Part 42

Ja hänessä syttyi halu saada tuntea, että Ingunnkin muisti heidän nuoruutensa hurmion. Vuodesta vuoteen oli salattu haluttomuus nurkunut hänen sisällään, kun tämä oli pusertautunut häneen sairaana ja järjettömästi, ja vaatinut hyväilyjä, joista hän ymmärsi tuon kivuliaan vaimon pitävän säästyä. Nyt, kun Ingunn kaihtoi häntä, vetäytyi syrjään omine tunteineen, joihin hän ei katsonut toisella olevan osaa, tuntui Olavista, kuin hän olisi voinut murskata tämän käsivarsissaan saadakseen vastauksen kysymykseen: "Oletko unohtanut, että kerran olin sinun kallein ystäväsi —? Miksi pelkäät minua? Olenko milloinkaan tuottanut sinulle surua kaikkina näinä vuosina? Voinko minä sille mitään, että meillä on ollut niin vähän onnea yhteiselämässämme —?"

Ja sitten heräsi pelko — kun hän sattui koskettamaan mielensä kipeää kohtaa; tukehduttava vaiva muuttui tuskaksi, joka säihkyi ja säkenöi koko hänen olemuksessaan. Jos oli niin, että hän oli _voinut_, koko ajan — kääntää onnettomuudet toisaanne. Jospa hän olisi uskaltanut antautua ihmisten oikeamielisyydelle ja Jumalan armolle —.

Olav huomasi Ingunnin pelästyvän ja arastelevan nykyään hänen kiihkeyttään, johon tämä oli ollut viime aikoina tottumaton, ja hän hillitsi itsensä, vetäytyi kuoreensa, salaisen haavan tykyttäessä ja kirvellessä. Miksi hän pelkää minua —? Tietääkö hän —?

Toisin hetkin hän miltei uskoi niin — uskoi kaikkien tietävän. Sillä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää kotiseudullaan. Olkoon niin. Mutta ei siinä kyllin: Olav tunsi, ettei kukaan _pitänyt_ hänestä. Kylmyys ja epäluulo henki häntä vastaan — ja hän oli usein vainuavinaan vahingoniloa onnettomuuden kohdatessa häntä. Ja kuitenkin hän oli tällä seudulla aina harjoittanut oikeutta ja kohtuutta eikä tehnyt kenellekään vääryyttä. Hän ei edes osannut suuttua siitä, vaan tyytyi tuomioon napisematta. Ihmiset näkivät kai salaisen merkin hänen otsallaan.

Mutta ajatellessaan Ingunnia häntä vapisutti pelko: näkikö _hänkin_? Siksikö hän pysyi kylmänä hänen syleilyssään, siksikö hän näytti pelkäävän, kun Olav lähestyi hänen poikaansa?

Olavinmessun päivänä Olav aina piti luonaan juomakestit. Hän ei rukoillut milloinkaan suojeluspyhimystään — lakikuningas ei varmaankaan olisi auttanut häntä esirukouksella muuta kuin yhdellä ehdolla. Mutta hänen oli silti osoitettava tälle asiaankuuluvaa kunnioitusta.

Lattialle sirotettiin havuja ja isoon tupaan ripustettiin seinävaate, joka muuten oli esillä vain jouluna.

Olavinmessun aattona Olav itse oli nostamassa vaatetta seinälle. Hän liikkui eteenpäin penkkiä pitkin kiinnittäen mattovaatetta puunauloilla, jotka hän hakkasi ylimmän hirren ja katon väliin. Eirik kulki alhaalla lattialla katsellen noita kirjailtuja kuvia: siinä oli ratsastajia ja laivoja, jotka olivat täynnä miehiä. Hän tiesi kauneimman kuvan kiertyvän esiin kohta — kuvan, jossa oli paanukattoinen pylvästalo, aivan kuin kirkko, ja sen sisällä pitojen tunnuksena juomasarvet ja kannut ja pöydät. Eirikin täytyi kurkistaa vähän vaatepakan sisään, joka vielä oli penkillä — ja niin hän tuli vetäneeksi alas pitkän pätkän kudosta, jonka isä juuri oli saanut kiinnitetyksi seinälle.

