Part 49

O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus. [O vos omnes j.n.e. — Eikö tämä teihin koske, kaikki, jotka tästä käytte ohitse? Katsokaat ja nähkäät, onko kipua sen vertaista, kuin minun kipuni. (Jeremian valitusvirret I, 12.)]

Ingunn makasi kotona kuoleman kielissä, ehkä oli jo kuollutkin. Hän, Olav, ei tuntenut sitä todelliseksi, mutta tiesi nyt, että tämä hänenkin surunsa oli kuin yksi noista verisistä haavoista ristiinnaulitun ruumiissa. Jokainen synti, jonka hän oli tehnyt, jokainen haava, jonka hän oli iskenyt itseensä ja muihin, oli tuollainen verinaarmu, jolla hän oli haavoittanut Jumalaansa. Hän tunsi oman sydänverensä juoksevan mustana ja suruista raskaana hänen suonissaan, tiesi, että hänenkin syntielämänsä oli ollut yhtenä pisarana siinä kalkissa, jonka Herra oli tyhjentänyt Getsemanessa. Ja hän muisti lapsuudessa oppimansa raamatunlauseen, jota hän oli luullut käskyksi; mutta nyt se soi hänen korvissaan aivan kuin murheellisen ystävän huulilta kuuluva rukous: Vade, et amplius jam noli peccare. [Vade j.n.e. — Mene, äläkä enää sillä tavoin syntiä tee. (P. Johanneksen ev. 8, 11.)]

Ja nyt oli kuin hänen silmänsä olisivat kadottaneet näkökykynsä ja kaikki veri syöksynyt sydämeen, takaisin alkulähteeseen ja hänen ruumiinsa tullut päältäpäin kylmäksi kuin kuolleen. Kaikki tuo oli aivan kuin hän itse: hänen oma sielunsa oli kuin tämä huone, kirkoksi aiottu, mutta tyhjä, vailla Jumalaa; pimeys ja sekasorto vallitsi sen sisällä, mutta ainoat valonkipunat, jotka paloivat siellä ja levittivät lämpöä, olivat yhdessä kasassa pois suljetun Herran, ristiinnaulitun Kristuksen ympärillä, joka kärsi hänen syntinsä ja epätoivonsa tuskia. — Vade, et amplius jam noli peccare.

Herrani ja Jumalani! Niin, Herra, minä tulen — minä tulen, sillä rakastan sinua. Rakastan sinua ja ymmärrän: Tibi soli peccavi, et malum coram te feci. Juuri sinua vastaan olen syntiä tehnyt, sinua vastaan rikkonut. Hän oli sanonut nuo sanat tuhat kertaa, mutta nyt vasta hän tiesi, että se oli totuus, joka keräsi itseensä kaikki muut totuudet aivan kuin maljaan.

— Minun Jumalani, minun kaikkeni! —

Sitten joku kosketti hänen olkaansa — ja hän hätkähti. Tulija oli Lauritsa Bjørgulfinpoika; hän ilmoitti hevosten olevan pihassa. Tätä tietä pääsi pikemmin — nuorukainen vei Olavin kirkon läpi kuoriin. Nyt, kun Olavin silmät olivat tottuneet pimeään, hän erotti alttarin — paljaan kivipaaden, vielä vihkimättömän ja koristamattoman — kylmän, kuolleen sydämen. — Kuorin eteläpäässä oli pieni ovi.

"Katso eteesi — tänne ei vielä ole saatu portaita." Lauritsa hyppäsi lumeen. Ulkona pihalla seisoi kaksi luostariveljeä. Toinen piteli hevosta, toinen kantoi lyhtyä. Lauritsa näkyi sanoneen heille, mistä oli kysymys, sillä toinen heistä tuli Olavia kohti — hän oli ollut sira Hallbjørnin luona ja käynyt kerran Hestvikenissäkin. Olav tunsi munkin kasvot, muttei muistanut hänen nimeään.

