Part 48

Eirik muisti, että ollessaan Siljuaasenissa oli se äiti, joka hänellä oli siellä, osoittanut kerran paksua, komea-asuista naista heidän kirkolla ollessaan ja sanonut, että se oli hänen tätinsä. Mutta tämä ei ollut vilkaissutkaan heihin ohikulkiessaan. Eirik ei ollut edes varma siitä, oliko hän sama täti, jonka luona he olivat käyneet, kun isä haki hänet Siljuaasenista. Sitä hän ei ollut ainakaan koskaan tiennyt, että tämä oli hänen kummitätinsä. Ensi kerran hän alkoi ihmetellä, miksi hän oli ollut Siljuaasenissa pienenä ollessaan. Hän oli kyllä kuullut muista lapsista, jotka oli annettu muuanne kasvatettavaksi, mutta ne olivat aina olleet sukulaisten luona, yksinäisten, vanhojen ihmisten kodeissa. Se pikkutyttö, Ingegjerd, joka oli niin kaunis ja jolla oli ollut hopeavyö kuten aikuisilla neidoilla, paitsi että sen nastat olivat aivan pienet, ja joka oli osannut kaikki katumuspsalmitkin melkein täydellisesti — hän oli kummitätinsä luona ja komensi ja määräsi noiden kahden lapsettoman ihmisen talossa niinkuin halusi ja sai mitä ikinä pyysi. Mutta Siljuaasenissa oli ollut köyhää ja ahdasta, ja Hallveigilla ja Torgalilla oli ollut itsellään vaikka kuinka paljon lapsia — eikä hän ollut kuullut vanhempiensa puhuvan noista ihmisistä sen jälkeen; eivät he siis voineet olla näiden sukulaisia. —

Lehtolapsi ja äpärä, nuo sanat hän jo ymmärsi, ja huoran. Muisto äidin käynnistä, joka silloin oli pelästyttänyt häntä niin kauheasti, sukelsi nyt uudestaan esiin ilmielävänä, arvoituksellisena. Hän muisti sanoja, joita hän oli kuullut äitinsä mutisevan aivan kuin itsekseen, kun tämä ei jaksanut salata itkuaan — ja hän muisti äitinsä kantaneen itse avaimia ennen, mutta nyt ne oli annettu Torhildin vyölle jo ennen kuin entinen emäntä joutui vuoteen omaksi. Ja nyt, äidin viruessa siinä halvautuneena ja kykenemättömänä, oli isä ottanut Torhildin hänen tilalleen, ja tällä oli kohta lapsi, ja Eirik ymmärsi nyt, että se oli hänen isänsä lapsi. Mutta jos isä oli ollut _naimisissa_, oli sellainen niin suuri synti, ettei juuri kukaan uskaltanut tehdä sellaista. Mutta silloin täytyi olla niin, että hänen äitinsä oli vain isän huora. —

Mutta silloin, silloin —! Sen Eirik kyllä tiesi, sillä sellaista oli ennenkin sattunut seudulla — että rikas isäntä lähetti luotaan huoransa lapsineen jonnekin syrjäiseen taloon kauas omastaan ja otti itse toisen tai meni naimisiin.

Pelko kuristi pojan sydäntä niin, ettei hän voinut istua hiljaa yhdessä kohden. Isä saattoi lähettää heidät luotaan, jos tahtoi. Siitä oli kauan, kun isä oli ottanut Eirikin mukaansa retkille, eikä hän enää opettanut hänelle mitään, viitsi tuskin puhua hänelle. Eikä hän välittänyt Ceciliastakaan. Ja äiti makasi sängyssä, tarvitsi aina apua eikä voinut tehdä kerrassaan mitään. Jos nyt isä käskee heidän kaikkien kolmen lähteä Hestvikenistä ja ottaa sijaan Torhildin ja hänen lapsensa, niin —.

