Part 44

Olav sai Ingunnin pysymään sängyssä päivisin, kun ilmat olivat niin kylmät. Hän jaksoi tuskin liikkua enää pitkälle edistyneessä raskaudentilassa, ja oli lisäksi palelluttanut jalkansa, niin että niissä oli isot, avonaiset reiät. Olav hoiti niitä itse, voidellen revonrasvaa ja siansappea haavoihin. Arnvidin lähdöstä asti hän oli ollut lempeä ja huolehtiva vaimoaan kohtaan; tylystä, ynseästä käytöksestä, jota hän oli osoittanut syksyllä ja talvella, hän oli luopunut kokonaan.

Ingunn makasi käppyrässä peitteiden alla, kuiskaten pienen, nöyrän kiitoksen joka kerran, kun Olav teki jotakin hänen hyväkseen. Hän oli kyyristynyt Olavin vastenmielisyyden ja töykeiden sanojen alle ääneti ja alistuvana — ja nyt hän otti vastaan hänen hellän huolenpitonsa melkein yhtä sanattomasti. Olav piti häntä salaa silmällä, kun hän makasi tuntikaudet liikahtamatta ja tuijotti eteensä melkein silmää rävähtämättä. Entinen hurja sydämentuska leimahti hänessä jälleen yhtä polttavana kuin ennen — sama se, vaikkei hänellä ollutkaan hyötyä eikä iloa Ingunnista; hän ei voinut olla ilman tätä.

Ingunn iloitsi saadessaan täten pysytellä peitossa. Hän oli tullut sellaiseksi, että häntä painoi kuin sietämätön häpeä jokainen uusi raskaus. Jo ennen kuin hän sai kaksi ensimmäistä lastaan, oli hän ollut kiusaantunut ja arka siksi, että hän oli niin ruma — Dallan herjaukset olivat raadelleet hänen mieltään niin, ettei hän voinut voittaa tuota tunnetta enää milloinkaan. Hän aivan kuin kipristyi kokoon, kun hänen täytyi astua Olavin silmien eteen — ja kun tämä oli poissa hänen luotaan, tuntui hänestä, kuin hän ei jaksaisi pysyä pystyssä saamatta tuntea lähellään tämän terveyttä ja imeä sitä itseensä.

Mutta sitä mukaa kuin ilmeni, ettei hän voinut saattaa eloon ainoatakaan noista olennoista, jotka alkoivat elää hänessä toinen toisensa jälkeen, alkoi hän tuntea pelkoa omaa ruumistaan kohtaan. Hänen täytyi olla kirottu jollakin salaperäisellä tavalla, jollakin, joka oli yhtä kauhea kuin spitaali — koska hän tartutti syntymättömiin lapsiinsa kuoleman. Hänen verensä ja ytimensä juoksi hukkaan, hänen nuoruutensa ja sulonsa oli riutunut loppuun jo kauan sitten noiden kaameiden vieraiden hyväksi, jotka elivät jonkin aikaa kätkettyä elämäänsä hänen sydämensä alla, kunnes sammuivat. Kunnes hän tunsi ensimmäiset ennustavat poltot aivan kuin kynnen raapaisuina selässään ja hänen täytyi antaa vieraiden naisten taluttaa itsensä pieneen pihan itäpäässä olevaan tupaan, antautua heidän käsiinsä hiiskumatta sanaakaan ahdistavasta pelosta, joka täytti hänen sydämensä. Ja kun kaikki oli kestetty, makasi hän sijallaan yksin, verta vuodattaneena, kaikkea vailla lapsi oli kuin nielaistu yöhön, otettu takaisin pimeään, missä sillä ei ollut nimeä eikä muistoa. Viimeisiä keskosia evät apuvaimot edes olleet tahtoneet näyttää hänelle.

