Part 3

— Joko nyt sitte omatuntosi vihdoinkin heräsi, kun tiesit ajoissa synnin tieltä kotia palata?

Ei kumpanenkaan siihen vastannut. Ei äiti eikä Leeni luoneet katsettakaan kysyjään.

Samassa kuului askeleita eteisestä, ovi aukesi ja sen kynnykselle ilmestyi kaikkien hämmästykseksi, hyvin kiihtyneenä, kirjaltaja Härmälä.

Leenin posket lehahtivat ensin punaisiksi, sitte hän kalpeni ja melkein vaistomaisesti nousi hän pystyyn. "Mitä hänellä nyt enää on täällä tekemistä?" vilahti ajatus Leenin päässä.

Siinä istuessaan oli Leeni juuri vaipunut mietteihinsä työväenyhdistyksen talolla sitä ennen sattuneen tapahtuman johdosta. "Pitikö siitä puhua äidille", — se oli ajatus, joka askarrutti hänen aivojaan. Hänhän oli kihloissa, — niinkuin itse Martta Hinnermolle tuon tapahtuman johdosta oli tunnustanut — Härmälän kanssa. Ja kihloihin oli hän mennyt tämän miehen kanssa, jota hän ei ollenkaan rakastanut, jota tuskin voi sietää, melkein epätoivosta — vain päästäkseen kotoa pois ja isäpuolen toivomuksesta, tämä kun Härmälätä suosi ja piti erinomaisen sopivana miehenä tytärpuolelleen. Äiti sen sijaan oli aivan toista mieltä ja siinäkin tyttärensä puolella, mikä seikka luonnollisesti oli syy lisää vanhempien aika ajoin ilmenevään epäsopuun. Kun nyt Härmälä astui sisään, loi rouva Savunen katseensa Leeniin ja nähtyään tyttärensä kasvoilla värin vaihtuvan, arvasi hän, että jotakin tavatonta oli tapahtunut sinä iltana heidän välillään. Hän sai tämän johdosta Härmälää tuskin toivotetuksi tervetulleeksi. Mutta yhtä suuri kuin näiden molempien naisten hämminki oli, oli ukko Savusen mielihyvä, kun hän astui tullutta tervehtimään.

— Eipä taidettu minua enää odottaa? — kysyi Härmälä ja loi katseen Leeniin.

Savunen, jota vihdoinkin ihmetytti naisten käytös ja se, ettei Härmälä mennyt Leeniä kättelemään, sai vain sanotuksi:

— Eipä ei.

Ja oikein silmiään pyöristäen loi Savunen katseensa milloin toiseen, milloin toiseen, kun Härmälä asettui keskelle keittiön lattiata ja lakkiaan reittään vasten lyöden jatkoi:

— Minä tulinkin vain hyvästille neiti Leenin vanhempien luo ja samalla ilmoittamaan heille, ellei sitä jo ole täällä sanottu, että meidän välimme ovat nyt rikki.

— En ole ehtinyt vielä sanoa, — puuttui Leeni puheeseen, lehahtaen punaiseksi, kun näki isäpuolensa otsa rypyssä odottavan selitystä, — mutta hyvähän oli, että niin on käynyt, sillä en ole teitä koskaan edes rakastanutkaan.

— Mi... mi... mitä tämä nyt on? — sai Savunen vain vähin soperretuksi.

— Jassoo? Vai oli se todellakin sillä viisiä? — melkein uhkamielisenä kysyi Härmälä, yhä hermostuneemmin lyöden lakkiaan reittään vasten. — Väärinpä sitte täällä minulle on tehty, — jatkoi hän, luoden katseensa Savuseen, — että minulle semmoista morsianta on tarjottukaan, joka kaikellaisten herrojen kanssa katuja juoksentelee.

— Tietääköhän Härmälä nyt, mitä puhuukaan? — sanoi siihen kalveten Leenin äiti tytärtään puolustaakseen.

