Part 1

language: Finnish

ONNEN UNELMA

Romaani

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.

ENSIMÄINEN OSA

I.

"Taisto II:sen" näytelmäseura valmisti näytäntöiltamaa Hermannin työväenyhdistyksen talolla. Oli päätetty ottaa esitettäväksi kirjailija Ensio Arolan kolminäytöksinen "Tuulentupa"-niminen näytelmä. Tekijää, joka asui Helsingissä, oli pyydetty hyväntahtoisesti olemaan läsnä näytelmänsä lopullisessa pääharjoituksessa, jonka oli määrä tapahtua näytäntöillan aattona, toukokuun ensimäisenä lauantaina. Tähän harjoitukseen oli tekijä lupautunut saapua ja oli nyt matkalla Hermanniin.

Oli tullut varhainen kevät. Lehdet puissa olivat vuodenaikaan nähden tavallista suuremmalla hiirenkorvalla ja västäräkit, joiden tulosta, sananlaskun mukaan, ei pitänyt olla enää kuin viikkokausi kesään, hyppelivät pitkää pyrstöhän keikutellen iloisesti kiveltä kivelle tahi juoksivat, nopeasti ja sirosti jonkun matkaa kiitäen ja sitte äkkiä pysähtyen, ruo'an haussa maantietä pitkin. Pilvet leijailivat keveinä korkealla ilmassa, joka leppoisasti puhalteli raitista, keväistä tuoksua, saaden keuhkot mielihyvän tunteesta pullistumaan ja riennättäen kulkijan askeleita.

Kirjailija Arola oli tullut raitiovaunussa tien päähän ja kävi loppumatkan jalan. Hän oli lähtenyt aikaisin kotoaan, ja kun oli vielä puoli tuntia jäljellä harjoitukseen, astuskeli hän viertotietä hiljakseen katsellen Helsingin senpuoleista laitakaupunkia, jossa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Asutus oli harvaa, jopa katosi kaupungin leima vähitellen kokonaan. Ainoastaan etäinen humu Sörnäisten rautatieradalta ja rannalla sijaitsevista tehdaslaitoksista sekä silloin tällöin ohi kiitävä auto muistuttivat pääkaupungin läheisyydestä. Sitte, pitkähkön taipaleen päässä, ilmestyi eteen jälleen ryhmä rakennuksia ja kuului kisailevien lasten huutoa ja hälinää.

Siinä tienvieressä oli matalan, puurakennuksen suojassa pieni koju, jossa keski-ikäinen nainen myi vehnäsiä ja makeisia. Hänen myymälänsä ei ollut varsin houkutteleva. Toisella puolen kojua oli iso sammaltunut kivi ja sen pohjoisreunalla vielä röykkiö sulamatonta, likaista lunta. Se pisti oitis Arolan silmiin ja hän ikäänkuin väistäen tätä paikkaa siirtyi toiselle puolen tietä, ja alkoi riennättää askeleitaan. Tultuaan aivan kojun kohdalle huomasi hän kuitenkin sen päivänpuoleisella kyljellä pienen penkin ja siinä nuoren naisen istuvan. Nainen oli laskenut laukkunsa penkille viereensä ja aukoi juuri karamellia paperista. Samassa nosti hän päätään, niin että hänen kasvonsa näkyivät suuren hatun peitosta, ja hänen katseensa kohtasi toisella puolella tietä kulkevan Arolan..

Arola pysähtyi äkkiä, kohotti kättään aivan kuin vaistomaisesti nostaakseen lakkiaan ja kun nainen purskahti nauruun, tunsi Arola hänet ja kääntyi kulkemaan yli tien häntä kohti.

— Mitä te täällä teette, neiti Hinnermo? — sanoi Arola kummastellen ja päätään paljastaen, astuttuaan naisen eteen.