"Kärsivällisesti ja tyynesti kantoi vaimosi kuormansa. Vai niin, no sitten siellä on veli Stefan — kyllä mekin muistamme vaimosi rukouksissamme tänä iltana."

* * * * *

Pohjoistuuli puhalsi heidän selkäänsä heidän ratsastaessaan jäätä pitkin — se oli pitkät matkat kiiltävä kuin rauta, tuulen ajettua pois viimeksi sataneen lumen. Kuu nousi vasta aamupuoleen; yö oli musta ja tähtikirkas.

"Ajetaan Skogiin", sanoi Olavin opas, "sieltä saamme nahkamekot yllemme."

* * * * *

Skog oli suuri kartano, totesi Olav — pimeässä häämötti paljon isoja rakennuksia. Nuori Lauritsa hypähti satulasta laajan mekon estämättä häntä vähääkään, oikoi ja verrytteli vähän pitkää, jäntevää vartaloaan ja lähti avaamaan erään rakennuksen ovea. Sitten hän jäi seisomaan hevosensa luo puhellen ja taputellen sitä, kunnes ulos tuli lyhtyä kantava mies — valo aivan kuin liiti lunta pitkin.

"Astu alas, Olav, mennään sisään." Hän otti pihkavalkean mieheltä ja näytti tietä pihan poikki. "Asumme siellä, missä olemme asuneet siitä asti kun menimme naimisiin — äitipuoleni ja Aasmund, veljeni, asuvat isossatuvassa, kuten isäni eläessä." Hän näytti aivan kuin otaksuvan, että kaikki tunsivat Skogin isoisten asiat.

"Onko isäsi kuollut?" kysyi Olav jotakin sanoakseen.

"Kyllä, siitä on jo puolitoista vuotta."

"Jopa sitten olet nuori — ollaksesi tämän suuren kartanon isäntä."

"Minäkö? En minä ole niin nuori — olen kolmekolmatta ikäinen." Hän aukaisi erään oven. Skogissa ei näkynyt olevan tapana lukita ovia. Porstuasta he tulivat pieneen, lämpimään, kauniiseen tupaan. Lauritsa sytytti paksun talikynttilän, joka oli lähellä uudinsänkyä, viskasi päretikun liedelle ja puhui sänkyyn päin. Hän pisti tukun naisenvaatteita verhojen taa.

Kohta sen jälkeen astui sieltä esiin nuori vaimo keveissä pukimissa, punainen vaippa väljän, sinisen paidan yllä — työntäen pikimustia hiussuortuvia hunnun alle, jonka hän oli kietonut kapeiden, suurisilmäisten kasvojen ympäri. Hänen puuhaillessaan keveästi, reippaasti ja nuorekkaasti makasi mies puoliksi sängyn sisään kumartuneena — sieltä kuului pikkulapsen jokellusta, ja nuori isä nauroi ääneen.

"Vai sinä — vai viet sinä isältäsi nenän — päästäpäs nyt, Haavard. Vai tahdotko sinä tietää, olenko minä palelluttanut sen." Sitten kuului piilossa olevan lapsen kikattavaa naurua.

Talon emäntä oli kantanut esiin ruokaa kamarista ja tarjosi vieraalle olutkulhoa, josta kuohu valui yli. Olav kiitti, mutta pudisti päätään — hän ei olisi voinut syödä eikä juoda tällä hetkellä vaikka olisi ollut mitä. Lauritsa ravisti päältään lapsen, jonka kanssa oli leikkinyt, meni pöydän luo ja söi seisoaltaan.

"Annapas minulle kulaus vettä, Ragnfrid. Vaimoni ja minä olemme luvanneet olla juomatta muuta kuin vettä nyt paaston aikana, ellemme ole vieraiden parissa tai matkalla", sanoi hän luoden kaipaavan katseen kuohuvaan olutkulhoon. Veitikkamaisesti hymyillen otti Olav vastaan tervetuliaisryypyn, joi siitä siemauksen ja ojensi kulhon isännälle, joka nyt käytti sitä hyväkseen — nuorukainen ei näyttänyt olevan halukas luopumaan lievästä humalasta, joka hänellä oli ollut heidän lähtiessään Oslosta. Se oli vähennyt ratsailla ollessa, mutta nyt hän lisäsi sitä runsain mitoin.