— Tiedän kyllä, — tiuskasi mies, — sillä puhun, mitä omin silmin olen nähnyt.

Leeni vain hymähti pilkallisesti.

— Jos minua todellakin on vasten tahtoanne teille tyrkytetty, niin on sen tehnyt toinen enkä minä, — sai hän sanotuksi. — Ja sen sanon nyt suoraan, että suostuin lopulta teihin vain isäpuoleni vaatimuksesta ja senkin tein vain päästäkseni tästä raskaasta elämästä pois, — tulivat itku kurkussa sanat Leenin suusta.

— Mitäs siihen sitte enää lisätä voi? — sanoi Härmälä tehden liikkeen ikäänkuin pois lähteäkseen, mutta loi samalla vielä kysyvän katseen Savuseen.

Savunen, joka melkein oli jäänyt mykäksi Härmälän tekemästä syytöksestä ja Leenin vastauksesta, jossa tämä kuitenkin sivuutti raskauttavan syytöksen "kaduilla juoksentelemisesta", puuttui nyt puheeseen, lausuen Leenille:

— Minä vaadin sinut tilille sanoistasi!

— Muuta tiliä en voi enää tehdä kuin minkä juuri tein, — vastasi Leeni kääntymättä.

Savunen tempasi häntä olkapäästä kääntymään kasvot häneen päin ja sanoi, pannen ankaran painon jokaiselle sanalleen:

— Mutta teosta, josta sulhasesi sinua syyttää, et ole hiiskunut sanaakaan puolustukseksesi. Mitäs siitä sanot, häh?

— Näyttäköön hän ensin syytöksensä toteen, jos voi ja uskaltaa! — sanoi nyt Leeni, hypähtäen paikaltaan.

— Niin — tietysti! — sanoi taaskin rouva Savunen.

Savunen itse ehti tuskin kääntää kasvonsa Härmälään päin, kun tämä jo kopeasti vastasi:

— Siinä ei ole mitään toteennäytettävää. Sanani pitävät paikkansa ja valehtelematta Leeni ei voi kieltää, että minua vältellen monesti jo on ollut kävelyillä, jopa Kaisaniemen ravintolan parvekkeellakin istunut erään herran kanssa, joka kuuluu olevan prokuristi ja liikemies Onni Aavikko.

— Onko se totta, Leeni? — sanoi ukko Savunen, astuen tyttärensä eteen.

— Sen perästä, mitä tässä olen sanonut, lienee minulla oikeus kävellä ja olla kenen seurassa tahansa, — tulivat sanat Leenin rajusti kohoavasta rinnasta. — Enkä muutoin tiedä, mitä pahaa tuossa teossani onkaan.

— No, tämän perästä minulla sitte ei ole enää täällä mitään tekemistä, — kiirehti Härmälä lausumaan. — Leenin oman tunnustuksen jälkeen älkää sitte minua syyttäkö, kun nyt sanon: hyvästi!

Härmälä pyörähti kantapäällään ja ketään kättelemättä astui nopeasti ulos.

Ukko Savunen punastui kaljun päänsä hiusmartoa myöten niskaan asti ja tarttui Leenin käsivarteen.

— Senkin... senkin!... En ilkeä sinua oikealta nimeltäsi nimittääkään, — lausui kähisevällä äänellä ukko. — Joutaisit menemään samaa tietä sinäkin!

— Eemil! Mitä sanot?! — puuttui heidän väliinsä rouva Savunen.

— Kyllä — minä menenkin... ja mielelläni. Älä ole huolissasi äiti! Aina minä leipäni löydän. Ja parempi on, että olen täältä poissa, kuin ainaisena riidan aiheena välillänne. Kiitän nyt lisäksi Jumalaa, etten ainakaan tuolle miehelle joutunut, sillä, niinkuin sanoin, rakkaudesta en hänelle suostunut menemään, vaan täältä pois päästäkseni.

Ukko Savunen oikein vapisi vihasta ja sai vain sanotuksi:

— Ja sinä ilkeät...?! Ja sinä ilkeät?!...