Äidin vastenmielisyyden Torhildia kohtaan hän oli huomannut aina, mutta ei ollut koskaan ajatellut sitä. _Nyt_ hän ymmärsi. Ja viha, jota hän ei tähän asti ollut tiennyt olevan olemassakaan, syttyi pojan sydämeen. Hän vihasi Torhild Bjørnintytärtä niin, että hänen poskensa valkenivat ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kun hän ajattelikin tätä. Hän mietti jo, miten hän jonakin yönä hiipisi Rundmyriin ja tappaisi tuon naisen, joka tahtoi työntää hänen sairaan äitiraukkansa ja heidät kaikki kotoa — iskisi puukon suoraan hänen pahaan, petolliseen sydämeensä.

Mutta entä isä, isä —? Eirik oli kahden tulen välissä, tietämättä minne päin kääntyä. Pitikö hänen vihata isäänsäkin — vai rakastaa häntä entistä enemmän nyt, kun hän oli kadottamaisillaan hänet. Isä oli ollut aina Eirikin mielestä maailman parhain ihminen — eikä tämän kärsimättömyys, vähäsanaisuus ja kylmäkiskoisuus ollut vaikuttanut poikaan; hän oli ravistanut ne päältään kuten merilintu ravistaa veden höyhenistään, ja hän muisteli vain niitä kertoja, jolloin isä oli ollut toisenlainen. Kun he esimerkiksi olivat olleet kahden kesken metsässä tai vesillä ja isä oli kaikkitietävänä auttanut ja lämmittänyt häntä ja sulkenut hänet hiljaisen suopeutensa turviin — mutta muulloinkin Eirik oli usein saanut tuntea isän suovan hänelle hyvää. Ja hän muisti tuon kerran, jolloin isän oli täytynyt leikata poikki hänen myrkytetty sormensa ja jolloin hän oli työntänyt hehkuvan raudan omaan lihaansa näyttääkseen pojalle, ettei se koskenut paljon. Tuo teko oli säilynyt pojan mielessä niin loistavana urotyönä, että hän uskalsi tuskin ajatella sitä — niin se häikäisi.

Isän menettäminen — Eirikin sydäntä vihloi hänen sitä ajatellessaankin. Ja sitten hän uneksi tekevänsä jotakin — jonkin urotyön, joka nostaisi hänet kunniaan. Hän koetti tuumia eri tekoja, mutta ei vielä päässyt oikein selville, minkä valitsisi. Mutta kun isä huomaisi, minkälaisen pojan hän omisti, näkisi kasvattaneensa miehen, joka kelpasi johonkin — silloin, kun Eirik oli voittanut isänsä sydämen, sanoisi hän tälle, että isän oli suotava kunniallinen asema hänelle ja siskolle, ja ettei hän saanut lähettää luotaan äitiä, vaikka tämä oli sairas ja kykenemätön ja oli tiellä. Mutta Torhildin hän saisi ajaa niin pitkälle kuin tietä riitti, ettei Eirikin enää milloinkaan tarvinnut pelätä hänen tulevan tänne kakaroilleen vaatimaan heidän paikkaansa.

Mutta vaikka hänen rakkautensa isään oli tullut kiihkeämmäksi kuin koskaan, oli turvan ja luottamuksen tunne kadonnut — ja nyt Eirik huomasi, ettei hänen isänsä välittänyt hänestä, vaikkei tämä enää koskaan nuhdellut häntä ja tuskin katsoi häneen.

— Olav ei näihin aikoihin muistanut Eirikiä juuri ollenkaan, huomasi vain helpotuksen tuntein pojan käyneen hiljaisemmaksi ja olevan vähemmän jaloissa.

Eikä Eirik hiiskunut sanallakaan muille ajatuksista, joiden kanssa hän kamppaili.

* * * * *

Viimeinkin eräänä päivänä keväällä, kun Olav jäi istumaan tupaan palvelusväen mentyä pois suuruksen jälkeen, sanoi hän Ingunnille:

"Olet kai kuullut — että Torhild on saanut pojan." Hän puhui hiljaa, sortuneella äänellä.

