Part 2
— Minun varsinkin täytyy pyytää anteeksi, että olen vaivannut, — lisäsi vieläkin kyyneleet silmissä Leeni Saares, luoden katseen Arolaan ja tarttuen neiti Hinnermon käteen. Ja kaikki kolme poistuivat he yhdessä Hermannin työväenyhdistyksen talolta.
* * * * *
— Minä olen oikein tyytyväinen, että tämä näin päättyi, — sanoi Leeni Saares kuiskaten Martta Hinnermolle, kun he olivat tulleet tielle ja Arola oli jäänyt heistä muutaman askeleen jäljelle.
— Sinä olit siis kihloissa tuon Härmälän kanssa? — kysyi Martta Hinnermo.
— Sentapaista se oli, vaan ei minun tahdostani oikeastaan. Jos tietäisit, Martta, kuinka vaikeata minun elämäni kodissa on, niin et ihmettelisi, että tuohon Härmäläänkin suostuin.
— Mikä mies hän on?
— Kirjaltaja, mutta hyvin ylpeä siitä, että hänellä on vähän säästöjä. Ja sen tautta isäpuolenikin on häntä minulle niin tyrkyttänyt, vaikka itse en häntä vähääkään rakasta.
— Niinkö? No, mistäs tämä riita sitte välillänne syttyi?
— Mustasukkaisuudesta. Oli nähnyt minun muutaman kerran erään tuttavan herran kanssa kävelevän — viimeksi eilen — ja siitä tämän metelin nosti, joka nyt näin päättyi.
— Arvasinhan, että jotakin semmoista se oli, — sanoi vain Martta Hinnermo ja vilkaisi taakseen.
— Miksikä te, herra Arola, meistä jättäydytte? — lausui hän kääntyen Arolan puoleen.
— Muuten vain astuskelin ajatuksissani, — vastasi tämä hienotunteisesti tahtomatta suoraan sanoa, ettei halunnut häiritä neitien salaista keskustelua.
Ja riennättäen hieman askeleitaan sanoi hän, Leeni Saareksen viereen tultuaan:
— No, oletteko rauhoittunut nyt?
— Kyllä, — vastasi Leeni Saares hymähtäen ja luoden katseen Arolan silmiin, — olen vain kovin pahoillani teidän tähtenne, kun turhaan teitte tämän pitkän matkan.
— Kuinka niin: turhaan? Olenhan saanut tutustua teihin, neiti Saares.
Leeni Saares ei osannut siihen sanoa mitään, mutta Martta Hinnermo puristi häntä salaa kädestä ja katsahtaen tämän selän takaa Arolaan sanoi, rykäisten merkitsevästi:
— Enkös minä sanonut, herra Arola?!
— Kyllä, kyllä! — myönteli Arola oikein huomattavan hyvillään.
— Mitä niin? — kysyi Leeni Saares.
— Se on meidän salaisuutemme, — vastasi Martta Hinnermo ja kuiskasi jotakin Leeni Saareksen korvaan.
Näin puhellen ja suottaillen saattoivat Martta Hinnermo ja Arola Leeni Saareksen hänen kotinsa kohdalle Orionin kadulle, hyvästelivät hänet ja kulkivat edelleen kaupunkiin päin, noustakseen raitiovaunuun. Tällä matkalla uteli Arola ja sai kuulla neiti Hinnermolta, mitä Leeni Saares oli hänelle kihlauksestaan ja sen purkautumissyystä kertonut. Ja molemmat olivat he nähtävästi hyvillään hekin, että Leeni Saares oli jättänyt tuon kirjaltaja Härmälän, sillä niin vastenmielisen vaikutuksen oli hän heti ensimäisestä silmänräpäyksestä heihin molempiin tehnyt. Kumpanenkaan heistä ei voinut ymmärtää, kuinka Leeni Saares, joka kaikessa oli suoranainen vastakohta Härmälälle, oli lainkaan voinut suostua ottamaan häneltä kihlat. Ja heidän kävi tyttöraukkaa oikein sääliksi, kun ajattelivat, minkä hän itse oli maininnut kihloihin joutumisensa syyksi. Tietysti oli välien purkautuminen Härmälän kanssa Leenille nyt kotona tuottava ikäviä seurauksia ja tämä seikka oli omiaan vieläkin enemmän Martta Hinnermossa ja Arolassa lisäämään myötätuntoa häntä kohtaan. Varsinkin olivat Arolan ajatukset koko ajan Leeniin kiintyneet ja kun hän oli saattanut neiti Hinnermon kotiin, askarrutti häntä yhä halu tehdä jotakin uuden tuttavansa hyväksi, sillä näin ei häntä saanut jättää.
