Part 41

Olav kohosi kyynärpäilleen. Hänen siteessä olevaan käteensä koski, kun hän aikoi ojentaa sen eteenpäin ottaakseen vesikousikan. Torhild kyykistyi alas ja piti sitä hänen suunsa edessä. Kun Olav oli jälleen painunut makuulle, veti Torhild peitteen hänen olkansa yli. Sitten Olav kuuli hänen kysyvän porstuassa, tahtoiko emäntä jotakin.

"Hss, hss", kuiskasi Ingunn kiivaasti takaisin, "sinä herätit Audunin — juuri kun olin saada hänet nukutetuksi."

Torhild peitti hiilet ja lähti ulos. Olav jäi makaamaan lattialle koko yöksi.

* * * * *

Syksyn myrskyinen sää ei ollut hyväksi Audunille. Hänen silmänsä tulivat kipeiksi alituisesta savusta, ja hän yski paljon.

Joulun alla tuli tyven; aurinko kellui joka aamu hehkuvan punaisena pakkasusvassa. Uudenvuoden alussa vuono tyyntyi, mutta pakkanen koveni. Naapuritaloissa täytyi ihmisten muuttaa samaan tupaan ja polttaa tulta liedessä yöt päivät.

Oli ollut kaunis kevät, ja talonpojat olivat jättäneet itselleen niin suuren karjan kuin suinkin sija myönsi. Mutta huolimatta siitä, että tallit ja navetat olivat täyteen ahdetut, palelivat eläimet niin, että ihmisten täytyi kääriä säkkejä ja peitteitä niiden elukoiden ympäri, jotka he ennen muita tahtoivat pelastaa, sekä kantaa kuusenhavuja lattialle, jotteivät ne jäätyisi kiinni maahan. Lanta oli jäätynyt joka aamu, niin että sitä oli turha korjata pois.

Agatanmessun aikaan kerrottiin pitäjällä, että saattoi ajaa jäitä myöten Tanskaan asti. Mutta nyt ei kellään ollut asiaa siihen maahan; kuninkaat olivat tehneet rauhan edellisenä vuonna.

Näihin aikoihin Olav sai haasteen käräjiin siitä syystä, että hän oli jäänyt kotiin kesällä, herttuan lähtiessä Tanskaan neuvottelemaan Hegnsgavlin sopimuksesta. Olav, joka oli ollut laivastossa päällikkönä kolme kesää peräkkäin, oli saanut puolinaisen lupauksen herra Tore Haakoninpojalta, että hän saisi olla poissa neljäntenä kesänä — mutta Tore-herra vaati, että hänen oli asetettava sijastaan kaksi aseistettua miestä eväineen paronin palvelukseen. Olav ei ollut tullut tehneeksi sitä — eikä siitä huolimatta ollut ilmoittautunut väennostoon keväällä — saapuville tulleita oli tänä vuonna paljon vähemmän kuin ennen, nyt kun herttua lähti etelään ainoastaan neuvottelemaan. Olav joutui hankaluuksiin tekonsa johdosta, ja hänen täytyi ratsastaa ensin Tunsbergiin ja sitten monta kertaa Osloon pahimmassa pakkasessa paaston aikaan, ensin tehdäkseen selkoa poisjäämisestään ja sitten maksaakseen sakkorahoja. Hän menetti paljon karjaa tämän talven kuluessa, ja valkoinen hevonen, jonka hän oli ostanut Steiniltä, kuoli.

* * * * *

Molemmat pikkulapset täyttivät ahtaan tuvan rauhattomuudella.