"Kuulin sen." Ingunn sai vaivalloisesti käännetyksi päätään sen verran taapäin, että näki vilauksen miehestään, joka istui seinään nojaten peräpenkillä. Tämä oli kirjava kasvoiltaan, ja hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet. Ingunn ymmärsi hänen itkeneen.

— Sitä hän ei ollut nähnyt tämän tekevän koko naimisissaoloaikanaan, ei silloin kun Audun kuoli, ei kun hän itse sai kuolemansakramentit ja naiset luulivat hänen verensä juoksevan kuiviin. Hän oli nähnyt Olavin itkevän yhden ainoan kerran tätä ennen.

"Minkälainen se on —?" kuiskasi vaimo. "— Torhildin lapsi —?"

"Terve ja kaunis", sanovat toiset.

"Etkö ole _nähnyt_ — poikaasi?"

Olav pudisti päätään.

"En ole nähnyt Torhildia siitä asti, kun hän lähti."

"Mutta totta kai sinä tahdot _nähdä_ lapsesi —?"

"En voi tehdä enempää kuin mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Pojan asemaa en voi muuttaa. — Ja silloin —."

Olav nousi ja käveli keskilattialla — aikoi lähteä tuvasta. Ingunn kutsui häntä.

"Minkä nimen hän on antanut sille?"

"Bjørn." Ingunn näki, että mies oli jälleen purskahtamaisillaan itkuun.

"Se on äitisi isän nimi."

"Sitä hän tuskin on ajatellut. Sehän oli hänen isänsä nimi."

Olav näytti aikovan kumartua vaimonsa yli, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja meni kiireesti ulos.

Ingunn ei nyt nähnyt häntä ennen kuin ilta-aterialla.

— Liviltä hän oli kuullut hänen menneen pajaan aamulla, eikä kukaan ollut nähnyt talon isäntää sen jälkeen koko päivänä. — Näytti siltä kuin hän olisi itkenyt enimmän ajan —.

Sitten tuli yö. Olav ja Ingunn jäivät kahden tupaan — Eirik nukkui seinän puolella isän sängyssä. Olav hoiteli sairasta kuten muinakin öinä. Ja vaimo näki hänen nytkin monta kertaa olevan purskahtamaisillaan itkuun. Eikä _hän_ uskaltanut sanoa sanaakaan miehelleen, joka nyt oli saanut pojan, jota hän ei koskaan voisi taluttaa viereensä isännän paikalle perintökartanossaan. Entä Eirikin — kun hän itse oli poissa —.

Hämärästi Ingunn aavisti, ettei Olav ollut noin liikuttunut ainoastaan surusta oman poikansa tähden.

— Olav ei ajatellutkaan niin paljon lasta. Hän itki enimmin itseään — viimeisen kunniansa ja ylpeytensä rippeitä, jotka nyt olivat tahrattuna ja muserrettuna hänen jalkojensa juuressa.

Vasta Olavinmessuksi Olav Auduninpoika oli saanut Aukenin rakennukset siihen kuntoon, että Torhild Bjørnintytär saattoi muuttaa sinne talouksineen. Olavin miesten oli määrä saattaa hänet tavaroineen yli vuonon. Olav itse oli Saltvikenissä päivänä, jolloin muuton piti tapahtua.

Ingunn makasi kuunnellen — hän oli antanut avata molemmat pihaan vievät ovet. Hän kuuli kuormahevosten tulevan, niiden kaviot kopisivat vuorta vasten. Sitten kuului lehmänkellon ääni ja pienempää kopinaa — lapset, Rannveig ja Kaare, juoksentelivat ajaen lampaita ja vuohia.

Liv seisoi ulommaisella ovella katsellen näytelmää.

"Torhild kulkee alatietä", ilmoitti tyttö säihkyvän iloisesti. "Eipähän hän kuitenkaan ilkeä kantaa äpäräänsä kartanon ohi."

"Hss — Liv!" kuiskasi Ingunn läähättäen, "juokse alas — ja pyydä häntä — kysy, tulisiko hän tänne — sano, että minä tahtoisin niin mielelläni nähdä hänen lapsensa."

