Part 30

Hän ymmärsi täydelleen, ettei hänen ollut oleva helppo osoittaa täyttä mielenmalttia ja iloista naamaa tullessaan Bergiin päättämään Haftorin kanssa tekemäänsä sopimusta ja ottamaan vastaan Ingunnia vaimokseen Steinfinninpojilta. Mutta ei voinut olla toisin — ja omakseen hän tämän tahtoi kaikesta huolimatta — ja niin hänen kaiketi täytyi olla kuin muina miehinä. Mutta hän ei voinut estää lapsuusmuistoja sukeltamasta esiin — turvallista varmuutta siitä, että he kuuluivat yhteen ja että heidän oli aina oltava toistensa luona. Mahdollisuus, että jokin saattoi tulla erottamaan heitä, oli ollut niin kaukana kummankin ajatuksista, ettei se ollut saanut heidän sydämessään syntymään erikoisempaa iloa tai ihmetystä — he olivat pitäneet päivänselvänä asiana, että heitä odotti se osa, joka heille oli määrätty. Näin aina siihen kesään asti, jolloin he toisiinsa kietoutuneina olivat joutuneet pois lapsuuden ja viattomuuden mailta, säikähtyneinä mutta ilon huumaamina siitä uudesta sulon tunteesta, jonka he olivat löytäneet toinen toisessaan — olipa sitten oikein tai väärin, että he olivat antautuneet siihen. Silloinkin kun hän heräsi pelkäämään ja uhmaamaan kaikkea ja jokaista, joka yritti tarttua heidän kohtalonsa kulkuun, oli hän ollut varmasti vakuuttunut siitä, että he kaksi lopulta saattaisivat asiansa voittoon. Tuollaiset hetket saattoivat vallata Olavin mielen yhtäkkiä, ja tuska viilsi häntä kuin puukonpisto. Nyt tuo uni oli toteutumassa — mutta toisin kuin hän oli ajatellut. Ja kun hän muisteli itseään sellaisena kuin oli silloin, tuntui hänestä kuin hän olisi ajatellut jotakin toista ihmistä, jonka hän oli tuntenut — sellaista rajattoman luottavaista nuorukaista, jota hän sääli ja halveksi, mutta myös kadehti kirvelevin sydämin — lasta, joka ei ollut ymmärtänyt petosta, ei ymmärtänyt, että hän itse saattaisi pettää tai joutua petetyksi. — Mutta tuolle sydämen kirvelevälle tunteelle hän tiesi yhden ainoan neuvon — hänen täytyi salata haavansa, niin ettei kukaan, viimeksi Ingunn, saisi aavistaa sen olemassaoloa.

Nämä ajatukset saattoivat vallata hänet kesken kaiken hänen puhellessaan toisen Olavin kanssa, ja silloin hänen puheensa keskeytyi. Vanhus tuskin huomasi sitä, jatkoi vain puhettaan nuoremman jäädessä tuijottamaan eteensä kasvot kovina ja sulkeutuneina — kunnes vanhempi Olav kysyi häneltä jotakin, jolloin hän huomasi, ettei hän ollut kuullut sanaakaan toisen puheesta.

Mutta hän valmistautui kantamaan taakkaa, joka hänen oli sälytettävä päälleen — valittamatta, jos Jumala tahtoisi kurittaa häntä kovakouraisesti tulevina vuosina. Sillä tavallaan häilyi hänen mielessään alati muisto hiihtoretkestä ja karjatuvalla vietetystä yöstä — hänen oli vain niin mahdotonta ajatella, että murhamies _oli hän itse_. Hänestä tahtoi väkisin tuntua, kuin hän olisi ollut vain osallisena kahden vieraan miehen välien selvittelyssä. Mutta hän se _oli_, hän tiesi sen merkillisen välinpitämättömällä tavalla, ja synti oli _hänen_ syntinsä. Murha ei itsessään suinkaan ollut kovin suuri synti: hän ei ollut houkutellut toista väijytykseen, mies oli itse keksinyt koko retken ja oli kaatunut ase kädessä — ja orjillakin kuuluu ennen olleen oikeus kostaa vaimonsa kunnia; se oli miehen oikeus ja velvollisuus niin Jumalan kuin ihmisten lakien edessä.

Tuo häntä seurasi —.