Olav hyppäsi alas, kiskoi pojan esiin vaatteen keskeltä, ja työnsi hänet menemään.

"Ulos — aina sinun äpäräsi on tiellä, ikuisena harmin aiheena —."

Samassa Ingunn ilmestyi porstuan ovelle viitanhelma täynnä kukkia. Hän päästi koko kantamuksen maahan. Olav huomasi hänen kuulleen.

Hän ei voinut sanoa mitään. Häpeä, viha ja sekava tunne siitä, ettei hän pian ymmärtänyt enää tämän taivaallista, järkyttivät häntä. Hän nousi penkille ja alkoi taas ripustaa alasrevittyä vaatetta. Eirik oli paennut ovelle. Ingunn keräsi kukat maasta ja ripotti ne pitkin lattiaa. Olav ei uskaltanut kääntyä katsomaan häntä. Hän ei jaksanut puhua tälle nyt.

Eräänä aamuna, pari päivää myöhemmin, istui Ingunn Eirikin kanssa harjun laella Hestvikenin rakennusten takana. Hän oli käynyt alhaalla Saltvikenissä — sinne vei polku kukkulan yli; polkua saattoi hätätilassa ratsastaakin, mutta sitä ei juuri ajettu. Hestvikenin ja Saltvikenin väliä kuljettiin enimmäkseen vesitse.

Oli häikäisevä auringonpaiste ja raikas tuulinen sää — Ingunn näki paikaltaan, miten vuono oli tummansininen ja vaahtoharjainen. Hyrsky kimmahteli korkealle välkkyvän valkoisena, syöstessään punertavia kallioita vasten, jotka työnsivät jalkansa kauas mereen pitkin vuonon reunoja. Aamuaurinko valaisi vielä Hudrheimin puolta. Vuorelta, missä hän istui, erotti vähän vastaisen harjanteen laella olevia asumuksiakin — siksi hän piti tästä paikasta. Tänne ylös kuului myös heikommin ja epäselvemmin meren iankaikkinen kohina, joka vaivasi häntä kotona, niin että hän lopulta luuli sen kuuluvan omasta väsyneestä, turtuneesta päästään. Siellä oli aina tuntuvinaan suolan maku — eikä hän voinut sietää tuota mereltä näkyvää välkettä väreilevässä ilmassa.

Eirik virui puoliksi äitinsä sylissä näpläillen isoa sinikellokimppua. Hän repi irti kukan toisensa jälkeen, käänsi ne ja puhalsi niihin. Ingunn laski laihan kätensä hänen poskelleen ja katsoi noita päivettyneitä kasvoja. Miten kaunis, miten sanomattoman kaunis hänen poikansa oli — silmät kuin suovesi, johon aurinko paistaa, hiukset hienot kuin silkki. Hänen tukkansa oli tummunut huomattavasti viime vuosina; se oli nyt ruskea. Eirik raapi päätään.

"Tapa sinä täitä, äiti, ne purevat niin kovasti auringonpaisteessa!"

Ingunn naurahti. Hän kaivoi esiin kampansa vyöpussista ja alkoi kammata pojan päätä verkkaisin, hellivin vedoin. Eirikiä alkoi nukuttaa, ja päivänpaahtamien petäjien tuoksu, hänen allaan kasvavan karhunsammalen hapahko lemu, karjan kellojen kilkatus edempää Kverndalenin laitumilta sai Ingunninkin uniseksi.

Hän säpsähti rasahteluun — koira tuli kahlaten korkean mustikkavarvikon poikki. Se nuuski heitä molempia, pyöriskeli äännähtämättä heidän helmoissaan ja kääntyi sitten takaisin polulle, alkaen juosta mäkeä alas.