Neiti Hinnermo ojensi hänelle kätensä, johon Arola tarttui. Ja neiti Hinnermo pudisti tuttavanomaisesti Arolan kättä, väistyi penkillä syrjemmälle antaakseen hänelle tilaa istua ja vastasi yhä nauraen:

— Niinkuin näette: syön makeisia. Saanko tarjota? — jatkoi hän ojentaen pussia Arolalle. — Ostin juuri tästä kojusta sivukulkiessani!

Arola istuutui penkille.

— Minnekäs sitte olette matkalla? — kysyi hän edelleen.

— Sinne, minne tekin, — vastasi neiti Hinnermo. — Teidän näytelmänne harjoitukseen.

— Niinkö? Ja missä tarkoituksessa? Ettehän itse siinä esiinny, vai?

— Oikeinko sitä pelkäätte?

— Päinvastoin. Se olisi suuri onni minulle.

— Joutavia! — Nähkääs, minulla on muuan oppilas, entinen lapsuuden tuttava, joka on lukenut roolinsa — näytelmänne nuoren rouvan osan — minun johdollani ja siksi olen minäkin nyt matkalla "Tuulentuvan" harjoitukseen.

— Älkäähän! Sehän on kovin hauskaa — monessa suhteessa.

— Sen saamme sitte nähdä. Pelkään, ettei tekijä tule olemaan kovinkaan tyytyväinen.

— Kukas sen osan sitte esittää?

— Neiti Leeni Saares. Muuten hyvin sievä tyttö. Älkää vain rakastuko häneen!

— Ei taida olla enää pelkoa minuun nähden. Olenhan jo neljänkymmenen viiden vuoden vanha, kokenut mies, — koviakin kokenut, on minun lisättävä, sillä, niinkuin tiedätte, olen jo ehtinyt olla naimisissa ja erotakin vaimostani.

— Se ei mitään merkitse, herra Arola. Rakkaushan ei kuulu ikää katsovan, kun se kerran on tullakseen. Ja teidän ikännehän on vielä parhaimmillaan.

— Kiitos! Tuntuu kuin te, neiti Hinnermo, oikein suosittelisitte minulle oppilastanne, ystävätärtänne. Kukas hän sitte muuten on, jos näin ylimalkaisesti saan kysyä?

— Hänkö? Intohimoisesti suureksi näyttelijättäreksi pyrkivä, nuori — kahdeksantoista vuoden vanha ja, niinkuin jo sanoin, hyvinkin sievä — tyttö.

— Eihän siinä liene kaikki, mitä hänestä tiedätte, koska sanoitte olevanne lapsuuden tuttavia?

— Näenpä, että olen jo voinut herättää uteliaisuutenne.

— Tyydyttäkää siis se! Mistä hän on kotoisin, mitä hän toimittaa, sillä eihän hän tule toimeen, se on selvä, seuranäyttämöillä esiintymällä?

— Hän on kotoisin täältä Hermannista ja asuu Orionin kadun varrella, — siksi istuuduinkin tähän, sillä odotin hänen kulkevan tästä ohi ja tahdoin hänen kanssaan yhdessä mennä Työväen talolle.

Arola nousi paikaltaan, katsoi kelloaan ja sitte maantielle molemmin puolin.

— Mutta ehkäpä hän jo onkin sinne mennyt aikaisemmin, — sanoi hän, — ell’ei teillä ollut sovittuna tavata toisenne tässä.

— Ei ollut, — sanoi neiti Hinnermo ja nousi myöskin paikaltaan, ottaen laukkunsa. — Mennään sitte! Taitaa olla jo aikakin?

— Kymmenen minuuttia vailla, — sanoi Arola. — Taikka ehkä neiti Saares ei vielä ole ehtinyt toimestaan? Vai asuuko hän niin vain vanhempiensa luona?

— No, en tahdo kiusata teitä kauemmin, herra Arola, koska niin kovin haluatte päästä Leeni Saareksen henkilöstä selville.

He lähtivät vieretysten astumaan maantietä pitkin.

