Part 43

"En suinkaan ollut semmoinen pöllö, että olisin ottanut tuon raskaan kirveen mukaani metsälle." Olav naurahti kylmästi. "Se oli hakkuukirves; se oli kylliksi hyvä minulle. Mutta totta on, että Ættarfylgja osasi helähtää — se olisi kai mielellään seurannut minua."

Arnvid istui käsivarret ristissä edessään pöydällä äännähtämättä. Olav oli noussut ja kulki nyt levottomasti edestakaisin. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja kysyi kovalla äänellä ja aivan kuin uhalla:

"Eikö kukaan ihmetellyt — tai eikö syntynyt juoruja siitä, että Teit Hallinpoika hävisi niin äkkiä Hamarista?"

"Noo. Kyllähän siitä puhuttiinkin. Mutta ihmiset tyytyivät selittämään sen siten, että hän oli kai ruvennut pelkäämään Steinfinninpoikia."

"Entä sinä? Etkö sinä ihmetellyt ollenkaan, minne hän oli hävinnyt?"

Arnvid sanoi nyt hiljaa.

"Minun ei ole helppo vastata siihen, Olav."

"En pelkää kuulla ajatustasi."

"Miksi tahdot, että sanoisin sen", kuiskasi Arnvid vastahakoisesti.

Olav oli kauan ääneti. Kun hän ryhtyi puhumaan, ei hän katsonut ystäväänsä ja oli kuin hän olisi punninnut jokaista sanaansa.

"Ingunn on kai sanonut sinulle, minkälaista meidän elämämme on ollut. Luulin Jumalan tahtovan, että maksaisin pojalle sen, mitä olin velkaa hänen isänsä surmaamisesta. Tuo kurja" — Olav naurahti — "oli niin hassu, että oli saanut päähänsä naida Ingunnin — elättää hänet ja lapsen, muka. Minun _täytyi_ raivata hänet tieltäni, ymmärräthän —."

"Ymmärrän, että sinun mielestäsi täytyi tehdä niin", vastasi Arnvid.

"Itse hän kohotti ensiksi aseensa. Minä en houkutellut häntä väijyksiin. Hän tuppautui itse minun niskoilleni — vaati minua auttamaan itseään: kuten mies auttaa jalkavaimonsa naimisiin, kun tahtoo päästä hänestä."

Arnvid ei sanonut mitään. Olav jatkoi kiihkeästi:

"Ja sen sanoi hän — hänenlaisensa — uskalsi sanoa sen Ingunnista!"

Arnvid nyökkäsi. Syntyi tuokion hiljaisuus. Sitten Arnvid sanoi viivytellen:

"Sandvoldissa asuvat mökkiläiseni löysivät miehen luut hiilien seasta keväällä, kun lumi suli; tiedäthän siellä ylhäällä Luraasenin karjalaitumelle. Se oli kai hän —."

"Lempo vieköön! Oliko se _sinun_ karjamajasi? Olipa se hyvä — nyt voin maksaa sinulle sakot."

"Ei, ei, Olav, herkeä jo!" Arnvid nousi äkisti ja hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuihin. "Mitä sinä tarkoitat tällä kaikella — mitä se hyödyttää? Nyt, näin monen vuoden kuluttua —."

"Niinhän se on, Arnvid. Ja kuitenkin se on liikkunut mielessäni joka päivä, enkä ole hiiskunut siitä yhdellekään ihmiselle ennen kuin nyt sinulle. — Hän pääsi kai vihittyyn maahan?"

"Pääsi."

"Sitten minun ei tarvitse surra _sitä_ — huolehtia siitä — eikä olisi tarvinnut kiusata itseäni kaikkina näinä vuosina sillä, että hän ehkä oli jäänyt makaamaan metsään. — Huolehtia siitä, että olin jättänyt kristityn ruumiin hautauksetta. — Mutta eikö kukaan kysynyt tai kuulustellut, kuka tuo mies oli mahtanut olla?"