Heti sen jälkeen juoksi Eirik sisään suurella kiireellä. Hänen kapeat, tummat kasvonsa hehkuivat ja keltaiset silmänsä säkenöivät kiukusta.

"Äiti! Nyt hän tulee tänne ylös! — Ajanko hänet ulos — tuo helvetin imisä ei toki saa tuoda tänne kartanolle äpäräänsä —!"

"Eirik, Eirik!" Äiti kutsui häntä valittaen ja ojensi esiin laihan, vanhankeltaisen kätensä. "— Älä sano noin rumia sanoja armon Jumalan nimessä. On synti herjata köyhää raukkaa ja antaa hänelle haukkumanimiä."

Eirik oli pitkä ja solakka, kapea kuin ruoko ja sirojäseninen. Hän nakkasi vihoissaan hienoa, mustakiharaista päätään.

"Olen itse lähettänyt hakemaan häntä", kuiskasi Ingunn. Poika rypisti kulmiaan ja pyörähti kantapäillään — sitten hän meni pois ja kiipesi pohjoisen sängyn reunalle, jonne jäi istumaan, tuijottaen ovelle äkäisesti, pilkallisesti hymyillen, kun Torhild astui sisään.

Tämä kulki pää kumarassa — hän oli kätkenyt tukkansa karkean, tiukkaan sidotun rohdinhuivin sisään — mutta selkä oli yhtä suora kuin aina. Sylissä hänellä oli puna- ja valkoraitaiseen vaatteeseen kiedottu käärö. Oli ihmeellistä, että vaikka hän astui Olavin vaimon eteen nöyränä ja surullisena, oli hänen askeleissaan entinen arvokkuus ja tyyneys.

Naiset tervehtivät toisiaan, ja Ingunn sanoi, että näytti tulevan kaunis matkailma. Torhild yhtyi siihen.

"Minun teki niin mieli nähdä poikaasi", kuiskasi Ingunn arasti. "Näytäthän sitä minulle. Pane se tuohon minun eteeni, tiedäthän, etten voi kohota ylös", sanoi hän, kun Torhild ojensi esiin käärönsä. Silloin tämä laski lapsen sängylle talon emännän eteen.

Vapisevin käsin Ingunn aukaisi vaatteen, johon lapsi oli kääritty. Poika oli valveilla — se katsoi eteensä, ei minnekään erityisesti, suurin sinisin silmin; pieni hymy, aivan kuin valon kajastus, jota ei nähnyt kukaan muu kuin hän, väikkyi tuon hampaattoman maitosuun ympärillä. Hieno vaalea tukka pisti kiharana esiin myssyn reunan alta.

"Se on iso poika?" sanoi Ingunn kysyvästi, "— ikäänsä nähden — se on kai kolmen kuukauden vanha?"

"Täyttää kolme kuukautta Laurinmessun jälkeen."

"Ja niin kaunis. Se muistuttaa minun Ceciliaani, eikö muistutakin?"

Torhild seisoi ääneti katsoen alas lapseensa. Hän ei ollut juuri muuttunut — mutta oli tullut ikään kuin nuoremmaksi ja kauniimmaksi. Se ei johtunut yksistään siitä, että hänen vartalonsa nyt näytti entistä muhkeammalta leveine hartioineen ja korkeine povineen, joka oli leveä kuin miehen rinta. Mutta nyt näytti tuo täyteläinen, kiinteä povi aivan tahtovan pursua ulos vaatteiden alta — ja niin oli vyötäisten kohta hoikemman näköinen. Mutta ei se johtunut yksinomaan siitäkään — vaan nuo suuriluiset, harmaankalpeat kasvot olivat aivan kuin pehmenneet ja nuortuneet.

"Tämä poika ei näytä kärsineen ruoan puutetta", sanoi Ingunn.

