Part 50

"Ora pro ea —", molemmat tuijottivat kuolevaan. Mies tarkkasi tuntemisen merkkiä. Poika katsoi äitiinsä kauhun ja ihmetyksen vallassa, kyynelten virratessa hänen poskiaan pitkin, nyyhkien aina vastausten välillä, — "ora pro ea, orate pro ea —.

"Omnes sancti Discipuli Domini."

"Orate pro ea."

Ingunn huokasi hiljaa ja valittavasti — Olav kumartui hänen puoleensa — hänen vaaleilta huuliltaan ei kuulunut pienintäkään ääntä. Ja nuo kolme jatkoivat kuolemanrukousta.

"Per nativitatem tuam."

"Libera ei, Domine."

Kuoleva sulki silmänsä — hänen kätensä liukuivat erilleen ja alas. Munkki pani ne takaisin ristiin rinnalle rukoillen edelleen:

"Per adventum Spiritus sancti Paracliti."

"Libera ei, Domine."

"Ingunn, Ingunn, herää vielä, pikkuisen ainoastaan — että saan nähdä sinun tunteneen minut —"

"Peccatores", luki munkki, ja isä ja poika vastasivat:

"Te rogamus, audi nos."

Hän hengitti vielä, ja silmäluomet värisivät aivan hiljaa.

"Kyrie, eleison."

Olav jäi polvilleen sängyn ääreen, pitäen Eirikiä itseensä painettuna senkin jälkeen, kun he olivat lukeneet rukouksen loppuun. Hän rukoili mielessään kiihkeästi — anna hänen herätä vielä, vain hetkiseksi, että saamme sanoa toisillemme hyvästit. — Vaikka joka yö näiden kolmen vuoden aikana oli ollut kuin astumista hänen kanssaan tuonelaan, ei hän sittenkään näkynyt jaksavan erota hänestä. Ei ilman, että he saivat sanoa viimeiset hyvästit, ennen kuin Ingunn poistui ovesta.

Eirik oli heittäytynyt sängyn laidan yli, itkien sydäntäsärkevästi.

Yhtäkkiä kuoleva liikutti huuliaan — Olav oli kuulevinaan hänen kuiskaavan nimensä. Nopeasti hän kumartui toisen yli. Tämä mutisi jotakin, mistä hän ei saanut selkoa, mutta sanoi sitten selvemmin:

"— Ei sinne reunalle — siellä ei kestä — reunalla — Olav — älä."

Olav ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan — puhuiko hän horroksissa vai mitä. Melkein tietämättään hän kiersi kätensä Eirikin ympäri, kohosi pystyyn ja nosti pojan jaloilleen.

"Älä itke niin ääneen", hän kuiskasi ja vei pojan istumaan penkille.

Eirik katsoi häneen epätoivoisesti — lapsen kasvot olivat itkusta turvonneet.

"Isä", kuiskasi hän. "Isä — ethän sinä lähetä meitä pois Hestvikenistä, vaikka äitimme kuoleekin?"

"Lähetä, ketä?" kysyi Olav kuin unessa.

"Meitä. Minua ja Ceciliaa."

"En suin —", Olav vaikeni äkkiä ja pidätti henkeään. Lapset — niitä hän ei ollut muistanut ollenkaan, ajatellessaan noita muita asioita viime yönä. Hän joutui aivan kuin ymmälle — mutta ei tahtonut ajatella sitä nyt, vaan lykätä asian pohtimisen toistaiseksi. Kuin unessa hän istuutui penkille kappaleen matkaa Eirikistä.

Hän ei jaksanut taistella juuri nyt —. Lapsia — lapsia hän ei ollut muistanut.

* * * * *

Lähestyi iltapäivä. Ja vähän kerrallaan tuvassa istujat väsyivät odottamaan viimeistä henkäystä. Liv oli ollut pari kertaa sisällä Cecilian kanssa, mutta kun äiti makasi horroksessa ja lapsi oli levoton ja melusi, täytyi hänen kantaa taas ulos tuo tyttönen. Viimeisellä kerralla Eirik lähti mukaan — Olav kuuli heidän äänensä ulkoa.