"Ei."

"Sepä merkillistä."

"Eipä niin kovin. Sen puolen ihmiset tekevät kuten minä sanon, kun joskus ihmeeksi annan heidän tietää, mitä tahdon!"

"Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin!" Olav väänsi kovasti käsiään. "Olisi ollut parempi minulle, jos se olisi tullut selville silloin — ettet sinä olisi auttanut minua toteuttamaan aiettani ja painanut alas asiaa. Kuinka _sinä_ voit edes auttaa sellaista asiaa — sinä jumalaapelkääväinen mies!"

Arnvid purskahti äkkiä nauramaan, hän nauroi niin, että hänen täytyi käydä istumaan penkille. Olav oli hätkähtänyt toisen menettäessä tasapainonsa, ja hän sanoi vihaisesti:

"Sinun täytyy kai luopua tuosta pahasta tavastasi, että alat nauraa hohottaa juuri, kun toinen puhuu — muista asioista — nyt kun aiot munkiksi!"

"Niin kai minun täytyy." Arnvid pyyhki hihallaan silmiään. Ja Olav puhui ankaran mielenliikutuksen vallassa:

"_Sinä_ et ole milloinkaan kokenut millaiselta tuntuu elää epäsovussa Kristuksen kanssa, seisoa hänen edessään valehtelijana ja petturina joka kerran, kun astut Hänen huoneeseensa. Minä olen — joka päivä ja hetki — niin, jo kahdeksan vuoden ajan. Minua luullaan tällä seudulla hurskaaksi mieheksi — sillä annan lahjoja kirkolle ja luostarille ja köyhille varojeni mukaan ja käyn kirkossa niin usein kuin minulla on tilaisuus päästä sinne, — kaupungissa käydessäni pari kolme kertaa päivässä. Sinun tulee rakastaa Herraasi ja Jumalaasi kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi, kuten kirjoitettu on — ja luulen Jumalan tietävän, että minä _tahdon_ rakastaa siten — en tiennyt ihmisen vallassa olevan rakastaa niin, ennen kuin itse olin rikkonut välini Hänen kanssaan ja kadottanut Hänet!"

"Miksi sanot tuon minulle?" kysyi Arnvid kiusauntuneesti. "Parempihan sinun olisi puhua papillesi tästä!"

"Minä en voi. En ole milloinkaan ripittänyt sitä, että tapoin Teitin."

Kun hän ei saanut vastausta, sanoi hän kiivaasti:

"Vastaa minulle! Etkö voi antaa mitään neuvoa!"

"Sinä vaadit minulta paljon. En voi antaa sinulle muuta neuvoa kuin sen, minkä sielunpaimenesikin antaisi sinulle. — En voi kehoittaa sinua muuhun, kuin minkä itse tiedät oikeaksi.

"Mutta sellaista neuvoa et sinä halua", lisäsi hän kotvasen kuluttua toisen seisoessa ääneti.

"En voi tehdä niin." Olavin kasvot valahtivat kalpeiksi ja aivan kuin jäykistyivät. "Täytyyhän minun toki ajatella Ingunnia — enemmän kuin itseäni. Enhän voi jättää häntä olemaan yksin köyhänä ja kivulloisena ja ilottomana, salamurhaajan ja konnan leskenä."

Arnvid vastasi epävarmasti:

"Eihän ole varma — aivan varma, eikö piispa keksisi jotakin keinoa — koska siitä on niin pitkä aika — ja koska kukaan ei ole joutunut kärsimään asiasta — ja koska kuollut oli rikkonut pahasti sinua vastaan ja koska taistelitte rehellisesti. Ehkä piispa keksisi jonkin keinon, jolla hän sovittaisi sinut Kristuksen kanssa ja voisi antaa sinulle synninpäästön vaatimatta, että sinun on puhdistauduttava murhastasi ihmistenkin edessä."

"Lieneekö se luultavaa?"