Rouva Savunen veti miestään käsivarresta sisähuoneen ovelle.

— Mitä oletkaan tehnyt?! Anna hänen jo olla! Mene! Mene! Herra siunaa! Sillä lailla Leenini pellolle ajaa, — puhui hän hätääntyen ja sai miehensä poistumaan sisälle.

Leeni seisoi kalpeana selin pöytään nojaten, kun hänen äitinsä, vedettyään oven kiinni, tuli ja heittäytyi hänen kaulaansa suudellen häntä.

— Älä ole milläsikään! — lohdutteli äiti. — Kyllä asia selviää taas!

— Ei se selviä muuten kuin että minä nyt lähden niinkuin jo niin monesti olen aikonut, — sanoi Leeni päättävästi.

— Ja sinä jättäisit minut, rakas lapseni? — sanoi rouva Savunen itkevällä äänellä jälleen painaen tytärtään rintaansa vasten.

— Emmehän me silti eroa, äiti. Voimmehan aina tavata toisiamme. Mutta parasta on, että asun muualla, sillä täällä ei minun elämästäni tule mitään, sen minä näen.

— Millä tulet toimeen muualla? Eihän sinun pikku palkkasi mihinkään riitä.

— Kyllä minä toimeen tulen. Ensi syksystä tulen olemaan vakinaisena avustajana Kansannäyttämöllä. Ja minulla on luvassa avustusta, että saan ruveta ottamaan tunteja rouva Raution luona.

— Avustusta? Keltä?

— Onpahan vain.

Rouva Savunen katsoi tyttäreensä pitkään. Hän muisti Härmälän vihjauksen, muisti hänen maininneen prokuristi Aavikon nimen.

— Ole varovainen, Leeni! — sanoi hän. — Ei saa antautua kaikellaisten tuntemattomain seuraan.

Leeni arvasi äitinsä ajatuksen ja tahtoi kääntää sen toiselle tolalle.

— Minä tutustuin tänä iltana kirjailija Arolaan, — sanoi hän. — Martta Hinnermo esitti minut hänelle. Hekin voivat jo auttaa ja suosittaa minua.

— No, jos niin on, niin olisihan se hyvä, — lohduttautui rouva Savunen.

Tällä välin oli rouva Savunen saanut illallisen valmiiksi, kattoi pöydän ja kutsui miehensä. Rouva Savunen koetti puhella kaikellaisista asioista, mutta yleistä keskustelua ei saanut aikaan. Ukko Savunen sovitti melkein jokaiseen lauseeseen uskonnollisia mielipiteitään, joissa aina oli suunnattu jokin kärki Leeniin, mutta tämä istui vain itsepintaisesti ääneti. Noustuaan ja siunattuaan ruo'an ei Savunen poistuessaan malttanut olla vielä sanomatta:

— Jumalattomalla menollasi olet pilannut taloni pyhäaaton rauhankin.