Ja välistä hänestä tuntui, että Audunin tuottama kohtalo oli vieläkin kovempi. — Kun hänen oli täytynyt kadottaa tuo vuoden vanha lapsi, joka jo oli osannut monella tapaa ilmaista tuntevansa äitinsä ja joka ei tahtonut olla kenenkään muiden luona kuin hänen ja joka piti niin paljon äidistään. Vaikka piti hän vieläkin. Enkelien laulaessa litaniaa: Omnes sancti Innocentes, orate pro nobis, oli Audun yksi niistä. Kiirastulessa ollessaan hän oli tietävä Audunin olevan yhden autuaista, jotka rukoilivat hänen puolestaan. Ja kun hänen armonhetkensä löi, oli kenties Vapahtaja itse taikka Hänen pyhä Äitinsä sanova Audunille: juokse äitiäsi vastaan —.

Miten tällä kertaa oli käyvä, sitä hän koetti olla ajattelematta.

* * * * *

Mutta kun miehet tulivat sisään ruoka-aikoina, Olav ja Eirik yhdessä, ilmestyi sairaan suuriin, raukeisiin silmiin heti syvä, levoton jännitys. Olav huomasi, miten valppaasti tämä vartioi hänen jokaista elettään, jokaista sanaansa, kun hän oli yhdessä pojan kanssa. Ja hän piti silmällä itseään eikä ilmaissut pienimmälläkään tavalla suuttumustaan tai kärsimättömyyttään Eirikiä kohtaan.

Poika olikin aika lailla vaivaksi; Olav piti hänestä vähänpuoleisesti nyt, kun tämä oli tullut niin isoksi, että hänen oikea luonteensa alkoi ilmetä. Aina hän telmi, kerskui ja lörpötteli — laverteli kuin akkaväki; ei edes miesten istuessa ruoalla työstä väsyneinä hän malttanut pitää suutaan kiinni. Heillä oli tuo Arnketil eli Anki, joksi häntä kutsuttiin. Olav oli pitänyt häntä leivässään seitsemän vuotta, ja nuorukainen oli nyt jo lähellä kahtakymmentä, mutta oli vähälahjainen, jopa miltei puolihöperö, vaikka olikin taitava monessa työssä. Hän oli aina ollut Eirikin paras ystävä. He riitelivät — puoleksi leikillä — kunnes tulivat meluaviksi, ja Eirik kurkkasi penkillään istuvan Ankin kimppuun, töykki ja kiskoi tätä, kunnes sai pojan mukaansa leikkiin: he tuuppivat toisiaan sinne tänne, kierivät lattialla nauraen ja huutaen ja mekastaen, ajattelematta ollenkaan, että sisällä istuvat miehet tarvitsivat lepoa. Hän oli myös kerrassaan tottelematon — sillä opettipa isä hänelle mitä tahansa, tai kielsipä häntä vaikka kuinka — hän unohti sen paikalla.

Ja Olavia harmitti se, ettei Eirik osoittanut äitiään kohtaan suurempaa rakkautta. Hän tunsi itse, että tuossa oli jotakin luonnotonta: ennen hän oli tuntenut umpeaa katkeruutta tietäessään äidin ja pojan kietoutuvan toisiinsa hänen selkänsä takana, mutta nyt häntä suututti, kun poika juoksenteli ulkona miesten joukossa kaiket päivät, eikä milloinkaan käynyt sisällä katsomassa sairasta äitiään. — Olav oli itse opettanut pojan rukoilemaan joku vuosi sitten — kun hän näki, ettei Ingunn huomannut ajan olevan käsissä. Poika lateli rukoukset isän seisoessa vieressä — ja jo viimeistä Avea lukiessaan, päästyään In nomine'hen asti, hän kipusi sänkyyn ristinmerkin huitaisten ja sukelsi päistikkaa taljan alle pohjoiseen sänkyyn, missä hän tällä kertaa nukkui isän kanssa. Samassa hän oli unessa, ja kun Olav oli saanut voidelluksi Ingunnin jalat ja meni makaamaan, oli Eirik kuin kerä keskellä sänkyä, ja Olavin täytyi vetää hänet suoraksi ja työntää hänet seinän viereen, saadakseen tilaa itselleen.