"En tiedä", sanoi Arnvid hiljaa.

"En tohdi luottaa siihen. Se koskee liian läheltä niitä, joita olen velvollinen suojelemaan. Yhtä hyvin olisi silloin voinut jäädä tekemättä kaikki, mitä olen tehnyt pelastaakseni hänen kunniansa. Etkö luule minun tietäneen, että jos olisin ilmiantanut tekoni silloin, ei se olisi ollut kuin pikkuasia — miehestä ei olisi ollut väliä, elipä hän tai kuoli, ja te olisitte voineet olla minun puolellani ja todistaa naisen, jonka hän vietteli, olleen minun vaimoni. Mutta Ingunn ei olisi kestänyt sitä — hän on aina kestänyt niin vähän — ja nyt saisi joka ainoa ihminen tällä seudulla tietää totuuden — nyt kun hän on muutenkin nääntynyt."

Kesti vähän aikaa ennen kuin Arnvid osasi vastata.

"Mahtaako hän kestää paremmin tämän. Jos hänen käy nyt kuten ennenkin, — että hän menettää lapsensa —."

Olavin kasvot värähtelivät.

"Olkoon kuinka tahansa — mutta monta kertaa hän ei jaksa enää kulkea sitä taivalta."

"Älä sano niin", kuiskasi Olav.

"Ja sitten on Eirik", jatkoi hän hetken kuluttua. "Olen luvannut Jumalalle, että Eirik on saava periä minun asemani, kuten oma poikani."

"Luuletko sitten", kysyi Arnvid, "että hyödyttää luvata Jumalalle yhtä ja toista — kaikenlaista, mitä hän ei ole pyytänyt sinulta — kun kuitenkin kiellät häneltä sen ainoan, mitä tiedät hänen vaativan?"

"Sen ainoan — se on _kaikki_, Arnvid — kunniani. Ehkä myös elämäni. Jumala tietää, etten muuten ole kovin arka siitä — mutta menettää se pahantekijänä."

"Ja kuitenkaan sinulla ei ole mitään, mitä et olisi saanut Häneltä. Ja Hän otti itse kärsiäkseen pahantekijän kuoleman sovittaakseen kaikki meidän syntimme."

Olav sulki silmänsä.

"Mutta en voi sittenkään —", sanoi hän melkein kuulumattomasti.

Arnvid ryhtyi puhumaan:

"Mainitsit Eirikin. Etkö tiedä, Olav — ettet voi oikeuden mukaan tehdä niin — luvata perintöäsi vieraalle — kun samalla riistät sen omaisiltasi."

Olav rypisti vihaisesti kulmiaan:

"Nuo Tveitin miehet — en ole nähnyt heitä koskaan, eivätkä he kohdelleet minua sukulaisena silloin kun olin nuori ja olisin kaivannut kipeästi heidän apuun tuloaan."

"He tulivat apuun sitten, kun sinä olit lähtenyt Ruotsiin."

"He olisivat yhtä hyvin voineet jäädä sinne, missä olivat, niin vähän hyötyä minulla oli heistä. Suon Hestvikenin mieluummin Ingunnin pojalle."

"Väärä ei tule oikeaksi siitä, Olav. — Ettekä te tiedä kumpainenkaan, onko pojalle oleva onneksi se lahja, jonka tahdotte antaa hänelle, mutta johon hänellä ei ole oikeutta."

"No niin. Voin arvata Ingunnin puhuneen jo sinulle luulostaan, että muka vihaan hänen lastansa ja suon sille pahaa. Se ei ole totta. En ole milloinkaan tarkoittanut muuta kuin Eirikin parasta — itse hän saa aikaan sen, että poika menee piloille, sillä hän opettaa hänet pelkäämään minua, valehtelemaan ja kätkeytymään silmiltäni —."