— Luulen, — sanoi Arola, — että minulla on ehkä hieman oikeuttakin saada tietoja henkilöstä, joka aikoo näytellä näytelmässäni.

— Tietysti. Ja niin vaativassa osassa varsinkin. Siihen tarvitaan jo paljon uskallustakin. Mutta älkää hämmästykö, kun sanon, että Leeni on aivan yksinkertaisesti Tollanderin & Klärich'in Hakasalmen kadun varrella olevassa tupakkatehtaassa työskentelevä tyttö.

Arola todellakin hieman hämmästyi, mutta sanoi:

— Kyky voi syntyä missä tahansa; se ei merkitse mitään. — Neiti Saares varmaankaan siis ei ole vielä kerinnyt tänne...

— Kyllä. Lauantaisin hän pääsee työstään jo kahdelta.

— Se on totta.

— Luulenpa, että hän tekijän tähden vielä pänttää roolia kotona päähänsä. Hän sanoi niin pelkäävänsä teitä, vaikka muuten kovin halusi tutustua teihin ja tahtoi, että olisitte harjoituksessa läsnä ohjaamassa.

— Niinkö? — kysyi Arola hieman epämääräisesti ja luoden katseen neiti Hinnermoon. — Mitäs minussa on niin pelottavaa?

— Sitä samaa vain, joka saa kaikki näyttelijät vähän arastelemaan, kun tekijä, olkoonpa kuka tahansa, on harjoituksissa läsnä. Muistan, kuinka itsekin pelkäsin, kun harjoittelimme teidän viimeistä näytelmäänne ja te istuitte, kädet ristissä rinnan yli, näyttämön etunurkassa ja seurasitte harjoitusta. Ja kuitenkin oli minulla, niinkuin ainakin, vain pieni sivuosa.

— Älkää nyt! Mehän olemme jo vanhoja tuttavia.

— Ja sittenkin synnytti läsnäolonne, kuinka sanoisin...?

— Ramppikokuumetta?

— Sentapaista ainakin. Minulla on ramppikuumetta aina enkä luullakseni pääse siitä koskaan.

— Kuulkaa, neiti Hinnermo, onko totta, mitä olen kuullut kerrottavan, että ai'otte erota Kansallisteatterista?

— Mitäs minä siellä tekisin, kun en pääse eteenpäin.

— Teillähän on kuitenkin, neiti Hinnermo, niin paljon edellytyksiä menestyäksenne. Yksin lauluäänenne vaatisi antamaan teille jonkun huomattavamman osan jossakin laulunäytelmässä!

— Minä aionkin antautua kokonaan laulun alalle. Kun ei ole "suhteita" tahi ei ole aivan tavaton kyky tahi tavattoman kaunis, niin tulee — niin ainakin itsestä tuntuu — useimmiten syrjäytetyksi.

— On se surkeata, — sanoi siihen Arola, ja molemmat olivat hetken vaiti.

Neiti Hinnermon viimeisten sanojen johdosta Arola vilkaisi häneen. Hän näki, minkä jo ennestään tiesi, ettei neiti Hinnermolla suinkaan ollut rumat kasvot; tosin olivat ne hiukan leveät, mutta silti miellyttävät ja piirteiltään sopusuhtaiset, vaikka näyttämö ehkä olisi vaatinut jyrkempiä, vähemmin toisiinsa sulautuvia viivoja, että kaikki kauneusarvot olisivat päässeet täysin oikeuksiinsa. Ja omituista oli, että neiti Hinnermon mustanpuhuvat silmät, joiden hehkuvaa katsetta pitkät, tummat ripset varjostivat, eivät näyttämöltä koskaan tehonneet niinkuin niitä näin arkielämässä katsellessa. Kun lisäksi neiti Hinnermolla oli päässään mustanruskeiden hiuksiensa somisteena kuosikas hattu, niin täytyi ehdottomasti myöntää, että hänellä oli kauniit kasvot. Mutta vahinko vain, että hänen ruumiinsa kokonaisvaikutus ei ollut hänelle edullinen: kaula oli liika lyhyt, hartiat liian leveät ja ruumiilta puuttui tarpeellista pituutta. Sitä paitsi tuntui neiti Hinnermolla olevan taipumusta käydä aikaa myöten liian lihavaksikin ja nämä seikat olivat varsin kielteistä laatua hänen näyttämöedellytyksissään. Varmaankin hän itse oli selvillä niistä, kun hän hetkisen kuluttua huoahtaen lausui:

— Niin, se on ohdakkeinen polku, jota me taiteilijat kuljemme.