III.
Kun Arola saapui pieneen kahden huoneen asuntoonsa, joka sijaitsi Itäisen Teatterikujan ja Kaisaniemen kulmassa, huomasi hän todellakin mielentilassaan outoa eloisuutta, jota ei pitkään aikaan, vuosikausiin ollut tuntenut. Hän istuutui ensin kirjoituspöytänsä ääreen uutta tekeillä olevaa näytelmäänsä jatkamaan, mutta työ ei häneltä sujunut: hän ei päässyt lämpenemään, innostumaan; hänen ajatuksensa harhailivat muualla. Hän pani kynänsä pois, astui muutamaan kertaan edestakaisin huoneessaan ja pysähtyi sitte ikkunan eteen, josta näkyi Kaisaniemen lammikko keväistä elämän iloa nauttivine, vedessä kilvan pulikoivine ankkoineen ja juhlallisesti soutelevine, pitkäkaulaisine joutsenineen, ja lammikon ympärillä parveilevaa lauantai-illan yleisöä. Ajatuksiinsa vaipuneena seisoi hän siinä hetkisen, astui sitte jälleen edestakaisin huoneessaan, pysähtyi vaatesäilikkönsä eteen, jonka päällä oli kuvastin ja sen vieressä hiusharja, otti harjan ja suki aivan vaistomaisesti hiuksiaan.
Sitä tehdessään teki hän havainnon, joka häneltä ennen oli jäänyt tekemättä tahi joka ainakin vähäpätöisenä sivuasiana oli kulkenut hänen katseensa ohi, mutta nyt herätti hänessä syvempiä mietteitä. Hän havaitsi, että hänen ennen niin tuuhea, hiukan kihara, ylöspäin su'ittu tukkansa oli viimeaikoina melkolailla käynyt ohuemmaksi otsan yläpuolelta, jopa niinkin paljon lähtenyt, että otsa näytti käyneen ikäänkuin korkeammaksi ja että tukan rajaan, molemmin puolin, otsakulmiin oli muodostunut kuin lahdekkeita. Lisäksi näki hän päivää vasten katsellessaan korvien kohdalla muutamia hopealta kiiltäviä hiuskarvoja ja kun hän sitte loi katseensa täysipartaansa, jota hän tavallisesti käytti lyhyeksi leikattuna, mutta joka silloin oli juuri siinä tilassa, että olisi pitänyt käydä parturilla, huomasi hän, että siinäkin poskilla ja leuassa jo kiilteli harmaita karvoja.
— Jopa toden totta alan käydä harmaaksi ja — vanhaksi —, ajatteli hän melkein ääneen, ja hänen ruskeat silmänsä, joiden likinäköisyyden tähden hän käytti pince-nez'tä ja joissa aina oli omituinen lempeän surumielisyyden ilme, kävivät tavallista surumielisemmiksi, vaikka toinen suupieli kohosikin pian katoavaksi, hieman pilkalliseksi hymyksi.