Ingunnin sydän löi vieläkin äkillisen heräämisen säikähdyksestä. Nyt hän kuuli hevosen kavion kapsetta kaukaa alhaalta. Hänen päänsä painui taapäin männynrunkoa vasten, johon hän oli nojannut selkäänsä — joko Olav siis tuli kotiin? Hän oli luullut, ettei tämä palaisi ennen kuin aikaisintaan illalla, ehkä vasta huomisaamuna.

Samassa hänet valtasi jälleen sekava pelko ja epätoivo. Hän ei jaksanut enää — ei kestänyt enää sitä, mitä hän oli pelännyt viime kuukauden ajan; tällä kertaa se veisi häneltä hengen. Ja hän toivoi sitä melkein — ellei olisi ollut Eirikiä; sillä silloin tämä jäi kahden Olavin kanssa. Ja kesken suurta pelkoaan häntä pisti tämä hetkellinen, pieni hätääntyminen — kuinka Olav tuli kotiin jo nyt? Eikö hän ollut saanut asiaansa toimitetuksi naapuripitäjässä, vai oliko hän riitaantunut heidän kanssaan — ja ehkä hän nyt tuli kotiin vielä nyrpeämpänä ja hiljaisempana kuin ennen lähtöään.

Hän oli vaistomaisesti kietonut käsivartensa lapsen ympäri, aivan kuin tahtoen suojella ja piilottaa tämän. Eirik ponnisti vastaan ja riuhtoi itsensä irti:

"Päästä minut — isä tulee —" ja hän nousi, ja äiti näki hänen tulleen punaiseksi kun hän lähti astumaan polkua aivan kuin hiukan empien ja viivytellen. Ingunn tuli perästä.

Hän näki valkoisen hevosen puiden välistä ja Olavin astuvan vieressä. Kun Ingunn ehti kohdalle, näytti tämä juuri Eirikille isoa, tiellä viruvaa ilvestä.

"Tämän minä löysin tuolta eteläiseltä vuorelta — se oli liikkeellä kirkkaalla päivällä. Sillä on poikasia perässä — nännit ovat pullollaan maitoa." Olav käänsi kuolleen ilveksen keihäällä ja käski koiran, joka oli maassa etukäpälät ojossa ja haukkui vimmatusti, olla hiljaa sekä tyynnytteli rauhatonta hevosta. Eirik riemuitsi ja kyykistyi isän saaliin yli. Olav hymyili pojalle ja sanoi: "Pesää emme löytäneet — vaikkei se voinut olla kaukana. Mutta siinä oli semmoista ryteikköä — ja sen polku on luultavasti kulkenut puiden oksia pitkin.

"Kuolevatko poikaset nyt nälkään?" Kysyi Ingunn. Eirik penkoi eläimen vaaleaa turkkia vatsan alta, löysi turvonneet nännit ja puristi niitä — pojan kädet olivat tulleet aivan verisiksi. Olav kertoi hänelle, että oli helppo saada kiinni ilves silloin, kun se oli eksynyt ulos päivänpaisteella.

"Kuolevat nälkään — tai syövät toisensa pesässä, jolloin vahvin pelastaa henkensä. Elleivät ne ole syntyneet aivan kesän alussa — ja sitä ne kai ovat, koska emo ei ollut niiden luona."

Ingunn katsoi kuollutta ilvesemoa. Pehmeä ja lämmin oli poikasilla ollut olla kippurassa tuon vaalean turkin sisällä, jossa ne olivat etsineet maitolähteitä emonsa pehmeän vatsan alta. Tuo vahva lonkka, jonka se oli ojentanut suojellen niiden yli, oli kireä lihaksista ja jänteistä, ja kynnet olivat kovat kuin rauta. Kun se nuoli poikiaan, näkyivät sen julmat, valkoiset pedonhampaat. Korvatöyhdöt korvilla sillä oli siksi, että se voisi olla vieläkin varovaisempi ja tarkkakuuloisempi, ja keltaisten silmien mustuaiset olivat olleet kuin terävät viirut. Se oli kyennyt puolustamaan ja suojelemaan ja kurittamaan jälkeläisiään.