Olaviin vaikutti tuo yksi ainoa siemaus, minkä hän oli ottanut suuhunsa ja nielaissut, siten, että hän aivan kuin heräsi hurmiotilastaan. Pois katosi äskeinen ihmeellinen tunne siitä, että kaikki, mitä hän näki ja tunsi, oli kuin varjoa ja että hänet itsensä oli Jumala temmannut niiltä teiltä, millä ihmiset kulkivat, ja asettanut hänet silmiensä eteen, autiolle paikalle — koska Hän tahtoi, että tämä Hänen luotunsa viimeinkin ymmärtäisi. Poissa kaikki näkyväisen maailman äänet, jotka hän oli kuullut kuin vuonon kohinan vuoren alta kotona Hestvikenissä, tajuten ne kuuntelemattaan — ja äänet, jotka puhuivat kuin suljetun seinän takaa, missä hän oli yksin yhden ainoan Äänen kanssa, joka vaati ja valitti täynnä rakkautta ja surua: O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus —!

— Nyt ovi oli aukaistu tuohon lukittuun huoneeseen ja Ääni vaikeni — ja hän istui uppo-outojen ihmisten parissa vieraassa tuvassa keskellä yötä ja aikoi matkata pitkin tuntemattomia teitä kotiin. Ja siellä odotti kuolema ja valinta, jonka hän oli tehnyt itselleen vuosi vuodelta vaikeammaksi; hän näki nyt senkin edessään, näki, miten hän oli lykännyt sitä eteenpäin joka päivä. Mutta nyt se _oli_ edessä — hän tiesi sen istuessaan tässä viluissaan ja turtuneena, havahtuneena ihmeellisestä haaveenkaltaisesta tilastaan: tuon näyn jälkeen, tai mikä se lienee ollut, hän ei enää voinut jatkaa matkaansa puoliunessa, toivoen, että Jumala kerran valitsisi hänen puolestaan — _pakottaisi_ hänet valitsemaan.

— Niin monta kertaa hän oli antanut johdattaa itsensä tieltä harhapoluille, joita hän ei ollut tahtonut kulkea. Kauan aikaa sitten hän oli havainnut todeksi Torfinn-piispan sanat: se, joka on päättänyt tehdä oman päänsä mukaan, tulee näkemään päivän, jolloin hän huomaa tehneensä sellaista, mitä ei ole tahtonut. Mutta hän ymmärsi, että tuollainen tahto oli kuin heittokeihäs, jonka antaa singota kädestään umpimähkään. — Mutta hänen oma sisin tahtonsa oli kuin miekka. Kun hänet oli otettu kristinuskoon, oli hän saanut tuon vapaan tahdon, kuten päällikkö antaa soturilleen miekan, lyödessään hänet ritariksi. Vaikka hän olisi viskannut luotaan kaikki aseensa, taittanut ne ja tehnyt ne kelpaamattomiksi — niin oikeus valintaan, tahtoiko hän seurata Jumalaa vai hylätä Hänet, oli kuin kalpa, jota Herra ei tahtonut lyödä hänen kädestään milloinkaan. Vaikka hänen kristitynkunniansa ja -uskollisuutensa olisi ollut kuin petturin väärinkäytetty ritarimiekka, ei Jumala ottanut sitä häneltä pois, vaan hänen täytyi kantaa sitä keskellä Vapahtajamme vihollisparvea tai antaa se polvistuen takaisin tuolle Herralle, joka sittenkin oli valmis nostamaan hänet rinnoilleen, suomaan hänelle rauhansuudelman ja lahjoittamaan hänelle takaisin hänen miekkansa, puhdistettuna ja siunattuna.