* * * * *

Toisinaan Olav tunsi aivan kuin kipeän piston Eirikin tullessa lörpöttelynhaluisena hänen luokseen kehuen pieniä, taitamattomia yrityksiään, joilla hän oli muka koettanut auttaa miehiä. Kunpa tuo poika olisi sellainen, että minä voisin pitää hänestä, hän ajatteli. Tyhmänä ja viattomana Eirik ei näkynyt käsittävän, ettei isä ollut yhtä ihastunut hänen seuraansa kuin hän oli isään. Mutta Olav oli tehnyt päätöksensä: hän oli ottanut omakseen tuon pojan ja nostanut tasalleen pannakseen tämän istumaan isännän paikalle itsensä jälkeen Hestvikenissä — vaikka Luoja tiesi, ettei Eirik ollut sopiva suurtilalliseksi ja suurten yritysten johtomieheksi: hän näytti olevan hölläsuinen lavertelija, valheellinen, kerskaileva ja pelkurimainen nulikka, jolla ei ollut käyttäytymisen tajuakaan. Mutta Olavin oli tehtävä voitavansa opettaakseen Eirikille hyviä tapoja ynnä kitkeäkseen hänestä huonot tavat — joskin hänen nyt oli jätettävä kuritus siksi, kun Ingunn vahvistuisi — että poika oppisi esiintymään kuten Eirik Olavinpojan, Hestvikenin isännän, sopi.

Joku vuosi sitten oli seudulle kulkeutunut hirvilaumoja länsipuolelle Foldenin, ja Olavin maallakin oli niitä aika runsaasti — ne liikkuivat Kverndalenin seuduilla, Härän selänteellä ja Olavin tammimetsässä laakson puoleisella rinteellä lähellä kirkonkylää. Edellisenä kesänä oli Hestvikenissä saatu niin runsaasti rehua, että osa siitä oli jäänyt ulos heinäsuoville ja saatoille lehtikerppujen kera. Nyt kevättalvella tulivat hirvet talon läheisyyteen asti syömään ulkona olevia rehuja. Pihalla olevan hirsikasan takaa Olav ampui eräänä aamuna kauniin, nuoren hirvikoiraksen, jolla oli yhdeksänhaaraiset sarvet. Eirik innostui nyt niin, että pyrki väkisin mukaan — hänkin tahtoi kaataa hirven.

Olav hymyili hiukan pojan puheille. Lähipäivinä tuuli mereltä päin, ja hän käski Ankin asettua ulos aamulla, niin että eläimet vainuaisivat ihmisen lähellä olon ja pysyisivät poissa heinien luota, ja Eirik sai tulla mukaan. Poika makasi maassa palellen — kaari ja keihäs kädessään — mutta sisään tullessaan hän kertoi nähneensä ja kuulleensa hirvien liikettä.

Eräänä yönä Olav sitten heräsi ja nousi ulko-ovelle katsomaan, mikä aika oli. Oli kaksi tuntia auringonnousuun, räiskyvä pakkanen ja aivan tyyni — ilmassa tuntui vain pieni viima Kverndalenista käsin. Koitteen aikaan hirvet tulisivat varmaan perimään kymmenyksiään oljista. Olav pukeutui pimeässä, mutta etsiessään sopivia nuolia hänen täytyi sytyttää päre. Silloin Eirik heräsi — ja asia päättyi siihen, että isän täytyi päästää hänet mukaan, vaikka ilman aseita.

Tuskin he olivat ehtineet hiipiä piilopaikkaan hirsien taa, kun Olavilla oli täysi työ saada poika pysymään ääneti. Tämä unohti kiellot vähän väliä ja tahtoi kuiskailla. Sitten hän nukkui. Hän oli saanut päälleen isän raskaan nahkaturkin; Olav kietoi sen hyvin pojan ympäri, ettei hän paleltuisi — oli ankara pakkanen juuri ennen auringonnousua — ja hän oli iloinen, ettei Eirik nyt pilaisi asiaa.