_Hänen_ pojallaan oli sellainen vaivainen äiti, joka ei osannut suojella omaansa. Ja itse hän oli saattanut tämän sellaiseen asemaan, ettei tällä ollut ketään, johon turvautua; ja hän tarvitsi eniten turvaa sitä miestä vastaan, jota nimitti isäkseen.

— En usko edes Jumalan Äidin tahtovan rukoilla sellaisen äidin puolesta, joka pettää oman poikansa, oli Tora sanonut. Hän ymmärsi pettäneensä poikansa jo silloin, kun hän oli sallinut sen siittyä.

Olav ja Eirik pyyhkivät sammaltukoilla pois verta, joka oli tahrinut satulan ja juossut valkoisen hevosen kylkeä pitkin. Olav auttoi pojan satulaan ja antoi ohjakset hänen käsiinsä.

"Apalhviten on niin varma hevonen, kyllä Eirik voi ratsastaa sen selässä kotiin, vaikka tuolla onkin vähän jyrkempää." Olav seurasi perästä jonkun askeleen, puhuen tyynnytellen pojalle ja hevoselle. Sitten hän palasi takaisin ilveksen luo ja sitoi sen jäsenet hihnoilla, vilkaisten väliin pojan jälkeen, joka istui ison, valkoisen hevosen selässä, kunnes nämä katosivat metsään.

"Niin, me emme sopineet — oli turha jäädä sinne riitelemään Kaarenpoikien kanssa", puheli hän. "Mitähän, jos minä antaisin Eirikille _omaksi_ Apalhvitenin — eikö poika ole jo seitsenvuotias? Hänen on kuitenkin pian saatava oma hevonen — ja Sindreä ei uskalla antaa lapsen ajettavaksi, kun se on niin vauhko."

"Mitä sinä itket?" kysyi hän tuikeasti noustessaan ilveksen vierestä.

"Vaikka antaisit Eirikille kauneimman varsan taivaan alla — ja hopeisen satulan ja kultaiset suitset — niin mitä se hyödyttää, Olav, kun et voi muuttaa mieltäsi, etkä katsoa poikaa muuta kuin karsaasti."

"Tuo ei ole totta", sanoi Olav vihaisesti ja kiivaasti. "Kyllä sinä olet raskas, senkin lemmon imisä", sanoi hän sitten, saatuaan ilveksen keihään päälle ja punnitessaan taakkaa olkapäällään. "Käytä nyt järkeäsi, Ingunn", sanoi hän vähän leppeämmin. "Voiko minulla olla iloa pojasta, joka on astuva jälkeeni tämän talon isännäksi, jos hän saa aina kätkeytyä sinun helmoihisi, vaikka hän on jo siinä iässä, että tarvitsee isän neuvoja ja kuritusta? Jätä Eirik _minun_ käsiini, muuten hänestä ei tule miestä milloinkaan."

Kukkulalla puhaltava tuuli liehutti Olavin isoa, harmaata vaippaa, ja hänen mustan villahattunsa leveät lierit lepsuivat. Olav oli viime vuosina vanhentunut kovin — lihava hän ei ollut nytkään, mutta hänen vartalonsa oli sentään tullut paljon pyylevämmäksi, varsinkin se oli pyöristynyt ja levinnyt olkapäiden vaiheilta. Ja hänen vaaleat silmänsä näyttivät pienemmiltä ja entistä terävämmiltä, siksi että hänen kasvonsa olivat nyt ahavoituneen ruskeat. Niiden valkuainen oli alkanut verestää hiukan, nähtävästi siitä, että hän nukkui liian vähän.

Olav tunsi Ingunnin kulkevan takanaan ja tuijottavan häneen ja viimein hänen täytyi kääntää päätään. Tuimasti hän vastasi toisen valittavaan katseeseen.

"Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Ingunn. Sanoin pahan sanan äsken vihapäissäni — Luoja tietää, että toivoisin sen jääneen sanomatta."