— Sama se on meillä kirjailijoillakin, — sanoi Arola.

— Olen siitä monesti puhunut Leeni Saareksellekin, mutta hän elää vain unelmissaan, rakentaa intohimoisesti tuulentupaansa, — jatkoi neiti Hinnermo omaa ajatustaan. — Hän ei välitä varoituksista.

— Hän kai on varma kutsumuksestaan, vai? Onko hän mielestänne kyvykäs, neiti Hinnermo?

— Sitä on vaikea sanoa. Päättäkää nyt itse, kun hänet näette ja saatte kuulla hänen esitystään.

— Kun neiti Saares on lukenut roolinsa teidän johdollanne, niin on hänen esityksessään varmaan paljon teidän opettamaanne.

— Olen pääasiallisesti ohjannut hänen lausuntoansa, käsityksensä roolista on hän saanut itse luoda ja pitää.

— Sepä hauska tietää. — Kuulkaa, neiti Hinnermo, en saanut äsken kuitenkaan selkoa siitä, asuuko neiti Saares vanhempainsa luona Orionin kadun varrella?

— Asuu. Tahi oikeammin isäpuolensa luona, joka on nimeltään Savunen ja entinen suntio, sekä kotoisin samasta pitäjästä, jossa minun isävainajani oli kauppias. Siksi sanoin, että olemme lapsuuden tuttavia, vaikka Leeni onkin minua muutamia vuosia nuorempi. Leenin oikea nimi onkin Hilda Helena Savunen ja hänen äidillään on toisissa naimisissa kaksi poikaa, joista toinen on veturinlämmittäjä, toinen, nuorempi, ovenvartiana elävissä kuvissa.

— Miksi sanotte, että neiti Saareksen oikea nimi on Savunen, vaikka se on hänen isäpuolensa nimi?

— Tarkoitin, että hänen nimensä Saares on muutettu hänen äitinsä entisestä nimestä, joka kuuluu olleen Sarlin.

— Rouva Savunen oli siis ensi kerran naimisissa erään Sarlinin kanssa?

— Siihen kysymykseen minä en osaa vastata, — sanoi neiti Hinnermo ja naurahti.

— Anteeksi, että kyselen liika paljon, — lausui nopeasti Arola, huomattuaan tehneensä hieman sopimattoman kysymyksen. Ja korjatakseen erehdyksensä lisäsi hän: — Tuo sukunimi on minulle tuttu, sillä minulla oli sennimellinen koulutoveri.

— Niinkö? Mutta todellakaan en tiedä itsekään sen enempää Leenin sukuperästä hänen oikean isänsä puolelta. Sen sijaan tiedän, että hänen isäpuolensa on hyvin uskonnollinen ja ankara mielipiteiltään eikä ollenkaan hyväksy Leenin intoa ruveta näyttelijättäreksi. Ukko Savunen, jolla taitaa olla vähän varoja, mutta joka on hyvin saita, käy Helsingissä siellä täällä satunnaisissa toimissa samoin kuin äitikin. Heidän kotiolonsa eivät liene kovin kehuttavia ja luulen, että Leeni siitä kovin kärsii ja tahtoisi senkin vuoksi mielellään päästä omille jaloilleen.

Näin puhellessaan olivat he saapuneet erään tien risteykseen.

— Mutta missä se työväenyhdistyksen talo täällä oikeastaan on? — kysyi Arola. — Minä en tunne näitä seutuja ollenkaan.