Olav sai odottaa kauan. Taivas alkoi jo kellertää idässä metsän takana, kun hän näki eläinten tulevan esiin vesakosta. Neljä tummaa täplää liikkui ruskeanharmaata kenttää vasten. Ne pysähtyivät välillä, nuuskivat ja vainusivat — ja nyt Olav erotti joukosta yhden koirashirven, kaksi naarasta ja vasikan.

Jännitys ja ilo juoksivat lämpöisenä virtana hänen kohmettuneen ruumiinsa läpi, kun hän kohosi toiselle polvelleen, asetti jousen asentoon ja nuolen paikalleen. Sitten hän pidätti henkeä. Koirashirvi astui esiin uljaana ja komeana — nyt se näkyi kinosta vasten. Se nousi vanhan pientareen laidalle ja jäi seisomaan siihen sorkat yhdessä; kaula ja sarvekas pää erottuivat selvästi keltaisessa aamuvalossa. Olav veti äänettömästi henkeä ilosta — tuota äijää hän ei ollut tavannut ennen: sillä oli mahtava ruho, voimakas niska ja komea viisi- tai kuusitoistahaarainen sarvikko. Väijyen se käänteli päätään joka suunnalle. Tähystysväli oli pitkänlainen, mutta eläin seisoi niin sopivassa ampuma-asennossa: Olav tähtäsi ja hänen sydämensä sykki riemusta. Hän ehti tajuta vielä pojan olevan heräämäisillään.

Eirik kavahti pystyyn huudahtaen — hänkin oli nähnyt nuo ihanat sarvet taivasta vasten. Olav ampui nuolen pakenevan eläimen jälkeen, osui sivuittain lapaan ja näki eläimen ponnahtavan korkealle ilmaan — sitten se juoksi eteenpäin pitkin harppauksin ja hävisi toiset eläimet perässään metsään.

Eirik sai pari opettavaa nyrkin iskua korvilleen — ja hän otti ne vastaan pari kertaa haukkoen, mutta ei huutanut; sen verran älyä hänellä oli, että ymmärsi hävetä tekoaan ja olla valittamatta; sitä paitsi paksu nahkalakki luultavasti laimensi iskuja.

"Älä nyt anna äitisi tietää tätä", sanoi Olav astuessaan takaisin taloja kohti. "Hänen ei tarvitse tietää, että sinä käyttäydyt kuin ymmärtämätön penikka, vaikka olet noin iso."

Päivemmällä Olav lähti seuraamaan haavoittuneen eläimen jättämiä verijälkiä koiran kera, kaatoi eläimen ja tappoi sen tunturin rinteellä laakson toisessa päässä. Ja kun saalis oli tuotu kotiin illalla, kulki Eirik ympäri kerskuen, että hän oli ilmoittanut isälle, koska tuo iso koirashirvi oli tullut ampumamatkan päähän. Olav ei viitsinyt sanoa sanaakaan pojalle — hän pelkäsi muuten suuttuvansa liiaksi.

* * * * *

Vuonohylje alkoi nyt nousta parvissa sisämaahan talven kallistuessa kevääseen, ja laakson miehet veivät veneensä jään reunaan ja lähtivät hylkeenpyynnille etelään. Olav päästi Eirikin mukaan, mutta katui sitä heti; poika tuli aivan kuin villiksi joukkoteurastuksesta ja elämästä, joka vallitsi hylkeenpyytäjien keskuudessa. Oli aivan mahdoton ymmärtää, miten tuolla pojalla ei ollut enemmän käsitystä siitä, miten oli oltava ihmisten parissa. Mutta kotiin tultua tällä taas riitti kertomista loppumattomiin. Olavin ei ollut helppo kuunnella hänen puhettaan malttia menettämättä.

Pyhä Yrjö toi ilmanmuutoksen, etelätuulen ja sadetta — ja se oli hyvän vuoden merkki niin maalla kuin merellä.

Ingunn makasi yksin tuvassa seuraavana päivänä puoleen päivään. Sisällä oli melkein pimeä, sillä räppänä oli suljettu kalvolla ja luukku vedetty puoleksi eteen; ulkona satoi.