— Olav tunsi kiihkeää halua olla yksin näine ajatuksineen — vaikka hän kyllä tunsi, että tämä nuori Lauritsa oli erittäin hyvänsuopa ja tiesi, että hänen olisi vaikea löytää kotiin tänä yönä ilman toisen apua. Mutta tuo nuori pariskunta kiusasi ja vaivasi häntä lakkaamatta auttavaisuudellaan. Vaimo kävi polvilleen hänen eteensä, tahtoen auttaa häntä muuttamaan saappaita, ja oli etsinyt esiin paksut sarkasäärykset ja raskaat, karvaiset saappaat, joissa oli olkia pohjalla. Hänen ihonsa ja hiustensa tuoksu tulvahti Olavia vastaan lämpimänä ja raikkaana — ja hän pakeni itseään aivan kuin ponnistaen vastaan. Nuori äiti uhkui kaikkia niitä elämän antimia, joiden luota hänet oli suljettu pois askel askeleelta, kunnes hän tänä yönä oli nähnyt joutuneensa erotetuksi niistä niin täydellisesti, kuin hän jo olisi antanut munkkilupauksen.

Mies toi sylillisen nahkavaatteita ja rupesi valikoimaan Olaville käypiä. Olav tuli kumman alakuloiseksi huomatessaan täyttävänsä niin pienen sijan tuon toisen vaatteissa — hän aivan hävisi niihin saatuaan ne päälleen. Olav vaikutti hartiakkaalta ja toinen hoikalta mutta tämä oli myös tukevampi kuin miltä näytti, sillä hänellä oli lisäksi pituutta. Ja ylpeyden tuskassa Olav tunsi mieltään loukkaavan sen, että hän oli kaikessa vähäpätöisempi tuota Lauritsa Bjørgulfinpoikaa, niin kasvultaan kuin arvoltaan ja mahdiltaan — tuota vaaleata pojanhuiskaletta, joka oli tottunut tähän tuvan kotoiseen ilmapiiriin, vaimon ja lapsen läheisyyteen ja joka käski ja määräsi isäntänä rikkaassa ritarikartanossa auttavaisena, hyvänsuopana ja tyytyväisenä. Hänellä oli soikeat kasvot ja kauniit, voimakkaat piirteet, mutta posket olivat vielä sileät ja lapsekkaan pyöreät; elämä ei ollut uurtanut vielä ainoatakaan vakoa tuohon nuoreen, raikkaaseen ihoon — eikä kai tullut uurtamaankaan: hän oli sen näköinen, kuin hänet olisi ollut määrätty kulkemaan tietään halki maailman tuntematta koskaan surua.

Olav sanoi, että hän kyllä löytäisi yksinkin metsän läpi Skeidissokniin, Lauritsan ei tarvinnut lähteä kotoaan näin myöhään yöllä tässä pakkasessa. Mutta hänen isäntänsä vastasi innokkaasti, että nyt kun ei ollut satanut kunnolla lunta pitkään aikaan, oli metsä täynnä jälkiä, ja täytyi tuntea hyvin Gerdarudin tiet osatakseen perille suoraan. Eikä yöllinen ratsastus haitannut häntä vähääkään.

Pihamaalla piteli renki kahta hevosta — kauniita, eloisia eläimiä. Tämä nuori knaappi oli oiva ratsumies, ja hänellä oli mitä parhaimmat hevoset. Olav harmitteli salaa, että hänen täytyi ottaa vastaan apua noustessaan satulaan — se oli noiden isojen saappaiden syy.

He ratsastivat metsätaivalta suurimman osan matkaa; ohut lumikerros oli jäätynyt kovaksi, ja siinä kulki ristiin rastiin hiihtäjien leveitä latuja, ratsastajien ja rekien jälkiä — eikä kuuta ollut odotettavissa taivaalle ennen kuin tunnin kuluttua. Olav ymmärsi, että hän olisi saanut harhailla kauan, ennen kuin olisi löytänyt ulos tästä metsästä.