— Se on tuo puurakennus tuossa, — sanoi neiti Hinnermo, osoittaen taloa, joka näkyi kappaleen matkan päässä vasemmalle vievän tien varrella. Talon toisella puolella kohosi loivaa mäentörmää, jossa kasvoi havupuita, ja tien varrella, vähän etempänä "talosta", oli muutamia muita kehnonpuoleisia asuin- ja ulkohuonerakennuksia perunamaitten ja savipeltojen keskellä. Itse työväenyhdistyksen talosta näkyi toinen pääty- ja toinen sivuseinä, joissa oli suuret leveät ikkunat. Toinen tienpuoleinen ikkuna oli auki ja siitä liehutteli tuuli ulos kapeata, valkoista ikkunaverhoa. Sisäänkäytävä oli pihanpuolelta rakennuksen toisesta päästä.

Kun Arola ja neiti Hinnermo olivat tulleet talon kohdalle, kuulivat he sisältä miesten puhelua, joka oli koko lailla äänekästä.

— Taitavat jo olla näyttelijät koolla? — sanoi Arola seuratessaan neiti Hinnermoa portaita ylös eteiseen.

II.

Puhelu, joka oli kuulunut ulos asti, tapahtui eteisen viereisessä huoneessa, jonka ovi oli kiinni. Siitä ohi kulkiessaan kuuli Arola nyt sanat:

— Sinulla ei ole oikeutta kieltäytyä esiintymästä, Härmälä. Sinun tähtesi menee silloin koko näytäntö myttyyn.

— Se ei mene minun tähteni, vaan hänen, — kuului siihen kiivaan, nuorekkaan miesäänen vastaus.

Neiti Hinnermo oli jo mennyt saliin ja Arola seurasi häntä sinne. Sali oli tyhjä. Seinustoina oli vain rivittäin penkkejä ja tuoleja. Salin perällä olevan näyttämön esirippu oli ylähällä ja muuan nuori mies järjesteli lavalla huonekaluja paikoilleen "Tuulentuvan" ensimäistä näytöstä varten. Hän oli selin katsomoon päin eikä huomannut, kun neiti Hinnermo ja Arola tulivat sisään.

— Voitteko sanoa, onko neiti Saares jo tullut? — kysyi neiti Hinnermo, astuen näyttämön eteen, siellä puuhaavalta mieheltä.

Tämä kääntyi ja vähän hätääntyen vastasi:

— Minä luulen, — minä katson..

Samassa hyppäsi hän yli laiteen näyttämöltä saliin ja juoksi eteisen viereiseen huoneeseen, jossa siihen saakka sieltä yhä kuulunut äänekäs puhelu hänen sisään tultuaan yht'äkkiä taukosi. Hetkisen kuluttua tuli sieltä mieshenkilö, joka esitti itsensä neiti Hinnermolle ja Arolalle näytelmäseuran johtajaksi, Virtalaksi. Hänen perässään tuli salin ovelle vielä kaksi naista keskenään jotakin kuiskaten ja huomattavasti koettaen peitellä mielentilaansa. Varsinkin näytti kuin toinen, pitempikasvuinen neitonen olisi ollut kovin kiihdyksissä.

— Siinähän Leeni jo on, — sanoi neiti Hinnermo, astuen häntä kohti, joka ystävättärensä kanssa myöskin läheni häntä.

— Olitpa kiltti, kun tulit, Martta, — sanoi tämä ja tarttui neiti Hinnermon käteen. Samassa lehahtivat hänen poskensa punaisiksi, kun hän loi katseensa Martta Hinnermon takana seisovaan Arolaan.

— Ja toin tekijän mukanani, — vastasi neiti Hinnermo, esittäen Arolan ja neiti Saareksen toisilleen. Tämä puolestaan esitti neiti Hinnermolle ja Arolalle ystävättärensä, neiti Vieno Salmisen, jonka sanoi "Tuulentuvassa" näyttelevän Elman osaa.

