Part 39

Eirik ei joutunut metsään muulloin kuin silloin kun Hallveig vei hänet kirkkoon. Silloin he ajoivat metsän läpi kauas, kauas alas laaksoon. Ja siellä he tulivat uuteen maailmaan, joka oli vielä vieraampi ja unenomaisempi. Kellon ääni, joka kaikui ja jylisi halki suurten, aukeiden peltojen, joiden keskellä näkyi isoja rakennuksia — kirkonmäkiä missä seisoi hevosia, paljon hevosia, toinen toisensa takana — pieniä, takkuisia hevosia, sellaisia kuin heidän omansa, alempana rinteellä, mutta ylhäällä kirkonaidan vieressä hirnui paksuja, kiiltäviä, pystyharjaisia oriita punaisine, vihreine tai sinipunaisine välkkyvin kulta- ja hopeaheloin koristettuine valjaineen. Kirkon sisällä seisoivat papit kullattu viitta hartioillaan laulaen palavien kynttilöiden välissä, ja jossakin kulki valkoisiin hameisiin puettu poika heiluttaen kultaista suitsutusastiaa, joka levitti mitä miellyttävintä tuoksua. Kasvatusäiti painoi laumansa polvilleen ja töykki heidät pystyyn sitä mukaa kuin tuolla kuorin kirkkaudessa liikuttiin. Viimeksi sinne tuli Jumala, tiesi Eirik, — silloin kun pappi kohotti ilmaan pienen, pyöreän leivän ja kun tornissa oleva kello alkoi kilkattaa kirkkaasti ja riemukkaasti.

Etumaisena kirkossa seisoi kokonainen rykelmä miehiä ja naisia juhlapuvuissa; heillä oli kiiltävät vyöt ja suuret soljet, ja Eirik tiesi, että nämä ne omistivat kaikki nuo koreasatulaiset hevoset ja välkkyvät aseet, jotka olivat nojallaan seinää vasten tornin alaisessa huoneessa. Eirik luuli heitä jonkinlaisiksi haltioiksi — mutta näillä oli henki ja ne liikkuivat paljon kauempana hänen elämästään kuin kotihaltiat metsässä. Kerran Hallveig osoitti erästä heistä, kaikista lihavinta vaimoa, jolla oli tulipunaiset vaatteet ja kolminkertainen hopeavyö mahdottoman vatsansa ympärillä ja olutkulhon kokoinen solki valtavalla povellaan: tuo nainen oli hänen tätinsä, sanoi Hallveig. Eirik ei viisastunut siitä sen enempää, sillä hän ei tiennyt, mitä täti merkitsi. Suojelushengistä ja enkeleistä hän oli kuullut, ja välistä Siljuaasenissa kävi vaimo, jota lapset nimittivät tädiksi — hänen nimensä oli Ingrid ja hänellä oli muhku selässä — mutta tämä ei ollut semmoinen. —