Viimein he pääsivät ulos parista pienestä lehdosta ja näkivät edessään lakealla Skeidiskirkenin. Hiukan vajaa kuun kiekko oli juuri noussut koilliselle taivaalle matalien harjujen takaa. Kuun vinosti paistavassa, häilyvässä valossa oli tasanko kuin varjojen halkoma, sillä lumi oli kerääntynyt kinoksiin, joiden välillä oli kiiltäviä, paljaita hankitäpliä — ja yhtäkkiä Olav muisti yön, jolloin hän oli paennut Ruotsiin — enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Tuo laidasta vajaa kuu kai oli johdattanut sen hänen mieleensä — hänen oli silloinkin täytynyt odottaa kuun nousua ja hän oli lähtenyt matkaan jokseenkin samoihin aikoihin yöllä.

Hän sanoi oppaalleen tästä eteenpäin tuntevansa hyvin etelään vievät tiet ja kiitti Lauritsaa avusta sekä lupasi lähettää hänen hevosensa takaisin ensi tilassa.

"No niin — Jumala auttakoon sinua, Olav-isäntä, että kotonasi asiat olisivat paremmin kuin odotat. Hyvästi!"

Olav antoi hevosensa seisoa, kunnes toisen ratsastus oli häipynyt yöhön. Silloin hän kääntyi etelään ja länteen vievälle tielle. Seutu oli jokseenkin alavaa ja tie kovaksi poljettu ja hyvä pitkät matkat eteenpäin, niin että hän voi ratsastaa nopeasti. Talojen välit eivät olleet pitkät.

Kuu kohosi korkeammalle ja sammutti pienemmät tähdet, ja sen vihertävä valo alkoi levitä taivaan äärille, yli valkoisten kenttien ja harmaanhuurteisten metsäin; varjot ryömivät kokoon ja kutistuivat pieniksi.

Kerran kaikui kukon kiekaus läpi kuutamon — siihen kuului vastaus kaukaisemmista taloista, ja Olav huomasi, miten yö oli hiljainen. Ei yksikään koira haukahtanut missään, ei yksikään eläin äännähtänyt, ei kuulunut hiiskahdustakaan hänen omaa, yksinäistä ratsastustaan lukuun ottamatta.

Ja jälleen hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut toisessa maailmassa. Kaikki elämä ja lämpö oli vaipunut alas, oli kytketty pakkasen ja unen kahleisiin kuten kalat merenpohjaan talvella. Yksin hän kulki kuolemanvaltakunnan halki, jonka yli pakkanen ja kuutamo kohottivat äärettömän, kaikuvan kupukaton, samalla kun hänen sisästään kuului lakkaamatta Ääni:

O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus!

Taipua, taipua, antautua, jättää elämänsä noihin lävistettyihin käsiin, niinkuin voitettu mies jättää miekkansa voittajaritarin käsiin. Viimeksi kuluneena vuonna, sen jälkeen kun hänestä oli tullut avionrikkoja, ei hän ollut koskaan tahtonut ajatella Jumalan armahtavaisuutta — olisi ollut miehuutonta ja kunniatonta vilkuilla sinnepäin. Niin kauan hän oli jo pelännyt ja paennut oikeutta ihmisten edessä. Ja nyt, kun hänen asiansa oli tullut niin vanhaksi, että hän kenties säästyisi maksamasta täyttä korvausta teostansa, rukoilisiko hän armoa _nyt_? — Hänen sisällään oli liikkunut semmoinen ajatus, että hänen, joka oli paennut maailman tuomiota, täytyi olla siksi rehellinen, ettei hän yrittäisi puikkia pakoon Jumalan tuomiota.