Olav tuli sisään. Hän istahti penkille, veti saappaat jalastaan, heitti yltään työnutun ynnä paidan ja aukaisi vaatearkkunsa, alkaen etsiä vaatteita.

"Nukutko sinä, Ingunn?" kysyi hän selin tähän. "Miten on laitasi", lisäsi hän, kun Ingunn vastasi kuiskaten, ettei hän nukkunut.

"Siinähän se menee. Lähdetkö sinä jonnekin?"

Olav vastasi lähtevänsä, sillä Vidanesin käräjät olivat tänään. Hän tuli sängyn luo vyötäisiin asti alastomana ja asetti toisen jalkansa sängyn porraspuulle. "Pitääköhän minun vaihtaa sääryksiä —?"

Ingunn käänsi vaistomaisesti syrjään päänsä:

"Eiköhän — ne haisevat niin pahalta."

"Tuskin muidenkaan sinne tulijoiden säärykset haisevat sen paremmilta — me olemme olleet merellä ampumassa yöt päivät viime aikoina joka mies."

"Mutta kun joudut tapaamaan vierasseutulaisia —", tuumi Ingunn.

"Miten tahdot." Olav veti päältään housut ja säärykset ja seisoi siinä alastomana, venytteli vähän ja haukotteli.

Hänen virheettömän, kauniin ruumiinsa näkeminen teki pahaa Ingunnille. Hänestä tuntui niin toivottomalta, että hän itse oli kulunut ja surkean näköinen. Siitä oli niin iankaikkisen pitkä aika, kun hän itse oli ollut nuori ja suloinen ja he olivat olleet komea pariskunta — ja nyt oli Olav vielä nuori mies, terve ja kaunis. Hän oli kyllä tullut kyhmyisemmäksi jänteiltään, etenkin olkapäitten takaa, lapaluitten kohdalta ja käsivarsistaan, mutta lihakset jännittyivät kauniisti ja vaivattomasti heleän ihon alla, kun hän oikoi itseään, kohotti hiukan käsivarsiaan ja antoi niiden taas vaipua. Hänen pintansa oli yhä vielä maidonvalkea.

Olav tuli takaisin vaimonsa luo vedettyään päälleen punaisen villapaitansa, pitkät, mustat nahkaiset säärykset ja aivinahousut.

"Sitten minun kai pitää ottaa sininen mekkokin — koska tahdot, että minun on oltava niin komea?" sanoi hän hymyillen.

"Olav —?" Tämän kumartuessa Ingunnin puoleen kietaisi vaimo äkkiä laihat käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi kasvonsa hänen poskeaan vasten. Olav tunsi hänen vapisevan.

"Mitä nyt?" kuiskasi hän. Toinen vain puristautui häneen vastaamatta mitään.

"Joko tulee aika?" Hän irrotti Ingunnin kädet niskastaan; oli niin hankalaa olla kaksinkerroin. "Tahdotko, että jään kotiin tänään? Voin itse ratsastaa Rynjuliin hakemaan Unaa tänne — ja pyytää samalla Torgrimia hoitamaan asiaani Vidanesissa."

"Ei, ei." Toinen puristi hänen kättään lujasti omassaan. "Ei — en luule tilani muuttuvan ennen kuin kevätpäiväntasauksen jälkeen. — Mutta jää minun luokseni hetkiseksi" — sanat tulivat kuin hiljaisena valitushuutona. "Istu tässä vähän aikaa, jos joudat."

"Tietysti minä joudan." Olav piteli hänen kättään ja silitti hänen käsivarttaan. "Mikä sinun on, Ingunn? Pelkäätkö niin —?" kysyi hän hiljaa.

"En. Taikka pelkään. Vaikka en tiedä, pelkäänkö niin kovin, mutta —." Olav sysäsi portaan tieltään, istuutui sängynlaidalle ja taputti Ingunnin kuoppaista poskea kerran toisensa jälkeen.