"Ei — Jumalan kiitos", — vastasi Torhild hiljaa, "hänen ei ole tarvinnut oppia tuntemaan nälkää — ja Jumalan avulla ei hänen ole tarvitseva tuntea sitä milloinkaan, niin kauan kuin minä olen elossa."

"Olav pitäisi kai kyllä huolen siitä, ettei pojalta olisi puuttuva mitään, vaikka sinut otettaisiinkin häneltä pois", sanoi Ingunn hiljaa.

"Kyllä, sen tiedän."

Torhild kääri jälleen huivin lapsensa ympäri ja nosti sen käsivarsilleen. Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi — ja silloin Torhild kumartui syvään ja suuteli sitä.

Mutta nyt Ingunn ei osannut hillitä itseään kauemmin, vaan häneltä pääsi sanat:

"Sinä sait sittenkin lopulta tahtosi läpi, Torhild!"

Torhild vastasi hiljaa ja suruisasti:

"Minä sanon sinulle, Ingunn — niin totta kuin uskon Kristukseen ja Neitsyt Maariaan ja toivon heidän armahtavan itseäni ja tätä lastani — etten tiedä milloinkaan _tahtoneeni_ olla uskoton sinulle, emäntäni — ja miehesi ei tahtonut sitä milloinkaan — mutta kävi kuitenkin niin —."

Ingunn sanoi katkerasti:

"Ja kuitenkin näin jo kauan ennen kuin tulin sairaaksi, että sinä pidit Olavista — että pidit hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta — ja olet pitänyt kolme tai neljä vuotta."

"Niin, olen pitänyt hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ensi hetkestä, jolloin tulin tuntemaan hänet."

Torhild sanoi nyt hiljaa hyvästi ja lähti ovesta.

Eirik ponnahti paikaltaan, sylkäisi hänen jälkeensä ja kirosi. Äiti kutsui häntä peloissaan hiljaisella äänellä:

"Eirik, poikani, älä tee noin pahasti. Älä milloinkaan enää nimittele noin rumilla sanoilla ketään ihmistä", pyysi hän itkuun purskahtaen, tahtoen vetää pojan luokseen. Mutta tämä riistäytyi irti ja karkasi ulos.

XV

Ja sittenkin loppu tuli Olaville odottamatta.

Torhild Bjørnintyttären onnettomuuden jälkeinen talvi kului kuten kaksi edellistä. Kaikki ihmettelivät, ettei elon kipinä sammunut Ingunn Steinfinnintyttärestä — oli kolmatta vuotta siitä, kun hän oli voinut syödä kiinteätä ruokaa. Hänellä oli nyt makuuhaavoja, ja ne suurenivat Olavin ponnistuksista huolimatta. Hän ei itse kärsinyt niistä sanottavasti, paitsi olkansa alla olevista; niitä poltti joskus kuin tulessa. Hänen täytyi nyt aina maata aivinavaatteella, ja vaikka Olav voiteli paksusti rasvaa niihin paikkoihin, joista nahka oli syöpynyt pois, tarttui vaate usein kiinni haavoihin, ja silloin oli surkeata nähdä hänen tuskaansa. Mutta hän valitti ihmeteltävän vähän.

Eräänä aamuna Olav oli kantanut hänet sänkyynsä, ja Livin levittäessä puhdasta taljaa ja aivinahurstia hänen tilalleen Olav hoiti hänen selkäänsä — hän oli kääntänyt Ingunnin syrjälleen. Hän oli aivan kuin pyörryksissä väsymyksestä ja vaivaantunut huonosta ilmasta, jota ei nykyään tahtonut saada tuvasta pois — yhtäkkiä hän kumartui vaimonsa yli ja kosketti varovasti huulillaan avonaista, kosteaa, laihassa olkapäässä olevaa haavaa — hän oli muistanut jotakin sellaista, että pyhät miehet suutelivat haavoja hoitaessaan spitaalisia. Mutta tässä oli päinvastoin: hän itse oli spitaalin saastuttama, vaikka hän näytti terveeltä ja elinvoimaiselta — ja Ingunn oli varmaan puhtaaksi pesty, koska hän oli kantanut vuosien tuskat nöyrästi ja valittamatta.