Kun Arola päälle päätteeksi näki koko joukon "säteitä" silmiensä ympärillä, pani hän nopeasti ja milt'ei kiivastuneena kuvastimen paikoilleen, oikaisi pitkän vartalonsa suoraksi ja ojenteli voimakkaasti käsivarsiaan aivan kuin sillä olisi omalle itselleen tahtonut vastata, että "olkoon kuinka tahansa, olkoonpa vain, että olenkin jo puolivälissä viidettä kymmentä, niin en ole vielä vanha lainkaan, sillä sydämeni, sieluni on nuori ja virkeä kuin olisin vielä kahdenkymmenen i'ässä oleva nuorukainen". Sen jälkeen hän istuutui kiikkutuoliinsa, joka seisoi syrjittään hänen kirjoituspöytänsä ja ikkunan välissä, vaipui toisen kätensä varaan siihen ajatuksiinsa ja alkoi miettiä entistä elämäänsä, niitä tapahtumia, jotka näin ajan kuluessa olivat nämä muutokset hänen ulkonaisessa olemuksessaan aikaan saaneet.
* * * * *
Hän oli kotoisin Keski-Suomesta, jossa hänen isänsä oli ollut nimismiehenä. Hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen jo pienenä ollessaan ja ainoan sisarensa kanssa, joka oli häntä paria vuotta vanhempi, oli hän joutunut tätinsä, kappalaisen lesken kasvatettavaksi. Tämä oli näille kahdelle orvolle kuin oma äiti, mutta sittenkin tuntui Ensio Arolasta, kun hän oli poika-ikään tullut, että hänen elämässään oli musta, kolkko aukko, kun hän sisarensa kanssa ei koskaan ollut saanut, niinkuin muut lapset ja koulutoverit, mainita isän ja äidin nimeä. Täti teki kyllä kaikki lasten hyväksi ja, lapseton kun itse oli, uhrasi heidän kasvattamisekseen pienet varansakin, mutta sittenkin tuntui, että hän oli vain täti eikä äiti, kun hän lapsena painautui kiitollisena häntä vastaan, häntä hyväilemään ja suutelemaan. Äidin suhdetta lapseensa, sitä hellyyttä, sitä huolenpitoa, joka aina melkein kuin näkymättömänä liitelee hänen ympärillään ja lämmittävänä heijastuu hänen omaan lapseensa, sitä ei Ensio Arola ollut koskaan saanut kokea ja sen hän tunsi, sen puutteen, koko elämänsä ajan.
Sisarineen oli hänet ensin lähetetty läheisimpään kaupunkiin kouluun. Siellä he olivat saaneet asua alussa erään "ruokarouvan" hoidossa, kunnes täti itse muutti samaan kaupunkiin, ruveten siellä samallaiseksi "ruokarouvaksi" ja pitäen, paitsi sisarensa lapsia, useita muitakin koululaisia täysihoidossa.
Ensimäisen tulonsa koulukaupunkiin muisti Arola aina. Tämä kaupunki tosin ei ollut suuri, mutta kun ei hän koskaan ennen ollut kaupunkia nähnyt, teki se häneen omituisen, pelon ja ihmettelyn sekaisen vaikutuksen. Se sijaitsi ihanalla paikalla korkean harjun ja välkeän järven välisellä loivalla rinteellä, avaten katsojan eteen viehättävän näköalan lähiseudun vihantojen peltojen ja tummien havumetsien yli. Kun ajopelit, jotka toivat Ensio Arolan tähän kaupunkiin, olivat saapuneet mäen törmälle, josta koko kaupunki levisi hänen eteensä, alkoi hänen sydämensä rajusti sykkiä ja sitä katsellessaan vaipui hän äänettömään ihmettelyyn. Mutta kun he olivat ajaneet tulliportista suurelle, suoralle kauppakadulle ja pari katupoikaa huutaen juoksi ajopelien taakse keikkuen niihin sidotun matkalaukun ja heinäsäkin nuorissa ja kun ajomies huitasi piiskalla poikien perään, niin säpsähti pienen koulupojan sydän pelosta ja hän tarttui sisarensa käsivarteen. Semmoisia ilkiöitäkö ne pojat täällä ovatkin, joiden parissa pitää lukea ja koulua käydä? Ja kun hän sitte ensi yönä kuuli palovartian huudon, niin hän, tietämättä sen tarkoitusta ja luullen sen jonkun rosvon ja juopuneen huudoksi, melkein itkien vetäytyi sykkyrään vuoteensa peitteen alle, luki pelossaan Isämeidän ja Herran siunauksen ja siirtyi ajatuksissaan rauhalliselle maaseudulle, jossa hänen kiltti tätinsä asui. Sinne olisi hän niin mielellään palannut takaisin, jos olisi saanut. Tädin turvissa oli sittenkin niin hyvä olla, tädin, joka oli istuttanut häneen uskonnollisen mielen, joka sitte pysyi hänessä läpi hänen elämänsä, milloin epäuskosta tosin laimeten, milloin toivottomuuden hetkinä jälleen vahvistuen ja vahvistaen häntä.