Äiti vain huo'ahti ja Leeni meni ulos, istui kauan mietteissään portailla ja vasta, kun äiti tuli häntä kutsumaan, palasi hän sisään ja pani maata. Pitkään aikaan ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Hänen untaan häiritsivät, paitsi isän kuorsaamista, joka väliverhon takaa viilsi hänen sydäntään, äidin ajoittaiset huo'ahdukset, äidin, joka myöskään ei saanut unta, ja hänen muistonsa sen päivän tapahtumista. Näissä muistoissa oli kuitenkin yksi hyvä puoli, se, että asiain tila hänen kotonaan nyt oli paljon selvinnyt. Olipa se kehittynyt nyt niin pitkälle, että hän todellakin saattoi ruveta toteuttamaan jo kauvan hautomaansa ajatusta muuttaa kotoa pois ja antautua alalle, joka vastustamattomasti veti häntä puoleensa. Ja tuohon yritykseen liittyi nyt vielä uusia toiveita, jotka johtuivat hänen tutustumisestaan Arolaan. Arola! Hän oli tehnyt Leeniin enemmän kuin miellyttävän vaikutuksen. Hän muisteli sitä kohtausta melkein ihastuksella. Mutta samalla tuli mieleen toinenkin muisto, joka jonkun aikaa oli ollut kadoksissa, mutta jonka Härmälän esiintyminen sekä työväenyhdistyksen talolla että nyt vielä kotona oli saattanut hereille, jopa niinkin, että tämä muisto, joka oli ollut hänen oma salaisuutensa, nyt oli tullut kaikkien tietoon. Ja tämä muisto oli Onni Aavikko. Häneen Leeni oli tutustunut kuukausi sitte, oli, niinkuin Härmäläkin kertoi, ollut hänen seurassaan muutamia kertoja ja ehtinyt häneen mieltyä niin, että teki lopullisen, onnellisen päätöksensä sulhasensa suhteen, jota ei rakastanut lainkaan ja joka todellakin oli hänelle vain ollut pelastuskeino päästä siedettävämpiin oloihin kuin mitkä hänellä kotona oli. Nytkin oli hänellä Aavikon kanssa sovittuna, että tapaisivat toisensa seuraavana päivänä. Ja tämän muistettuaan Leeni ikäänkuin rauhoittui ja nukkui.

V.

Kun Arola seuraavana aamuna heräsi, heräsivät hänessä samalla muistot tuosta hänen näytelmänsä myttyyn menneestä harjoituksesta ja lisäksi vielä Leeni Saareksen kuva. Tämä uusi tuttavuus korvasi kuitenkin sen mielipahan, jonka hänelle, vaikka lievässäkin muodossa, "Tuulentuvan" esittämisen raukeneminen nyt seuranäyttämöllä tuotti. Hän oli elämässään ennenkin jo niin kaikellaisiin pettymyksiin tottunut ja lohdutti tapansa mukaan itseään nytkin sillä mielilauseellaan, että "kaikki, mikä tapahtuu, on aina hyväksi", näyttipä ja tuntuipa se ihmisestä kuinka ikävältä tahansa.

Hän kävi taas näytelmäänsä käsiksi ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta kynä ei ottanut juostakseen: hän ei saanut ajatuksiaan keskitetyksi aineeseensa, kun Leeni Saareksen haahmo lakkaamatta liiteli hänen mielikuvituksessaan. Nuo hienot kasvojen piirteet ja vartalo solakka ”kuin liljan varsi”, (hän sanoi melkein ääneen tuon kuluneen vertauksen) eivät jättäneet hänen aivojaan rauhaan. Ja kun hänen sydämessään tunne, niin voimakas ettei hän muistanut semmoista vuosikymmeniin kokeneensa, alkoi kiihtymistään kiihtyä, niin ei hän lopulta, kellon käydessä silloin jo yhtä, malttanut olla enää kotona, vaan viskasi päällystakin ylleen, hatun päähänsä ja lähti melkein kuin olisi jotakin unohtanut kiireesti ulos, suunnaten askeleensa Siltasaarelle päin. Hänen ajatuksensa veivät häntä aivan vaistomaisesti Leenin kotiin, Orionin kadulle Hermannissa.

Oli kaunis, kirkas kevätpäivä. Sunnuntai-yleisöä vilisi Kaisaniemessä, jossa koivut ja omenapuut olivat hiirenkorvalla ja vasta kohonnut nurmi levitti mehevää, keväistä, nuorta vihantaa nukkaansa. Sininen, korkea taivaan kupu viihdytti myöskin katsetta ja puista kuuluva pikkulintujen iloinen visertely soinnutti kuuloa suloisilla säveleillä.