* * * * *

Hän oli pelästynyt pahanpäiväisesti, kun tuo sinipukuinen haltianainen tuli heille. Ja hän oli tullut Eirikiä hakemaan — hän oli Eirikin äiti, sanoivat lapset. Hänestä tuntui sanomattoman pahalta, sillä se oli ikään kuin häpeä ja vaara. Hän oli varmaan yksi noista vaimoista, jotka olivat seisoneet kirkossa — kaikista kaukaisimpia haltioita. Ja nyt Eirik oli saanut vanhimman siskonsa sanomaan, mitä äpärä merkitsi: kun nainen makaa miehen kanssa metsässä, saa hän äpärän. Sinipukuinen oli saanut hänet aivan samalla tapaa kuin äiti sai pikku Ingan keväällä; kaikki muut tuvassa olevat lapset äiti oli saanut, paitsi Eirikin. Ja kauhulla ajatteli nyt lapsi syntyneensä ulkona metsässä ja tulleensa tuoduksi sieltä. Mutta hän pelkäsi kuin kuolemaa, että hänet vietäisiin sinne uudestaan, sillä hän ei tahtonut, ei vaikka mikä. Hän eli kauan hirvittävän pelon vallassa, odottaen, että sinipukuinen tulisi takaisin ja veisi hänet sinne, missä hän makasi tuon miehen kanssa; miehen hän kuvitteli kaatuneen puun näköiseksi, jonka juuret sojottivat ilmassa. Kirkkomatkalla he olivat ajaneet sellaisen ohi; se oli pienellä kuivalla aukealla kalliokielekkeen alla, ja Eirik oli aina pelännyt tuota elotonta, kaatunutta kuusta, jonka juurista oli irvistellyt aivan kuin ilkeä miehen naama. Poika ajatteli nyt, että sinipukuinen asui tuollaisella pienellä aukealla metsän keskessä, ja siellä Eirikin oli oltava kahden hänen ja hänen miehensä, tuon kaatuneen puun, ja hänen punaisen hevosensa kanssa, jonka suitset välkkyivät; sinne ei tullut ketään muita, ei ihmisiä eikä eläimiä. Mutta hän ei tahtonut — hän tahtoi jäädä tänne kotiin, turvalliselle kotimäelle, ja nukkua sisällä tuvassa; eikä hän tahtonut erota milloinkaan äidistä ja Guddasta, rintasisarestaan, ja Kaaresta ja toisista lapsista ja Beiskistä ja hevosesta ja lehmistä ja vuohista ja Torgalista — eikä hän antanut rutistella ja suudella itseään siten, kuin tuo vieras vaimo oli tehnyt. — Pitkän aikaa hän uskalsi tuskin edetä kolmea askelta tuvan ovelta, niin kauheasti hän pelkäsi, että tuo äiti tulisi takaisin. Mutta jos hänellä oli ollut isä, ei hän ollut voinut tehdä tälle mitään — sillä sisko oli sanonut, että äpäriä olivat ainoastaan sellaiset, joilla ei ollut isää. —

* * * * *

Ajan mittaan hän sitten muisti yhä harvemmin tuota kohtausta. Mutta kerran talvella tuli taloon muutamia miehiä, jotka olivat matkalla metsän läpi hiihtotietä Østerdaleniin. Jälleen hän kuuli heidän puhuvan hänestä, mutta nyt he sanoivat hänen äitinsä nimenkin: se oli Huora. Eirik ei ollut koskaan kuullut tuota nimeä, mutta se kuului niin kummalliselta ja pelottavalta — aivan kuin hän ei olisi ollut ihminen, vaan jokin iso lintu. Hän kuvaili nyt mielessään, miten Huora voisi lentää heille, sininen viitta liehuen, ja iskeä kiinni häneen. — Ja hänelle selvisi yhä enemmän, miten huonossa asemassa hän oli, hänellä ei ollut isää kehen turvata, niin ettei kukaan uskaltaisi ottaa häntä.

Sitten hänen luokseen tuli kerran isä. Eirik ei ihmetellyt sitä kovin suuresti. Kun hänet vietiin tämän eteen, tutki hän tätä perin pohjin. Ja Olavin vaaleus vaikutti kai sen, että lapsi heti tunsi luottamusta häneen. Tätä leveähartiaista, suoraryhtistä miestä, jonka hän arvasi heti kuuluvan niihin, jotka seisoivat kuorin luona kirkossa — hän ei pelännyt. Juhlavaatteet hänelläkin oli — lehdenvihreä mekko, hopeasolki rintamuksessa, kiiltävä vyö ja pitkä tikarintuppi. Ja sitten Eirik piti niin paljon suuresta, ihmeellisestä kirveestä, jota tuo isä piti polviensa välissä; käsi, joka lepäsi kirvesvarrella, oli täynnä sormuksia. Mitä enemmän hän katseli, sitä tyytyväisemmäksi hän tuli isäänsä. Hän seisoi tyynesti paikallaan ja katsoi isäänsä rävähtämättä, kun tämä loi häneen tutkivan katseen — ja hänen kasvonsa alkoivat loistaa tämän ensimmäisestä hymyn häiveestä, ja hän meni isänsä polven luo.