Hän oli istunut sängyn portaalla. Veli Stefan torkkui pöydän luona aukaistu rukouskirja edessään. Palvelijat hiipivät sisään, polvistuivat maahan ja lukivat hiljaa rukouksen, istuivat sisällä hetkisen ja poistuivat taas yhtä hiljaa. Olav vaipui kokoon — hän ei nukkunut, mutta oli kuin hänen päänsä olisi ollut aivojen asemesta täynnä harmaata villaa, niin nääntynyt ja loppuunjännitetty hän oli.

Kerran, kun hän jälleen katsoi Ingunniin, hän näki tämän luomien avautuneen raolleen, ja niiden alta näkyivät sammuneet silmät.

* * * * *

Ensimmäisinä viikkoina Ingunnin kuoleman jälkeen Olav ei tiennyt, milloin hän oli nukkunut. Sillä kai hän oli nukkunut välillä, koska henki pysyi hänessä. Aamuyöstä hänestä tuntui, kuin tuo harmaa usva olisi pyörinyt hänen päässään, sekoittanut hänen ajatuksensa ja hajottanut ne. Sitten se kerääntyi yhteen harmaana, tiheänä vaippana, mutta hän oli kaiken aikaa tuntevinaan taakkansa painon keveän aamu-unen läpikin ja ajatustensa askartelevan jatkuvasti samojen asioiden kimpussa; ja hän kuuli kaikki äänet tuvasta ja ulkoa pihalta tuon horteen läpi. Hän olisi halunnut nukkua kunnolla edes kerran — vaipua täydelliseen pimeään ja unohdukseen. Mutta mikäli hän ymmärsi, ei hän nukkunut täyttä unta koskaan.

Lapsia koskevat ajatukset pitivät häntä hereillä.

Hän tiesi tehneensä päätöksen tuona yönä, jolloin hän oli ratsastanut kotiin Ingunnin kuolinvuoteelle. Hän oli vastannut Jumalalle myöntäen. Minä tulen, koska Sinä olet minun Jumalani ja kaikkeni, tahdon langeta jalkojesi juureen, koska tiedän, että Sinä tahdot nostaa minut luoksesi.

Mutta lapset — hänestä tuntui kuin sekä Jumala että hän itse olisi unohtanut heidät. Kunnes Eirik kysyi, etteihän isä lähettäisi heitä pois Hestvikenistä.

Hän ei ymmärtänyt, mistä poika oli saanut semmoisen ajatuksen päähänsä. Se ei ollut voinut tapahtua luonnollisella tavalla.

Ja sitten hän ajatteli Ingunnin viimeisiä sanoja, mietti niitä.

"Älä tee niin, Olav. Ei reunalle — siellä ei kestä —."

Ehkä hän oli vain puhunut unissa — nähnyt unta, että Olav aikoi lähteä heikolle jäälle. Mutta saattoi olla niinkin, että hän oli saanut tietää, siellä missä oli, mitä hänelle oli tapahtunut yöllä. Että hän ja Eirik olivat saaneet tietää siitä — ja molemmat olivat rukoilleet armoa.

Lapsilla ei ollut ketään muita kuin hän. Hallvard Steinfinninpoika kaukana pohjoisessa, Frettasteinissä, oli heidän lähin sukulaisensa. Ja Olav arvasi mitä Hallvard tuumisi siitä, jos hän nyt astuisi esiin ja tunnustaisi kahdentoista vuoden vanhan salamurhan. Lapset eivät saisi kokea paljon lämpöä enonsa luona. Ja silloin kävisi selville, kuka Eirik oli.

Sillä silloin hänen täytyisi tunnustaa sekin, että hän oli tahtonut sysätä esiin väärän perillisen, kavaltaa isäinsä perinnön lähimmiltä sukulaisiltaan vieraalle.

Jos hän teki, kuten oli päättänyt tuona yönä, ei hän nähnyt enää muuta kuin yhden mahdollisuuden lapsilleen: Cecilia hänen täytyi antaa äidinperintöineen Nonneseterin sisarkuntaan ja Eirik kirkolle tahi saarnaveljien luostariin.

Olav joutui syvän järkytyksen valtaan — tuoko oli _tarkoitus_? Tuliko hänen sukunsa loppua häneen siksi, että hän oli lyönyt kruunun päästänsä tekemällä konnantyön? _Pitikö_ hänen jäädä lapsettomaksi mieheksi, koska ei ole hyvä, että pahantekijä jatkaa sukuaan? Ja eivätkö lapset, jotka hän oli siittänyt eläessään maanpakolaisuudessa uhmamielin, saaneet jatkaa edelleen sukua, jonka hän oli tuominnut onnettomuuteen. Yksi poika hänellä oli, yksi ainoa, jota hän ei milloinkaan voinut tuoda sukuun. Ja hänen ainoa tyttärensä oli katoava maailmasta luostarin portin taa.