Olav näki Arnvidin kasvojen ilmeen ja jatkoi päätään pudistaen: "En syytä häntä siitä — Ingunn ei ymmärrä muuta, raukka. En minäkään ole muuttanut mieltäni, Arnvid. Muistatko, miten kerran lupasin sinulle, etten milloinkaan pettäisi sukulaisnaistasi? Enkä ole katunut sitä — olkoonpa viimeinen hetkeni minkälainen hyvänsä, niin olen kiittävä Jumalaa siitä, että hän pidätti kättäni silloin, kun minun teki mieli tehdä _hänelle_ pahaa — osoitti minulle ennen kuin oli liian myöhäistä, että minun oli suojeltava ja tuettava häntä niin hyvin kuin voin. Vaikka olisin tavannut hänet jälleen spitaalin saastuttamana, en olisi voinut muistaa muuta kuin että hän oli kallein ystäväni — ainoa ystäväni kautta koko lapsuuteni vieraiden parissa."

Arnvid sanoi levollisesti:

"Jos luulet, Olav, että sinun olisi helpompi tietää, mitä sinun on tehtävä päästäksesi jälleen sovintoon Jumalan kanssa — ja jos voisit olla huoleti omistasi, niin lupaan olla Ingunnille veljen sijassa, hänelle ja pojalle. Otan heidät luokseni jos tarvitaan."

"Sinähän olet luovuttanut Miklebøn Maunulle. Ja itse aiot mennä luostariin." Olav sanoi tämän hiukan pilkallisesti.

"Mutta en ole silti luovuttanut kaikkea omaisuuttani. Ja minä olen jaksanut elää maailmassa niin kauan, että jaksan elää siinä kuolemanpäivääni asti, jos lähisukulaiseni tarvitsevat minua luonansa."

"Ei, ei", sanoi Olav kuten ennen. "En tahdo, että sinä ajattelet sellaista uhrausta minun puolestani —, tai kenenkään toisen puolesta, josta minut on pantu huolehtimaan."

Arnvid istui katsellen sammuvaan hiillokseen — ja tunsi ystävän hahmon hämärässä lähellään. Mahtaakohan hän itse tietää, ettei se taakka, jonka hän on tänä yönä vierittänyt niskaani, ole pienempi tätä, ajatteli hän.

Olav veti jalallaan luokseen jakkaran, kävi istumaan lieden ääreen, kasvot ystävään päin.

"Olen nyt sanonut sinulle yhtä ja toista, mutta en sitä, minkä aioin sanoa. Olen sanonut sinulle ikävöiväni päivät ja yöt sovintoon Kristuksen, Herramme kanssa — olen sanonut sinulle, ettei Vapahtajamme ole mielestäni milloinkaan ollut niin kuvaamattoman suloinen kuin silloin, kun huomasin hänen painaneen minuun Kainin merkin. Mutta itseäni ihmetyttää, että ikävöin niin, sillä en ole nähnyt hänen olleen näin kova ketään muuta ihmistä kohtaan. _Minä_ olen tehnyt tämän ainoan tihutyön — ja olin silloin niin — kiihtynyt — etten edes muista itse, mitä ajattelin muuta kuin että käsitin Ingunnin käyvän vielä onnettomammin, ellen tehnyt niin — suojellut hänen viimeisiä kunnian rippeitään, vaikka minun olisi ollut tehtävä murha. Ja kaikki sujui niin helposti, aivan kuin se olisi ollut sallittu: _hän_ pyysi päästä mukaani, eikä kukaan nähnyt meidän lähtevän yhtä matkaa. Mutta jos Jumala tai suojeluspyhimykseni tai Neitsyt Maaria olisi johtanut tuona iltana kulkumme ihmisasunnolle eikä autioon karjamajaan Luraasenille — niin olisi käynyt toisin."

"Olitko rukoillut Jumalaa ja pyhimyksiä suojelemaan retkeäsi, ennen kuin lähdit sille —?"