Olav ei syyttänyt häntä enää mistään.

Ingunn käsitti, miten vaikea Olavin oli olla suljettuna pois kirkosta. Ja eräänä yönä, kun mies oli elänyt vedellä ja leivällä koko päivän eikä näyttänyt enää tahtovan valvoa, kuiskasi vaimo vetäen hänet puoleensa:

"En _tahdo_ valittaa, Olav — mutta miksi en saanut kuolla silloin, kun Cecilia syntyi, ettei sinun olisi tarvinnut joutua tuohon kadotukseen Torhildin kanssa."

"Älä puhu niin." Mutta Olav ei voinut sanoa vaimolleen, ettei _se_ ollut syynä hänen onnettomuuteensa. Hän oli ollut katkeroitunut Ingunnille, ja oli siitä syystä käynyt välinpitämättömäksi ja kyllästyneeksi ja kaipasi vain lepoa kaikesta rasituksesta. Nyt hän ei syyttänyt tätä enää — tuo raukka ei ymmärtänyt parempaa: Olav oli tiennyt kohta kolmekymmentä vuotta, ettei Ingunn ymmärtänyt paljon ja että Jumala oli määrännyt _hänet_ ymmärtämään ja vastaamaan heidän kummankin puolesta. Typerä hän oli — mutta sanomattoman rakas. Olav ei syyttänyt ketään muuta kuin itseään. Mea culpa, mea culpa —. Oma syy, eikä kenenkään muun.

Kaikki Hestvikenin asiat menivät päin mäntyyn nykyään, niin maanviljelys kuin kalastus. Kun ei isäntä itse voinut olla mukana, niin —. Mutta hänen täytyi olla Ingunnin luona. Hän lohdutti itseään yhä uudestaan, etteihän tätä voinut kestää enää kauan, mutta sittenkin hän oli ajatellut, ettei vielä tänään, ei huomenna, eikä ylihuomenna. Kai se pian loppuisi, mutta vielä oli vähän aikaa.

* * * * *

Pääsiäinen tuli varhain tänä vuonna, joten Oslon markkinat olivat jo Blasiuksenmessun jälkeisellä viikolla. Olavin täytyi käydä kaupungissa, hänellä oli tavaroita Claus Wiephartin varastossa — hän oli solminut jonkinlaisen sopimuksen tuon saksalaisen kanssa, mutta ei luottanut mieheen muuta kuin nimeksi, eikä ollut suostunut asumaankaan hänen luonaan enää viime kerralla; se tuli liian kalliiksi. Tähän asti hän oli voinut esittää syyksi, että hän tahtoi asua saarnaveljien luona, koska hän nuoruudestaan asti oli ollut tuon järjestön ystävä. Mutta tänä vuonna hän ei mielestään voinut mennä luostariin, koska hänet oli suljettu pois jumalan palveluksesta; ja niin hän tällä kertaa asettui asumaan muuanne. —

Hän istui vierastuvassa viimeisen markkinapäivän iltana mutustaen eväitään ja ryypäten lomaan talon kehnoa olutta, kun Anki astui sisään ja kysyi Olavia, Hestvikenin isäntää.

"Tässä minä olen. Kuuluuko kotoa uutta, Arnketil, vai miksi olet tullut tänne?"

"Herra armahda, isäntä. Ingunn on viimeisillään — hän sai viimeisen voitelun minun lähtiessäni kotoa."