Eirik. Toisin ajoin hän luuli tuntevansa sääliä poikaa kohtaan. Hänen oli vaikea työntää tätä takaisin siihen asemaan, mistä hän kerran oli ollut halukas nostamaan Ingunnin salaa siitetyn pojan. Hänestä tuntui välistä siltä, kuin hän olisi pitänytkin tuosta pojasta, kaikesta huolimatta.

Varsinkin öisin, kun Eirik nukkui hänen takanaan sängyssä, oli hän tuntenut, ettei hän mitenkään hennonut työntää tuota lasta takaisin niihin oloihin, mihin tämä olisi kuulunut.

Mutta sitten taas, kun hän kuuli pojan telmivän ulkona renkien parissa, nauravan aivan kuin olisi unohtanut äitinsä kuoleman, tuntui Olavista kuin Eirik olisi ollut hänen raskain taakkansa nyt; tuo poika se oli eniten tiellä, pahimpana esteenä ja vaikeutena nyt, kun hän aikoi murtautua kaiken sen läpi, mikä esti häntä saamasta rauhaa ja lievitystä sieluntuskalleen.

Hän huomasi liukuvansa yhä kauemmas päätöksestä, jonka oli tehnyt Ingunnin kuoleman edellisenä yönä. Mutta sitä hän ei tiennyt, joutuisiko hän takaisin entiseen ryteikköön vastoin tahtoaan, vai oliko hän lähtenyt karkuun itse, koska ei sittenkään uskaltanut astua esiin, kun tosi oli edessä.

Eräänä yönä Olav nousi vuoteesta ja meni siihen rakennukseen, missä Liv, hänen palvelusneitonsa, nukkui hänen tyttärensä kanssa. Suurella vaivalla hän sai tämän herätetyksi.

Tyttö vetäytyi kyyryyn taljan alla, vilkutti pieniä, kapeita siansilmiään sekä peloissaan että uteliaana, katsoen isäntäänsä, joka seisoi hänen sänkynsä ääressä kynttilä kädessä. Olavin harmaaseen vivahtavan, vaalean tukan ympäröimät kasvot olivat uurteiset ja tuhkanväriset, leuan kiinteä viiva oli häipynyt parransängen peittoon. Hän oli alusvaatteisillaan, vain avara musta viitta peittonaan, ja jalat pistivät paljaina kengistä.

Olav katsoi tyttöön ja näki, että tämä luuli hänen tulleen päätä pahkaa jakamaan hänen kanssaan Torhild Bjørnintyttären kohtaloa — hän liikahtikin jo aivan kuin tilaa tehden. Olav naurahti lyhyeen ja tuimasti.

"Missä on Cecilia? Näin unta hänestä. Ei suinkaan häntä vaivaa mikään?"

Tyttö levitti taljan auki, niin että hän näki lapsensa. Tämä nukkui kasvatusäidin kainalossa, pienet ruusunpunaiset kasvot syvällä lämpimässä ihossa, melkein peittyneenä omiin välkkyviin, silkinvaaleisiin kiharoihinsa.

Enempää sanomatta Olav asetti luotaan kynttilän, kumartui alas ja nosti tyttären syliinsä. Hän peitti tämän huolellisesti vaippansa poimuihin, puhalsi kynttilän sammuksiin ja lähti ulos lapsineen.

Tupaan tultuaan hän päästi vaippansa lattialle, potkaisi kengät jalastaan ja kiipesi sänkyyn sylissään tytär, joka nukkui yhtä makeasti hänen rinnallaan.

Aluksi hän ei tuntenut unen olevan lähempänä kuin ennenkään, mutta tuntui hyvältä pitää tätä pientä olentoa sylissään. Hänen lapsenhiuksensa hipoivat silkinpehmeinä hänen leukaansa ja tuoksuivat suloisesti ja kirpeän raikkaasti unessa, hänen hento hengityksensä tuntui hänen rinnallaan kaulakuopan alla, lämpöä ja kosteutta uhkuen. Hänen pikkuinen, pyöreä, vahva ruumiinsa oli sekin kuin silkkiä, ja pienet polvet, jotka hän oli painanut isän vatsaa vasten, aivan pyöreät. Olav makasi nauttien rakkaudesta lapseensa, kuten saituri nauttii aarteistaan, jotka on levittänyt eteensä.