"En tiedä varmaan, enkö liene — ei; rukoillut en ollut juuri silloin. Mutta koko sinä pääsiäisenä en ollut tehnyt muuta kuin rukoillut — ja olin koko ajan haluton tappamaan häntä. Mutta oli kuin kaikki olisi mukautunut siten, että minun täytyi tappaa hänet ja kehoittanut minua salaamaan tekoni perästäpäin. Ja Jumala, joka näkee kaiken, tiesi myös minne se johtaisi, paremmin kuin minä itse — eikö hän siis olisi voinut estää minua, rukoilemattani —?"

"Niin sanomme kaikki, Olav, kun olemme antaneet vallan omalle tahdollemme ja kun huomaamme jälkeenpäin, että olisi ollut parempi toisin. Mutta sitä ennen kai ajattelit, kuten ajattelemme jokainen, itse ymmärtäväsi parhaiten, mikä sinulle on hyväksi."

"Niin aivan. Mutta kaikessa muussa, paitsi siinä, mitä tuo teko on tuonut muassaan, olen tehnyt oikeutta ja kohtuutta jokaiselle kykyni mukaan. Minulla ei ole vääryydellä hankittua tavaraa, sen tiedän, en ole puhunut pahaa lähimmäisistäni, miehistä tai naisista, vaan antanut pahojen puheiden painua unhoon niiden tullessa ovelleni, vaikka olisin tiennyt niiden olevan totta eikä valhetta. Ja minä olen ollut uskollinen vaimolleni, eikä ole _totta_, etten soisi hyvää hänen pojalleen — olen ollut yhtä hyvä Eirikille kuin useimmat miehet ovat omille pojilleen. — Sano nyt sinä, Arnvid, joka ymmärrät sellaisia asioita paremmin kuin minä ja olet elämän ikäsi ollut hurskas ja armelias mies — enkö ole oikeassa, kun sanon Jumalan olleen ankaramman minua kuin muita kohtaan? — Olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä" — Arnvid istui niin, ettei Olav voinut nähdä hänen hymyilevän hänen tätä sanoessaan — "niinä vuosina, jolloin olin maanpaossa enoni luona ja sitten kun kuuluin jaarlin väkeen. Olen nähnyt miehiä, joita painoivat kaikki maailman seitsemän syntiä, jotka harjoittivat julmuuksia, jollaisiin minä en olisi ryhtynyt pikkusormellani, vaikka olisin tiennyt varmasti Jumalan jo hylänneen minut ja tuominneen minut helvettiin. Eivät he pelänneet Jumalaa, enkä minä huomannut heidän kaipaavan tai rakastavan Häntä silti tai haluavan sovintoa hänen kanssaan — vaan he elivät iloisin ja tyytyväisin mielin ja saivat autuaallisen lopun, monikin heistä; sen olen itse nähnyt.

"Miksi emme siis me, Ingunn ja minä, voi saada rauhaa? On kuin Jumala vainoaisi minua kaikkialla, eikä soisi minulle lepoa, vaan vaatisi minulta mahdottomuuksia, sellaista, mitä en ole nähnyt Hänen vaativan keneltäkään muulta?"

"Kuinka minä voisin vastata tuollaiseen, minä, joka olen maallikko. — Olav, etkö voi lähteä kanssani kaupunkiin, puhumaan veli Vegardin kanssa —."

"Ehkä teen niin", sanoi Olav hiljaa. "Mutta sano sinä ensin — ymmärrätkö, miksi minun osani on oleva niin paljon kovempi kuin muiden?"

"Ethän sinä voi tietää, mitä kaikkea nuo toisetkin ovat kokeneet. Mutta ymmärräthän sen, että kun tunnet Jumalan seuraavan sinua, tapahtuu se siksi, ettei hän tahdo kadottaa sinua."

"Mutta Hän on saattanut asiani sille kannalle, etten voi kääntyä takaisin."

"Jumalako ne on saattanut sille kannalle?"