"Pikku poikani on pienikasvuinen", sanoi isä Hallveigille ottaen poikaa leuasta. Enempää hän ei sanonut Eirikille heidän ollessaan Siljuaasenissa, mutta se riitti tälle. Hallveig itki hiukan, Torgal nosti hänet ilmaan, kun hän sanoi hyvästiä lapselle, ja sisarukset tuijottivat häntä, kun hänen oli lähdettävä kahden vieraan miehen mukaan. Eirikin sydäntä ahdisti vähän, kun hän näki äidin itkevän; hän otti äitiä kaulasta, ja hänen huulensa vapisivat — mutta kun hänen isänsä kutsui häntä, kääntyi hän heti ja laapusti ovelle avarassa nahkamekossaan.

— Eirik ja Olav tulivat hyviksi ystäviksi matkalla. Isä ei puhunut hänelle paljoa ja jätti pojan Arnketilin, saattomiehen huostaan. Mutta kaiken sen ihmeellisen ja uuden, mitä he kokivat, reen ja hevosten, eri talojen, joissa he nukkuivat joka yö, monenlaisten hyvien ruokien, ihmisten, joita oli kaikkialla ja jotka puhelivat hänellekin — kaiken tuo tiesi Eirik kuuluvan isänsä mahdin alle. Ja hänen isällään oli palttinainen paita ja palttinasäärykset lähinnä ihoa — eikä hän riisunut niitä pois yöksikään.

* * * * *

Uusi äiti, joka odotti häntä matkan perillä, teki paljon vähäisemmän vaikutuksen Eirikiin. Hän ei tuntenut tätä enää, ja kun tämä kysyi, muistiko Eirik hänen käyneen Siljuaasenissa, vastasi hän kyllä, koska ymmärsi sen kuuluvan asiaan. Mutta hän ei tuntenut tätä millään tavoin samaksi. Tällä äidillä oli ruskeat vaatteet ja hän oli pullea vyötäisiltä ja astui hitaasti ja raskaasti kulkiessaan lakkaamatta rakennusten väliä puuhissaan. Pitkän, sinipukuisen äidin, Huoran, jonka liikkeet ja eleet olivat olleet lintumaisen vilkkaat, hän kuvitteli seisovan pienellä metsäaukealla, missä hän asui juurikkomiehineen ja isoine, punaisine hevosineen. Ainoastaan silloin, kun uusi äiti puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä väkisin, hurjia hyväilysanoja hokien, luuli hän tuntevansa, että tämä ja Huora olivat sama ihminen, — vaikka tätä kutsuttiin Ingunniksi. — Eirik ei pitänyt tuollaisesta suutelemisesta ja puristamisesta — hän ei ollut milloinkaan saanut muita suudelmia kuin sellaisia, jotka kuuluivat messupyhän ja tuoreen lihan ja olutkulhosta saatujen kulausten yhteyteen kirkosta palatessa — ja se oli harvinaista ja juhlallista.

Mutta täällä hän tuli näköjään saamaan olutta joka päivä, — ja keitettyä, tuoretta kalaa sekä lihaa nämä ihmiset söivät monta päivää peräkkäin; ehkä naisetkin täällä siis suutelivat joka päivä.