Kun Arola tuli Unionin kadulle ja näki, että raitiovaunut olivat ahdetut täpötäyteen, päätti hän kulkea Hermanniin jalkaisin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt Pitkälle sillalle, kun hän, katsahdettuaan toiselle puolelle katua, pysähtyi paikalleen aivan kuin hänen jalkansa olisivat takertuneet kiinni johonkin. Hänen eilinen uusi tuttavansa kulki siinä viehkeästi hymyilevänä ja säteilevänä kuin sunnuntai. Arolan teki jo mieli astua yli kadun, kun hän samalla huomasi, että Leeni Saares ei ollut yksin, vaan että hänen rinnallaan, toisella puolen, kulki yhtä hymyileväsi! häntä puhutellen nuori herra, joka oli puettu kuosikkaaseen päällystakkiin ja kiiltävään korkeaan silkkihattuun, kantaen vasemmalla käsivarrellaan hopeakoukulla varustettua kävelykeppiä. Kun Arola otaksui, ettei neiti Saares kaikesta päättäen ollut häntä nähnyt, meni hän sittenkin hetkisen kuluttua yli kadun ja alkoi jonkun matkan päästä seurata häntä ja hänen kumppaniaan, jonka Arola tunsi prokuristi Aavikoksi. "Siinä se nyt sitte onkin sen eilisen riidan aiheuttaja", — ajatteli hän itsekseen, mutta huomasi samalla kateuden tunteen omassa sydämessään.

Prokuristi Aavikko, joka kuuleman mukaan oli hyvissä varoissa oleva nuorenpuoleinen mies, oli ulkomuodoltaan miellyttävä ja nähtävästi niitä henkilöitä, jotka pian kiehtovat naisten sydämet, koskapa tiedettiin, ettei ainoastaan nuoret neitoset, vaan myöskin monet rouvat olivat häneen ihastuneet. Hän oli keskikokoinen, vaaleaverinen mies, jonka tukka oli jakaukselle sileäksi kammattu ja viikset ylöspäin käherretyt, niin että hänen pulleat huulensa ja tasaiset, kauniit, valkoiset hampaansa olivat hyvinkin esiinpistävät. Juuri hänen suunsa ympärillä väikkyvä herttainen hymy ja hänen omituisen viekottelevasti toisinaan supistuvien silmiensä ilme olivat, niin sanottiin, ne luonteenomaiset piirteet, jotka vetivät naisia tämän miehen puoleen vastustamattomalla voimalla.

Että Leenikin oli prokuristi Aavikkoon mieltynyt, sen huomasi Arola hänen kasvoistaan niiden usein kääntyessä Aavikkoon päin ja hänen keskittyneistä ajatuksistaan, jotka tekivät hänet sokeaksi kaikelle, mikä heidän ympärillään liikkui. Yhtä ihastunut tuntui myöskin Leenin kävelykumppani olevan päättäen siitä, että tämä kerran pujotti käsivartensa Leenin käsivarteen ja että he näin kulkivat pitkän matkan likitysten nähtävästi hyvinkin tuttavanomaiseen ja hellään keskusteluun vajonneena. Tämän johdosta saattoi Arola tulla heitä hyvinkin lähelle, jopa kuulla muutamia sanojakin heidän puhelustaan, saamatta kuitenkaan täydellistä käsitystä heidän keskustelunsa aineesta. Sen verran hän kuitenkin jo kuuli, että he sinuttelivat toisiaan ja että prokuristi Aavikko lupasi pitää huolta Leenin opinnoista, "jos vain olet oikein kiltti". Nämä viimeiset sanat lausuessaan — sen huomasi Arola selvästi — puristi Aavikko Leenin käsivartta poveaan vastaan, jonka jälkeen Leeni vain painoi päänsä alas.