Eirikillä oli ikävä vika: Olav huomasi vähitellen, että poika oli kova valehtelemaan. Jos isä kysyi, oliko hän nähnyt sitä tai sitä palvelijaa, vastasi Eirik heti innokkaasti kyllä, — hän oli juuri puhunut tämän kanssa tuvassa tai pihamaalla, ja hän selitti, mitä toinen oli sanonut ja tehnyt. Useimmiten hänen puheessaan ei ollut totta nimeksikään. Jotkut palvelijoista, ja myös lapsen äiti arvelivat, että lapsi ehkä näki näkyjä — Eirik oli toisenlainen kuin muut pojat. Olav ei vastannut tuohon juuri mitään, piti tätä vain tarkasti silmällä — mutta ei hän voinut nähdä mitään merkkiä siitä, että tuo olisi ollut muuta kuin valheellisuutta.

Eirikillä oli toinenkin vika, se, että hän saattoi istua ja hyräillä jotakin itse tekemäänsä säettä niin kauan, että Olavin pää tuli lopulta kipeäksi ja hänen teki mieli lyödä poikaa. Mutta hän arasteli koskea tuohon lapseen, jota hän oli pieksänyt niin armottomasti silloin, kun Ingunn palasi kotiin kirkotusmatkaltaan. — Eirik oli polvillaan penkin edessä illalla järjestellen näkinkenkiä ja eläimenhampaitaan riviin ja laulaen:

Neljä ja viisi viidettä tusinaa, viisitoista tammaa ja neljä varsaa sain minä päivällä, sain minä yöllä, neljä ja viisi, viidettä tusinaa hevosta mull' oli toisena päivänä.

Samaa hän jankutti jankuttamistaan lehmistä ja vasikoista, lampaista ja karitsoista, emäsioista ja porsaista.

"Ole nyt vaiti", sanoi isä terävästi; "etkö tiedä, etten minä jaksa kuulla tuota sinun luikutustasi ja loilotustasi!"

"Minä en muistanut sitä, isä", sanoi Eirik kauhuissaan.

Olav kysyi:

"Montako hevosta tahtoisit, Eirik — neljä ja viisi viidettä tusinaa vai sata?"

"Paljon enemmän", sanoi Eirik. "Tahtoisin kaksikymmentäseitsemän!"

Sen enemmän hän ei ymmärtänyt siitä, mitä itse lauloi.

* * * * *

Audun oli itkuisa ja kivulloinen. Ingunn kehui poikaa mitä reippaimmaksi lapseksi — ja tämä olikin tullut terveemmäksi viime aikoina — mutta Olav näki pelon hänen silmissään, kun hän puhui niin. Eirik toisti, mitä kuuli äidin puhuvan, hääri kätkyen ympärillä, leperteli ja lateli lorujaan silkkiveljelleen, joksi hän yhä edelleen kutsui Audunia.

Olav tunsi itsensä kumman kiusaantuneeksi nähdessään tämän. Audun oli hänen mielestään mitä surkein olio — aina sillä oli pää ruvessa, haavoja ympäri suun, ja sen ruumis oli laiha ja nahaton ja kasvoi hitaasti. Tuo poika ei ollut vielä kertaakaan saanut hänessä heräämään isän iloa muistuttavia tunteita. Mutta hän tunsi katkeran kipeästi Eirikin kumartuessa kätkyen yli, että hän oli tuon sairaan, märisevän raukan isä: sillä Eirik seisoi siinä niin elinvoimaisen virkkuna ja kauniina kiiltävine, pähkinänruskeine kiharoineen, jotka riippuivat Audunin ryppyisten kasvojen ympärillä hänen lellitellessään tätä.

Eräänä päivänä Olav kysyi Torhildilta, mitä tämä arveli Audunista.

"Kai hän vahvistuu, kun kevät tulee", sanoi Torhild, mutta Olav tunsi, ettei tämä uskonut omia sanojaan.

* * * * *

Hestvikenissä oli karja päästetty päivisin laitumelle Kverndalenin vanhoille, sammaltuneille niityille Audunin kääntyessä hyvin sairaaksi. Hän oli yskinyt koko talven ja kärsinyt vatsataudista moneen otteeseen, mutta tällä kertaa se oli pahempaa kuin koskaan.

Olav näki Ingunnin olevan nääntymäisillään väsymyksestä ja pelosta, mutta hän pysyi kummallisen tyynenä ja maltillisena. Uupumatta hän valvoi lapsen ääressä yöt ja päivät, ja Audunia koetettiin parannella milloin milläkin ensin talonväen omilla keinoilla, sitten kaikella, mitä naapurien emännät, joita Ingunn lähetti noutamaan, tiesivät.

Viimeinkin, seitsemäntenä päivänä poika näytti olevan terveempi. Hän nukkui syvään ja rauhalliseen uneen illallisaikana, eikä iho tuntunut niin kylmältä. Torhild pani kuumia kiviä kätkytvaatteiden alle ja sitten hän vei Eirikin mukanaan ulos. Hän oli valvonut melkein yhtä paljon kuin lapsen äiti, ja sitä paitsi hoitanut koko talon työt päivällä; nyt hän ei jaksanut enää.

Ingunn oli niin lopussa, ettei hän näyttänyt kuulevan eikä näkevän — ja viimein Olav riisui häneltä väkisin päällimmäiset vaatteet ja pakotti hänet menemään sänkyyn. Hän lupasi itse istua valveilla palvelusneidon kanssa ja herättää hänet, jos poika tulisi levottomaksi.

Olav toi kolme talikynttilää, asetti yhden kynttiläjalkaan ja sytytti sen. Mutta hän, joka tavallisesti oli huonouninen, tunsi itsensä tänään uniseksi ja raukeaksi. Jos hän tuijotti liekkiin, alkoi hänen silmiään kirvellä ja vetistää, ja jos hän katsoi tyttöön, joka oli ottanut esille kehruunsa, alkoi häntä nukuttaa kehruupyörän ääni ja pyöriminen. Hän kohensi lieden tulta silloin tällöin ja niisti kynttilää, katsoi lasta ja äitiä, jotka nukkuivat, joi kylmää vettä ja pistäytyi ulkona tunnustelemassa säätä ja virkistymässä, veti sisäänsä tyynen kevätyön ilmaa — ja otti mukaansa puun kappaleen, jota alkoi vuolla. Näin hän sai pysytellyksi valveilla siihen asti, että oli pistänyt kolmannen kynttilän jalustaan.

Hän säpsähti kuullessaan kätkyen jalkain jytkyvän niin kummasti multalattiaa vasten; lapsen luota kuului outoa ääntä. Huone oli hyvin pimeä; kynttilänpätkä oli pudonnut jalasta melkein loppuunpalaneena — sydän loimahteli ja kärysi sulavan talin keskellä rautalaatalla. Liedellä ritisivät ja savusivat hiilet vielä vähän. Olav harppasi kätkyen luo kahdella äänettömällä askeleella — hän nosti lapsen ylös ja kääri sen ympärille peitevaatteet.

Pieni ruumis näytti aivan kuin tahtovan riistäytyä irti kapaloistaan — ja Olavista tuntui hämärässä, kuin poika olisi katsonut häneen oudon syyttävästi. Sitten se oikaisi itsensä, tuli hervottomaksi ja kuoli isänsä syliin.

Olav oli kuin kontassa ruumiiltaan ja sielultaan laskiessaan lapsen takaisin kätkyeeseen ja peittäessään sen. Ei kannattanut ajatellakaan Ingunnin herättämistä.

Tyttö oli nukkunut pöydän ääreen pää käsien varassa. Olav herätti hänet ja varoitti hiljaa, mutta kiihkeästi, tätä olemaan ääneti, kun toinen aikoi huudahtaa. Olav käski hänet ulos, ilmoittamaan toisille asiasta ja sanomaan, ettei kukaan saisi tulla lähelle tupaan — Ingunnin täytyi saada nukkua niin kauan kuin hän voi.

Olav aukaisi räppänän — ulkona oli päivä. Mutta Ingunn nukkui nukkumistaan, ja Olav jäi istumaan hänen ja kuolleen pojan luo. Mutta kerran, kun hän kävi katsomassa tätä, sattui hän koskettamaan hänen vyötään. Se putosi kilahtaen maahan, ja Ingunn kavahti pystyyn katsoen miestään silmiin.

Sitten hän hyppäsi alas sängystä ja työnsi hänet syrjään, kun tämä tahtoi estellä, sekä heittäytyi kätkyen yli niin kiihkeästi, että näytti siltä, kuin kuollut lapsi olisi vierinyt hänen syliinsä.

Kyyhöttäessään siinä pieni ruumis rintaansa vasten painettuna ja itkiessään kummallisesti nikotellen hän äkkiä vaikeni ja katsoi mieheensä:

"Nukuitteko te, kun hän kuoli — nukuitteko molemmat, kun Audun veti viimeisen henkäyksensä?"

"Emme, emme, hän kuoli minun syliini." —

"Sinun — etkä sinä herättänyt minua — Herra Jeesus, kuinka hennoit olla herättämättä minua — minun sylissäni hänen olisi pitänyt kuolla, minut hän tunsi, eikä sinua — sinä et pitänyt lapsestasi, sinä. Näinkö pidät sanasi!"

"Ingunn —."

Mutta toinen kavahti pystyyn, nosti lapsen ruumiin korkealle päänsä yli molemmin käsin ja huusi ääneen. Sitten hän repäisi auki pukunsa edestä, rutisti pienen vainajan paljasta poveaan vasten ja heittäytyi sängylle lapsen yli.

Olavin tultua hetken kuluttua hänen luokseen ja koettaessa puhua hänelle, tämä työnsi häntä kädellään kasvoihin ja torjui hänet luotaan huutaen:

"En eroa enää milloinkaan Audunistani —."

Olav oli aivan neuvoton. Hän istui penkillä pää käsien varassa odottaen, eikö toinen tyyntyisi — kun Eirik tempasi oven auki ja syöksyi äitinsä luo ääneen itkien. Hän oli kuullut herätessään veljensä kuolemasta.

Ingunn nousi istumaan — lapsen ruumis jäi makaamaan pielukselle. Hän veti pojan itseään vasten, päästi hänet irti ja otti sitten hänen pienet, itkettyneet kasvonsa käsiensä väliin ja painoi omansa niitä vasten itkien yhä, mutta jo paljon hiljemmin.

* * * * *

Sinä päivänä, jolloin Audun kätkettiin maahan, oli hyvin kaunis sää.

Iltapäivällä Olav pujahti hautajaisvieraiden joukosta ja lähti alas uloimman pellon aidan luo. Meri läikkyi ja kimmelsi niin, että koko ilma näytti väräjävän siitä; pieni hyrsky Härän juurella hohti valkoisena ja raikkaana. Laiturilta levisi tänään niin hyvä ja voimakas tuoksu, ja siihen yhtyi lämmenneiden paasien ja mullan ja nuoren heinän lemu. Pienet rantalaineet vierivät lipisten takaisin pikkukivien lomitse, puroja lorisi ja juoksi kaikkialla ja Kverndalenista kuului joen kohina. Lepikkö oli ruskea kukista, ja vuorella kasvavat pähkinäpuut ripottivat keltaisia norkkoja maahan. Oli tulossa kesä.

Hän kuuli Ingunnin tulevan takanaan. Rinnakkain he seisoivat siinä aidan yli kumartuneina tuijottaen punaisenharmaata kalliota, jota aurinko paahtoi, sekä veden sinistä välkettä.

Olav tunsi äkkiä itsensä niin kumman kituvaksi ja ikävöiväksi. Kunpa saisi olla laivan kannella, merellä, missä joka puolella olisi vain vettä ja taivaanranta. Taikka kotona ylämaassa, missä mullan ja heinänjuuren ja metsän haju uhkui leveiltä vainioilta ja harjuilta, joita näkyi silmänkantamattomiin. Täällä oli liian ahdasta ja liian pientä, täällä sisävuonon ja näiden kapeiden sarkakaistaleiden ääressä yksinäisen lahden rannalla. Hän sanoi hiljaa:

"Älä sure Audunia, Ingunn. On parempi, että Jumala otti luokseen tuon viattoman karitsansa, joka ei ollut syntynyt muuhun kuin kantamaan kaikkien meidän syntiemme taakkaa."

Ingunn ei vastannut mitään. Hän kääntyi pois ja lähti menemään takaisin taloja kohti, hiljaa, kumarassa. Rakennusten luona Eirik tuli juosten häntä vastaan — ja Olav näki, miten äiti hillitsi häntä tarttuessaan hänen käteensä ja taluttaessaan hänet mukanaan pois.

XI

Toisena kesänä, vuosi Audunin kuoleman jälkeen, Olav ja Ingunn oli kutsuttu taikoihin erääseen taloon ylempänä rinteellä; heillä oli Eirik muassaan. Poika oli nyt seitsemän vuoden ikäinen ja hän yltyi helposti vallattomaksi silloin kun hänellä oli hauskaa.

Illalla, lopetettuaan työt, istui talkooväki mäellä sen rakennuksen lähellä, jolle oli pantu kattoa. Jotkut nuorista alkoivat silloin tanssia. Eirik ja pari muuta pikkupoikaa juoksentelivat meluten ympärillä; he olivat pyörällä oluesta — ja niin he juoksivat suoraan kohti tanssiketjua, tahtoen katkaista sen huutaen ja nauraen. He puikkivat vanhempien ihmisten välissä, tuuppivat milloin mitäkin ja keskeyttivät aikuisten puheet. Olav oli nuhdellut Eirikiä monta kertaa, lopuksi ankarasti — mutta se auttoi vain hetkeksi kerrallaan.

Ingunn ei ollut huomannut sitä — hän istui vähän kauempana seinän luona parin muun emännän kanssa. Yhtäkkiä Olav seisoi hänen edessään; hän tempasi Eirikin mukaansa ja nosti hänet kauluksesta ilmaan, niin että poika jäi riippumaan hänen kädestään kuin koiranpentu niskanahastaan. Olav oli punainen ja vähän päihtynyt — olut vaikutti häneen voimakkaasti silloin, kun hänen unettomuuskautensa oli kestänyt hyvin kauan.

"Pidä kurissa poikasi, Ingunn", sanoi hän vihaisesti ravistellen Eirikiä. "Minua hän ei tottele ellen lyö häntä — pidä sinä hänet, sinullehan hän kuuluu —."

Hän nakkasi pojan maahan, niin että tämä melkein tuupertui äitinsä syliin. Sen jälkeen Olav poistui taas.

Illalla, kun miehet aterian jälkeen istuivat tuvassa juomassa, alkoi joku kertoa satuja. Ja sira Hallbjørn kertoi Jøkulin tarinan:

"Rikas kauppias lähti kotoaan ja viipyi poissa kolme talvea. Mutta taisipa hän ihmetellä löytäessään kotiin tultuaan vaimonsa vuoteessa, kuukauden vanha poikalapsi vierellään. Mutta kauppamiehen vaimo oli kekseliäs ja ovela nainen ja sanoi:

"'Minulle on tapahtunut suuri ihme. Kaipasin sinua niin syvästi, oma mieheni, matkatessasi kaukana muilla mailla, että kun sitten eräänä päivänä tässä talvella seisoin tuvan ovella, ja jääpuikot riippuivat katon räystäältä, ja minä taitoin yhden sellaisen ja aloin imeä sitä, kaivaten sinua samalla palavimmalla halulla — niin tulin raskaaksi; päätä nyt itse, etkö sinä ole sen isä. Olen antanut hänelle nimen Jøkul!' [Jääpuikko.]

"Kauppiaan täytyi tyytyä tähän; hän puhelee nyt lempeästi hellälle vaimolleen ja näyttää iloitsevan suuresti pojastaan Jøkulista. Hän tahtoo aina pojan lähelleen kotona ollessaan. Ja kun tämä on kahdentoista vanha, ottaa isä hänet eräälle retkelleen. Mutta eräänä päivänä, kun he ovat keskellä meren selkää ja Jøkul seisoo laivan laiteen luona, menee kauppias hänen taakseen, kun ei kukaan huomaa, ja työntää pojan mereen.

"Tultuaan kotiin vaimonsa luo hän kertoo kasvot murheen murtamina, ääni itkun särkemänä:

"'Meille on tapahtunut suuri onnettomuus, ja raskas suru on tullut osaksemme, rakkaani — Jøkulia ei ole olemassa enää. Katso, kun olimme tyvenessä meren selällä ja päivä oli helteinen ja aurinko paahtoi, niin Jøkul poikamme seisoi kannella avopäin. Me pyysimme häntä kauniisti panemaan päähänsä lakin, mutta hän ei tahtonut — ja niin hän suli auringonpaisteessa, eikä hänestä jäänyt jäljelle muuta kuin märkä läntti —!

"Ja siihen täytyi vaimon tyytyä."

Kuulijat nauroivat makeasti tarinalle. Kukaan ei huomannut, että Olav Auduninpoika istui katsoen alas, punan kulkiessa laineina hänen kasvoillaan. Kuolemakseen hän ei olisi tohtinut katsoa penkille, missä hänen vaimonsa istui muiden emäntien keskellä. Yhtäkkiä siellä tuli levotonta — ja Olav hyppäsi yli pöydän ja raivasi itselleen tien läpi kokoon kerääntyneen naisparven. Hän nosti syliinsä vaimonsa, joka oli vaipunut maahan tainnoksissa, ja kantoi hänet raittiiseen ilmaan.

Eirik ei tiennyt mitään sen parempaa kuin saada seurata isää merelle, kun Olav souti selälle vetämään uistinta, kuten hän joskus teki ajan kuluksi, taikka sitten metsälle. Jälkeenpäin hän sitten aina meni kertomaan silmät säihkyen ja niin innokkaasti, että sanat menivät sekaisin ja hän änkytti kaikesta, mitä he olivat nähneet ja mitä hän oli oppinut isältään: hän osasi jo soutaa ja kalastaa, tehdä solmuja ja hoitaa köysiä, kuten merimiehet tekevät — pian hän saisi seurata isää ja miehiä todellisille kalaretkille. Hän oli tullut niin taitavaksi uistimen heittäjäksi — isä sanoi, ettei hän tiennyt ketään niin taitavaa.

Ingunn istui kuunnellen pojan juttelua neuvottomana ja kiusaantuneena. Tuo pieni, viaton poikaparka rakasti Olavia enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä. Oli kuin ei Olavin tylyys olisi pystynyt Eirikiin; hän sai lyhyitä vastauksia kaikkeen, mitä kyseli, ja viimeksi hänen käskettiin pitää suunsa kiinni. Olav nuhteli poikaa kylmästi, kun tämä tuli vallattomaksi ja villiksi, ja käski tuikeasti hänen puhua totta, silloinkin, kun äiti ymmärsi hänen vain muistavan väärin. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tätä miehelleen, puolustaa Eirikiä tai muistuttaa siitä, että Eirik oli vielä niin pieni —. Eikä hän uskaltanut sanoa miehelle, jota poika kutsui isäkseen, miten hellästi lapsi rakasti häntä. Hänen täytyi vain taivuttaa niskansa ja olla vaiti; ainoastaan ollessaan kahden poikansa kanssa hän uskalsi osoittaa tälle rakkauttaan.

Ingunn ei tiennyt Eirikin puhuvan totta ja Olavin huonon tuulen siitä syystä säikyttävän häntä vain vähäksi aikaa, voimatta vähentää hänen rakkauttaan isään. He tulivat paljon paremmin toimeen ollessaan kahden. Eirik oli silloin tottelevaisempi ja vähemmän levoton, ja vaikka hän oli innokas tekemään kaikenlaisia merkillisiä kysymyksiä, oli niissä sentään jotakin järkeä. Hän ahmi jokaisen isän sanan sekä silmillään että korvillaan, ja unohti siten koko lorunsa ja lörpöttelynsä. Ja tietämättään Olav lämpeni lapsen osoittamasta rakkaudesta; hän unohti aikaisemman, hetkittäisen vastenmielisyytensä ja iloitsi, kuten aina, kun joku oli osoittanut hänelle ystävyyttä, jota hänen oli niin vaikea pyytää itse. Ja näin hän taipui Eirikin puoleen tyynen hyväntahtoisesti, opetti pojalle aseitten ja työkalujen käyttöä aivan kuin leikillä toistaiseksi, hymyili Eirikin innokkaille kysymyksille ja puheli tälle, kuten kelpo isä pienelle pojalleen.

He pyysivät kalaa kalliokielekkeen alta Härän pohjoispuolella, ja Olav näytti pojalle ourua, missä vanhalla naarassaukolla oli pesänsä. Joka vuosi Olav otti sen poikaset — kaksi pesuetta vuodessa — ja koiraksen. Mutta heti kun koiras oli ammuttu, sai se uuden puolison, kertoi Olav; ja hän matki pojalle saukon piipitystä. Hän lupasi ottaa Eirikin mukaansa saukkoretkelle jonakin yönä, kun Eirik tuli isommaksi — aikaa isä ei voinut vielä määrätä.

Kerran kun he olivat isän metsämailla kokemassa pyydyksiä, johtui isä puhumaan _omasta_ lapsuudestaan Frettasteinissä, kun hän ja Eirikin äiti olivat olleet nuoria. "Sinun isoisäsi", sanoi hän kertoessaan jotakin Steinfinnistä, hymyillen itsekin kertomalleen Eirikin nauraessa täyttä kurkkua. — "Kerran olin narrannut mukaani Hallvardin, sinun enosi — hän oli silloin aivan pieni, ymmärrätkö, mutta minä olin siitä huolimatta vienyt hänet rantaan, missä meillä oli vene, jota soudimme —." Silloin Eirik sanoi jotakin Bergin Torasta; hänet hän muisti. Olav vaikeni, vastasi hajamielisesti pojan jatkuviin kyselyihin — ja käski hänen viimein olla vaiti. Hänestä tuntui kuin kaikki taas olisi yhtäkkiä ollut harmaata.

Mutta heti kun Olav oli omien miestensä parissa joko laiturilla tai ylhäällä kartanolla ja Eirik hääri heidän joukossaan, tuli hän kärsimättömämmäksi poikaa kohtaan. Eirik oli sellainen, että mitä enemmän ihmisiä hän näki ympärillään, sitä villimmäksi ja vallattomammaksi ja tottelemattomammaksi hän tuli. Miehiä huvittivat pojan elkeet, mutta he huomasivat isännän paheksuvan sitä, että he nauroivat lapsen jutuille, ja heistä Olav oli liian lyhytnokkainen ja ankara ainoalle pojalleen.

Mutta varsinkin äidin ollessa läsnä Olav oikein tunsi ärtyvänsä sietämättömän vihaiseksi pojalle. Silloin hänen olisi monesti tehnyt mieli mukiloida tätä oikein perin pohjin, kitkeä hänestä kaikki hänen huonot tapansa.

Ja sitten Ingunn kiihotti hänet umpeaan närkästykseen muka kasvattaessaan poikaa — tämän oli oltava hiljaa ja ihmisiksi, sanoi hän ankarasti. Olav tiesi näet hyvin, että tuskin hän oli kääntänyt selkänsä heihin päin, kun tämä ryömi vaikka polvillaan ollakseen Eirikin mieliksi. Hän huomasi, miten syvästi vaimo epäili hänen mielenlaatuaan poikaa kohtaan; hän vaani ja väijyi salaa, kun Olav ryhtyi toimittamaan jotakin Eirikin kanssa. Olav tiesi, ettei hän ollut milloinkaan tehnyt tälle mitään pahaa — kuria hänen toki täytyi saada antaa silloin, kun poika sitä tarvitsi. Ingunn itse kiihotti hänen kärsimättömyyttään, mutta Olav oli tottunut elämänsä ajan hillitsemään itsensä, kun oli kysymys hänestä — ja lisäksi hän oli viime vuosina ollut sairas, onnen hylkäämä raukka, joten hänen täytyi olla kaksin verroin varovainen, ettei tekisi tälle sen pahempaa. Kun Ingunn siis koetteli liiaksi Olavin kärsivällisyyttä, sai Eirik enimmäkseen kokea sen.

Poika oli tullut miehen ja vaimon väliin ja hän oli ensimmäinen aihe, joka erotti heidän mielensä toisistaan toden teolla. Olavin oli täytynyt paeta maasta, leikkisiskonsa luota, heidän ollessaan nuoria — ja hän oli tavallaan ymmärtänytkin Ingunnin joutuneen harhateille juuri siksi, että hänen oli täytynyt jättää hänet yksin niin pitkäksi aikaa. Hänen niskoilleen oli tullut sälytetyksi liian raskas taakka, kun hänen oli täytynyt turvautua uudelleen vihastuneisiin sukulaisiinsa, jotka eivät pitäneet häntä muuna kuin tottelemattomana ja kunniattomana naisena. Nuori ja heikkorakenteinen ja arka hän oli — mutta hän ei ollut sitä maata, että hän olisi ollut uskoton miehelle, jonka pöytä- ja vuodetoveri hän oli — sen hän tiesi. Hän oli tuntenut Teitin olleen vain onnettoman sattuman tuoman — ja kun hän raivasi tieltään tuon viattoman veijarin, oli hän tehnyt sen enemmän siksi, että hänestä olisi ollut mahdottoman monimukaista päästä eroon onnettomuudesta niin kauan kuin tämä oli elossa ja saattoi hölpöttää totuutta joka paikassa, kuin siksi, että hän olisi tuntenut Teitin pettäneen hänet. Mutta tapon täytäntöön panokaan ei voinut helpottaa paljon hänen mielensä tuskaa. Hänen kostonjanoaan tuhoutuneen onnen takia ei tuo vaivainen ruumis tunturituvalla ollut voinut ravita suuresti.

Nyt Olav näki Ingunnin rakastavan lasta ja aavisti, miten usein tämä toivoi häntä tieltään, että hän saisi vapaasti tuhlata rakkauttaan Eirikille — kuten annetaan salaa apua lainsuojattomalle ystävälle talon isännän tietämättä.

Ja rinnan tuon katkeruuden ja rauhattomuuden kanssa heräsi Olavin mielessä ja veressä aivan kuin hänen nuoruutensa vaistojen haamu hän kaipasi Ingunnin omistamista sillä tavoin kuin hän oli omistanut tämän ennen maailmassa, kun he olivat nuoria ja terveitä, ja huolista ja jännityksestä huolimatta olivat löytäneet onnen toistensa syleilyssä. Täydelleen Olav ei ollut unohtanut tuota aikaa — muisto Ingunnin suloisesta hempeydestä oli lisännyt hänen säälinsä tuskalliseksi hellyydeksi — tuo kuihtunut olento, johon hän oli sidottu, oli sen viehkeän, hyödyttömän Ingunnin varjo, jota hän oli rakastanut kerran; ja hänen tahtonsa suojella häntä oli nyt yhtä kiihkeä ja kestävä kuin hänen tahtonsa silloin puolustaa oikeuttaan vaimoonsa.