* * * * *

Kun Eirik tuli Olavin luo, laski kädet hänen helmaansa ja kyseli kaikenlaista — esimerkiksi, _asuiko hylje_ tuolla metsässä, joka näkyi tänne vuonon yli, ja miksi hänen kaksi hevostaan olivat _valkoisia_ ja minkä tähden Olav ei ollut Torhildin lasten isä, ja mitä noilla kynttilöillä tehtiin, joita keitettiin, ja minne kuu meni lentäessään niin kovaa vauhtia taivaan yli — tarkkasi Ingunn oudon jännittyneesti noita kahta. Hän pelkäsi, että Olav kyllästyisi poikaan. Hän oli niin äärettömän nöyrä ja kiitollinen miehelleen siitä, että tämä oli tuonut heille lapsen, jota hän, Ingunn, oli ikävöinyt kuollakseen. Nyt hän pelkäsi vain, että poika kiusaisi Olavia, tai että Olavin olisi vaikea nähdä hänen lastaan, jos se oli liian paljon hänen silmiensä edessä; mutta hän ei voinut huomata Olavin tuntevan vastenmielisyyttä Eirikiä kohtaan. Olav ei ollut pojan kanssa muuta kuin milloin pienokainen itse tuli hänen luokseen, mutta silloin hän aina oli ystävällinen tälle ja vastaili minkä ymmärsi pojan loputtomiin kyselyihin. Mutta Eirikiä ei ollut helppo saada ymmärtämään, mitä joku asia merkitsi — hän ei osannut erottaa eläviä ja kuolleita kappaleita toisistaan, vaan kyseli, pitikö iso kivi rannassa eniten lokeista, ja miksi lumi tahtoi pudota mäelle. Hän ei voinut käsittää, että aurinko, joka häämötti sumun keskeltä, oli sama, joka paistoi kirkkaalla ilmalla, ja kerran hän kertoi nähneensä kuun, joka oli aivan erilainen kuin toiset kuut. — Pappi tuli heille eräänä päivänä, mutta Eirik ei tajunnut, että tämä oli sama, joka oli ollut kirkossa, että häneltä voitiin riisua messuvaatteet ja että hän silloin saattoi ratsastaa aivan kuin muutkin miehet. Väliin Eirik itse rupesi kertomaan, mutta kaikki, mitä hän keksi, oli niin kummallista ja järjetöntä — siinä ei ollut mitään ajatusta. Ingunn pelkäsi pojan olevan vähälahjaisen ja hitaasti kehittyneen — ja hän rupesi pelkäämään, että Olav alkaisi pitää hänestä yhä vähemmän, kun hän oli niin ymmärtämätön. Tämä oli niin kaunis ja herttainen, ettei Ingunn tahtonut jaksaa erottaa silmiään hänestä — mutta älykäs hän ei ollut.

Salainen pettymyksen ja tuskan tunne, joka häntä kalvoi pojan osoittaessa niin peittelemättä pitävänsä enemmän isästään, oli myös syynä siihen, että hän koetti pitää miestään ja poikaansa erillään niin paljon kuin suinkin.

* * * * *

Alusta pitäen Olav ei tuntenut vastenmielisyyttä poikaa kohtaan. Ankara mielenliikutus, jonka hän oli kokenut kuullessaan Ingunnin uskottomuudesta ja sen jälkeenkin yhä uudestaan muistaessaan, että toinen mies oli omistanut hänet, oli muuttunut niin vieraaksi ja unohdetuksi näiden yhteiselämän ilottomien vuosien aikana. Hänen rakkautensa Ingunniin oli omistamisen varmuutta ja tottumusta; se oli punoutunut koko hänen olemukseensa, kuten multa on täynnä juuria. Mutta nyt ei tuosta rakkaudesta tuntunut olevan jäljellä muuta kuin ääretön sääli tuota sairasta ihmisparkaa kohtaan, jonka elämä oli hänen elämänsä. Se, mikä hänen tunteissaan Ingunnia kohtaan nyt oli elävää ja hehkuvaa, oli hellyys ja huoli hänestä — se sykki, nousi ja laski — mutta mielihalu liikahteli jossakin velttona ja vaimenneena, aivan kuin puoliunessa. Mutta sen mukana tuntui mustasukkaisuuskin laimenneen ja ikään kuin kohmettuneen — ja kun hän joskus tuli muistaneeksi, mitä heidän välillään oli tapahtunut ennen, tuntui se hänestä uskomattoman kaukaiselta. Eikä hän voinut keksiä mitään yhteyttä sen ajan häpeän ja sielun vaivan ynnä tämän pienen poikasen välillä, jonka he olivat saaneet taloonsa. Eirik oli heillä, ja niin oli oleva — Jumala oli ilmaissut tahtovansa, että hänen tuli ottaa Eirik huolehdittavakseen, ja sen jälkeen siinä ei ollut sen enempää ajattelemista tai tekemistä. Ja Olav oli taipuvainen pitämäänkin hänestä — lapsi oli kaunis ja haki ilmeisesti isänsä suosiota. Olav, jonka itsensä oli vaikea lähestyä toisia, ilostui ja hämmästyi aina, kun joku pyysi hänen ystävyyttään.