Mutta vähitellen tuo pikku tyttönen vaikutti aivan kuin lämmityskivi. Nukkuvan lapsen lämpö tunkeutui isän ruumiiseen ja tyynnytti hänen sydämensä tykkivän, kivistävän rauhattomuuden; se virtasi koko hänen ruumiinsa läpi ja laukaisi jännityksen pehmeäksi, suloiseksi raukeudeksi. Hän tunsi unen olevan tulemaisillaan, avun, jonka arvon hän nyt täysin tajusi. Ja leuka Cecilian pehmeihin kiharoihin painettuna hän vaipui syvään uneen.

— Hän heräsi siihen, että tyttö kirkui täyttä kurkkua. Lapsi oli noussut istumaan, puoleksi hänen rinnalleen, ja hieroi silmiään pienillä nyrkeillään. Seinän puolella oli Eirik noussut istumaan, silmät suurina — Sitten hän kurottui isän rinnan yli koettaen tyynnyttää pikku sisartaan.

Olav ei tiennyt, mikä aika yöstä oli — räppänä oli suljettu. Pieni rasvalamppu lieden reunalla paloi vielä — oli kai hyvin varhaista.

Isän tarttuessa pienokaiseen tämä vimmastui vielä enemmän ja huitoi pienillä pyöreillä nyrkeillään kirkuen kuin riivattu. Sitten hän pyörähti ympäri, viskautui isän yli ja aikoi purra tätä, mutta ei päässyt oikein käsiksi tämän laihaan poskeen. Eirik nauroi katketakseen.

Sitten tyttönen nipisti kynsillään Olavin silmäluomia — veti niitä pitkiksi, nipisti ja kiskoi, ja tämä huvitti pikku neitoa niin, että hän unohtui siihen — herkesi itkemästä vähäksi aikaa ja kiusasi isäänsä minkä jaksoi. Viimein hän katsoi avuttomasti ympärilleen:

"Liv — missä Liv?", hän ulisi surkeasti.

"Bringlum!" sanoi hän sitten käskevästi.

Eirik tiesi hänen tarkoittavan sillä ruokaa. Olav nousi sängystä, meni kamariin ja palasi sieltä kantaen isoa juustokimpaletta, talon parhaasta juustosta vuoltua, rieskaleipää ja kupillisen puoleksi jäätynyttä maitoa.

Hänen tehdessään tulta lieteen maitokuppi kädessä, jota hän aikoi lämmittää, nousi Cecilia istumaan ja ällisteli siniset kissansilmät pyöreinä tuota vierasta miestä, viskellen leivänkappaleita sinne päin. Juuston hän syödä mutusti niin tarkkaan, että vain kuori jäi jäljelle. "Bringlum", komensi hän uudestaan, viskaten kuoren lattialle.

Olav lähti hakemaan lisää ruokaa tyttärelleen. Tämä söi kaiken mitä sai, ja kun ei ollut enemmän, hän alkoi taas huutaa, tahtoen Livin luo.

Kun maito oli sopivan lämmintä, ojensi Olav kupin tyttärelleen. Tämä joi maidon viimeiseen tippaan eikä tahtonut sitten antaa astiaa käsistään, vaan rummutteli sitä sängynlaitaa vasten. Se oli kaunis astia, aivan ohueksi sorvattu, ja Olav otti sen pois. Cecilia tarttui hänen tukkaansa molemmin kourin ja tukisti häntä — sitten hän iski kyntensä isän kasvoihin ja raapi hänen poskiaan ylhäältä alas terävin pikku kynsin, raapi sydämensä halusta — Eirikin kieritellessä sängyssä nauruun läkähtymäisillään. Hän tunsi sisarensa paremmin kuin isä ja kertoi nyt, että Cecilia oli äkäinen kuin peikko: "hän on raapinut sinut verille, isä!"

Olav nouti enemmän ruokaa, haki kaikki makupalat, mitä ikinä löysi, mutta Cecilia oli nyt kylläinen ja työnsi luotaan kaiken, mitä hänelle tarjottiin. Mikään nunnanalku tämä hänen tyttärensä ei näkynyt olevan.

Lopulta hänen täytyi antaa Eirikin viedä tuo kiukkuinen kakara takaisin kasvatusäidille.