Arola tunsi sen johdosta jonkinlaista inhoa sydämessään ja jättäytyi heistä hiukan jäljemmälle. Hän ei voinut kuitenkaan luoda silmiään Leenistä, joka keveästi, veikeästi astui Aavikon rinnalla Rautatietorille päin. Leenin kaunis niska, jossa oikealla puolella aivan hiusten rajassa Arola nyt ensi kerran oli huomannet pienen mustan luomen, kohosi sievästä, kuosikkaasta, jotensakin avokaulaisesta saketista kauniina kaarena hänen silmiensä eteen, hänen sopusuhtaiset lanteensa notkahtelivat niin mukavasti hänen käydessään ja mustan hameen helmat löivät määräperäisesti kapeihin nilkkoihin, näyttäen vuorotellen ei liian pientä eikä liian suurtakaan jalkaa, joka tasaisesti polki hiljan ostettua, nuhteetonta kenkää. Päässä oli Leenillä yksinkertainen, vaatimaton, mutta häntä somistava hattu, joka koko hänen pukunsa kanssa todisti, että hän oli tälle matkalle pannut päälleen parhaimmat sunnuntaitamineensa. Niissä ei kuitenkaan ollut mitään räikeätä, tahallisesti huomiota herättävää, vaan kaikki ilmaisi niiden käyttäjässä hyvää aistia ja samalla turmeltumatonta luonnetta.

— Minnekähän he menevät? — ajatteli Arola itsekseen, kun Leeni seurakumppaninsa kanssa lähti Vilhon ja Mikonkadun kulmasta kulkemaan Rautatietorin poikki. — Minnekähän hän tytön viepi? — ajatteli hän vielä kotvasen kuluttua miltei kademielin. Ja hän yritti jo kääntyä kotiin päin, kun inho Aavikkoa kohtaan, melkeinpä halu mennä ja riistää Leeni hänen käsistään pakotti häntä vielä seuraamaan heitä.

Sitte hänen silmänsä alkoivat tarkata Aavikkoa, joka tyytyväisenä, nähtävästi oikein hyvillään, vei Leeniä mukanaan. Tuon miehen leveät olkapäät saivat Arolan käden miltei syyhyämään halusta lyödä niitä kepillä, pieksää häntä niinkuin mattoa tomuutetaan. Ja kuinka ilkeästi hän astui kiiltävissä kengissään damaskeineen, kepin roikkuessa hänen käsivarreltaan! Jospa tuo keppi vahingossa olisi mennyt hänen sääriensä väliin ja mies olisi kompastunut ja kaatunut maahan, niin olisi siitä syntynyt iloinen naurun rähäkkä, johon hänkin mielellään olisi yhtynyt! Tuommoiset naissankarit ne vievät viattomia tyttöjä huonoille teille, sillä mitään hyviä aikeita Leenin suhteen hänellä ei ole. Niin päätteli itsekseen Arola sen nojalla, mitä hän Aavikosta tunsi ja tiesi, kademielensä kiihdyttämänä.

Kuljettuaan Rautatietorin poikki kääntyivät Leeni ja Aavikko Kaivokadulle. Arola riennätti askeleitaan, ettei kadottaisi heitä näkyvistä. Saavuttuaan itse Kaivokadulle, näki hän heidän seisovan Cityn kauppakujan sisäänkäytävän kohdalla. Nyt hän astui rohkeasti samalle puolen katua ja päätti kulkea heidän ohitsensa. Tultuaan aivan likelle heitä, kuuli hän Aavikon sanovan:

— Mennään nyt vain Brondinin kahvilaan!

— No, mennään sitte! — vastasi siihen Leeni.

Ja he kääntyivät kauppakujaan Arolan ollessa aivan heidän kintereillään. Kim Aavikko sitte avasi Leenille portaille vievän oven tarttuen häntä käsivarresta, sattui Leeni luomaan katseensa Arolaan. Tämä nosti hänelle hattuaan ja näki samassa, kuinka Leenin posket, hänen astuessaan sisään, lehahtivat tulipunaisiksi.

VI.

Arola jatkoi matkaansa, jolla nyt ei ollut mitään päämäärää, kauppakujan kautta Aleksanterin kadulle päin. Hän hyräeli ja vihelteli hiljaa itsekseen, asettuen milloin minkin liikkeen ikkunaan katselemaan. Hänen katselemisensa oli kuitenkin aivan tiedotonta, sillä hänen ajatuksensa liitelivät muualla ja olivat koko lailla sekaisin.