Ja Olav tajusi usein paremmin kuin lapsen äiti tämän ihmeellisissä ja sekavissa tuumissa olevan sittenkin ajatusta ja järkeä. Ja kun äiti keskeytti Eirikin hapuilevat selitykset säälimättömin sanoin eikä malttanut jättää tätä rauhaan, että he olisivat saaneet selvitellä asian keskenään, tunsi mies useammin kuin kerran eräänlaista jäytävää kärsimättömyyttä. _Hän_ muisti — ei niin, että olisi osannut muotoilla sen mielessään selvinä ajatuksina tai ilmaista sanoin — ainoastaan lyhyinä, äkillisinä näkyinä paljon siitä, miltä maailma oli näyttänyt hänestä itsestään hänen lapsena ollessaan.

IX

Vuono aukeni, ja tuli kevät. Punaisenharmaat kalliot veden partaalla hohtivat aurinkoisina, ja Härän alla oleva hyrsky välkkyi valkoisena ja aivan kuin vastasyntyneenä. Rinne nurmettui ja huokui heinän ja mullan tuoksua, ja sitten tuli lehdenpuhkeamisaika, joka täytti Kverndalenin karvaanvilpoisella lehväntuoksulla.

Eräänä toukokuun aamuna Olav löysi kyykäärmeen pesän mäen töyräältä ja sai tapetuksi kolme käärmettä. Hän pani ne suljettuun puukuppiin ja hiipi päivällislevon tultua salaa kotaan. Käärmeenrasva ja käärmeentuhka kelpaavat lääkkeiksi moneen asiaan, mutta niillä on suurempi voima, kun valmistaa ne salaa.

Hän oli juuri pujahtamaisillaan kotaan kuullessaan ääniä sisältä. Siellä oli Ingunn ja poika, ja lapsenääni sanoi:

"— Siksi että isä antoi minulle rinnan, ymmärrätkö?"

"Antoiko hän sinulle rinnan?" ihmetteli äiti. "Mitä ihmettä sinä höpiset?"

"Antoi hän. Ja sitten hän sanoi, että sain syödä siivetkin, ellen ollut kylläinen, mutta kukosta ei ollut jäljellä muuta kuin siivet —."

Olav hymyili paikallaan. Nyt hän muisti — majalan vaimo Oslossa oli tuonut hänen eteensä paistetun kukon, ja poika oli ollut ihastunut sen lihaan. Sitten hän kuuli Ingunnin sanovan:

"Jos minä paistan sinulle kokonaisen kukon, Eirik, niin olenko sitten mielestäsi yhtä hyvä kuin isä? Sinä saat sen, kun isä lähtee ensi kerran kotoa."

Olav hiipi takaisin pihan poikki. Hän aivan kuin häpesi jollakin lailla vaimonsa puolesta. Mitä tuo tuollainen nyt toimitti! Olisihan tämä voinut paistaa lapselle yhden omista kukoistaan, vaikka hän oli kotonakin —.