Hänellä oli ollut hengenahdistuskohtaus, vaikkei sen vaikeampi kuin tavallisesti, ja hän oli yskinyt kovasti pari yötä. Mutta kukaan ei ollut ymmärtänyt, kun hän vaipui kokoon aamulla, että nyt oli kuolema lähellä — ennen kuin vanha Tore tuli sisään suurukselle. Heti kun hän näki, minkä näköinen sairas oli, lähti hän ulos, satuloi hevosensa ja ratsasti pappia hakemaan. Sira Hallbjørn ei ollut kotona nytkään — seurakunta aikoo totisesti valittaa siitä piispalle heti, kun tämä seuraavan kerran tulee tarkastusta pitämään — mutta yksi hänen paljasjalkamunkeistaan oli pappilassa vicariuksena. Mutta ennen kuin munkki ryhtyi antamaan kuolevalle sielunapua, oli hän käskenyt talonväkeä lähettämään kiireesti sanan isännälle, vaikka oli tietymätöntä, ehtisikö tämä ajoissa kotiin jäähyväisille —.

Tänä talvena ei ollut koettu sanottavampia pakkasia, ja saarien ulkopuolella meri oli avoin, joten Olav oli tullut kaupunkiin veneellä. Mutta nyt oli ilma muuttunut kylmäksi muutamassa yössä, ja sen jälkeen tuli kova etelätuuli ja meri jäätyi — Anki oli tullut soutaen Sigvaldasteinariin asti, mutta sieltä hänen oli täytynyt pyrkiä maihin ja lainata hevonen. Ja nyt oli vuono tietysti täynnä sulkujäitä kauas selälle asti; oli vaikea sanoa, millä tavoin Olav ehtisi kotiin nopeimmin. Hänen täytyi kai kiertää maitse, ratsastaen. Hevosen Claus sai hankkia.

Miehet olivat kerääntyneet Olav Auduninpojan ja hänen sanantuojansa ympärille ja seisoivat siinä kuunnellen ja neuvoja jaellen. Pari nuorta, upeisiin, värikkäisiin, avariin mekkoihin sonnustautunutta knaappia tuli siihen myös — he olivat istuneet peremmällä meluten ja nauraen, saksalaista kuminaviiniä juoden ja arpapeliä pelaten. Toinen heistä puhui nyt Olaville — pitkä, vaalea poika, jolla oli viimeisen ulkomaisen kuosin mukaan olkapäille valuvat silkinhienot hiukset. Olav tunsi hänet ulkonäöltä; hän oli Skogin ritarin toinen poika, ja muut miehet olivat luultavasti kuninkaankartanon huovipoikia.

"Sinun pitää siis päästä pian kotiin, huomaan minä. Saat lainata hevoseni — se on hyvä, nopeajuoksuinen ratsu. Se on tuolla luostariveljien luona puron varrella — lähde sinne minun mukanani."

Olav vastasi, että siitä oli liiaksi vaivaa vieraalle, mutta nuorukainen oli jo selvittämässä laskujansa pelitovereittensa kanssa, joi loppuun oluensa ja otti samassa miekkansa ja päällysviittansa. Silloin Olav jätti Arnketilin huostaan matkatavaransa ja viskasi vaippansa hartioilleen.

Lumi narskui heidän jalkojensa alla, kun he tulivat ulos. Ilma oli kirkas ja vihertävän sininen laakson laidoilla ja ensimmäiset tähdet tuikahtivat taivaalta. "Tänä yönä tulee kova pakkanen", sanoi Olav saattajalleen; he astuivat kujia pitkin itään, Gjeitabruta kohti.

Olav kyseli toiselta teitä — hän ei tuntenut ollenkaan niitä seutuja, jotka olivat kaupungin itäpuolella Skeidissoknin suunnalla, ei ollut sattunut milloinkaan tulemaan maitse Osloon. Nuori mies vastasi, että hän voi ratsastaa Botnfjordenin pohjukkaan asti jäätä pitkin — se kesti kyllä, vaikka olihan se paikoittain heikkoakin, "mutta minä voin lähteä saattamaan sinua", hän sanoi.

Olav sanoi siitä olevan liikaa vaivaa, hän löytäisi kyllä perille, mutta hänen kumppaninsa, Lauritsa Bjørguilfinpoika, oli jo pistänyt juoksuksi: "Hevoseni on Steinbjørngaardenissa; odota minua kirkon kohdalla — en viivy kauan." Ja hän kääntyi ja lähti palaamaan takaisin kaupunkiin.