— "Vai on asia sillä lailla? Vai on asia sillä lailla?" — toisti hän tuon tuostakin itsekseen.

— "No kun on, niin olkoon! Mitäpä se minua liikuttaa?!" — sanoi hän sitte itselleen ja lähti nopeammin astumaan. Hän päätti mennä ajatuksiaan haihduttamaan ensin väen vilinään Esplanaadilla ja sitte kävellä Kaivopuistoon merta katsomaan. Mutta tultuaan Wreden kauppakujan kohdalle näki hän käytävän suussa nimikilven "Pension central" ja muisti samalla, että neiti Hinnermo asui siellä. Enempää ajattelematta kääntyi hän portaille, astui hissiin ja ajoi ylös mainittuun täysihoitolaan ja matkailijakotiin.

Neiti Hinnermo oli kotona, sen tiesi palvelija, joka tuli ovea avaamaan, käymättä tiedustelemassakaan sitä, sillä neiti Hinnermon huoneesta kuului laulua. Arola pyysi, että palvelija antaisi neiti Hinnermon laulaa loppuun kauniin aariansa ja sitte vasta kävisi kysymässä, otettaisiinko hänet vastaan. Niin tehtiinkin. Ja Arola pääsi sisään.

— Terve tulemasta! — huudahti neiti Hinnermo hypähtäen pianotuoliltaan, astui Arolaa vastaan ja pudisti kauan ystävällisesti hänen kättään. — Tulette aivan kuin kutsusta.

— Vaikka häiritsin lauluanne ja... — sanoi Arola, katkaisten lauseensa ja luoden katseensa herrasmieheen, joka istui nurkassa syrjittäin seisovan pienen kirjoituspöydän ääressä jotakin kirjoittaen ja Arolan tultua nousi ylös.

— Ette ollenkaan. Saanko esitellä: serkkuni, herra Salomaa — kirjailija Arola, — puheli Martta Hinnermo hilpeästi. — Istukaa, herra Arola! Mitä saan tarjota? Kahvia, suklaata —?

— Kiitoksia! Minun puolestani mieluimmin vain omaa seuraanne, sillä olen kohtuuden ystävä noihinkin juomiin nähden, — esteli Arola, joka näki, että neiti Hinnermo ja hänen serkkunsa jo olivat kahvinsa juoneet.

— No, palanen kaakkua sitte, — penäsi neiti Hinnermo, leikkasi pöydällä olevasta hedelmäleivoksesta viipaleen ja pani sen pienellä lautasella Arolan eteen. — Nähkääs, minä sain ilosanoman tänään: minulla on senaatilta luvassa matka-apuraha ja nyt ovat paperini saatavat kuntoon. Niitä on serkkuni tässä valmistellut ja minun allekirjoitustani todistamaan tarvitsisin teidänkin nimimerkkinne. Tulitte, niinkuin sanoin, ihan kuin kutsuttuna.

— Paperit ovatkin muuten jo valmiit, — puuttui herra Salomaa puheeseen, — kunhan, Martta, pistät nimesi vain alle.

— Enpä minä paljon muuta tässä asiassa osaakaan tehdä, — sanoi Martta, mennen kirjoituspöydän luo. — Antti se hommaa kaikki minun puolestani, — lisäsi hän kääntyen Arolaan päin.

— Eihän virastoissa juokseminen naisten tehtäviin kuulukaan, — sanoi herra Salomaa siihen vaatimattomasti.

— On siis totta, neiti Hinnermo, että teatterin jätätte jo tämän näytäntökauden kuluttua? — kysyi Arola.

— Niin teen ja, voin sen sanoa nyt, oikein ilomielin, — vastasi Martta Hinnermo. — Kuule, Antti, mihin paikkaan se puumerkki näihin papereihin oikein on pantava? En minä tiedä, — jatkoi hän nauraen.