* * * * *

Lieneekö uudenlainen ruoka ollut liian raskasta Eirikin vatsalle, vai mikä häntä vaivasi — niin vain kävi, että lapsi alkoi kevätpuoleen herätä huutaen joka ainoa yö. Olav kuuli Eirikin parkaisevan ja nousevan istualleen, ryömivän ja peppuroivan edestakaisin isossa pohjoisseinän sängyssä, missä hän nukkui yksin — sitten hän huusi taas, vielä äänekkäämmin, aivan kuin suuressa hädässä.

Ingunn kiipesi sängystä ja meni hänen luokseen höpöttäen: "Hiljaa, hiljaa, Eirik, pikku kultaseni, sinä herätät isän — ole hiljaa nyt — ei täällä ole ketään, jota sinun tarvitsisi pelätä, oma pikku poikani!"

"Tuo hänet tänne", kuului Olavin valpas ääni pimeästä.

"Joko hän nyt taas herätti sinut!" valitti Ingunn; hän kantoi pojan vuoteeseen ja paneutui levolle — ja nuo kaksi pyöriskelivät kunnes löysivät sopivan asennon.

Yöllä pojalle kelpasi ainoastaan äiti. Hän painautui aivan kiinni äitiinsä eikä vastannut isälleen. Hänen unistaan he eivät saaneet mitään selvää. Hän näytti aivan kuin pudistavan jotakin kädestään ja heittävän sen luotaan pari kolme kertaa. Sitten hän huokasi keventyneesti ja asettui nukkumaan. Ja kohta sen jälkeen nukkuivat molemmat.

Unettomuus vaivasi Olavia aina pahimmin keväällä — silloin hän nukkui harvoin ennen keskiyötä ja heräsi aamunkoitossa. Noina varhaisina kesäaamuina vuono usein oli peilikiiltävä, väritön ja hopeanhohtava, ja vastapäinen autio ranta kuulsi kirkkaana ja heleänä kuin taikanäky. Olav tunsi olonsa niin odottamattoman keveäksi ja iloiseksi astuessaan ulos tuollaisena aamuna. Torhild Bjørnintytär lauloi jossakin; hän oli ollut työssä jo kauan. Olav ja tyttö kohtasivat toisensa pihalla ja pysähtyivät juttelemaan auringonpaisteeseen.

Kun Olav pari tuntia myöhemmin palasi takaisin tupaan, jäi hän välistä katselemaan noita kahta, äitiä ja lasta, jotka vielä nukkuivat. Eirik nukkui kasvot äidin kaulalla, hengittäen suu puoliavoinna. Ingunn oli kiertänyt kapean, sormuksista raskaan kätensä hänen ympärilleen.

Kaksi viikkoa ennen juhannusta Ingunn sai poikalapsen. Olav antoi kastaa sen heti synnyttyä, ja sille pantiin nimeksi Audun.

Poika oli pieni, heiveröinen ja sinertävä. Olav tarttui kahdella sormella poikansa käteen kerran, kun se potki kapalot levällään Signe Arnentyttären helmassa odottaen pesua — ja tuo pieni käsi oli niin laiha, että se muistutti aivan ankanpojan räpylää; se oli myös yhtä kylmä.

Olav ei tuntenut mitään erikoista rakkautta tai iloa siitä, että hän nyt viimeinkin oli saanut pojan. Odotusta oli kestänyt niin kauan, että paljaan mahdollisuudenkin epäileminen sai hänet synkän alakuloisuuden valtaan. Ja hän oli niin tottumaton ajattelemaan, että tämä monivuotinen surkeus saattaisi lopulta päättyä iloon ja riemuun, että hän tarvitsi aikaa jaksaakseen käsittää sen.