Seurasi hetkisen kestävä, hieman tukala vaitiolo. Kukaan ei oikeastaan tietänyt mistä puhua, miten alottaa puhetta. Arola ehti näinä silmänräpäyksinä kuitenkin saada ensimäiset ulkonaiset vaikutteet Leeni Saareksesta.

Tämä oli pitkähkö, yksinkertaisesti mustaan hameeseen ja punajuovikkaaseen puseroon puettu, kukkea neitonen. Ensi silmäykseltä herätti huomiota hänen tavattoman kaunis, eteenpäin hiukan kaartuva, hienohipiäinen kaulansa, jossa avorintaisen puseron yläpuolella riippui vaatimaton medaljonki. Yhtä hieno hipiä oli myöskin hänen kasvoillaan, joista puna vähitellen näkyi haihtuvan; leuka oli somasti pyöristetty, huulet ohuet ja yhteen puristetut, antaen suulle päättäväisyyden leiman, ja nenä, joka melkein yhtenä suorana viivana jatkui valkoisesta, yksinkertaisesti kammattujen, kastanjanruskeiden hiusten rajaan kohoavasta otsasta, oli kuin taitavimman kuvanveistäjän taltan tekemä. Ainoa mikä näissä kasvoissa ensi näkemältä häiritsi täydellistä sopusuhtaa oli siniharmaiden silmäin etäisyys toisistaan, mutta sekin vaikute laimeni, kun neiti Saareksen puhuessa katse sai sielukkaan ilmeen ja hän ikäänkuin keskittääkseen ajatuksiaan veti silmäkulmiaan yhteen.

Yhtä hämmästyttävän, miellyttävän vaikutuksen kuin neiti Saares teki Arolaan, yhtä epämiellyttävältä näytti hänestä neiti Salminen, joka seisoi hänen vieressään. Arola loi melkein silmänräpäyksessä pois katseensa hänestä, kääntyi neiti Saareksen puoleen ja katkaisi esittelyn jälkeen syntyneen vaitiolon.

— Kuulin, että te näyttelette pääosaa näytelmässäni, neiti, — sanoi hän.

— Niin. Mutta minä tiedän, että se on liian rohkea yritys, — vastasi tyttö ja näkyi, kuinka hänen suupielensä värähtivät.

Arola huomasi sen, mutta nähdessään samalla kaksi kaunista hammasriviä, jotka siihen saakka olivat olleet huulien peitossa, sanoi hän hymähtäen ja lohdutellen:

— Olkaa huoleti! Noin hyvillä ulkonaisilla näyttämöedellytyksillä ei rohkeinkaan yritys voi epäonnistua.

Vieno puna nousi jälleen Leeni Saareksen poskille ja hän loi melkein vaistomaisen, aivankuin turvaa etsivän katseen neiti Hinnermoon, joka tällä välin oli vaihtanut muutaman sanan näytelmäseuran johtajan kanssa.

— Ilman Martan apua... — alkoi neiti Saares, mutta samassa katkaisi neiti Hinnermo hänen sanansa leikillisesti:

— Älä syytä Marttaa mistään! Näethän, ettei tekijä ole ollenkaan pelottava, ja kun et pelkää, niin luulen, että kaikki käy paremmin kuin uskotkaan.

— Tietysti, — sanoi Arola. — Älkää minusta välittäkö vähääkään.

Leeni Saares heristi sormea Martta Hinnermolle hymähtäen ja päätään pyörittäen.

— Martta, sinä! — sanoi hän, kun Arola keskeytti hänet ja jatkoi:

— Tarkoitan, että näyttelijän ylimalkaan täytyy kokonaan vain eläytyä tehtäväänsä ja olla välittämättä ympäristöstään ollenkaan: tuntea, puhua ja liikkua niinkuin esitettävä osa vaatii.

— Siinä oli ensimäinen hyvä neuvo, jonka sait tekijältä, — sanoi neiti Hinnermo, tarttuen oppilaansa käteen.