"En ole tehnyt sitä itsekään — minun täytyi mielestäni tehdä kuten tein; minun huostaani oli uskottu Ingunnnin elämä ja hyvinvointi. Mutta kaiken alku oli se, Arnvid, että Steinfinninpojat tahtoivat varastaa minulta naimakaupan, johon isäni oli saanut suostumuksen — oliko minun tyydyttävä siihen, taivuttava sellaiseen vääryyteen? Minulle on opetettu Jumalan tahtovan, että kristityn tulee taistella vääryyttä ja lainrikkomusta vastaan. Olin lapsi iältäni, lakia tuntematon — en tiennyt muuta keinoa oikeuteni suojaamiseksi, kuin otin itse morsiameni, ennen kuin hänet ehdittiin naittaa toiselle."

Arnvid sanoi nyt ahdistuneesta:

"Näin vastasit minulle silloin, kun puhuin sinun menettelystäsi sukulaisnaistani kohtaan. Muistatko vielä, Olav, ettet sinä — ettet sinä puhunut _totta_ silloin?"

Olav kohotti päänsä hätkähtäen, ällistyneenä. Hän viivytti vähän vastaustaan:

"En. — Ja luulen", sanoi hän rauhallisesti, "että useimmat miehet olisivat tehneet samoin minun sijassani."

"Niinpä kai."

"Tarkoitatko", kysyi Olav pilkallisesti, "Jumalan käden lyöneen minua — ja Ingunnia — niin kovasti siksi, että — että valehtelin silloin?

"Sitä en voi tietää."

Olav nakkasi kärsimättömästi niskojaan:

"En voi uskoa sen olleen niin suuren synnin. Olen kuullut monen miehen valehtelevan pahemminkin — syyttä suotta, enkä ole huomannut Jumalan ojentavan sormeaan rangaistakseen heitä. Ja siksi en ymmärrä Hänen oikeamielisyyttään, joka tahtoo rangaista _minua_ näin julmasti!"

Arnvid kuiskasi:

"Kylläpä sinun ajatuksesi Jumalasta ovat pienet, jos odotat hänen oikeamielisyytensä olevan samanlaisen kuin ihmisten. Hän ei ole luonut kahta samanlaista ihmistä Eevan ajoista alkaen — kuinka Hän siis vaatisi samaa kaikilta luoduiltansa, joille Hän on suonut niin erilaiset lahjat. — Kun tulin tuntemaan sinut nuoruudessamme, uskoin sinua totuudellisimmaksi, oikeamielisimmäksi ja jaloimmaksi mieheksi, mitä tunsin; sinussa ei voinut olla julmuutta ja petosta, vaan Jumala oli suonut sinun periä uskollisten, uljaiden isiesi luonteen."

Olav nousi paikaltaan ja jäi seisomaan kiihtyneenä:

"Ja entä, jos olisi ollut niin? Jos on, kuten sanot — jos on totta, että minä pelkäsin usein tehdä niinkuin muut miehet tekevät joka päivä huolettomin mielin, vähemmällä syyllä —. Entä jos tuo, mitä sinä kutsut Jumalan lahjaksi, olisikin ollut sietämätön taakka, jonka Hän oli sitonut selkääni syntyessäni!"

Arnvidkin oli ponnahtanut paikaltaan. Hän oli tullut toisen luo ja seisoi hänen edessään miltei uhkaavana:

"Niin moni voi sanoa samaa luojansa antimista; ellei hänellä ole kallionlujaa uskoa Vapahtajaansa, saattaisi hän luulla syntyneensä pahimmaksi turmanlinnuksi."

Hän nosti jalkansa lieden reunalle ja seisoi siinä pää käsien varassa, eteenpäin kumartuneena, tuijottaen hiiliin:

"Sinä ihmettelit usein, että minä kaipasin pois maailmasta — minä, jolla oli rikkautta — ja valtaa enemmän kuin viitsin käyttää — ja arvoasemakin tavallaan —. Sanoit minua hurskaaksi ja armeliaaksi — Jumala tietää, etkö luullut minun olleen sellaisen siksi, että rakastin lähimmäisiäni!"