* * * * *

Sitten Olav heräsi kerran pilkkopimeässä — rasvatuikku oli sammunut. Hän oli nukkunut — nukkunut ensimmäisen kerran Ingunnin kuoltua — syvästi ja rauhallisesti. Hänen mielensä suli niin ihmeen pehmeäksi kiitollisuudesta, sillä hän tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi ja pitkästä sairaudesta parantuneeksi — tuntui suloiselta herätä olematta väsynyt.

Hän ummisti uudelleen silmänsä, sillä pimeys oli niin täydellinen, että se aivan kuin löi vastaan. Silloin hänelle selvisi, että hän oli nähnyt untakin nukkuessaan. Hän koetti kerätä unensa sirpaleet — Ingunnista hän oli uneksinut koko ajan ja auringonpaisteesta — hän tunsi sen valon vieläkin.

— Hän oli nähnyt unta, että hän ja Ingunn seisoivat pienessä notkossa nurmikumpujen välissä, missä virtasi Frettasteinin pohjoispuolella oleva pieni puro. Mäki oli vielä paljas ja väritön viime vuoden kuihtuneesta, litteäksi painuneesta ruohosta, mutta paikoitellen, pitkin puron laitaa, kasvoi muutamia punaruskeita ja tummanvihreitä kiiltäviä lehti-ituja, jotka pistivät esiin kuolleesta ruohosta. He olivat aivan tuon valkoisen maakiven alapuolella, joka täytti koko puron uoman; se pani veden porlottamaan kiven yli ja syrjitse pienenä koskena ja muodosti alle altaan, jossa vesi kuohui ja suihki ja pulahteli. He seisoivat katsellen altaassa uiskentelevia kaarnavenheitä. Ingunnilla oli vanha, punainen mekkonsa — he eivät kai olleet vielä täysikasvuisia.

— Läpi koko unen hän oli kulkenut Ingunnin rinnalla tuota puron rantaa pitkin. Olavista näytti sitten kuin he olisivat seisoneet suuren kuusen alla, keskellä jyrkintä kivivieremää, alempana puron varrella, missä vesi solisee ahtaan vuorisolan läpi; isot, alas vierineet kivet täyttivät pienen uoman, ja kummankin rinteen ryteikössä kasvoi sanajalkoja ja tervakukkia ja maitikoita ja vatunvarsia niin tiheässä, ettei tiennyt minne jalkansa asettaa löysässä olevien kivien keskellä. — Ingunn pelkäsi jotakin, turvautui häneen molemmin käsin ja voihkaisi hiljaa — ja hän tunsi ahdistusta omassakin sydämessään. Heidän päänsä päällä hän näki rotkon yläpuolella olevan kapean kaistaleen taivasta — siihen kokoontui juuri ukkospilviä.

— Kerran he olivat olleet aivan rannassa asti, siinä missä puro laskee Mjøseniin. Olav näki lahden poukaman, jota reunustivat tummanharmaat, terävät kivet vuoren alla. Järvi oli harmaan ja kolkon näköinen ja siinä kulki lakkapäitä. Ingunn ja hän astuivat rantaan, olivat kai menossa venettä lainaamaan.

— Hänen mielessään oli varmaan kuvastellut heidän muinoinen Hamarin-matkansa — muistot olivat vain epäjärjestyksessä ja muunneltuina, kuten aina unessa. Mutta heidän raikkaimman nuoruutensa sulo oli tuntunut unessa niin selvästi, että hän tunsi sen maun vieläkin.

— Ja toiselta puolen se oli ollut kuin koko heidän yhteisen elämänsä kuva.

Olipa miten oli — mutta hänen oli täytynyt nukkua koko yö, ehtiäkseen nähdä tämän kaiken. — Nyt oli varmaan pian aamu.

Hän hiipi pimeässä ulos sängystään, löysi pari vaatekappaletta ja puki ne päälleen. Hän tahtoi mennä ulos katsomaan, pitkällekö yö oli kulunut.

Astuessaan porstuan oven edessä olevalle paadelle hän näki Hevosen selän ja sen alasriippuvan metsänharjan, joka oli musta tähtitaivasta vasten. Piha oli pimeä rakennusten välistä, mutta kallioiden reunalla, jotka estivät näköalan vuonolle, näkyi kajastusta, aivan kuin kuutamon paistetta jäälle. Olav seisoi ihmetellen — voiko se olla mahdollista — kuuhan laski ennen puoltayötä. Mutta Kverndalenin puoleiset metsät olivat heikon, häilyvän, matalan, vinon paisteen valaisemat.