Ja hänestä tuntui kuin hän olisi tarjonnut Jumalalle vaihtokauppaa, suoristaessaan selkänsä ja valmistautuessaan kantamaan Ingunnin onnettomuuden painoa. Jos se kävisi raskaaksi, ei kukaan ollut koskaan saava nähdä sitä. Ja hän tahtoi elää hurskaasti ja jumalaapelkääväisesti tästä hetkestä alkaen — mikäli se oli mahdollista miehelle, joka kantoi mielessään ripittämätöntä syntiä: hän tahtoi harjoittaa oikeutta ja kohtuutta lähimmäistänsä kohtaan, olla armelias köyhille, suojella hylätyitä ja turvattomia, kunnioittaa Jumalan huonetta ja seurakuntansa pappia sekä antaa kirkolle kaiken, mitä hän oli velvollinen antamaan, rukoilla jokapäiväiset rukouksensa hartaudella ja mieleensä painaen, lukea Misereren usein ja sanoja punniten. Hän tiesi saaneensa liian vähän kristinuskon opetusta kasvuaikanaan — veli Vegard oli tehnyt parastaan, mutta hän kävi Frettasteinissä kerran, pari vuodessa, ja jäi taloon noin viikoksi; mutta häntä lukuun ottamatta ei siellä ollut ketään, joka edes olisi kuunnellut, lukivatko lapset rukouksensa joka päivä. Ja sen hyvän opin, minkä hän oli saanut Torfinn-piispan luona, oli käynyt samoin kuin Raamatun kertomuksessa — nisujen joukkoon oli kylvetty niin paljon ohdaketta ja juolanjuuria niinä vuosina; jolloin hän oli kiertänyt maailmaa, että nouseva oras oli tukehtunut rikkaruohoihin. Ensi kertaa Olavin mielessä liikahti aivan kuin katumus Einar Kolbeininpojan murhan johdosta: hän oli katunut sitä siksi, että se oli ollut huono palkka Torfinn-piispan hyvyydestä ja siksi, että se oli pahin onnettomuus, mihin hän saattoi joutua, kun asiat kerran olivat sillä kannalla — niin, ja koska hän tiesi, että hänen _täytyi_ katua, koska se oli _synti_, vaikkei hän itse voinutkaan ymmärtää, että se oli niin kovin syntistä. Nyt hän alkoi aavistaa, että tuossa Jumalan käskyssä, ettei saanut tappaa, oli syvempikin tarkoitus ja viisaus kuin vain se, mitä hän oli luullut: Jumala ei tahdo kenenkään syntisen kuolemaa. Käskyyn kätkeytyi myös huolenpito murhaajasta — hänkin avasi sielunsa monenlaisille pahoille voimille, jotka nyt voivat ryhtyä odottamattomiin hyökkäyksiin.

Saattoi siis olla hyödyllistä asua yhdessä Olav Puolipapin kaltaisen hurskaan miehen kanssa; hänen sukulaisensa osasi varmasti antaa hänelle hyödyllistä ohjausta monessa suhteessa. Esimerkiksi katumusveisuissa — hän oli oppinut koko joukon sellaisia Asbjørn Allfeitiltä ja Arnvidilta Hamarissa, mutta oli unohtanut enimmät.

* * * * *

Olav kutsui naapurit tuliaiskesteihin ja ilmoitti heille, että vaimo, jonka hän oli tuova taloon, oli Steifinn Torenpojan tytär, hänen kasvatussisarensa, jolle hänet oli kihlattu heidän lapsena ollessaan. Heti kun hän ehtisi kotiutua hiukan ja päästä perille oloistaan, hän lähtisi takaisin Ylämaahan noutamaan vaimoansa. Mutta hän ei maininnut mitään siitä, olivatko häät jo olleet, vai tulisivatko ne vasta vietettäviksi täällä, eikä hän pyytänyt mukaansa saattomiehiä seudulta, vaikka hänen sukulaisensa ei kyennyt seuraamaan häntä. Ihmiset huomasivat pian, että Hestvikenin nuori isäntä oli hieman umpimielinen ja tiesi minkä verran ilmaisi — eikä hänestä saanut irti juuri sen enempää kyselemälläkään.