Kouluajoilta, sen ensi vuosilta varsinkaan, ei hänellä ollut mitään erikoisempia muistoja. Mikään etevä oppilas ei hän ollut eikä luku erityisesti häntä huvittanut viidenteentoista ikävuoteen asti, mutta sitte, hänen jäätyään toiseksi vuodeksi neljännelle luokalle, heräsi hänessä kunnianhimo, jota tätikin vielä kiihdytti kuvailemalla hänelle hänen tulevaisuuttaan jonakin huomattavana henkilönä yhteiskunnassa, ja siitä saakka kulki hän ensirivin miehenä yliopistoon saakka. Kielet olivat olleet hänen lempiaineitaan ja niiden ohessa oli hän jo varhain mieltynyt kirjallisuuteen, jopa itsekin hiljaisuudessa kyhäten runoja, kertomuksia ja pikku näytelmiäkin. Runoistaan muisti hän "Lemmenkukka"-nimisen, jonka hän oli kirjoittanut, kun oli rakastunut koulun rehtorin tyttäreen. Se oli ollut tuollaista ihanteellista koulupojan rakkautta, joka, tuottamatta syvempää tuskaa, haihtui kuin kultainen aamurusko, kun hänen lempensä esine, joka oli häntä paria vuotta vanhempi, joutui naimisiin kaupunkiin muuttaneen nuoren lääkärin kanssa. Tämän lempensä esineen ja erään koulutoverin kanssa oli hän silloin tällöin pannut toimeen lasten näytäntöjä ja näin syntyivät kaikellaisista pikku tapahtumista hänen ensimäiset näytelmänsäkin, jotka luonnollisesti hänestä jo vähän vanhemmaksikin tultuaan tuntuivat kovin lapsellisilta ja arvottomilta. Ja nämä hänen kirjalliset yrityksensä keskeytyivät sitte muutamaksi vuodeksi kokonaan, kun hän tuli ylioppilaaksi ja oli pakotettu käymään leipälukuihin käsiksi.
Hänen tätinsä, näet, kuoli heti hänen ensimäisenä ylioppilasvuotenaan, ja kun hänen sisarensakin sitte, jouduttuaan naimisiin, vuotta myöhemmin kuoli lapsivuoteeseen, niin oli hän aivan yksin elämässä. Mutta oikeastaan ei hän ketään kaivannut, sillä hän oli luonteeltaan hiljainen, työtä rakastava yksineläjä. Hän valmistautui uusien kielten opettajaksi ja niihin hyvin perehtyäkseen oli välttämätöntä päästä ulkomaille. Se hänelle kävikin mahdolliseksi tädiltään perinnöksi saamainsa kolmen tuhannen markan ja erään tämän vanhan ystävän hänelle antaman pitempiaikaisen lainan avulla. Saksan kieltä varten oleskeli hän Hannoverissa, Ranskan kieltä varten Parisissa, mutta maailmaa nähdäkseen kävi hän muissakin Europan kaupungeissa. Lopulta joutui hän Wieniin.