"Näin unta", sanoi tämä hiljaa. "Juuri ennen kuin tulit sisään."

"Oliko se paha uni?"

Kyyneleet alkoivat virrata Ingunnin poskia pitkin, mutta hän itki hiljaa, äänen muuttuessa vain hiukan verhotummaksi ja särähtelevämmäksi.

"Se ei tuntunut minusta pahalta silloin, kun näin sen — _silloin_ se ei ollut paha. Minä näin sinun menevän polkua metsään; olit iloisen näköinen ja olit ikään kuin nuoremman näköinen kuin mitä olet nyt, ja sinä laulelit astellessasi. Sitten näin sinut täällä Hestvikenissäkin, ulkona pihamaalla, ja olit taas yhtä iloisen ja terveen näköinen. Näin tuon kaiken, mutta itse en ikään kuin ollut täällä, vaan tiesin olevani kuollut. — Lapsia en nähnyt täällä — en yhtään."

"Ingunn, Ingunn, ei sinun pidä ajatella semmoisia." Olav painui polvilleen, niin että sai pujotetuksi kätensä vaimonsa kaulan ympäri. "Eipä minulle jäisi suurta iloa tässä talossa, jos menettäisin sinut, oma Ingunnini."

"Ei minusta ole milloinkaan ollut sinulle iloa."

"Sinähän olet ainoa ystäväni." Olav suuteli häntä ja kumartui syvempään vaimonsa yli, niin että tämän kasvot peittyivät kokonaan hänen rintaansa vasten.

"Jos nyt on niin, kuten Signe ja Una sanovat", kuiskasi hän vitkaan, "että sinä tällä kertaa saat tytön — tätä ennenhän ne ovat olleet poikia — pienen tytön, niin ehkä Jumala antaa meidän pitää sen."

Sairas huokasi: "Olen niin väsynyt —."

"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Ingunn — että minä olen ehkä antanut Eirikille enemmän kuin — tapporahat hänen isästään?"

Kun hän ei saanut vastausta, kysyi hän, voimatta pysyttää ääntään aivan tyynenä:

"Etkö ole milloinkaan ihmetellyt, minne — tuo Teit katosi?"

Ingunn tarttui häneen lujemmin.

"En ole koskaan uskonut sinun tehneen sitä."

Mies tunsi itsensä kumman järkyttyneeksi — kuin hän äkkiä olisi tullut valoon ja erottanut asiat selvästi. — Ingunn oli _tiennyt_ sen koko ajan. Mutta mitä se merkitsi — oliko hän ymmärtänyt, mikä häntä painoi — vai oliko hän pelännyt Olavin verisiä käsiä —.

Ingunn käänsi kasvonsa häntä kohti, tarttui hänen niskaansa ja veti hänen päänsä alas luokseen. Hän suuteli Olavia suulle imien ja hurjasti.

"Minä tiesin sen. Minä tiesin sen. — Mutta sittenkin pelkäsin aika ajoin — kun minun kävi kaikista pahimmin ja olin eniten allapäin — silloin en voinut olla ajattelematta kauhulla, että mitähän, jos hän oli elossa ja tulisi kostamaan minulle. Mutta uskoin sinun tehneen sen, niin että saatoin olla huoleti!"

Olav muuttui niin kummalliseksi — aivan kuin kohmettuneeksi. _Sitäkö_ Ingunn oli ajatellut — niinpä kai. Hän ei kai ymmärtänyt parempaa. Olav suuteli häntä kerran lempeästi ja ohimennen. Sitten hän naurahti hämillään:

"Sinun täytyy päästää minut nyt, Ingunn — kohta katkaiset minun kylkiluuni sängynlaitaa vasten."

Hän nousi seisaalleen, taputti vielä kerran Ingunnin poskea ja astui tuvan poikki arkulleen, alkaen penkoa vaatteita. Sitten hän kysyi jälleen:

"Oletko varma ajastasi, Ingunn — etkö halua mieluummin, että jään kotiin tänään?"