Mutta tänä yönä, nyt kun hän kulki täällä talvisen kuun paisteessa kuin ajasta ja elämästä pois temmattuna, lähellä ikuisuuden rantaa, hän ymmärsi, että hänen lapsuudessaan kuulemansa totuus piti paikkansa: kaikkia syntejä suurempi synti on epäillä Jumalan armoa. Kieltää tuota sydäntä antamasta anteeksi, jonka keihäs on lävistänyt. Ja tässä kylmässä, kirkkaassa valossa hän näki, että sehän oli sama tuska, jota hän oli saanut kokea itse, sikäli kuin ihmisen sydän voi kuvastaa Jumalan sydäntä — kuten tiellä olevat lätäköt voivat kuvastaa _yhden_ tähden väreilevässä pinnassaan yötaivaan tähtisäihkeen alla, — sinä iltana monta, monta vuotta sitten, jolloin hän oli tullut Bergiin ja sai kuulla Arnvidin suusta Ingunnin aikoneen hukuttaa itsensä, paeta hänen anteeksiantoaan ja rakkauttaan ja palavaa haluaan nostaa hänet ylös ja kantaa hänet turvan paikkaan —.

Hän näki tänä yönä edessään Arnvidin kasvot, ja ystävä puhui näin: Sinä otit vastaan kaiken, mitä minä saatoin antaa sinulle, sinä et rikkonut ystävyyttämme, siksi olit paras ystäväni. Hän muisti myös Torhildia — hän ei ollut nähnyt tätä sen päivän jälkeen, jolloin hänen oli täytynyt ajaa tämä talostaan siksi, että hän kantoi sydämensä alla lasta, joka oli hänen, naineen miehen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt poikaansa — eikä hän voinut tehdä mitään äidin ja lapsen kunnian pelastamiseksi. Mutta Torhild oli lähtenyt sanomatta ainoatakaan katkeraa sanaa, kohtaloaan valittamatta. Hän aavisti Torhildin pitävän hänestä niin paljon, että tämä oli voinut lähteä valittamatta ja että tämän suurin lohtu onnettomuudessa oli ollut, että hän siten saattoi tehdä vielä _yhden_ hyvän työn Olaville.

Viheliäiselle syntisellekin oli vaikeinta, kun ei hänen ystävänsä tahtonut ottaa vastaan tarjottua apua. Huolimatta siitä, että hän itse oli vajonnut niin syvälle syntiin ja suruun, oli Jumala antanut hänen löytää rauhan onnessaan: hän oli saanut antaa Ingunnille paljon, eikä hänelle ollut milloinkaan sanottu, että nyt oli mitta täysi. — Ja jälleen hänen mieleensä nousivat lapsena opitut sanat kuin kirkastuneina ja hän ymmärsi niiden sisimmän merkityksen: "Quia apud te propitiatio est: et propter legem tuam sustinui te, Domine." [Quia apud te j.n.e.: Sinulla on anteeksianto, ja Sinun kunniasi tähden odotan Sinua, Herra! (Psalmi de Profundis.)]

Vieras hevonen alkoi väsyä — Olav pysähdytti sen avonaiselle kohdalle tultuaan ja antoi sen hengähtää. Sekä hän että hevonen olivat kuurassa — Olav havahtui ja katseli ympärilleen. Hänen takanaan, ylhäällä metsän laidassa, oli talo, jota hän ei muistanut ennestään; hänen edessään levisi iso valkoinen aukea, korkean kuurasta välkkyvän kaislikon reunustamana, joka ritisi hiljaa tuulessa — järvi siis. Hän ei tiennyt missä oli. Hän oli varmaan ratsastanut liian kauas itään, sisämaahan päin.

* * * * *

Kuu oli vaipunut matalalle lounaaseen ja sen valo oli himmennyt, ja taivas alkoi vaaleta ja sinertää, muuttuen mantereen puolella punaisen kellerväksi, kun Olav viimeinkin saapui parin pienen taloryhmän luo pitäjän eteläpäässä. Lyhin tie Hestvikeniin kulki Hevoskallion yli. Kangistuneena, viluissaan ja kuolemanväsyneenä hän seisoi maassa, oikaisi itseään ja haukotteli — hän oli laskeutunut hevosen selästä taluttaakseen uupunutta hevosparkaa harjun reunaa ylös. Ääneti hän taputti hiukan tuota vierasta hevosta ja silitti sen turpaa. Turpakarvoissa oli kuuraa ja jäätynyttä vaahtoa. — Nyt oli täysi päivä.