"Luulin sinun auttaneen jokaista, joka turvasi apuusi, siksi että olit — lempeäsydäminen — ja säälit kaikkia, jotka olivat — hädässä."

"Säälin — kyllä. Usein mieleni olisi tehnyt syyttää luojaani siitä, että Hän oli luonut minut sellaiseksi, ette _voinut_ muuta kuin sääliä kaikkia, vaikka en voinut _pitää_ kenestäkään."

"Luulin", sanoi Olav hyvin hiljaa, "että sinä — autoit — minua ja Ingunnia neuvoilla ja töillä siksi, että olit ystävämme. _Jumalan_ tähdenkö siis ainoastaan ojensit meille kätesi?"

Arnvid pudisti päätään:

"Ei. Olin pitänyt sinusta nuoruudestamme asti, ja Ingunn on ollut minulle rakas pikkutytöstä asti. Ja kuitenkin olin monesti tuiki kyllästynyt kaikkeen — toisinaan saatoin tuskissani toivoa, että pääsisin kerran rauhaan koko teidän asiastanne."

"Tuon olisit voinut sanoa aikaisemmin, niin olisin vaivannut sinua vähemmän", sanoi Olav jäykästi.

Jälleen Arnvid pudisti päätään.

"Ei, ei, älähän. Sinä ja Ingunn olette olleet parhaat ystäväni. Mutta minä _en ole_ hurskas enkä hyvä. Ja usein olin väsynyt kaikkeen — toivoin, että olisin voinut muuttaa itseni kovaksi mieheksi, kun en voinut olla lempeä ja antaa Jumalan tuomita. Ranskassa oli kerran pyhä mies, erakko; hän oli alkanut harjoittaa sellaista laupeudentyötä Jumalan tähden, että antoi majassaan suojaa niille, jotka kulkivat metsän läpi, missä hän asui. Eräänä iltana tuli sitten kerjäläinen hänen ovelleen pyytäen yösijaa — erakon nimi oli muistaakseni Julian. Vieras oli spitaalin saastuttama ja kamalan näköinen ja kaiken lisäksi ilkeä ja ruokoton suustaan — hän moitti kaikkea, mitä erakko teki hänen hyväkseen. Silloin Julian riisuu hänen vaatteensa, pesee ja hoitaa hänen haavansa, suutelee niitä ja panee hänet vuoteeseen — mutta kerjäläinen valittaa, että hänen on kylmä, ja käskee Julianin laskeutumaan viereensä lämmittämään häntä. Julian tekee niin. Mutta silloin vieraalta putosi aivan kuin vaippana kaikki saasta ja riena ja paha puhe — ja Julian näki syleilleensä Kristusta.

"Mutta minä kuvittelin, kun en luullut enää jaksavani auttaa kaikkia noita, jotka tulivat luokseni, valehtelivat ja laskivat huolensa hartioilleni, pyysivät neuvoa ja tekivät oman mielensä mukaan, mutta syyttivät minua, kun heille kävi huonosti, vihaisina ja kateellisina kaikille, joille he väittävät käyneen paremmin — niin kuvittelin heidän olevan valhepuvussa, jonka alta kerran näkisin rakkaan Vapahtajani ja ystäväni. Ja taisihan se olla oikeinkin tavallaan — koska Hän on sanonut, että kaikki, mitä te teette yhdelle noista pienimmistä —. Mutta Herrani ei tahtonut riisua yltänsä valhepukuaan ja näyttäytyä minulle heidän hahmossaan."

Olav oli jälleen istuutunut jakkaralle; hän oli kätkenyt päänsä käsiinsä. Ja Arnvid sanoi vielä hiljaisemmalla äänellä:

"Muistatko, Olav, mitä Einar Kolbeininpoika sanoi silloin kerran — joka kiihdytti minut niin, että tartuin aseeseen häntä vastaan?"