Olav oli miettinyt paljon, oliko hänen sanottava, että oli myös lapsi. Ehkä olisi helpompaa, jos puhuisi etukäteen. Mutta hän ei jaksanut tehdä sitä. Ja sitten hän ajatteli, että lapsihan saattoi olla kuollut. Se oli kyllä elänyt syntyessään — mutta rintalapset kuolivat helposti, oli hän kuullut sanottavan. Tai ehkä he keksivät jonkun keinon — voisivat esimerkiksi antaa sen kasvatettavaksi matkan varrella. Sen, mitä hän ensi hädässään ja hämmennyksessään oli puhunut lapsen ottamisesta omiin nimiinsä, hän nyt huomasi järjettömyydeksi. Hän ei ymmärtänyt mistä oli keksinyt sellaisen ajatuksen — äpärän ottamisen sukuun. Jos se edes olisi ollut tytär, olisi sen voinut vaikka panna luostariin, eikä kukaan olisi joutunut kärsimään vääryyttä siitä, että hän oli omistanut sen itselleen mutta tämä oli poikalapsi. Hän oli ollut kuin mieletön tuskasta ja suuttumuksesta. Mutta hän tunsi kuitenkin olevansa velvollinen ottamaan vastaan lapsen, jos äiti tahtoisi pitää sen luonaan. Se asia sai järjestyä kuten oli määrätty. Oli turha kutsua onnettomuutta ennen kuin se oli kohdalla.

Kuitenkin hän eräänä päivänä kiipesi pienelle ullakolle, joka oli kamarin ja porstuan yläpuolella. Hän oli tullut ajatelleeksi, että lapsi hoitajineen saattoi asua siellä, jos Ingunn tahtoi tuoda pojan taloon. Olav Ribbungin tyttäret olivat nukkuneet tuossa luhdissa neitoineen. Mutta oli ikuisuus siitä, kun se oli ollut nuorten naisten olosijana. Vähintään kahdenkymmenen vuoden pölyt ja lukinverkot olivat saaneet rauhassa levittäytyä sinne, ja suoheinä rapisi ulos sängystä, kun hän tarkasti mitä siihen oli kasattu. Päädyn puolella oli parit kangaspuut ja pöydänkannatuspukit sekä kirstu, johon oli kaiverrettu vaakunakuvia, mistä hän ymmärsi sen kuuluneen äidilleen. Hän aukaisi sen: pohjalla oli rukinpyöriä, mertoja, karttoja ja pieni lipas. Lippaan sisällä oli kirja ja valkea, pellavakankainen kapalovaate — nähtävästi ristiäismekko, johon hänet itse oli puettu, kun hänet nostettiin ylös kastemaljasta. Hän jäi hetkiseksi kyykkyasentoon kiertäen vaatteen koruompeleista laitaa sormiensa välissä.

Kirjan hän vei mukanaan alas ja näytti sen Olav Puolipapille. Mutta vaikka tämä aina oli antanut ymmärtää osaavansa lukea ja kirjoittaa kuin hyväkin pappi — paljon paremmin kuin Sira Benedikt, seurakuntapappi — ei hän kuitenkaan saanut paljonkaan selvää Cecilia Bjørnintyttären psalttarista. Olav istui illalla sitä tutkien; siinä oli pieniä kuvia kappaleen alkukirjainten kohdalla, ja hienoja punaisia ja vihreitä viivoja suikerteli sivuja pitkin. Levolle mennessään hän hautasi kirjan sänkyynsä pieluksen alle, ja sinne se sai jäädä.

Muutamaa päivää ennen kuin Olav oli aikonut lähteä pohjoiseen tuli Hestvikeniin köyhä vaimo, joka tahtoi puhua Olav-isännän kanssa. Tämä lähti ulos eukon luokse. Tällä oli tyhjä säkki olalla, josta Olav ymmärsi hänen asiansa. Eukko tervehti ensin Olavia itkevällä äänellä — ilosta, väitti hän: oli niin hauska nähdä talon oikea isäntä tuvan ovella, "ja sinusta on tullutkin niin kaunis ja muhkea mies, Olav Auduninpoika — olisipa Cecilian kelvannut katsella poikaansa — ja sinusta puhutaan hyvää kylällä, Olav. Ja niin minä ajattelin, että lähdenpähän katsomaan — minä olin ensimmäisiä, jotka näkivät sinut maailmassa, sillä minä palvelin siihen aikaan Skildbreidissä ja olin Margretin, emäntäni matkassa, kun hän tuli auttamaan äitiäsi — ja minä sain olla sinua kapaloimassa.