Ingunn kyyristyi kokoon kuin iskua odottaen. Olav jatkoi — koettaen pysyä tyynenä:

"Mutta sinun ei pidä tehdä niin, Ingunn, että piilotat hänet minulta aivan kuin pelkäisit minun —. En ole milloinkaan rankaissut Eirikiä liian kovasti."

"En muista isäni lyöneen milloinkaan sinua, Olav."

"Ei, Steinfinn ei viitsinyt vaivautua niin paljon minun tähteni, että olisi ruvennut kurittamaan minua. Mutta minä en ole milloinkaan syönyt sanaani — sinulle antamaani sanaa, Ingunn, olkoon muu miten hyvänsä. Ja minä olen ilmoittanut kaikille, että Eirik on _meidän_ poikamme, — sinun ja minun."

Olav näki toisen olevan maahan vaipumaisillaan. Mutta hänestä tuntui, että tällä kertaa hän ei _voinut_ peräytyä — puhua perästäpäin niinkuin olisi tahtonut lievittää sanojensa vaikutusta. Hän jatkoi siis yhä:

"Sinä teet haittaa meille kaikille, kun piileksit metsässä äidintunteinesi, etkä uskalla ottaa lasta syliisi minun nähteni, vaan kuljeskelet hänen kanssansa salaa, kuin hiipisit tapaamaan salasulhasta."

Olav tarttui Ingunnin käteen, puristi sitä lujasti ja piti sen omassaan.

"Muista, rakkaani, että tuotat sillä eniten vahinkoa Eirikille."

* * * * *

Mateuksenmessun iltana tuli Eirik juosten vanhempien luo, jotka olivat tuvassa, huutaen täyttä kurkkua. Kaare ja Rannveig, kaksi Bjørnin lasta, jotka vielä olivat Torhildin luona, seurasivat perästä, ja Olav ja Ingunn saivat nyt kuulla, mitä oli tapahtunut.

Kärppä, joka oli lammaskarsinan kattoturpeessa, oli saanut uusia poikasia, ja Eirik oli tahtonut kaivaa pesän ulos — vaikka Olav oli sanonut, että niiden täytyi saada olla rauhassa tänä kesänä. Ja nyt se oli purrut Eirikiä käteen.

Olav tarttui poikaan, nosti hänet ylös ja kantoi hänet äidin syliin. Hän katsoi kiireesti lapsen kättä — purema oli sattunut pikkusormeen.

"Jaksatko pitää häntä — vai haenko Torhildin? Ole hiljaa — älä sano mitään Eirikille. Hänet voidaan pelastaa, jos toimimme joutuisasti."

Kärpän purema on myrkyllisin kaikkien eläinten puremista; siltä, jota vihastunut kärppä on purrut, mätänee liha ja tippuvat luut, kunnes kuolema tulee, tai sitten hän saa kaatumataudin, sillä kaikilla kärpillä on se tauti. Ainoastaan silloin, jos purema on käynyt sormenpäähän, voi olla toivoa henkiin jäämisestä ja terveyden säilymisestä, kun katkaistaan sormi ja poltetaan haava umpeen.

Salamannopeasti Olav varusti kaiken kuntoon. Seinänrakoon pistettyjen pienempien työkalujen joukosta hän löysi sopivan rautapalan, pisti sen tuleen ja käski Kaare Bjørninpoikaa puhaltamaan. Sitten hän veti esiin tikarin ja alkoi hioa sitä.

Mutta neito, joka oli kutsuttu sisään poikaa pitämään, rupesi huutamaan. Eirik oli jo muutenkin säikähtynyt — ja nyt hän ymmärsi, mitä isä aikoi tehdä hänelle. Kauhun parahduksella hän riistäytyi irti äitinsä käsistä ja alkoi juosta kuin rotta ympäri huonetta kiljuen yhä hurjemmin, isä perässään.

Kamarin ylisille vievät tikapuut olivat esillä. Eirik kiipesi niitä ylös, ja Olav perästä. Pimeässä, tavarakasojen keskellä hän viimein sai käsiinsä pojan ja laskeutui lasta kantaen tikapuita alas. Eirik potki ja sätki ja ulvoi isän mekon helman sisällä, joka Olavin oli täytynyt nostaa hänen päänsä yli, ettei tuo mieletön lapsi vuorostaan purisi häntä.