Olav nyökkäsi.

"Olit niin nuori silloin — en tiennyt, ymmärsitkö sinä niitä sanoja."

"Ymmärsin ne myöhemmin."

"Entä Ingunnista ja minusta levitettyjä huhuja —?"

"Hallvard puhui jotain semmoista — kun kävin poikaa hakemassa."

Arnvid hengähti syvään pari kertaa.

"En ole niin hurskas, ettei se olisi koskenut minuun kovasti, niin toinen kuin toinenkin juttu. Ja minusta tuntui usein, että Jumala olisi voinut suoda minulle sen ainoan, mitä häneltä pyysin — luvan palvella häntä siinä muodossa — siinä asussa — jossa olisin voinut harjoittaa armeliaisuutta heikon voimani mukaan, ilman että ihmisten tarvitsi kuiskia selkäni takana, häväistä minua tai kutsua minua tyhmeliiniksi, tai uskoa minusta pahinta siksi, etten ottanut toista vaimoa enkä jalkavaimoa Tordiksen kuoltua."

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja antoi sen pudota läimähtäen toista vasten.

"Ja usein minun teki mieli tarttua kirveeseen ja tehdä loppu kaikesta!"

* * * * *

Tämän jälkeen ystävykset kulkivat Hestvikenissä ne kaksi päivää, jotka Arnvid vielä viipyi talossa, harvasanaisina ja arkoina. Molempia kiusasi se, että he olivat tulleet puhuneeksi liikoja tuona iltana; nyt heistä tuntui, kuin he eivät voisi puhua enää vapaasti vähäpätöisimmistäkään seikoista.

Olav ratsasti Arnvidin mukana kappaleen matkaa vuonon vartta, mutta heidän saavuttuaan puolimatkaan hän sanoi, että nyt hänen oli käännyttävä. Hän veti esiin jotain helmuksestaan — liinavaatteeseen käärityn, kovan esineen. Arnvid tunsi, että se oli varmaan sama hopeinen, jalallinen malja, jota Olav oli näyttänyt edellisenä päivänä. Olav pyysi, että Arnvid veisi sen Hamarin luostarille.

"Noin suuri lahja sinun pitäisi itse viedä veli Vegardin käteen", tuumi Arnvid.

Olav vastasi, että hänen täytyi joutua kotiin illaksi — "mutta voi olla mahdollista, että tulen Osloon toiste tervehtimään häntä."

Arnvid vastasi:

"Kai sinä ymmärrät, Olav, että sinun on turha koettaa ostaa itsellesi sovintoa lahjoilla niin kauan kuin et muuta elämääsi."

"Tiedän sen — ei tämä ole siksi. Mutta minun tekee mieleni antaa jotakin teidän kirkollenne — minulla on ollut monta hyvää hetkeä vanhassa Olavinkirkossa."

Sitten he sanoivat toisilleen hyvästit ja ratsastivat kukin suunnalleen.

* * * * *

Olav ei mennyt Osloon. Arnvid puhui siitä veli Vegardille — sanoi, ettei tämä kai uskaltanut lähteä, kun Ingunn ei kyennyt tulemaan mukaan. Tämä oli surrut kovin, kun ei saanut nähdä nuoruutensa oppi-isää tämän ollessa niin lähimailla. Arnvid ehdotti, että munkki lainaisi reen ja kävisi Hestvikenissä. Veli Vegardia olisi haluttanut lähteä, mutta hän oli ollut huonovointinen ja raihnas koko Oslossa oloajan. Pietarinmessun aikoihin tuli kovat pakkaset. Heti sen jälkeen sairastui tuo vanhus äkkiä keuhkotulehdukseen ja kuoli kolmantena yönä. Sen jälkeen täytyi Arnvidin hommata yksin kivenhakkaajat, ja hänellä oli täysi työ siihen asti, kun hän laittautui paluumatkalle pohjoiseen.