Wienissä kärsi hän sydämensä suuren surun. Eräässä täysihoitolassa asuessaan tutustui hän häntä hiukan vanhempaan naiseen ja rakastui häneen silmittömästi. Tämä nainen — Marie Clément oli hänen oikea alkuperäinen nimensä — oli syntyisin Bukarestista, jossa hänen isänsä oli ollut Ranskan konsulina ja oli sukuperältään ranskalainen, mutta oli nainut kauniin turkkilaisen. Kauneutta oli perintönä myöskin Marie Clément’issa, mutta paljon oli hänen luonteessaan sitä paitsi kevytmielisyyttä ja seikkailun halua. Nuorena oli hän mennyt naimisiin erään venäläisen upseerin kanssa, mutta oli kohta joutunut hänestä eroon ja luisunut muutaman vuoden kuluessa alas niin, että silloin eleli Wienissä Venäjän lähettilään, ruhtinas Dolgorukovin jalkavaimona. Tuttavuus täysihoitolan emännän kanssa sai hänet usein käymään tämän luona, ja näin joutui Arolakin hänen kanssaan tuttavuuteen ja lopulta rakkaussuhteisiin, jotka vähällä olivat päättyä hänelle hyvinkin surullisesti. Viehättävä madame Clément, alussa itsekin pohjoismaalaiseen, luonteeltaan ja ulkonäöltäänkin miellyttävään Arolaan ihastuneena, kietoi hänet niin verkkoihinsa, että hän, kun tuo naikkonen pian häneen väsyi ja jälleen löysi itselleen uuden rakkauden esineen, vähällä oli surusta ampua kuulan otsaansa. Ainoastaan matka kotimaahan, joka aiheutui siitä, että hänen täytyi lähteä saattamaan erästä sattumalta samaan täysihoitolaan tullutta ja siellä sairastunutta maanmiestä, sai Arolan sairaan mielen hiukan rauhoittumaan ja pelasti hänen henkensä. Wieniin hän tietysti ei enää palannut. Suoritti sitte pian kaikki tutkintonsa ja onnistui kohta saamaan uusien kielten opettajan paikan Savonlinnassa. Kaivaten hiljaista perhe-elämää meni hän pian naimisiin, mutta onnelliseksi ei hänen avionsa tullut. Vaimoonsa oli hän tutustunut eräässä iltamassa ja kosi häntä nähtyään hänet vain pari kertaa sen jälkeen, mutta perehtymättä syvemmältä hänen luonteensa ominaisuuksiin, taipumuksiin ja vaatimuksiin. Pian näyttäytyikin, että he olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Toinen vaatimaton, ihanteellismielinen, rauhallista kotiliettä ja työtä rakastava, toinen suurellista elämää ja elämäniloa kaipaava, maallismielinen, kodistaan ja perheestään piittaamaton — mitä sopusointua siitä saattoi syntyä? Niinpä seurasi piankin katkera pettymys, ja ainoastaan pikku tytär oli se yhdysside, joka piti heitä näennäisesti kiinni toisissaan ja pakotti Arolan kantamaan kärsivällisesti ristinsä. Mutta sitte katkaisi ankara kurkkumätä tuonkin siteen ja silloin olivat aviopuolisoiden välit kokonaan lopussa. Avioeroa ei Arolan ollut vaikea saada: hänen vaimonsa matkusti erään ruotsalaisen keinottelijan kanssa pois maasta ja näin oli jo paljon kovia kokenut opettaja vapaa. Kun hän sitte, oltuaan niin kauan opettajana, että voi saada neljännen osan palkastaan eläkkeeksi, heikontuneen terveyden nojalla pyysi eron virastaan, niin tapahtui se sentähden, että hän tahtoi muuttaa Helsinkiin, jossa aikoi jatkaa kirjallista tointaan, hän kun silloin jo muutamilla teoksillaan oli saavuttanut tunnetun nimen suomalaisten kirjailijain joukossa. Hänen tulonsa eivät näin ollen olleet suuret, mutta hänen elämänsä tuotti hänelle semmoisenaankin jonkun verran tyydytystä, sillä paljoa ei hän siltä ollut koskaan tottunut vaatimaan.