Ingunn oli sen näköinen, ettei häneltä voinut toivoa apua. Torhild oli tullut sisään — Olav antoi Eirikin hänelle, ja kaksi apuun tullutta palvelusneitoa tarttui häneen lisäksi. Eirik reuhtoi ja huusi kuin hengen hädässä toisten koettaessa sitoa huivia hänen päänsä ympäri.

Silloin isä tempasi huivin hänen silmiltään.

"Nyt on kysymys elämästä, Eirik — katso minuun, poika — sinä kuolet, ellet anna minun pelastaa itseäsi."

Olavin mieli oli äärimmilleen kiihtynyt. Tämä oli Ingunnin viimeinen lapsi, jota hän rakasti enemmän kuin milloinkaan oli rakastanut Olavia — jos hän kadottaisi hänet, olisi kaikki lopussa. Olavin täytyi saada ja voida pelastaa poika; täytyi, vaikka hän menettäisi oman henkensä —! Samalla hän tunsi julmaa halua ja kaipausta saada viimeinkin tarttua tuohon lihaan, joka oli tullut hänen ja Ingunnin väliin, raastaa, polttaa sitä — ja sittenkin oli kuin jokin olisi noussut hänen olemuksensa syvimmästä onkalosta ja kieltänyt häntä tekemästä pahaa tuolle turvattomalle lapselle.

"Älä kilju niin", sanoi hän raivosta kähisten. "Senkin onneton vekara — mitä tuo tuommoinen pelko on — eihän se ole tämän vaarallisempaa — katso tänne!"

Hän pisti tikarin terän vasemman kätensä hihansuun alle ja repi ja kiskoi vaatetta, kunnes hiha ja paita riippuivat riekaleina olkapäästä asti. Kiireesti hän nyt kääri repaleet ylös, etteivät ne olisi tiellä, tarttui pihdeillä hehkuvaan rautaan ja työnsi sen käsivarteensa.

Eirikin itku oli tauonnut pelosta ja hämmästyksestä — hän makasi hervottomana naisten sylissä ja tuijotti eteensä. Mutta sitten hän päästi uuden kauhunparkunan. Olav oli ajatellut hämärästi herättää pojassa rohkeutta, mutta oli nyt säikyttänyt tämän kokonaan järjiltään: palavan lihan haju, tuskan väänne Olavin kasvoilla, kun tämä tempasi raudan pois palohaavasta, teki pojan kuin hulluksi pelosta. Suora verijuova juoksi Olavin valkoista käsivartta pitkin, kun hän päästi sen vaipumaan; tikari oli sattunut ihoon hänen ratkoessaan vaatetta.

Silloin Ingunn astui äkkiä esiin. Hänen kasvonsa olivat valkoiset, mutta hän oli aivan tyyni ottaessaan lapsen syliinsä, painaessaan tämän jalat polviensa väliin, sitoessaan hunnunreunan hänen silmilleen ja painaessaan hänen päänsä kainaloonsa. Toisella kädellä hän tarttui Eirikin ranteeseen ja piti pikku nyrkkiä pöytää vasten. Neidot auttoivat pitelemään poikaa, tukahuttivat hänen kamalan tuskanhuutonsa lisävaatteilla Olavin katkaistessa sormen sisemmän nivelen kohdalta, polttaessa haavan ja sitoessa sen. Hän teki sen niin pian ja sievästi, ettei ollut aavistanutkaan olevansa sellainen mestari.

Naisten tyynnytellessä vaikeroivaa lasta, pannessa hänet vuoteeseen ja juottaessa hänelle vahvistusjuomaa istui Olav penkillä. Nyt vasta hän tunsi tuskaa palohaavassa — ja hän oli häpeissään ja vimmoissaan, että oli saattanut käyttäytyä niin järjettömästi — pahoinpidellä itseään kuin mielipuoli.