"En, en, Olav, en tahdo sitoa sinua."

Olav kiinnitti kannukset jalkaansa, otti miekkansa ja heitti ylleen paksusta, vanutetusta sarasta valmistetun sadevaippansa. Hän oli jo ovella, kun hän kääntyi takaisin ja tuli Ingunnin sängyn viereen.

Ingunn tajusi hänen muuttuneen vieraaksi, toisenlaiseksi kuin mitä hän oli nähnyt häntä pitkiin, pitkiin aikoihin — hänen kasvonsa olivat kuin kivestä, huulet kalpeat ja silmät verhotut, näkemättömät. Ja hän puhui kuin unessa:

"Lupaa minulle jotakin. Jos niin kävisi, kuten — kuten sanoit — että tällä kertaa olisi kysymyksessä henkesi, — lupaa, että _tulet takaisin_ luokseni."

Nyt hän katsoi Ingunniin, kumartui hänen ylitseen:

"Sinun täytyy luvata, Ingunn — että jos kuolleiden on sallittu palata elävien luo, — niin tulet luokseni!"

"Minä lupaan sen."

Mies kumartui nyt nopeasti alas ja kosketti otsallaan Ingunnin povea.

"Sinä olet ollut minun ainoa ystäväni", kuiskasi hän nopeasti ja arasti.

* * * * *

Olav tuli ratsastaen kotiin illalla — niin märkänä ja kohmeisena, että hänen jalkansa olivat aivan kuin puutuneet jalustamissa. Hevonen hölkkäsi väsyneesti, räiskyttäen lumisohjoa hänen päälleen joka askeleella.

Ilma oli pilvinen ja usvainen, ja maa huokui märkyyttä — ilta oli kumman huuruinen ja sakea, metsä ja pellot erottuivat tummina lumipöperön keskeltä. Vuono laski kumean äänensä kuuluville hitaasti lainehtien, aivan kuin raukean suonen lyönnit, mutta Kverndalenin joki kuohui vesirikkaana. Metsästä kuului huokauksia, ja lumet putoilivat oksilta, ja vesi lirisi ja lorisi ja murmatteli joka puolella hämärässä — ja pelloilta ja mereltä uhoava kylmyys oli kuin kevään ja touon ajan ensimmäistä aavistusta.

Ylhäällä mäellä, riihen luona, tuli häntä vastaan tumma olento — huppuviittaan verhoutunut nainen.

"Tervetuloa kotiin, Olav." Tulija oli Signe Arnentytär; hän riensi Olavia vastaan tämän ehdittyä lähemmäs.

"Nyt Ingunn on kestänyt vaivansa tällä kertaa — ja hän voi paljon paremmin kuin luulimmekaan." Olav pysähdytti hevosensa, ja Signe taputti sen turpaa hyväillen; "— ja lapsi on suuri ja kaunis — kukaan meistä ei ole nähnyt niin suurta ja kaunista vastasyntynyttä. Mutta sinun täytyy tyytyä siihen, ettei se ole poika!"

Olav kiitti häntä hyvästä uutisesta ja tunsi, että jos hän olisi ollut samanlainen kuin nuoruudessaan, olisi hän kai hypännyt alas hevosen selästä ja sulkenut sukulaisen syliinsä sekä suudellut häntä. Hän _oli_ keventynyt ja _oli_ iloinen, mutta ei _tuntenut_ sitä vielä oikein. Niinpä hän siis kiitti Signeä uudestaan siitä, että hän ollut nytkin Ingunnin apuna.

Synnytys oli tullut niin äkkiä, sanoi Signe, etteivät he olleet ehtineet viedä häntä edes naisten tupaan. Olavin täytyi tyytyä makaamaan kamarissa Ingunnin ja toisten ollessa tuvassa.