Pitkään aikaan ei häntä lemmen asiat olleet enää vaivanneet. Mutta nyt? Mikä se oli, joka nyt hänen povessaan niin omituisesti jäyti? Oliko joku kauan sitte umpeen kasvanut haava jälleen repeytynyt auki? Se oli samalla suloinen ja kalvava tunne. Pitikö se tappaa, tuo tunne, kuristaa jo ituunsa vai antaa sen elää? Mitä hyötyä siitä oli? Suruahan siitä aina vain seurasi. Mutta olihan omituista, että se vielä kerran hänessä virkosi, että vielä kerran elämän neste alkoi hänestä kihota niinkuin mahlaja keväällä valkoisesta, tuoreesta koivusta. Oliko ihmisellä oikeus kuolettaa tämä elonmerkki, joka sydämen sopukoissa alkaa saada sen säikeitä ilosta sykähtelemään? Eikö se ole se "ikuisesti naisellinen", joka nostaa ja kohottaa ihmissielun ylös korkeutta kohti alhaisesta maantomusta? Onko sitte oikein tappaa tuo ylevä, samalla niin suloinen ja niin surullinen tunne, tuo samalla onnen ja onnettomuuden tunne?
Leeni Saareksen haahmo pyöri lakkaamatta Ensio Arolan silmien edessä hänen siinä istuessaan mietteissään keväisen illan hämyssä. Eikä hän saanut sitä haahmoa aivoistaan pois pitkään, pitkään aikaan senkään jälkeen, kun jo oli pannut levolle ja vetänyt peitteen korvilleen, ettei kuulisi ankkojen huutoa lammikosta.
IV.
Kun Leeni Saares tuli kotiin niin aikaiseen sinä iltana, herätti se siellä tavallista suurempaa huomiota. Hänen äitinsä, joka oli keittiössä tavallisissa taloustoimissaan, katsoi tyttäreensä, kun tämä aukaisi eteisen oven, pitkään ja, huomattuaan hänen levottomat kasvonsa, kysyi:
— No, kuinkas teidän harjoituksenne nyt niin pian loppui?
Leeni istuutui ikkunan edessä seisovan ruokapöydän vieressä olevalle tuolille ja vastasi:
— Jäipähän vain kesken.
Hän nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi poskensa kättään vasten. Hänen katseensa varoi koskettamasta äidin silmiä ja tuijotti kengännirkkoihin, joita hän hermostuneesti löi toisiaan vastaan.
— Mistä syystä? — kysyi kummasteleva ilme kasvoissaan äiti, joka myötätunnolla suhtautui tyttärensä näytelmäpuuhiin.
— Muuten vain, — vastasi Leeni, ja siihen heidän puheensa katkesi, kun sisältä alkoi kuulua isän alottama virren veisuu.
Savusen asuntoon, joka sijaitsi korkean kivijalan päälle rakennetussa yksikerroksisessa puutalossa, kuului vain keittiö, johon tultiin rakennuksen päässä olevasta eteisestä, ja sen sisäpuolella suurehko, kaksi-ikkunainen asuinhuone. Tämä huone oli jaettu kahtia punaisella karttuuniverholla niin, että kummallakin puolen sitä oli ikkuna. Keittiönpuoleinen osa tätä huonetta oli niinkuin perheen yhteinen tahi vierashuone, mutta siinä oli myöskin vanhanaikainen pehmeä sohva, jossa Leeni makasi; sisäpuoleinen osa oli Savusen ja hänen vaimonsa makuuhuone. Pojat taas, kun olivat kotona, nukkuivat keittiössä, jossa oli ulosvedettävä puusohva. Kaikesta ahtaudestaan huolimatta teki tämän asunnon sisustus siistin vaikutuksen, jopa huonekalujen järjestelyssä tuntui ikäänkuin sivistyneemmän henkilön käden jälkeä.