"Oletko tuntenut äitini?" kysyi Olav, kun eukko hetkeksi pysähtyi henkäisemään.

"Kävihän hän kirkolla jonkun kerran alussa Audunin tuotua hänet tänne, mutta talvemmalla hän tuli niin kivuliaaksi, ettei häntä näkynyt ihmisten ilmoilla — tupa, missä hän asui, oli liian kylmä, sanoi hänen palvelusneitonsa, ja viimein hänen täytyi muuttaa toiseen tupaan vanhusten luo, kun siellä oli lämpöisempi. Torgils oli niin raivo sen talven ja kevään. Muistan hänen pitäneen kovaa mökää sinä yönä, jolloin sinä synnyit, ja sillä kertaa kesti raivopäätä kokonaisen viikon — Cecilia pelkäsi häntä niin kauheasti, makasi vavisten vuoteessaan, eikä Audunkaan saanut häntä rauhoittumaan. Sepä se taisi tehdäkin hänestä lopun — ja sitten se, että hän oli asunut liian kylmässä. Audun kantoi hänet ylös aitan parveen kun ilma lämpeni; hän huomasi, että Cecilian oli vaikea asua tuvassa hullun luona — mutta hän kuoli pian. Sinä taisit silloin olla yksikuinen."

Eukko kertoi nimensä olevan Gudrid ja asuvansa siinä mökissä, jonka Olav ehkä oli huomannut ratsastaessaan kirkosta itään — soiden pohjoislaidassa, juuri ennen kuin tie kääntyy ylös Rynjuliin. Hänet oli naitettu pieneen taloon Saanan puolelle, hyvälle ja arvossapidetylle talonpojalle, mutta hän oli jäänyt lapsettomaksi. Ja kun mies sitten kuoli ja hänen veljensä muutti taloon vaimoineen eikä hän tullut toimeen heidän kanssaan, hän meni tälle Bjørnille, jonka kanssa hän nyt oli naimisissa. Hullummin hän ei olisi voinut tehdä. Bjørn ei ollut mikään köyhä mies siihen aikaan; kun he löivät yhteen omaisuutensa, oli heillä varoja yllin kyllin. Bjørn oli leski ja hänellä oli vain yksi tytär, ja heistä liitto oli sopiva: Gudrid oli alkanut taas kaivata miestä ja sitten hän tahtoi lapsia. Ja se olikin ainoa toivomus, mikä täyttyi — hän sai kahdeksan kappaletta, joista viisi oli elossa. Mutta jo ensimmäisenä talvena Bjørn teki miestapon ja joutui maksamaan sakkoja, ja sen jälkeen heidän varallisuutensa hupeni. Bjørn oleksi enimmäkseen vuonon rannalla: pyydysti merisikoja ja hylkeitä ja lintuja, tai kalasti Hvitasteinin Torelle — sillä aikaa kun hän itse istui mökissä lapsilaumoineen tytärpuolen kera, joka oli vihainen ja ilkeä. —

Olav kuunteli kärsivällisesti vaimon sanatulvaa ja käski hänet viimein kanssaan aittaan. Hän oli varannut taloon joka lajia tuliaiskesteihin ja antoi Gudridille runsaasti apua sekä sanoi vielä: "Jos teidän on vaikea selvitä talven yli, niin tule vain meille, muori!"

"Jumala siunatkoon sinua, Olav Auduninpoika — sinä olet ihan kuin äitisi. Noin lempeästi hänkin hymyili ja auttoi aina köyhiä vaivaisia!"

Viimein eukko lähti.

Ketään ei ollut tuvassa kun Olav palasi sisään. Hän jäi seisomaan ajatuksiin vaipuneena. Toinen jalka lieden reunalla, kädet polven ympärillä hän tuijotti pieneen hiilikekoon, joka vielä hehkui — siitä kuului hienoa ritinää ja hajoavat hiilet tuikahtelivat.

Äiti, ajatteli hän, ja muisti sen vähän, mitä oli hänestä kuullut. Äiti oli ollut nuori ja kaunis, sanottiin; hänet oli kasvatettu isoisten tavoin rikkaassa nunnaluostarissa ja hän oli ollut kuninkaantyttären leikkitoveri. Ja kuningattaren rouvatuvasta hänet oli muutettu tähän yksinäiseen taloon, kauas kaikista tuttavista. Näissä köyhissä talonpoikaissuojissa hän oli kantanut Olavia sydämensä alla, kärsinyt vilua ja orpoutta näiden ikäloppujen miesten parissa — hullun, jota hän pelkäsi, ja isännän, joka katsoi karsaasti pojanpoikansa naimista. — Se oli kamalaa.