Mutta heti nähtyään Ingunnin hän huomasi, että tämä oli lumivalkea kasvoiltaan ja makasi syrjällään toinen kellanruskea letti posken alla. Una oli polvillaan hänen takanaan sängyssä ja palmikoi toista paksua hiusköyttä. Ennen, kun Olav oli nähnyt hänet tässä tilassa, oli hän ollut ruma, pöhöttynyt ja täplikäs kasvoiltaan, mutta nyt hän oli aivan erilainen kuin tavallisesti, ihmeellisen kaunis; oli aivan kuin ylimaallinen valo olisi laskeutunut noille kalpeille, kärsineille kasvoille. Hänen suuret, sinimustat silmänsä välkkyivät kuin tähdet, jotka kuvastuvat lähteessä. Ja Olavista tuntui, että tässä oli tapahtunut ihme.

Signe tuli kantaen pientä myttyä — valkoisia kapaloita oli kääritty ristiin rastiin lehdenvihreän villavaipan ympäri. Hän laski lapsen Olavin käsivarsille sanoen: "Eikö ole suloinen tyttö, Olav?"

Ja jälleen hänestä tuntui, kuin hän olisi kokenut uskomattomia — siinä oli häntä vastassa käsittämättömän pienet lapsenkasvot, mutta ne olivat aivan täysimuotoiset ja mitä kauneimmat! Vastasyntynyt, ja tämän näköinen! Sen silmät olivat auki, ne olivat pohjattoman tummat — ja iho sillä oli valkoinen ja punainen kuin metsäruusun kukka ja sillä oli ihmisen nenä ja suu; mutta kaikki oli niin pientä, ettei sitä tahtonut voida ymmärtää.

Signe työnsi päähineen taapäin, että isä näkisi, miten kaunis tukkakin sillä oli. Olav pisti kätensä tuon pehmeän, pyöreän takaraivon alle; se ei ollut omenaa isompi hänen kämmenessään, mutta niin pehmeä ja suloinen.

Olav ei malttanut antaa lasta pois — se oli lahja, lahja. Hänen mielensä suli kokonaan — hän ei ollut elämässään ollut näin suunnattoman kiitollinen. Hän painoi kasvonsa kapalolapsen rinnalle — sen kasvot olivat niin hennot ja punervat, ettei hän uskaltanut lähestyä niitä.

Una hyppäsi lattialle, käänsi lapsivuoteessa olijan selälleen ja järjesti palmikot rintaa pitkin. Sitten Olavilta otettiin lapsi, ja hän istuutui sängyn laidalle vaimonsa viereen. Hän piti tämän kättä omassaan tuokion ajan ja kohotti hiukan toista palmikkoa; kumpikaan ei virkkanut mitään.

Sitten joku toi ruokaa ja juomaa hänelle, ja sen jälkeen hänen käskettiin mennä kamariin nukkumaan — Ingunnin täytyi päästä uneen. Silloin tämä kutsui häntä hiljaa:

"Olav", kuiskasi hän, "tahtoisin pyytää sinulta jotakin, mieheni" — näin hän ei ollut nimittänyt Olavia koskaan — "lupaatko, mitä minä pyydän?"

"Lupaan kaikki, mitä tahdot." Hän hymyili aivan kuin tuskassa, niin onnellinen hän oli.

"Lupaa, ettei häntä kasteta äitini kaimaksi. Tahtoisin, että hänen nimekseen tulisi Cecilia."

Olav nyökkäsi.

* * * * *

Hän makasi valveilla — pimeässä — Eirik nukkui kuin kivi seinän puolella. Oviaukosta hän näki lieden hohteen häilyvän seinällä, nousevan ja laskevan. Ja vihitty kynttilä, jota poltettiin äidin ja lapsen vieressä, levitti heikkoa, kultaista, lempeää valoa.

Valvovat naiset kuiskivat ja hääräilivät, liikuttelivat vesiastiaa ja helisyttivät padan pantaa. Kerran hyrähti vastasyntynyt itkuun — ja tuo itku tuntui Olavin sydämessä; hän kuunteli sitä, ja hänen mielensä lämpeni ja ilostui. Naiset alkoivat hääriä tuvassa; kätkyt pantiin liikkeeseen, ja Signe lauloi hiljaa hyräillen.