Ja kun Leenin äitiä, Katariina Savusta katseli, niin syntyi ehdottomasti epäluulo, ettei hän ollut talonpoikaista, vaan jotakin ylempää säätyläissukuperää. Tämän käsityksen sai etupäässä hänen kasvojensa piirteistä, joista tyttären kasvot olivat ikäänkuin jäljennös, vaikka nuorempi ja verevämpi, ja hänen pitkästä, ryhdikkäästä vartalostaan, itsetietoisen tyynestä ja tasaisesta, hieman juhlallisesta käytöksestään ja myöskin rauhallisesta, vakavasta puhetavastaan. Rouva Savunen tuntui aivan kuin punnitsevan jokaisen sanan, minkä hän sovitti muuten sujuvasti ja säännöllisesti muodostamiinsa lauseisiin. Hänen suhtautumisensakin Leeniin todisti, että hän piti häntä herrasväen eikä talonpojan lapsena, vaikkei Leeni korkeampaa koulusivistystä ollutkaan saanut.
Vanhemmaksi vartuttuaan oli Leeni itsekin tullut huomaamaan, että hänen äitinsä ja isäpuolensa välillä monessa suhteessa oli suuri ero. Hänelle oli kyllä selitetty, että hänen äitinsä oli ollut uusiin naimisiin mennessään leski, mutta erityisistä isäpuolen silloin tällöin tekemistä vihjauksista, varsinkin kun erimielisyys Leenin halusta päästä näyttelijättäreksi vanhempien välillä sai kiivaamman sanakiistan muodon, oli hän alkanut epäillä, ettei niin ollut laita, vaan että äidillä nuorena oli ollut joku rakkaussuhde ja että hän oli tämän suhteen hedelmä. Lisäksi oli hän äidin piiloissa sattumalta välistä nähnyt muistoesineitä: valokuvia, kirjoja, joissa oli kauniisti kirjoitettuja omistuskirjoituksia, jopa joitakin helyjä, jotka vahvistivat hänen ajatuksiaan äitinsä sekä hänen itsensä säätyläissyntyperästä.
Mutta kuinka oli äiti sitte voinut joutua naimisiin hänen isäpuolensa kanssa, joka sekä ulkonäöltään että käytökseltään ja sivistykseltään oli hänen äitiään paljoa alemmalla asteella? Sitä ei Leeni tietenkään ollut koskaan äidiltään kysynyt eikä semmoiseen kysymykseen olisi vastaustakaan saanut, mutta myöhemmin, toista tietä, pääsi hän senkin asian pelille. Kun hän sen sitte kuuli, ei se ollut hänelle kovinkaan suuri yllätys, sillä hänen omassa mielikuvituksessaan oli se tapahtuma jo muodostunut melkein sellaiseksi kuin se todellisuudessa oli ollutkin.
Katariina Savunen oli näet suuriperheisen, vähävaraisen kappalaisen tytär ja kotoisin Pohjanmaalta. Isän vähävaraisuuden vuoksi oli hän, käytyään muutaman luokan tyttökoulua, joutunut emännöitsijäksi virasta eronneen kapteeni T:n maatilalle, joka sijaitsi eräässä Pohjois-Savon pitäjässä. Tämän miehen kanssa, joka ei kirkollista avioliittoa suosinut, oli hänellä kaksi lasta: poika, joka jo oli pienenä kuollut, ja tytär Leeni. Leenin kahden vuoden vanhana ollessa oli kapteenikin kuollut ja hänen maatilansa konkurssin tähden tullut huutokaupalla myydyksi. Katariina pikku tyttärineen, josta vanhemmat enää eivät tahtoneet tietää mitään, oli näin ollut joutua melkein mieron tielle. Pelastajaksi ilmestyi silloin seurakunnan suntio Eemeli Savunen, joka oli pikkutilan omistaja ja pelkästä ihmisrakkaudesta ensin otti Katariinan luokseen asumaan, mutta sitte tämän entisestä elämästä välittämättä ja häneen kiintyneenä, vihdoin nai hänet ja, Katariinan nimenomaisesta vaatimuksesta hänelle vaimoksi mennessä, muutti, tilansa myytyään, perheineen Helsinkiin. Täällä heille sitte syntyi ne kaksi poikaa, jotka vieläkin asuivat vanhempainsa luona heidän pienessä huoneistossaan Orionin kadun varrella Hermannissa.