Hän ei tahtonut osata uskoa sitä — kuinka hän oli erehtynyt ajasta näin. Vitkaan hän hiipi rakennusriviä pitkin länteen, pihamaan poikki vartiovuorelle. Siellä oli liukasta, ja oli vaikea päästä rinnettä ylös.

Puolikuu kosketti vastarannan metsän latvoja keltaisen valjuna. Sen himmeiden, vinojen säteiden alla lepäsi jäätynyt vuono kuin kurttuisena heikon valon ja varjojen keskellä. Hänen allaan olevien vuorten jääkuori kiilsi vielä hiukan. Olav huomasi, ettei hän ollut nukkunut kuin kolme tuntia.

Ja jälleen herätti tuo metsän harjalta paistavan kuun valo hänen mielessään muiston yöstä, jolloin hän oli lähtenyt henkipattona maanpakoretkelleen. — Nyt painoi tuo muisto häntä äkkiä niin musertavan raskaana.

— Hän ajatteli untansa — siitä oli niin äärettömän kauan, kun he olivat kulkeneet yhdessä puron vartta rinnettä viettävää polkua kylää kohti. Ingunn oli kuollut — siitä oli vasta kolme viikkoa — mutta tuntui kuin siitä olisi ollut paljon kauemmin.

Hän tunsi itkun pusertuvan kurkkuunsa, ja kyynelet pakkautuivat hänen kirvelevien luomiensa alle hänen tuijottaessaan toiselle puolen, missä kuu hehkui enää kuin viimeinen valosäen metsän takana. Hän olisi toivonut voivansa itkeä täydestä sydämestä — hän ei ollut itkenyt Ingunnin kuollessa eikä sen jälkeen. — Vaikka olihan se niinkin, että niinä parina kertana, jolloin hän oli itkenyt mieheksi tultuaan, hän ei ollut tahtonut osata lopettaa —; vaikka hän olisi taistellut vastaan kuinka paljon tahansa, oli itku saanut hänet valtaansa yhä uudestaan, hänen voimatta estää sitä. — Mutta tänä yönä, kun hän olisi toivonut voivansa itkeä aivan yksin, yhdenkään ihmisen näkemättä, tunsi hän vain tuttua ahdistavaa puserrusta kurkussaan, parin yksinäisen kyynelen vieriessä kylminä pisaroina hitaasti hänen kasvojaan alas.

Keväällä — niin keväällä hän varmaan lähtisi jonnekin pois. Hän ei tahtonut jäädä Hestvikeniin kesäksi.

Kuu oli nyt kadonnut kokonaan ja sen kajastus häipyi vähitellen metsän taa. Olav kääntyi takaisin kotiin.

Pimeässä hän tunsi, aikoessaan laskeutua tilalleen, Eirikin kääntyneen poikkiteloin sänkyyn ja täyttävän sen laidasta laitaan.

Hänestä oli äkkiä niin vastenmielistä koskea tuohon poikaan — joko hän ei hennonnut häiritä tätä, tai ei jaksanut nukkua hänen vieressään juuri nyt.

Eteläinen sänky oli tyhjänä, vaikka sänkyvaatteet oli korjattu ulos, ja oljet, joiden päällä Ingunn oli nukkunut, poltettu.

Olav meni kamarin ovelle ja työnsi sen auki — sieltä puhalsi jäinen kylmyys ja omituinen, aivan kuin jäätynyt ja ummehtunut juuston ja suolakalan haju; he olivat säilyttäneet ruokaa kamarissa talven aikana ja pitäneet oven suljettuna tupaan, että lämmin olisi pysynyt siellä paremmin, mutta tila oli aina valmiina vieraiden varalta.

Olav seisoi hetken aikaa käsi vanhalla oven kamanalla. Hän tunsi sormiensa alla pintaa peittävät veistoskoristeet — Gunnar-tarun käärmekiekurat.

Sitten hän meni sisään — törmäsi pyttyjä ja astioita päin, kunnes löysi sänkyyn. Hän nousi vuoteeseen ja paneutui siihen — sulki silmänsä pimeän peitoksi ja valmistautui kohtaamaan yötä ja unettomuutta.