— Niin, — jospa vain sen voisin, — sanoi neiti Saares ja loi hartaan katseen Arolaan.

— Senhän kohta saamme kuulla, — kääntyi Arola johtajan puoleen. — Milloinkas harjoituksen on määrä alkaa?

— Kyllä sen pitäisi paikalla... — sanoi herra Virtala ja katsoi hätäisesti kelloaan. — Minä luulen, että kaikki jo ovat täällä. Minä kutsun.

Ja hän juoksi eteisen viereiseen huoneeseen, josta kotvasen kuluttua palasi kolmen nuoren miehen seurassa. Nämä hän esitteli neiti Hinnermolle ja kirjailija Arolalle, mainiten samalla, mitkä osat kullakin oli. Yksi esiteltyjen joukossa oli Härmälä-niminen ja Arola arvasi tämän ja neiti Saareksen välisistä katseista, että puhelu, joka oli kuulunut ulos asti, oli koskenut juuri heitä. Varsinkin silmiinpistävä oli Härmälän vastahakoisuus seurata muita näyttämölle, kun johtaja sanoi, että harjoitus oli oitis aljettava.

Sillä välin kun johtaja ja näyttelijät poistuivat näyttämön vieressä olevan pienen oven kautta näyttämölle ja valmistautuivat alkamaan, ottivat neiti Hinnermo ja Arola itselleen tuolit ja istuivat vähän matkan päähän näyttämön laiteesta katsomoon. Siinä sivumennen kuiskasi neiti Hinnermo Arolalle:

— Saadaan nähdä, mitä tästä tulee. Täällä on varmaan ollut jotakin riitaa esiintyvien kesken.

— Samaa minäkin ajattelin, — vastasi hänelle Arola.

— Semmoiset ne ovat teatteriolot näköjään joka paikassa, — naurahti hänelle neiti Hinnermo.

Näytelmänsä ensimäisessä kohtauksessa sai Arola tilaisuuden tarkemmin nähdä hänelle hiljan esiteltyä herra Härmälääkin. Mitään miellyttävää vaikutusta ei hänen ulkomuotonsa suinkaan tehnyt. Hän oli omituisen pitkä mies ja hänen pitkistä raajoistaan, mutta varsinkin hänen korkealle kohonneista olkapäistään päättäen näytti kuin hän olisi kasvanut tarpeettoman pitkäksi, pitemmäksi kuin luonto ja hänen ruumiinrakennuksensa oikeastaan olisivat vaatineet. Kun hänellä tämän lisäksi oli kapeain kasvojensa ja matalahkon, kolmen syvän rypyn uurtaman otsansa ylimmäisenä koristeena kellahtava, tuuhea pystytukka, niin tuntui kuin hänen luonnoton pituutensa olisi ollut vieläkin luonnottomampi. Sitä paitsi oli hänellä pienet, vilkkuvat, harmaat silmät, myöskin kohahtavien silmäripsien reunustamat, ruma, leveähkö, keskeltä hiukan painunut nenä ja vielä kellahtava huuliparta, niin että mies toden totta teki aivan vastenmielisen vaikutuksen. Oliko hänen äänensä aina yhtä terävä ja särähtelevä kuin silloin, kun hän lausui vuorosanansa neiti Saaresta vastaan näytellessä, sitä oli Arolan silloin vaikea sanoa, mutta jotakin ilkeän kovaa siitä ainakin kaikui hänen korviinsa.