Edellä kerrotuista seikoista on helposti käsitettävissä, ettei sopu Leenin äidin ja isäpuolen välillä ollut kovinkaan kehuttava, varsinkin kun asiat olivat kehittyneet nykyiselle kannalleen. Paitsi sitä eroa, mikä oli vanhempien välillä olemassa koko heidän maailmankatsomukseensa nähden, tunsi Leeni, että hän ja nyt hänen halunsa päästä näyttelijättäreksi olivat suurimpana erimielisyyden aiheena hänen kodissaan. Ja kun tyttöraukka tämän tunsi päivä päivältä yhä syvemmin, niin sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa päästä tätä tietä pois kotoaan. "Kaipa sitte" — niin arveli hän sydämensä sisimmässä — "olot täällä paranevat, jahka minä, ainainen eripuraisuuden aiheuttaja, täältä lähden tieheni".
Itse Eemeli Savunen, joka jo oli noin viidenkymmenen vanha, kaljupäinen ja kasvojensa piirteiltä, joiden sileäksi ajettuja huulia ja poskia leuan alta vain päärmäsi harva, epämääräistä väriä oleva parran vyöhyke, jäyhä mies, oli mielipiteiltään ankaran uskonnollinen eikä suopein silmin katsellut Leenin maallisia pyrkimyksiä, joihin äiti, kuten sanottu, aina suhtautui myötätuntoisesti. "Samaa olet maata kuin äitisi", sanoi ukko Savunen kiivastuessaan tytärpuolelleen, "ja kadotuksen tietä kuljette molemmat". Selitykset ja vastaväitteet äidin ja Leenin puolelta eivät koskaan auttaneet, vaan pahensivat vain asiaa ja sen tautta he lopulta olivat vaiti, antoivat ukon pitää nuhdesaarnojaan ja elivät niistä huolimatta oman mielensä mukaan. Leeni kaikessa hiljaisuudessa kärsi kuitenkin näistä oloista kovin ja sen nähdessään kärsi tästä puolestaan myöskin hänen äitinsä, sillä he rakastivat toisiaan paljon sen keskinäisen, sisäisen ymmärtämyksen nojalla, joka heillä oli veressään ja hengessään.
Nytkin, kun ukko Savunen sisällä alkoi virren veisuunsa niinkuin hänellä lauvantai-iltoina oli tapana, pääsi sekä äidiltä että tyttäreltä hiljainen huokaus. Se kaikui heidän korviinsa samalla moitteelta, etteivät olleet hänen kanssaan laulamassa, ja kehoitukselta, että tulisivat sisään ja yhtyisivät hänen hartauden harjoitukseensa. He antoivat kuitenkin ukon laulaa loppuun ja ajattelivat kai salaisesti samaa ajatusta: "tuleepahan hakemaan, jos kaipaa".
Savunen ei tietänytkään Leenin olevan kotona ja sen tähden hänen hämmästyksensä olikin suuri, kun hän todellakin sitte aukaisi keittiön oven ja näki Leenin istuvan siellä ja äänetönnä katselevan äitinsä taloushommia.
— Kah, kotonako sinä oletkin? — sanoi ukko karskisti Leenille, pysähtyen kynnykselle.
— Kotona, — vastasi tämä hiljaa.