Torhild toi hänelle kupillisen munanvalkuaista ja tuhniorasian ja aikoi ruveta hoitamaan Olavin kättä, silloin Ingunn otti tytöltä tavarat, työnsi hänet syrjään ja sanoi:

"Hoidan itse mieheni, Torhild — mene sinä ulos, hae ruohotupsu ja pyyhi veri pois pöydältä."

Olav nousi ja ravisti itseään aivan kuin olisi tahtonut työntää pois molemmat naiset.

"Antakaa olla — kyllä saan itsekin tämän vertaisen —", hän sanoi ärtyisästi. "Tuokaa te toisia vaatteita näiden rikkinäisten sijaan."

* * * * *

Eirik parani nopeasti; jo viikon kuluttua hän istui pöydässä ja söi hyvällä ruokahalulla herkkuja, joita äiti kantoi hänelle. Näytti siltä, kuin hän pääsisi kärpänpuremasta pahemmitta vaurioitta, ainoastaan oikean käden pikkusormen menetyksellä.

Olav ei alussa tahtonut osoittaa, että käsivarressa oleva palohaava kiusasi häntä. Mutta sitten sitä alkoi särkeä ja hänen täytyi panna käsivarsi siteeseen. Sen jälkeen hän sai kuumetta, päänkipua ja oksennuskohtauksia, ja viimein hänen täytyi paneutua sänkyyn ja antaa erään lääketaitoisen miehen hoitaa haavaansa. Tätä kesti adventin vaiheille saakka, ja Olav oli mitä äreimmällä tuulella. Ensimmäistä kertaa heidän yhteen jouduttuaan hän oli ynseä Ingunnia kohtaan, puhui tälle kaiken aikaa tylyllä äänellä, eikä sietänyt toisten puhuvan siitä, miten hän oli tullut vikuuttaneeksi itseään. — Talonväki huomasi hänen myös olevan nyreissään siitä, että vaimo taas oli raskaana.

Kun Eirik oli päässyt jalkeille ja liikkui ulkona, puhui hän alati onnettomuudestaan. Hän oli sanomattoman ylpeä silvotusta kädestään ja näytteli sitä kirkonmäellä jokaiselle, joka viitsi nähdä, Hestvikenin ihmisten ollessa ensi kertaa kirkossa sen jälkeen. Hän kerskui kauheasti sekä isäänsä että itseään; he molemmat olivat tehneet urotyön, ja itse hän oli ollut niin kärsivällinen; jos hänen sanoihinsa oli uskomista, ei hän ollut äännähtänytkään tuon miehuusnäytteen aikana.

"Tuo poika on itse isästä perkeleestä, niin kauheasti hän valehtelee", sanoi Olav. "Sinun käy vielä huonosti, Eirik, ellet heitä pois tuota huonoa tapaa."

XII

Blasiuksen-messun aikaan saivat hestvikeniläiset vieraan, jota he eivät osanneet odottaa: Arnvid Finninpoika ilmestyi taloon eräänä päivänä. Olav ei ollut kotona, eikä häntä odotettu kotiin ennen kuin pyhien jälkeen.

Olav oli iloisen näköinen astuessaan sisään ystävän seurassa — Arnvid oli lähtenyt häntä vastaan mäelle. Hän otti Ingunnin tarjoaman olutkulhon ja lausui vieraan tervetulleeksi. Mutta sitten hän näki Ingunnin itkeneen.

Arnvid sanoi tuoneensa hänelle raskaan sanoman — Bergin Tora-emäntä oli kuollut syksyllä. Mutta kun Olav kuuli Arnvidin olleen talossa jo monta päivää, ihmetteli hän hiukan, oliko Ingunn voinut itkeä tuolla lailla koko ajan. Eiväthän he olleet kovin läheiset toisilleen. Vaikka olihan Tora Ingunnin ainoa sisar. Ja ehkä hän oli herkkäitkuinenkin nykyään.