Ehkäpä tämä vastanäyttelijä vaikutti sen, ettei Arola neiti Saareksenkaan lausumista vuorosanoista saanut varsin edullista vaikutusta hänen tulkinnastaan. Hänestä tuntui kuin heidän vuoropuhelunsa olisi ollut sen kinan jatkoa, jonka hän oli kuullut eteisen viereisestä huoneesta ja josta hän nyt alkoi olla varma, että se oli juuri näiden kahden henkilön välillä tapahtunut. Tämä vakaumus kävi hänelle vieläkin varmemmaksi, kun neiti Saarekselle tuli kohtaus toisen mieshenkilön kanssa ja hänen lausumisensa muuttui aivan toisellaiseksi, tunnesävyltään lämpimäksi, näytelmän sanoja sisällykseltään, aitoudessa ja vakuuttavaisuudessa niin täydellisesti vastaaviksi, että tekijän huulilta pääsi pari kertaa jo puolikovasti hänelle osoitettuja hyväksymishuudahduksiakin. Nämä taas tuntuivat osaltaan kannustavan neiti Saaresta niin, että hän innostui edelleen ja lausui ensimäisen näytöksen loppukohtauksen viimeisen kiihottavan repliikin oikein sydämestä lähtevällä vilpittömällä intomielellä, joka sai esiripun laskeuduttua Arolan paukuttamaan hänelle käsiään ja menemään kiittämään häntä tästä todellakin lupaavasta alusta.

— Kun sanon, että teissä, neiti Saares, on tempperamenttia, niin se on paras kiitos, minkä minä teille seuranäyttämöllä esiintyjänä voin ensi näkemältä päättäen antaa, — sanoi hän ja loi samalla ihastuneen katseen neiti Saareksen silmiin, jotka myöskin loistivat, mutta kainostellen katosivat alaspainuvien luomien peittoon.

Senjälkeen näyttelijät vetäytyivät pukuhuoneisiinsa ja Arola antoi sillä välin näytelmäseuran johtajalle muutamia viittauksia henkilöiden asennoista ja näyttämölle asettelusta. Mutta ei kestänyt montakaan minuuttia, kun näyttämön takaa alkoi kuulua jyskettä ja kovaäänistä puhelua, joka lopulta muuttui huudoksi ja itkuksi. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä räsähti näyttämön puolelle vievä pieni ovi auki ja neiti Saares, jota käsivarresta piteli pitkä herra Härmälä ja jota, samoinkuin tämäkin, kiihdyksissä seurasivat muut näyttelijät, syöksyi kalpenevin poskin ja itkien saliin.

— Päästä irti! Vai käyt sinä vielä käsiksi?! — huudahti Leeni Saares ja tempasi Härmälän kädestä käsivartensa irti, niin että hänen puseronsa hiha ratkesi olkapääneuloksesta.

— Menekin sitte ja i'äksi! — sanoi hampaittensa lomitse karkeasti Härmälä ja sysäsi raa'asti Leeni Saaresta niin, että hän olisi tupertunut lattialle, ellei Arola olisi saanut hänestä kiinni ja estänyt häntä kaatumasta. — Tuommoisen kanssa en tahdo olla enää missään tekemisissä, en edes näytelläkään hänen kanssaan.

— Joko te nyt taas...?! — sai seuran johtaja vain sanotuksi, asettuen Härmälän eteen.

— Mitä nyt sitte on tapahtunut? — kysyi Arola rauhoittavalla äänellä ja puolestaan kuin suojelevasti asettuen Leeni Saareksen eteen.

— Tuossa on omasi! — tulivat tuskin kuuluvasti sanat Leeni Saareksen rinnasta, joka mielenliikutuksesta rajusti kohosi, kun hän tempasi medaljongin kaulastaan ja heitti sen Härmälää vasten, joka koppasi sen lennosta käteensä. — Minun puolestani saavat välimme olla hyvinkin lopussa — ainiaaksi.

— Parasta onkin; ja hyvästi! — särähti vielä Härmälän ääni, kun hän aivan kuin kamelikurki marssi eteiseen, jossa sieppasi lakkinsa naulakosta, painoi sen päähänsä ja yhdellä harppauksella hyppäsi portailta maahan.

Neiti Hinnermo ja Arola katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun seuran johtaja Virtala aivan häpeissään astui heidän luokseen ja sanoi:

— Kyllä meidän iltamamme nyt pakostakin on mennyt myttyyn.