Saavuttuaan harjulle hän jäi hetkeksi kuuntelemaan — epätavallinen hiljaisuus tunki kaikkien hänen aistiensa läpi: vuono oli vaiennut ja jäätynyt viime pakkasissa. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi harmahtavaa, rosoista jäätä. Alkupuolella viikkoa puhaltanut etelätuuli oli murtanut rikki ensimmäisen jääkuoren ja ajanut lohkareet rannikolle, ja viime yön pakkanen oli sitonut kaiken yhdeksi peitteeksi. Kylmä viima puhalsi maailman yli ja muutti kaiken harmaaksi huurreturkiksi — ja ilma alkoi punertaa heikosti auringon tehdessä nousuaan sumusta.

* * * * *

Munkki tuli häntä vastaan ovelle kuultuaan hevosen kavioiden kapseen: "Jumala olkoon kiitetty, että ehdit ajoissa —!"

— Sitten hän seisoi Ingunnin vuoteen ääressä. — Tämä makasi siinä horroksessa, kapeat keltaiset kädet ristissä sisään vajonneella rinnalla — hän oli aivan ruumiin näköinen, paitsi että silmäterät liikkuivat vielä hiukan kalvonohuiden luomien alla. Viiltävää tuskaa tuntien Olav käsitti, että pian hän ei enää olisi makaava siinä. Yli kolme vuotta Olav oli kulkenut näissä ovissa vaimon maatessa vuoteen omana kiusattuna, jaksamatta liikuttaa muuta kuin päätään ja käsiään. Herra Jeesus Kristus, oliko hänelle merkinnyt niin paljon vain se, että hän _oli olemassa_ —!

— Munkki puhui puhumistaan — siitä, miten oli hyvä, että tämä nyt vihdoinkin pääsisi vaivoistaan, kun hänen viimeiseltä oli täytynyt virua siinä selkä avonaisilla verihaavoilla! Kärsivällisenä ja hurskaana. Hän, veli Stefan, oli rukoillut puolestaan ryhtyessään antamaan hänelle viimeistä sielunhoitoa: Herra, suo meidän kaikkien olla yhtä hyvin valmistautuneet kuolemaan kuin Ingunn-emäntä. Heti sen jälkeen tämä oli vaipunut horrokseen — hän oli nyt maannut tuolla lailla kaksikymmentä tuntia, ja tuskin hän siitä enää heräisi; näytti siltä, kuin hän saisi erota ilman kuolinkamppailua. Sitten hän alkoi kysellä Olavin matkasta — hänen suunsa ei ollut hetkeäkään hiljaa — "mutta tuokaa toki isännälle jotakin syötävää!"

Palvelustyttö kantoi sisään olutta, leipää ja vadillisen vastakeitettyä, suolattua molvaa. Olavia alkoi ällöttää, heti kun hän tunsi kalavadilta nousevan lipeän hajun, ja hän tahtoi vastustella, mutta munkki laski hellästi likaisen sierettyneen käden hänen olkapäälleen ja pakotti hänet syömään. Olav tunsi, että tämä veli Stefan oli hänelle vastenmielinen — hänen vaippansa haisi niin pahalta ja hänen kasvonsa muistuttivat paholaisen naamaa, terävine, aivan kuin luuttomine nenänpäineen. —