Mutta hän näki, ettei niin ollut äidin laita. Siitä huolimatta, että tämä joka kerran oli odottanut vain katkeraa tuskaa, hänen sydämensä oli vastoin omaa tahtoaan vavissut toivottomasta rakkaudesta syntymätöntä pienokaista kohtaan. Nyt Audun sai kaikkien noiden veljiensä perinnön, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä nimeä tai edes muistoa.

Eirik hyppi ilosta, kun hän oli saanut veljen. Hän tiesi Siljuaasenin ajalta, että lapsen syntymä oli mitä tärkein tapaus. Silloin hääri tuvassa kaksi, kolme vierasta vaimoa, ja nämä olivat tuoneet kerallaan hyvää ruokaa, ja kynttilä paloi sisällä kaiken yötä. Kapalolasta vaalittiin kuin kalleinta aarretta — aidan takana olevat haltiat vaanivat sitä varastaakseen sen — ja kaikki kyselivät sen vointia ja terveyttä. Että suurin onnettomuus kodissa oli se, kun seuraava lapsi ilmestyi vaatimaan itselleen kätkytpaikkaa ja sijaltaan karkotettu joutui laahaamaan köyteen sidottuna tuvan lattiaa, ollen jokikisen jaloissa ja alituisessa vaarassa — sitä ei Eirik ollut tullut huomanneeksi. Ja tässä talossa oli kaikki nyt kauhean juhlallista, apuvaimot puuhailivat kukin palvelusneitoineen, ja ruokaa oli niin, että siihen oli hukkua — mutta kynttilöitä eivät Eirik ja isä saaneetkaan yöksi, sillä äiti ja pikkuveli nukkuivat toisessa tuvassa.

"Tämä on minun silkkiveljeni, mutta se on vain teidän villaveljenne", sanoi hän Torhildin kahdelle nuorimmalle lapselle, kun he seisoivat kolmisin katselemassa Audunin kapaloimista.

Olav sattui istumaan vaimonsa luona juuri silloin. Hän vilkaisi Ingunniin. Tämä makasi katsellen kumpaistakin poikaansa ilosta säteillen.

Tuo oli hänen poikansa, tuo pieni poloinen, jota palvelusneito käänteli ja kapaloi. Isompi poika taivutti terveet, loistavat kasvonsa hänen ylitseen ja leperteli pikkuveljelle, jolta hän tietämättään oli riistänyt syntymisoikeuden.

* * * * *

Laaksossa oli herättänyt hiljaista supinaa se, että Hestvikeniin yhtäkkiä oli ilmestynyt iso viisivuotias poika, joka oli ollut kätkössä siihen asti.

