täälläkin.

— Mitä sinä yhä teitittelet minua, — huomautti Aavikko hiukan terävällä äänenpainolla. — Olenhan jo kauan sinutellut sinua, niinpä voit sinäkin minua Onniksi sanoa. Eikös se nimi kelpaa, vai pidätkös minua sedän arvoisena?

— Setä olisi kyllä mukavampi, — laski Leeni leikkiä ja naurahti viattomasti.

— Olenko minä sitte mielestäsi niin vanha sinuun verraten? — tokaisi Aavikko melkein kuin olisi pahastunut ja ymmärtämättä Leenin leikin laskua.

— Herranen aika! Piloillanihan minä vain... puolustihe Leeni miltei anteeksi pyytäen.

— No niin! Tässä olen neidille kohtelias ja pyydän kanssani illallista syömään, mutta hän vielä rimpuilee vastaan. Mennään nyt sitte alas! — lausui Aavikko jälleen päättävästi, kutsui tarjurin ja maksoi laskunsa.

Leeni ei sanonut enää sanaakaan, vaan seurasi nöyrästi Aavikon mukana alakertaan ja siellä erääseen pieneen sivuhuoneeseen, jonne Aavikko tilasi illallisen. Leeni tosin ei ollut paljon ravintolassa liikkunut, mutta ylelliseksi ei hän missään suhteessa tätä ateriaa huomannut. Päinvastoin pani hän merkille, että hänen seurakumppaninsa, vaikka kohtelias tahtoi ollakin, osoitti kaikessa pikkumaista kitsautta ja koetti päästä niin vähillä menoilla kuin suinkin. Tämä luonteen piirre teki Aavikon hiukan komentelevan puhetavan ohessa epämiellyttävän vaikutuksen Leeniin, vaikka hän vain päännyökkäyksellä ja pienellä hymyllä vastasi Aavikon kysymyksiin, mitä hän haluaisi, antaen hänen itsensä määrätä kaikki mielensä mukaan.

Ruo'an aikaan koettivat molemmat sitte olla niin iloisia kuin suinkin, mutta sittenkin heistä sisäisesti tuntui kuin edelliset pikku kahnaukset olisivat heidän väleihinsä aikaansaaneet jotakin kireätä, aivan kuin "musta kissa" olisi juossut heidän välitsensä. Leeni koetti kyllä salata tunteensa parhaimpansa mukaan ja Aavikkokin yritti syödessään laskea joitakin kaksimielisiä sanansutkauksia puhelun höysteeksi, mutta mitään sydämellisempää, vilpittömämpää keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Varmaankin tuntien tämän ja saadakseen kaikki päättymään hänelle itselleen edulliseen suuntaan, rohkaisi Aavikko mielensä ja teki lopun säästäväisyyslaskelmistaan tilaamalla päättäjäisiksi kahvia ja likööriä.

— Tule nyt tänne viereeni istumaan ja tarinoimaan! — sanoi Aavikko, vetäen Leenin sohvaan istumaan, tarjurin asetettua juomavehkeet sohvapöydälle.

— Tulen, jos nyt saan puhua siitä samasta asiasta, josta jo aikaisemmin — siellä parvella — yritin, — vastasi Leeni, jääden seisomaan Aavikon eteen.

— Teatteristako taas?

— Niin. Tiedätte... tiedäthän, että se on koko elämäni unelma.

— Mutta minun unelmani on ensin saada omistaa sinut, — sanoi Aavikko ja koppasi Leenin syliinsä, vetäen hänet istumaan polvilleen.

— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Leeni lempeästi, jääden siihen istumaan, mutta painaen käsivarsillaan Aavikon olkapäitä vasten vartaloaan taaksepäin niin, että hän pitemmän matkan päästä saattoi katsoa häntä silmiin. Tämä hänen kysymyksensä oli yhtä vakava kuin hänen katseensakin.

— Niinkuin et nyt sitä ymmärtäisi, — löi Aavikko vastauksensa leikilliseksi ja ravisteli Leeniä vyötäisistä.

— Selitä sitte paremmin, kun en ymmärrä! —jatkoi Leeni vieläkin tyynemmästä.