Herra Salomaa asettui naurahtaen pöydän viereen ja näytti milloin mihinkin paikkaan nimi oli pantava.

— Oikein ilomielin, niin, herra Arola, — puheli Martta Hinnermo. — Ensiksikin vapaudun kaikesta siitä painostavasta tunnelmasta, jonka vallassa teatterissa olen ollut, ja toiseksi pääsen nyt Alma Fohströmin oppilaaksi, vieläpä Luganoon, jossa hän tulee kesän viettämään. Ja tästä saan suuressa määrässä kiittää herra Ojanperää, joka opintojani on tähän saakka ohjannut, — paitsi serkkuani, joka minua on toisella tavalla auttanut ja nytkin auttaa, sillä ei tämä valtion apuraha yksin matkaani riittäisi, — selitti Martta Hinnermo, laskien viimeisiä sanoja lausuessaan ystävällisesti kätensä herra Salomaan käsivarrelle.

— Sehän on kovin hauskaa kuulla, sanoi Arola ja kaikista näistä seikoista tuli hän vakuutetuksi siitä, mitä oli kuullut huhuttavan, että Martta Hinnermo nähtävästi oli kihloissa serkkunsa herra Salomaan kanssa, joka oli jonkinlainen liikemies välityskauppojen alalla. Hän oli kyllä joskus nähnyt herra Salomaan neiti Hinnermon seurassa, mutta ei ollut tullut ennen hänelle esitellyksi. Että herra Salomaa oli kovin ihastunut serkkuunsa, sen huomasi Arola kaikesta, mutta yhtä vilpittömältä ei hänestä tuntunut neiti Hinnermon suhtautuminen herra Salomaahan.

Tämä mies ei muuten ulkonäöltäänkään tehnyt kovin miellyttävää vaikutusta. Vaikk'ei hän luultavasti ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi, niin näytti hän jo koko lailla elähtäneeltä. Hiukset olivat harvat ja päälaki jo pitkältä paljas, silmät sinisen harmaat ja vetiset, nenä paksu ja kuin alituisesta nuhasta punainen, ja varsinkin oli suurehkon suun ympärillä, jonka ylähuulta eivät juuri kaunistaneet lyhyeksi leikatut viikset, epämiellyttävä ilme. Kokonaisuudessaan teki herra Salomaa, jos niin saa sanoa, "puolivillaisen" herrasmiehen ja pikemmin liikealalla keinottelevan, kuin vakavan liikemiehen vaikutuksen. Tästä syystä tuntui Arolasta kuin neiti Hinnermolle pikemmin vain olisi ollut tarpeen aineellinen kannatus serkkunsa puolelta kuin hellempi sydämellinen antautuminen hänelle. Mutta "tutkimattomat ovat sydämen, varsinkin naisen sydämen sopukat", ajatteli itsekseen Arola heitä katsellessaan.

Herra Salomaa oli kuitenkin kaikesta päättäen kovin innostunut tehtäväänsä ja varma asiansa onnistumisesta. Kun neiti Hinnermo oli pannut "puumerkkinsä" papereihin ja Arola varmentanut ne sekä koko joukon jäljennöksiä arvosteluista ja todistuksista, jotka olivat anomukseen liitettävät, ei Salomaa, kääriessään papereitaan kokoon, malttanut olla sanomatta:

— Kohta nähdään: Martasta tulee vielä suuri laulajatar, kun hänet nyt kerran oikealle uralle saamme. Nyt on minun vielä hankittava yksi suosituskirje ja pyydän sen tähden sanoa hyvästi.

Hän ojensi kätensä Arolalle, mutta neiti Hinnermolle sanoi hän vain tuttavanomaisesti:

— Tulen sitte takaisin ja menemme Kappeliin päivälliselle, niinkuin oli sovittu, eikö niin?

— Kyllä, kyllä! — nyökäytti neiti Hinnermo serkulleen vain päätään aivan kuin hieman häpeissään tämän kerskaavaisuudesta ja iloisena siitä, että hän poistui.