Olav ei ollut kovin pidetty seudulla. Hänet oli otettu vastaan peittelemättömällä, sydämellisellä suopeudella, kun hän palasi kotiinsa, mutta laaksolaisissa pääsi vähitellen syntymään sellainen tunne, että hän oli työntänyt luotaan heidän tarjoamansa ystävyyden ja hyvän naapuruuden. Olav pysytteli itsekseen enemmän kuin mistä he pitivät, ja ihmisten parissa hän ei ryhtynyt helposti puheisiin; epäystävällinen hän ei ollut — ja se selitettiin siten, että hän tahtoi olla ylempänä muita talonpoikia, — mutta harvasanainen, hiljainen ja luoksepääsemätön. Ja nyt alettiin kuiskia miehestä mieheen, hiukan pilkallisesti hymyillen, että Olav taisi pitää itseään hoviherrana, koska hän oli kuulunut Alf-jaarlin väkeen ja oli äitinsä puolelta sukua noille tanskalaisille valtaherroille, jotka elelivät täällä Norjassa puolen vuotta kerrallaan, syöden herttuan ruokaa. Sellaista se. Hän omisti perintökartanonsa yksin ja jakamattomana — mutta annas olla, miten kauan; ajat olivat muuttuneet niin rauhattomiksi. Vaikkei hän koskaan koettanut päästä täyttämästä velvollisuuksiaan eikä ollut vastahakoinen auttamaan pulaan joutunutta, ei kukaan pyytänyt _mielellään_ palvelusta Olav Auduninpojalta. Sillä kun hätään joutunut tuli Hestvikenin rikkaan isännän luo, näytti tämä tuskin viitsivän kuunnella. Ja kun tulija oli tehnyt hänelle laajasti selkoa asemastaan, saattoi hän havahtua kysymään, aivan kuin muissa mietteissä, mistä olikaan kysymys —. Kukaan ei voinut kieltää, ettei Olav olisi ollut hyvä antamaan ja lainaamaan, mutta jos jonkun teki mieli keventää sydäntään ja neuvotella asioistaan jonkun toisen kanssa, ei ollut menemistä siihen taloon — sillä hän vastaili niin, ettei tiennyt, oliko hän tuhma vai piittaamaton. Ellei siis joku ollut polttavan avun tarpeessa, kääntyi hän mieluummin sellaisen puoleen, joka viitsi kuunnella hänen puhettaan, lausua ajatuksensa ja antaa neuvoja ja lohdutusta, vaikka tämä antamansa avun lisäksi ei olisi voinut olla vähän surkeilematta ja valittamatta, että hänellä oli vaikeuksia itselläänkin — mutta onneksi olkoon vain Jumalan nimessä.

Toinen asia, minkä naapurit olivat panneet merkille, oli, ettei kukaan ollut nähnyt Olavia rehellisesti päissään tai avopuheisena hutikassa ollessaan. Hän ei juonut vähemmän kuin muutkaan kunnon miehet pidoissa. Mutta oli kuin jumalanvilja ei olisi pystynyt häneen.

Ja niin heräsi seudulla huomaamatta epäselvä, sanoiksi pukematon epäily, — kukaan ei oikeastaan tiennyt, mihin se perustui, se vain vahvistui hämäryydestään huolimatta melkeinpä varmuudeksi — että tuolla miehellä oli tunnollaan jotakin, joko onnettomuus tai salainen rikos. Tuo suoraryhtinen, kaunis nuori isäntä, leveine, vaaleine kasvoineen ja pellavanvaaleine, kiharaisine hiuksineen oli leimattu mies.

Ja olihan sekin ihmeellistä, ettei hänen vaimonsa voinut saada elävää lasta. Vähän Ingunn Steinfinnintytärtä nähtiinkin, eikä tuossa raukassa enää ollut paljon näkemistäkään, mutta ihmiset muistivat vielä, miten kaunis hän oli ollut — eikä siitä ollut niin kovin monta vuotta.

Kunnes sitten tuli julki, että heillä _olikin_ lapsi. Poika, joka on kaikki nämä vuodet ollut piilotettuna, heitettynä tuuliajolle kaukana pohjoisessa, vaimon kotiseudulla.

Siitetty isän ollessa maanpakolainen — kyllä, kyllä. Olav oli selittänyt asian lyhyesti ja selvästi. Ihmiset saivat tietää hänen joutuneen vihoihin vaimonsa sukulaisten kanssa siksi, että Steinfinn oli juuri ennen kuolemaansa antanut Olavin haltuun tyttärensä, joka oli ollut kihlattu tälle lapsuudesta asti. Olav oli pitänyt häntä vaimonaan, ja Steinfinnin sanoja oli mahdoton käsittää toisin, kuin että tämä oli hänen tarkoituksensa. Mutta uudet naittajat olivat luulleet voivansa päättää toisin tuon kauniin ja rikkaan neidon suhteen. Olav kertoi nyt, että viimeisenä kesänä ennen kuin hän pääsi lopulliseen sovintoon vaimonsa suvun kanssa, hän oli ollut salaa jonkun aikaa siinä talossa, missä tämä asui. Mutta asia oli täytynyt pitää salassa tähän asti.