— No, sen voin selittää sinulle vain teoin enkä sanoin, — sanoi Aavikko jälleen päättävällä äänellä ja koetti saada Leenin käsivarsia taipumaan ja hänen kasvojaan likemmäksi omiaan. — Tiedän, että sinun on vaikea elää isäpuolesi luona. Turvaan toimeentulosi vuokraamalla sinulle pienen huoneen, jossa saat elää rauhassa ja unelmoida teatteristasi, mutta ehdolla, että saan omistaa sinut — kokonaan. Kuuletko? Kokonaan!

Ja taas Aavikko ponnisti voimiaan saadakseen Leenin vastustelun voitetuksi.

— Ei, ei! Päästäkää! Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! — taisteli Leeni urhoollisesti vastaan. — Semmoisia tekoja minä en ymmärrä... Semmoisiin... en ole... tottunut... enkä tahdo...

Kun hän samassa oli päässyt tempautumaan Aavikon syleilystä jaloilleen, survasi tämä hänet niin, että Leeni oli vähällä kaatua lattialle, ja huudahti hänelle vihaisesti:

— Mene sitte! — Enempää minä en voi sinulle tarjota, senkin kiittämätön!

— Kiitän teitä, että päästitte minut, — sai Leeni hengästyneenä katkonaisella äänellä sanotuksi, — ja että selititte minulle asian suoraan.

— Niinkuin näet, olen ainakin rehellinen mies, — suottaili siihen Aavikko, joka nyt oli noussut paikaltaan. — Voimmehan ehkä juoda kuitenkin liköörimme loppuun?

Mutta Leeni meni kuvastimen eteen pukemaan päällysvaatteita ylleen ja vastasi sieltä:

— En ole semmoinen kuin luulette enkä kelpaa teidän seuraanne. Saatte juoda liköörinne yksin!

— Älä nyt joutavia! — kehoitteli Aavikko, joka vihdoinkin huomasi menneensä liian pitkälle.

Ja itkusta väräjävällä äänellä jatkoi Leeni:

— Vaikka elämäni ei olekaan hauska, en ole kuitenkaan vielä niin huono, että voisitte omistaa minut sillä lailla kuin teidän tarkoituksenne on. Te tahdotte turvata elämäni kunnottomalla tavalla, mutta siihen olen minä mielestäni vielä liian hyvä. Luulin, että voisitte auttaa minua elämään rehellisesti, mutta olenkin suuresti erehtynyt teistä.

— Voi sitä elää rehellisesti keskenään olematta naimisissakin, — puolustihe Aavikko kävellen edestakaisin huoneessa.

— Sellaisiin lupauksiin en paljoa perustele, — sanoi Leeni kuivasti. — Jos ei teillä muuta tarkoitusta ollut, niin oli parasta olla minuun kajoamattakin.

— No, mikäs sinun tarkoituksesi nyt sitte oli? — kysyi Aavikko jälleen leikillisesti, asettuen Leenin eteen, joka oli valmiiksi puettu.

— Minun tarkoitukseni on elää rehellisesti ja tehdä rehellisesti työtä elääkseni. Tiedätte, mikä suurin haluni on ja sen toteuttamiseksi toivoin teiltä aineellista kannatusta. Ehkäpä joskus maailmassa olisin voinut sen teille takaisinkin suorittaa, ei vain pelkällä kiitollisuudella, vaan samalla mitalla.

— Nuo taiteilijan unelmat, lapsi kulta, ovat hyvin pettäväisiä. Niihin ei maksa paljoa perustella. En ainakaan minä voi niihin varojani tuhlata, — sanoi Aavikko.

— Sittehän asia on selvä. Nyt ymmärrämme toisemme täydellisesti. Hyvästi! — lopetti Leeni keskustelun ja aikoi mennä ulos.

— Sinä et mene! — huudahti Aavikko tylysti ja asettui kädet levällä oven eteen. — Häpäisethän sillä lailla minut ja itsesi.

— Maksakaa sitte laskunne, niin poistumme yhdessä, mutta tänne en jää, — sanoi Leeni päättävästi.