Jo ensimmäisestä suupalasta Olav rupesi voimaan pahoin — hänen kurkkuunsa koski, ja suu tuli täyteen vettä. Mutta saatuaan nielaistuksi pari suullista hän huomasi olevansa kauhean nälissään. Istuessaan siinä syömässä hän tuijotti tietämättään Eirikiin, joka hommaili jotakin paikallaan penkillä. Pojan huomattua isän katsovan häntä hän tuli näyttämään tälle, mitä hän oli puuhaillut — ja hän oli niin innoissaan, että unohti isää kohtaan tuntemansa arkuuden: hän oli säilyttänyt kaksi paria isän viimeksi kaupungista tuomia pähkinänkuoria, ja nyt hän oli keksinyt, mitä niillä tekisi. Hän keräsi vahan, joka tippui äidin kuolemankynttilästä ja täytti sillä pähkinänkuoret; toinen oli Cecilialle, toinen hänelle itselleen. Veli Stefan innostui heti pojan toimista ja noukki kynttilän syrjälle valunutta vahaa, tuumien Eirikin kanssa, millä he voisivat estää kuoria irtaantumasta toisistaan perästäpäin.

Väsymys valtasi Olavin kun hän oli tullut kylläiseksi. Hän istui nojaten niskaansa hirsiin; veri jyski hänen kaulallaan ja korvien takana, eivätkä silmät tahtoneet totella, kun hän koki kiinnittää ne johonkin — ja hän näki kuolinvuoteen ääressä olevan vihityn kynttilän valon kaksinkertaisena. Hetkittäin painuivat hänen luomensa kiinni kokonaan ja hänen edessään häilyi kuvia ja ajatuksia kuin usvaa — mutta kohentautuessaan hereille ja avattuaan silmänsä hän havaitsi sen kadonneen. Hän tunsi itsensä veltoksi ja tyhjäksi, ja muisto viime yöstä ja kaikesta, mitä hän silloin oli läpikäynyt, oli niin etäistä kuin vanha uni. — Tuo väsymätön veli Stefan tuli taas kiusaamaan häntä, tahtoi saada hänet viskautumaan pitkäkseen vähäksi aikaa pohjoisseinän sänkyyn — ja lupasi herättää hänet, jos vaimon tilassa tapahtuisi muutos. Olav pudisti jyrkästi päätään ja jäi istumaan. Näin kuluivat tunnit puoleen päivään.

Hän oli vuoroin nukkunut, vuoroin ollut horroksissa nähdessään veli Stefanin alkavan hääriä kiireesti kuolevan luona. Polvistuen lattialle tämä kohotti toisella kädellä ristiinnaulitun kuvan Ingunnin kasvojen eteen ja viittoi toisella vilkkaasti Olaville.

Olav oli siellä samassa. Ingunn makasi silmät ammollaan, mutta Olav ei tiennyt, _näkikö_ hän mitään — tunsiko hän papin kädessä olevaa ristiinnaulitunkuvaa tai Olavia, joka kumartui hänen ylitseen. Hetkiseksi ilmestyi noihin suuriin, sinimustiin silmiin aivan kuin elon häivettä; katse tuntui etsivän. — Olav kumartui lähemmäs vaimoaan, ja munkki piti ristiinnaulitunkuvaa aivan hänen silmiensä edessä — mutta äskeinen heikko, häilyvä levottomuus viipyi niissä yhä.

Silloin Olav meni pois, tarttui Eirikin käteen ja talutti hänet äidin sängyn luo. Munkki oli alkanut lukea kuolevien litaniaa.

"Etsitkö Eirikiä, Ingunn — tässä hän on!"

Olav oli laskenut käsivartensa pojan ympäri ja piti tätä itseään vasten. Eirik ulottui häntä olkapäähän. — Olav ei tiennyt, tunsiko Ingunn heitä nytkään.

Silloin hän polvistui, käsivarsi yhä pojan ympärillä. Eirik alkoi itkeä hiljaa ja katkerasti, sanellen maahan polvistuneena isänsä kanssa vastaukset rukouksiin.

"Kyrie, eleison."

"Christe, eleison", kuiskasivat mies ja poika.

"Kyrie, eleison. — Sancta Maria."