Ingunn toivotti hyvää yötä heti illallisaterian jälkeen. Hän otti Eirikin mukaansa ja lähti ulos — aikoi nukkua pienessä naisten tuvassa tämän yön, sillä: "Te kaksi tahdotte kai nukkua yhdessä; arvaan teillä olevan paljon puhelemista", hän sanoi.

Olav ihmetteli jälleen: luulikohan Ingunn heillä olevan jotakin erikoista, kahdenkeskeistä puheltavaa? Muutenhan hän olisi voinut nukkua kamarissa.

Ja niin heidän keskustelunsa sujui hyvinkin kankeasti heidän siinä istuessaan ja juodessaan. Arnvid kertoi Toran lapsista — oli sääli, että he olivat kaikki vielä alaikäisiä. Sitten Olav kysyi hänen omia poikiaan, ja Arnvid kertoi näiden tuottavan hänelle iloa: Maunu oli nyt Miklebøn isäntänä; hän oli naimisissa, Steinar oli kihlattu. Finn oli munkkina Saarnaveljien luostarissa; hänellä kerrottiin olevan hyvät lahjat, ja ensi vuonna hänet aiottiin lähettää Pariisin isoon kirkkokouluun.

"Sinä et ole tullut menneeksi uusiin naimisiin?"

Arnvid pudisti päätään. Hän kiinnitti ihmeelliset, tummat silmänsä ystävään, hymyili vienosti ja kainosti kuin nuorukainen, joka puhuu sydämensä ystävästä:

"Aion itsekin liittyä veljeskuntaan heti, kun Steinarin häät ovat ohi."

"Sinähän et näy muuttaneen mieltäsi", sanoi Olav hymähtäen.

"Sinäkään —?" pääsi Arnvidin suusta.

"Niin. Te tulette sitten olemaan luostarissa sekä isä että poika."

"Niin." Arnvid hymyili. "Jos Jumala suo, saattaa käydä niin, että minä olen palveleva poikaani ja kutsuva häntä isäkseni."

He istuivat hetken hiljaa. Sitten Arnvid sanoi jälleen:

"Luostarin asioissa me nytkin olemme täällä etelässä veli Vegardin kanssa. Aiomme rakentaa kirkkomme uudestaan palon jälkeen, mutta Torstein-piispa tarvitsee itse virkakuntansa tänä vuonna, ja niin meidät lähetettiin katsomaan, saisimmeko palkatuksi kivenhakkaajia Oslosta. Mutta veli Vegard sanoi, että sinä voisit olla hyvä ja lähteä kaupunkiin — ja ottaa vaikka Ingunninkin mukaasi — että hän saisi nähdä teidät."

"Ei Ingunn jaksa lähteä minnekään — ymmärräthän sen. — Mutta veli Vegard on varmaan jo ikivanha?"

"Onhan hänellä ikää — seitsemänkymmentä vuotta, luullakseni. Hän on nykyään sakristaani. — Minun piti tuoda sinulle sellaiset terveiset, että välttämättä tulisit sinne. Hänellä on tärkeätä puhuttavaa —", Arnvid katsoi alas ja sanoi hiukan ankeasti: "sinun kirveestäsi, tuosta taistelutapparasta. Hän oli saanut kuulla siitä koko joukon asioita — se kuuluu olevan sama, joka kerran on ollut Dyfrinissä, Raumariikessä, siihen aikaan kun esi-isäsi asuivat siellä."

"Minä tiedän sen", sanoi Olav.

"Veli Vegard on nyt kuullut kokonaisen tarinan tuosta kirveestä, sanoo hän. Ennen vanhaan sillä kuuluu olleen sellainen ominaisuus, että se helähti ennen surmantekoa."

Olav nyökkäsi.

"Olen itse kuullut sen kerran", sanoi hän hiljaa.

"Sinä päivänä, jolloin olin majalassa käskettynä pohjoiseen — muistathan, käydessäni viimeksi Miklebøssa —."

Arnvid istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi puoliääneen:

"Sinä sanoit minulle hukanneesi tuon kirveen sillä matkalla?"