Fransiskaanien kirkko ei vielä ollut vihitty, veljet lukivat messujaan eräässä pihalla olevassa rakennuksessa — mutta se kuului jo olevan vesikatossa, ja munkit pitivät siellä iltarukouksia paaston aikana. Olavin ensimmäinen katumusvuosi loppui vasta pääsiäisenä, mutta tähän rakennukseen, joka ei vielä ollut Jumalan huone, hän saattoi vapaasti mennä sisälle.

Häntä sykähdytti kuitenkin kummasti astuttuaan sillan yli ja noustessaan tallattua polkua yli pellon, missä lumi hohti harmaana laskeutuvassa iltahämärässä, kohti kirkkoa, jonka pääty piirtyi mustana tähdistä säihkyvää, tummaa sineä vasten.

Sisällä oli kylmempi kuin ulkona. Hän notkisti polvea vanhasta tottumuksesta sisään astuessaan, muistamatta, ettei Korkein Kuningas vielä ollut muuttanut tähän taloon. Pimeän kirkonlaivan perimmäisestä päästä hohti häntä kohti valo, joka loisti pienistä kynttilätuikuista; niitä paloi tukuttain ison ristiinnaulitunkuvan juurella, joka oli nojallaan harmahtavaa kiviseinää vasten, — ja vieressä ammotti kuorin pikimusta suu.

Vähän edempänä laivassa paloi yksinäinen kynttilä lukutuolin ääressä; kirjan edessä seisoi veljeskunnan harmaakaapuinen munkki ja luki ääneen. Hän seisoi nurin käännetyn työkalulaatikon päällä, ja hänen ympärilleen oli kerääntynyt parikymmentä miestä ja naista paksut talvivaatteet yllään — kuka seisoi, kuka istui esiinvedetyn hirrenpään reunalla tai kumollaan olevilla pytyillä — heidän hengityksensä huuru liikkui kynttilän hohteessa.

Huoneen keskeneräisyys ja autius kouristi kuin käsi Olavin ahdistunutta sydäntä. Korkealla olevat ikkuna-aukot oli tukittu laudoilla; seinävierillä olleet telineet olivat vielä paikoillaan kirkon alapäässä, ja Olav näki ympärillään arkkuja ja kalkkipyttyjä, laudanpätkiä ja hirrenpäitä sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat pimeään. Kaikista kolkoin oli sentään pikimustan kuorin suuaukko — ja tämän maailman vertauskuvan, valmistumattoman ja järjestymättömän sekasorron yläpuolella kohosi iso ristiinnaulitun kuva, valotuikkujen sädehtivä vartiovalkea juurellaan.

Se ei muistuttanut mitään hänen ennen näkemäänsä kuvaa — ja joka askelelta, minkä hän otti eteenpäin, kasvoi hänen sielunsa hätä ja pelko hänen katsoessaan tuota Kristuksenkuvaa — se ei ollut kuva, vaan _elävä_ Herra itse kuolintuskassaan, niin verisenä ruoskimisen jälkeen, kuin jokainen haava, jonka ihmiset ovat iskeneet toisiinsa, olisi sattunut Hänen lihaansa. Ruumis oli koukistunut kyljelleen kuin tuskan vääntämänä, pää retkahtanut eteenpäin suljetuin luomin, joiden yli orjantappurakruunun alta virtaava veri juoksi Hänen omaan puoliavoimeen huokaavaan suuhunsa.

Kuvan alla seisoivat Maaria ja Johannes evankelista. Äiti oli painanut rintaansa vasten laihat, yhteen puserretut kätensä silmät ylös luotuina ja niin surullisina, kuin kantaisi hän kaikkien sukukuntien ja kaikkien aikojen synnit Pojan eteen, armoa rukoillen. Pyhä Johannes katsoi alas, ja hänen kasvonsa olivat kuin kokoonkäpristyneet tämän mysteerin miettimisestä.

Munkki luki — Olav oli tuntenut tuon luvun lapsuudessaan: