Part 40

Näin kertoi Olav Auduninpoika. Mutta ihmiset ihmettelivät. Ehkä ei ollut niinkään varmaa, että Olav oli ottanut vaimonsa luokseen vapaasta tahdostaan, vaan oli ollut pakoitettu naimaan tämän Steinfinnin käskystä peräti nuorena ja Steinfinn Torenpojan holhouksen alaisena. Ehkä hän oli koettanut riistäytyä irti avioliitosta, johon hänet oli määrätty lapsuudessa. Ne, jotka olivat voineet seurata hiukan heidän yhteiselämäänsä — heidän palvelijansa ja emännät, jotka olivat olleet talossa Ingunnin maatessa lapsivuoteessa — kertoivat mitä tiesivät. Olav kuului kyllä olevan tavallaan hyvä vaimolleen, mutta hän oli nyreä ja vähäpuheinen kotonaankin; saattoi kulua päiviä, ettei hän sanonut yhtään sanaa vaimolleenkaan. Ingunn ei näyttänyt milloinkaan iloiselta, eikä se ihme ollutkaan — eläessään tuon pökkelön rinnalla, alati sairaana, synnyttäen kuolleen lapsen toisensa perästä.

* * * * *

Eräänä päivänä tuli uusi pappi, sira Hallbjørn Hestvikeniin.

Hän oli jotakuinkin nuori mies, pitkä ja solakka, hyvin kaunis kasvoiltaan, mutta punatukkainen, ja hän oli ihmisten mielestä ylpeän näköinen. Hän oli joutunut epäsuosioon hyvin lyhyessä ajassa. Tuskin hän oli tullut seudulle, kun hän oli ruvennut riitelemään milloin kenenkin kanssa kirkon omaisuudesta, pappilan vuokramaan saatavista, vanhoista sopimuksista, joita sira Benedikt oli solminut talonpoikien kanssa, mutta joita uusi pappi väitti laittomiksi. Sekä Hovedøenin munkkiluostarilla että Nonneseterin nunnaluostarilla oli maita ja taloja pitäjässä, samoin monilla Oslon kirkoilla ja hurskailla laitoksilla. Näiden hoitajat olivat enimmäkseen ymmärtäväisiä ja hyväätarkoittavia miehiä, jotka elivät sovussa laaksolaisten kanssa: moni heistä oli ostanut itselleen viimeisen lepopaikan jostakin luostarista, ja kun joku Hovedøenin munkeista sattui itse tulemaan tiloilleen, kerääntyivät ihmiset pitkien matkojen takaa kuulemaan heidän toimittamaansa messua kappelissa. Sira Hallbjørn riitaantui nyt pian luostariväenkin kanssa. Sitä vastoin hän suosi erikoisesti erään uuden, äskettäin maahan perustetun munkkikunnan munkkeja: nämä kulkivat paljasjaloin, säkin- ja tuhanvärisiin kaapuihin puettuina, ja heidän erikoishyveitänsä tuli olla nöyryys, hiljaisuus ja tyytyväisyys — sanottiinpa, että noiden munkkien täytyi kerjätä jokapäiväinen leipänsäkin vaeltaessaan ympäri maata opettamassa köyhille ja rikkaille totista jumalanpelkoa; ja jos heille jäi jotakin tähteeksi pussiinsa iltamessun jälkeen, täytyi heidän jakaa se köyhille sekä alkaa vaelluksensa seuraavana aamuna yhtä köyhinä taas. Sira Hallbjørn ei itse ollut vähänkään nöyrä ja hiljainen, vaan ylpeä suvustaan — hänen tiedettiin olevan suurta sukua Valdresista — eikä hän ollut sopiva opettamaan rahvaalle jumalanpelkoa, sillä hän oli niin oppinut ja puhui niin mutkallisesti, ettei näillä ollut suurta hyötyä hänen puheestaan. Mutta hän ei tiennyt miten kiittää noita kerjäläismunkkeja, minoriitteja, joiksi he itseään nimittivät, ja hän oli ikään kuin heidän suojelijansa, antoi suuria lahjoja taloon, jota he rakensivat itselleen kaupunkiin ja kehotti seurakuntalaisiaan tekemään samoin. Mutta ihmiset huomasivat sen tapahtuvan siksi, että herttua suosi suuresti näitä uusia munkkeja, piispan ja useimpien kaupungin pappien ja oppineiden vastustaessa heitä ja pitäessä tuon munkkikunnan sääntöä vaarallisena ja epäviisaana. Ja he tiesivät senkin, että sira Hallbjørn oli lähetetty tänne siksi, että hän, joka syntyperänsä ja harvinaisen oppineisuutensa tähden näkyi aiotun kirkon korkeimpiin virkoihin, oli saanut vastaansa piispan ja koko Oslon tuomiokapitulin, koska hän oli niin ylpeä ja riitaa rakentavainen ja luuli tietävänsä ja ymmärtävänsä kaiken paremmin kuin kukaan muu. Mutta sen pahempaa he eivät voineet tehdä hänelle kuin karkottaa hänet tähän hyvään seurakuntaan — hänen vaelluksensa oli nuhteeton kaikessa muussa, hän oli ollut monet vuodet vieraissa maissa ja tunsi lain ja oikeuden pilkulleen, vanhimmista ajoista nykyhetkeen asti.

Hän tuli nyt Hestvikeniin kysyäkseen, mitä Olav tiesi lohikalastusoikeudesta Hudrheimin puoleiseen pieneen jokeen. Olav ei tiennyt paljon — talon, jolle tuo oikeus kuului, oli hänen isoisänsä myynyt vävylleen, ja sen jälkeen se oli jaettu ja joutunut moniin käsiin. Hän huomasi sira Hallbjørnin harmistuvan, kun hän ei tiennyt enemmän tuosta asiasta. Kuitenkin hän kysyi, papin istuessa ruoalla, voiko tämä selittää hänelle asian, joka painoi raskaasti hänen mieltään. "Se koskee poikiani", Olav sanoi.

Asia oli semmoinen, että hän oli kuullut lapsen, jonka isä siittää ollessaan henkipatto, olevan vailla lain ja oikeuden turvaa, vaikka sen äiti olisi maanpakolaisen aviovaimokin.

"Ei suinkaan", sanoi sira Hallbjørn heiluttaen kättään. "Sinulle on puhuttu sudenpennusta — siksi entiseen aikaan kutsuttiin maasta ajetun miehen lapsia. Tuo mies katsottiin siihen aikaan kuolleeksi mieheksi, ja hänen talonsa jaettiin ja vaimoa pidettiin leskenä; ja jos hän sitten sai armahduksen, täytyi hänen kosia uudestaan vaimoaan tämän sukulaisilta ja viettää uudet häät. Mutta eihän tuollainen tapa sovellu kristityssä maassa — siellä ei mikään synti eikä mikään laki voi rikkoa miehen ja naisen aviosidettä."

"Vaimoni sukulaiset eivät tunnustaneet lailliseksi avioliitoksi sitä, mitä välillämme oli ollut nuorina ollessamme", kertoi Olav. "Minä en saanut häntä hänen sukulaisiltaan ennen kuin Eirikin syntymän jälkeen."

"Ei sinun tarvitse huolehtia siitä nyt enää. Olipa poika syntynyt aviossa tai ei, on hänellä nyt täydet aviolapsen oikeudet, kun te olette naimisissa vaimosi sukulaisten luvalla; eikä kukaan voi riidellä sinun kanssasi siitä, onko avioliitto luvallinen."

"Onko siis varma", kysyi Olav, "ettei Audun voi koskaan ruveta vaatimaan Eirikin esikoisoikeutta?"

"On", sanoi pappi varmasti.

"Niin no, tahdoin vain saada selvän tästä asiasta."

"Sehän on luonnollista", sanoi sira Hallbjørn.

Ja Olav kiitti häntä tiedosta.

* * * * *

Äidin pysyessä sisällä Eirik alkoi puhua jostakin Tøtrabassasta. Ensin aikuiset luulivat hänen tarkoittavan sillä jotakin kerjäläiseukkoa — niitä kävi talossa tavallista enemmän nyt, kun heillä oli niin runsaasti ruokaa ja juomaa.

Niin, Tøtrabassalla oli reppu, sanoi Eirik. Mutta toisena päivänä hän sanoi Tøtrabassan käyneen talossa ja leikkineen hänen kanssaan riihen takana. Siellä oli pieni maakuoppa, jossa hänen oli tapana oleksia leikkikaluineen. Tøtrabassa oli pikku tyttö. Kukaan ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota asiaan, sillä kaikki olivat tottuneet kuulemaan Eirikin höpisevän niin paljon ihmeellistä.

Mutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi kertoa yhä useammista leikkikumppaneista, joilla kaikilla oli hyvin merkilliset nimet: Tatragaura, Silvarp, Skolorm, Dølvandogg ja Kolmurna sininen — ja oli vaikea tietää, olivatko nämä miehiä vai naisia, aikuisia vai lapsia.

Nyt alkoi talon väki huolestua. Sattui vielä niin, että erään talon väki lähti miehissä kotoaan ja asumasijoiltaan pienintä lasta myöten ja asettui asumaan metsään; ei tiedetty, lähtivätkö he jotakin käräjäasiaa karkuun vai köyhyyskö heidät karkotti ihmisten ilmoilta, niin että he mieluummin oleksivat metsässä, ainakin kesäiseen aikaan, kuin joutuivat maasta pois. Juuri samoihin aikoihin Hestvikenistä katosi lihava lammas, jota oli pidetty kotinurmella; ja nyt miehet arvelivat noiden Eirikin ystävien olevan samanlaisia metsänkiertäjiä, jotka elivät parhaastaan varkaudella ja näpistelyllä. Pidettiin silmällä, kun Eirik leikki kuopassaan, tuliko hänen luokseen tuntemattomia lapsia tai aikuisia. Mutta kukaan ei nähnyt mitään. Ja lampaanraato nousi vedenpintaan eräänä päivänä — eläin oli suistunut alas vuorelta.

Nyt ruvettiin Hestvikenissä pelkäämään toden teolla. Tämä näytti jo maahisväen toimilta. Kysyttiin Eirikiltä, tiesikö hän, mistä nuo olennot tulivat. Tuolta kallion alta, sanoi tämä. Mutta nähdessään, miten toiset pelästyivät, hän aivan kuin itsekin kauhistui. Ei, ne tulivat kaupungista, paransi hän — ne ajoivat reellä. Tai ehkä ne tulivat purjelaivalla, oikaisi hän taas, kun Olav sanoi, etteihän kukaan voinut tulla reellä Oslosta, kun oli kesä; ei semmoista lorua uskonut kukaan. Mutta kyllä ne tulivatkin metsästä — ne asuivat metsässä, oli Tatragaura sanonut. Nykyään hän puhui eniten Tatragaurasta.

Ingunn oli aivan suunniltaan epätoivosta. Nuo olivat kai samoja pahoja henkiä, jotka olivat hävittäneet talosta kaiken onnen, sukupolvi sukupolvelta; nyt ne tahtoivat varmaan hänen lapsiaan. Eirik suljettiin miesten tupaan ja häntä vartioitiin siellä — tämän puhuessa lakkaamatta oudoista ystävistään, kunnes äiti näytti olevan menettämäisillään järkensä pelosta. Hän vaati Olavia hakemaan pappia.

"Ethän sinä vain narraile, Eirik?" kysyi Olav ankarasti eräänä päivänä, kun hän oli kuunnellut sivusta Eirikin vastailua äitinsä hätääntyneisiin kysymyksiin.

Eirik katsoi ihmeissään ja kauhistuneena isäänsä ruskeine silmineen ja ravisti kiihkeästi päätään.

"Sillä katsohan, jos minä huomaan sinun puhuneen valhetta, poika, niin sinun käy huonosti."

Eirik katsoi taas isäänsä ihmetellen, aivan kuin ei olisi käsittänyt.

Mutta Olav oli ruvennut epäilemään, että kaikki oli vain pojan omaa keksintöä — vaikka sekin näytti hänestä mahdottomalta, sillä hän ei voinut käsittää, minkä tähden tämä olisi levitellyt noin turhia ja järjettömiä valheita. Ja kun Olav seuraavana päivänä lähti apumiehen kera niittämään heinää kuopan alapuolella olevalta rinteeltä, otti hän Eirikin mukaan, luvaten pitää poikaa koko ajan tarkasti silmällä.

Olav teki niin, kävi katsomassa poikaa tuon tuostakin. Eirik leikki hiljaa ja kiltisti ylhäällä kuopassaan, leikkikaluinaan sorakiven kappaleita ja näkinkenkiä, joita soutumiehet olivat antaneet hänelle. Hän oli ihan yksin koko ajan.

Kun Olavin renki ja naiset lähtivät murkinoimaan, tuli Olav Eirikin luo ja sanoi: "No, eiväthän Tøtrabassa ja Skolorm ja nuo toiset tulleetkaan sinun luoksesi tänään?"

"Tulivat ne", sanoi Eirik säteillen ja alkoi kertoa, mitä he olivat leikkineet tänään.

"Nyt sinä valehtelet, poika", sanoi Olav ankarasti. "Olen katsonut tänne koko ajan, eikä täällä ole ollut ketään."

"Ne juoksivat pakoon, kun sinä tulit, sillä ne pelkäsivät viikatettasi."

"Minne ne sitten menivät — minne ne juoksivat?"

"Kotiinsa kai."

"Kotiinsa — missä niiden koti on?"

Eirik katsoi isäänsä miettivästi, aivan kuin hiukan peloissaan. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kysyi innokkaasti: "Mennäänkö me sinne, isä?" ja hän ojensi kätensä.

Olav ripusti viikatteensa oksalle ja sanoi: "Mennään sitten."

Eirik talutti hänet kartanolle, ulos pihasta ja edelleen rakennusten länsipuolella olevia kalliopaasia kohti, mistä näkyi vuonolle.

"Ne ovat varmaan tuolla", sanoi hän osoittaen alus rantaan syvällä heidän allaan.

"En minä näe ketään", sanoi Olav tuimasti.

"Eivät ne olekaan _siellä_ — nyt minä tiedän, _missä_ ne ovat." Eirik kääntyi ensin takaisin kartanoa kohti, — mutta sitten hän alkoi kulkea polkua alas laiturille. "Nyt tiedän, nyt tiedän", riemuitsi hän hyppien ja tanssien, jääden aina väliin odottamaan isäänsä; sitten hän taas juoksi edelle, pysähtyi odottamaan ja tarttui isänsä käteen, vetäen tätä mukanaan alaspäin.

Näin hän kulki edeltä ulommaisten venekotien luo. Olav ei käyttänyt niitä juuri milloinkaan — Hestvikenissä ei nyt ollut niin vilkasta. Keväällä ainoastaan, ennen Olavin Ristinmessu-matkoja Osloon, hänen oli tapana säilyttää osa talvivaroistaan täällä. Kota oli nyt lukitsematon ja tyhjä. Eirik veti isänsä sisään.

Meri loiskui ja pulahteli tukipaalujen välissä kodan lattian alla. Se oli harva, ja seinät hatarat, ja veden välke kuvastui keinuvina valojuovina seinillä ja katossa. Eirik haisteli kodan hajua, ja hänen kasvonsa säihkyivät jännityksestä. Hän katsoi odottavasti hymyillen isäänsä ja talutti hänet varpaillaan hiipien nurinkäännetyn vanhan tynnyrin luo, jossa Olavilla oli tapana säilyttää nahkoja.

"Tässä", hän kuiskasi ja istui kykkysilleen. "_Tämän sisällä_ ne asuvat. Näetkö niitä — raot ovat nyt taas niin suuria, muuten olisimme voineet nähdä paremmin; ne istuvat syömässä — näetkö?"

Olav käänsi tynnyrin ja potkasi sitä niin, että se vieri kauas. Sen alla ei ollut mitään muuta kuin vähän roskia. Eirik katsoi ylös hymyillen, aikoen sanoa jotakin — sitten hän huomasi isänsä ilmeen ja jäi seisomaan vaiti suu ammollaan. Kirkaisten hän kohotti kätensä kuin lyöntiä torjuakseen, puhjeten sydäntäsärkevään itkuun.

Olav antoi kätensä vaipua — hän tunsi, ettei hän voinut lyödä poikaa. Tämä oli niin tuiki pienen ja kurjan näköinen seisoessaan siinä itkien, että isää hävetti. Ja niin hän vain poisti tämän kädet silmiltä, veti lapsen mukanaan hylkytavaralaatikon luo ja istuutui sen päälle pitäen Eirikiä edessään.

"Minä huomaan, että olet sittenkin valehdellut — joka sana, minkä olet puhunut noista vieraistasi, on ollut valhetta — eikö ole, vastaa!"

Mutta Eirik ei vastannut, tuijotti vain isänsä silmiin hurjistuneen näköisenä — eikä näyttänyt ymmärtävän mitään.

Lopulta Olavin täytyi nostaa poika syliinsä saadakseen hänen katkeran itkunsa taukoamaan. Hän sanoi yhä uudestaan ja uudestaan, ettei Eirik saanut puhua milloinkaan sellaista, mikä ei ollut totta, muuten hän saisi vitsaa — mutta hän puhui nyt paljon lempeämmin, silittipä aina väliin pojan päätäkin. Eirik hiipi aivan isäänsä kiinni ja tarttui hänen kaulaansa.

Mutta hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta — Olav näki sen niin selvästi, että häntä oikein puistatti. Poika, jota hän tässä piteli sylissään, tuntui hänestä niin vieraalta ja kummalliselta — mitä Herran nimessä hänelle oli tapahtunut, kun hän oli voinut ruveta keksimään näitä valheita; tämä tuntui Olavista niin käsittämättömältä, että hän epäili, oliko poika edes täysijärkinen.

Ingunn pysytteli sisällä lähes yhdeksän viikkoa lapsivuoteen jälkeen. Hän ei ollut erikoisen sairas eikä heikko, vaan näytti paremminkin viihtyvän niin hyvin tuossa ahtaassa tuvassa, missä kaikki mitä tehtiin tapahtui vain hänen ja kapalolapsen tähden ja minne ei tunkeutunut ulkomaailman häiritseviä asioita. Ja niin hän loikoi nauttien tästä uudesta onnesta — vauvasta, joka oli hänen rinnoillaan ja Eirikistä, joka juoksenteli hänen luonaan pitkin päivää. Lopulta Olav alkoi käydä kärsimättömäksi — he olivat eläneet yhdessä niin monta kovaa vuotta, ja Ingunn oli koko ajan turvautunut häneen. Nyt hän oli onnellinen ja terve, olipa alkanut uudelleen kukoistaakin, — ja sitten hän sulkeutui aivan erilleen lapsineen. Mutta Olav ei antanut kenenkään huomata mitään.

Viimeinkin, Laurinmessun jälkeisenä sunnuntaina, hän lähti kirkkoon. Eirik nukkui kirkkomiesten lähtiessä kotoa aamun sarastaessa, mutta oli pihalla näiden palatessa takaisin.

Seudulle oli tullut uusi tapa — vaikka kaikki eivät pitäneet siitä, kutsuivatpa sitä Jumalan pilkaksikin. Se oli sellainen, että nuoret naiset, jotka olivat kirkotettavana ensimmäistä kertaa, varsinkin jos lapsi oli poika, käyttivät sinä päivänä otsavannettaan, korkeasukuisten neitojen kunniakorua, kruununa hunnun päällä.

Ingunn oli kiinnittänyt valkoisen silkkihuntunsa kultaisella otsarivallaan, ja hänellä oli yllään punainen pukunsa ja sininen kultasolkinen viittansa.

Olav nosti vaimonsa hevosen selästä, ja Eirik tuijotti lumoutuneena äitinsä ihanuutta. Tämä näytti paljon pitemmältä tuon loistavan komeuden keskellä, hopeavyö hoikan vyötäisensä ympärillä, ja hän liikkui notkeana ja hentona, kepeästi kuin lintu.

"Äiti!" huudahti Eirik kasvot loistaen: "Sinähän olet sittenkin Huora!"

Samassa tuokiossa iski isä hänen olkaansa; ja hän sai nyrkiniskun leukapieleen, niin että kaikki mustui hänen silmissään. Ja sitten sateli iskuja tuhkatiheään, niin ettei lapsi edes ennättänyt huutaa välillä — hänen kurkustaan kuului vain käheää vinkunaa — kunnes Una Arnentytär juoksi väliin ja tarttui sukulaistaan käsivarteen.

"Olav, Olav, hillitse toki itsesi — poikahan on niin pieni — oletko sinä järjiltäsi, kuinka voit lyödä noin kovaa!"

Olav päästi lapsen. Eirik pudottautui selälleen mäkeen; siinä hän makasi, läähätti ja hönki mustansinisenä kasvoiltaan. Tajuttomuutta se ei ollut — poika käyttäytyi puolittain tahallaan kuin olisi ollut kuolemankielissä. Una kumartui hänen ylitseen ja nosti hänet syliinsä; silloin lapsi rupesi itkemään.

Olav kääntyi vaimoaan kohden — vielä vavisten. Ingunn seisoi kokoonlyyhistyneenä; hänen silmänsä, sieraimensa, avonainen suunsa olivat kuin kuolleella. Olav nauroi kovasti ja vihaisesti — sitten hän tarttui vaimoaan käsivarteen ja veti hänet isoon tupaan, mihin neidot juuri olivat kantamassa pitoruokia.

Saattueesta ei kukaan ollut kuullut mitä lapsi sanoi, mutta kaikki ajattelivat samaa — olipa hän sanonut mitä tahansa, niin oli ollut ilkeää nähdä isän pieksävän pientä poikaansa niin kovakouraisesti. He istuivat pitkin penkkejä odottaen ruoalle kutsua, ja kaikkien oli paha olla.

Pitkän ajan kuluttua tuli Una Arnentytär sisään kantaen Eirikiä käsivarsillaan. Hän laski pojan isän polvien eteen sanoen:

"Eirik lupaa, ettei hän ole tekevä toiste sinun mieltäsi vasten, Olav — sano pojallesi, ettet enää ole vihainen hänelle."

"Onko hän sanonut sinulle, miksi minä kuritin häntä", kysyi Olav katsettaan nostamatta.

Una pudisti päätään.

"Poika raukka on itkenyt niin, ettei hän ole saanut sanaa suustaan."

"Et saa enää milloinkaan sanoa sitä sanaa, Eirik", sanoi Olav hiljaa, mutta kiivaasti, "et _milloinkaan_ — ymmärrätkö?"

Eirik hytki vieläkin aivan kuin kouristuksessa. Hän ei sanonut mitään, vaan tuijotti isäänsä ymmärtämättä ja peloissaan.

"Et saa sanoa milloinkaan sitä sanaa", uudisti isä, laskien kätensä raskaasti pojan olkapäälle, kunnes tämä nyökkäsi. Mutta sen jälkeen Eirikin katse liukui ikävöivästi ruokapöytään, joka nyt notkui, monenlaisista herkuista.

Sitten kaikki kävivät syömään.

* * * * *

Eirikin oli määrä nukkua Torhildin tuvassa tänä yönä, kun talossa oli niin paljon vieraita. Illalla, kun hän oli menossa sinne, tuli isä hänen perästään pihalle. Eirik seisahtui silmänräpäyksessä ja alkoi vavista — sitten hän katsoi ylös kuin hengenhädässä.

"Kuka on opettanut sinulle tuon ruman sanan — äidistäsi?"

Eirik katsoi peloissaan ylös, ja itku alkoi purkautua esiin. Olav ei voinut saada mitään vastausta kysymykseensä.

"Älä sano sitä _milloinkaan_ enää! — ymmärrätkö, ei _milloinkaan_". Olav silitti pojan päätä — ja näki häpeissään Eirikin toisen posken olevan aivan turvonneen ja punaisen.

* * * * *

Poika oli juuri nukkumaisillaan, kun hän huomasi jonkun kumartuvan ylitseen — se oli äiti; hänen kasvonsa olivat tulikuumat ja itkusta märät.

"Eirik, lapseni — kuka on sanonut sinulle, että äitisi oli — huora?"

Poika selvisi samassa kokonaan.

"Oletko sinä sitten Huora?"

"Olen", kuiskasi toinen.

Eirik heittäytyi hänen kaulaansa, puristautui hänen rintaansa vasten ja suuteli häntä.

X

Sinä vuonna syksy tuli aikaisin. Mikonmessun aikoihin se alkoi rajuilmoilla, ja sen jälkeen satoi ja tuuli aamusta iltaan, niitä päiviä lukuun ottamatta, jolloin myrskysi niin ankarasti, etteivät pilvet voineet laskea alas sadetta. Tätä ilmaa kesti seitsemän viikkoa.

Hestvikenissä vesi nousi yli laiturien. Eräänä yönä meri vei paalut uloimman ranta-aitan alta; kun miehet tulivat rantaan aamuhämärissä, näkivät he tuon vanhan rakennuksen ajautuneen rantaan ja kääntyneen etukeikalleen, niin että takaseinä oli vuorta vasten ja etuseinä vuonolle päin, vajonneena veden alle rintapieliä myöten. Se keikkui kovassa aallokossa kuin kiinni kytketty vene, ja joka kerran, kun aalto nosti sen harjalleen ja laski sen alas, kuohui vesi koskena hylyn kaikista rakosista, varsinkin suuaukosta. Se muistutti juopunutta, joka makaa veneen laidan yli kumartuneena, oksentaen mereen, tuumi Anki.

Miesten täytyi nyt koettaa saada piiluilla, kekseillä ja köysillä hylky irrotetuksi ja raahatuksi erilleen, muuten oli pelättävissä, että se viskautui laituria ja sitä aittaa vasten, missä Olav säilytti kesän aikana kokoamansa suolan ja kalan — ei niitä tosin ollut kovin paljon, sillä viimeinen syyskalastus oli tuottanut vähän. Ponnistellessaan Olav satutti pahasti oikean käsivartensa.

Hän ei huomannut sitä ensin paljonkaan taistellessaan aaltoja ja tuulta vastaan, joka oli niin ankara, että miesten täytyi tosinaan painautua kallioita vasten. Mutta noustessaan hämärässä taloa kohden hän tunsi käsivarttaan vaivaavan ja kivistävän, kun hän liikutti sitä. Hänen sulkiessaan tuvan ovea tarttui tuulispää siihen takaapäin niin, että ovi paiskautui kiinni ja työnsi Olavin kerallaan sisään, kipeän käden jännittyessä mitä pahimmin ja Olavin tuupertuessa yli kynnyksen ja kaatuessa suulleen tuvan lattialle. Hänen täytyi saada apua voidakseen riisua läpimärät kalavaatteensa, ja Torhild pani käden siteeseen.

Tuvassa oli sietämätöntä sinä iltana. Huone oli täynnä savua, sillä kukaan ei uskaltanut avata ovea tai räppänää tässä ilmassa. Savu kirveli silmiä ja ahdisti henkeä. Ja kun miesten märät vaatteet lisäksi alkoivat höyrytä orrella, tuli ilma niin paksuksi, että sitä olisi voinut leikata veitsellä.

Ingunn oli kamarissa molempien lasten kanssa — siellä oli vähemmän savua, mutta niin kylmä, että heidän täytyi kömpiä sänkyyn. Miehet lähtivät ulos heti syötyään. Olav heitti pari taljaa ja pielusta lattialle lieden viereen ja paneutui siihen pitkäkseen päästäkseen haistelemasta savua.

Hänen käsivartensa oli nyt paisunut. Hänen kasvojaan poltti tuulesta tultua ja hänen päätään ja ruumistaan kuumotti; mutta väliin häntä puistatti vilunväristys. Kuumehoureessaan hän kuuli tuulen synnyttämiä erillisiä ääniä — se vinkui nurkissa, romisutti jossakin rempallaan olevaa luukkua — ja väliin hän erotti talon takana kallioharjalla olevan metsän kohinan. Synkimmin jymisi raivoava meri — hän oli kuulevinaan makuultaan aaltojen syöksyn kalliota vastaan, jolla rakennukset seisoivat, aivan kuin tuo jymy olisi tullut alhaalta, läpi kiven.

Hän makasi puolihorroksessa nähden mahtavien, valkoharjaisten laineiden vyöryvän rantaan tummina liejusta ja ryönästä. Sitten hän oli taas kiipeävinään märkää, kallioista rinnettä ylös käsin ja jaloin, keksi allensa painettuna, kädessä köysi, jolle hän koetti löytää kiinnityskohtaa vuorenhalkeamasta. Meren kuohu, tiheä kuin sade, pirskui hänen päälleen tänne asti. Samassa repesivät mustat pilvet messinginkeltaisille raidoille — ja syvälle hänen alleen, sinne missä musta, kuohuva meri näytti kuin kupin sisukselta, lankesi yksinäinen päivänsäde, välkkyen kiitävillä aalloilla.

— Sitten ilmestyi toinen näky hänen suljettujen luomiensa eteen — iso kuuran peittämä suo, ruohot ja kanervat valkeassa huurteessa. Aamu-usvan läpi kajasti valoa, ja hän saattoi huomata, että aurinko päivemmällä tunkeutuisi sen läpi. Parempaa ilmaa ei saata toivoa ratsastaessaan metsälle haukan ja koirien kera: suon silmät ja hetelammet ovat tumman, kiiltävän jääkuoren peittämät, jossa on pieniä, vaaleita ilmakuplia, ja ne särkyvät ritisten. Lehdot ovat valjenneet ja kaikuvat äänistä, sillä puut ja pensaat seisovat paljaina ja varisseet lehdet loistavat maassa, mutta kuusimetsä seisoo mustana ja tuoreena kuuran sulattua — ja on jännittävää nähdä, lähteekö lintu lentämään metsään, vaiko yli soiden ja jäätyneiden vesien.

Ainoa haukka, jonka hän enää omisti, istui miestentuvan orrella kipeänä ja jalat punaisina, eikä sen hengityskään ollut tavallinen. Sitä ei ollut hyvä lopettaa nyt — vaikkei se kelvannut enää metsästykseen. Ja rotuhaukkansa hän oli menettänyt syksyllä.

Nyt Audun taas inisi — Ingunn kuului tuudittavan sitä tuolla sisällä vähän aikaa.

Torhild Bjørnintytår tuli isännän luokse ja levitti peitteitä hänen ylleen. Olav aukaisi silmänsä — hän näki paikaltaan tytön voimakkaan vartalon liikkuvan lieden punaisen hehkun valossa. Torhild hääri hiljaa — muutteli orsilla olevia vaatteita.

"Etkö sinä nuku, Olav — onko sinulla jano?"

"On. Kiitos, tahtoisin mieluummin vettä."