Hän läimäytti kämmenellään kovasti reittään. Mahtoi olla sietämätöntä olla nainen ja voida niin vähän kohtalolleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi säälinyt _kaikkia_ naisia: — silkkiin ja aivinaan puettua äitiään, Gudridia, kerjäläisämmää, Ingunnia — yhtä vähän heidän kaikkien toimitti panna kovaa kovaa vastaan. Ingunn — hänen mieltään viilsi halu ja ikävä — hän muisti tämän hennon, valkean niskan; ihmisraukka oli saanut oppia taivuttamaan ylpeän neitsytniskansa. Ensin hänen tähtensä. Ja nyt hän murtuisi kai kokonaan. Mutta Olav tahtoi painaa hänen päänsä rinnalleen lempeästi ja hellästi ja hyväillä varoen hänen valkoista niskaraukkaansa. Ingunn ei ollut _milloinkaan_ saava kuulla hänen suustansa sanaakaan onnettomuudestaan, huomata hänen puheestaan tai käytöksestään hänen kantavan kaunaa mielessään. — Tällä hetkellä hän ei tuntenut sellaista tunnetta olevankaan itsessään tuota turvatonta olentoa kohtaan, jonka hän pian saisi haltuunsa — hän tahtoi ainoastaan suojella häntä ja olla hänelle hyvä.

* * * * *

Päivemmällä Olav satuloi hevosensa ja lähti itään, kirkonkylää kohti. Hän ei tiennyt mitä sieltä haki, mutta hänen mielensä oli kumman herkkä sinä päivänä, ja saavuttuaan kirkon luo hän sitoi hevosensa kammitsaan ja lähti kulkemaan kirkkomaan poikki kirkkoa kohti.

Hän laski miekkansa ja hattunsa seinävieruspenkille, mutta tuli sysänneeksi ne maahan viittansa kulmalla. Kolinan synnyttämä kaiku tuntui hänestä pahalta. Ja sisällä oleva valokin oli kumman kelmeä ja vieras, sillä seinät oli juuri kalkittu — niihin piti maalattaman kuvia kesällä.

Audun ja Cecilia lepäsivät ylinnä vasemmassa laivassa, Maarian-alttarin ja kuorin välissä. Olavin polvistuessa heidän haudalleen ja lukiessa rukouksiaan niin hiljaa kuin osasi sattui hänen katseensa kuvaan, jonka kuvamestari oli saanut valmiiksi kuorin viereiselle seinälle. Se esitti pitkää, hoikkaa, viehkeää naista, jolla oli side silmillä ja katkennut ruoko kädessä — ja sen asento ja ilme, jopa tumman puvun värikin olivat sanomattoman alakuloiset. Olav oli nähnyt tuon kuvan kirkoissa usein ennenkin, mutta ei ollut milloinkaan muistanut kysyä, mitä se merkitsi. Mutta missään muualla ei tuo nainen ollut niin surumielisen näköinen ja kaunis kuin täällä.

Torfinn-piispan sanat orvoksi jääneistä lapsista muistuivat äkkiä hänen mieleensä. Ensi kerran hän tunsi itsensä melkein iloiseksi siitä, ettei ollut vaatinut Ingunnia eroamaan lapsestaan. Tällä hetkellä hän tunsi voivansa ajatella tuota lasta eräänlaisella säälillä. Kun Ingunn kerran oli synnyttänyt sen, täytyi hänen voida suoda sille kasvatus.

Tultuaan kirkonmäelle hän näki papin, sira Benedikt Bessenpojan, seisovan hevosensa luona. Olav tervehti häntä kunnioittavasti, ja pappi vastasi hänen tervehdykseensä suopean iloisesti. Niiden harvojen kertojen perusteella, jolloin oli nähnyt pitäjänsä pappia, Olavia miellytti tämä suuresti. Hän oli arvokkaan ja juhlallisen näköinen — lyhytkasvuinen, hartiakas ja tanakkavartinen. Hänen kasvojaan ympäröi punertava tukka ja parta; kasvot olivat leveät, mutta kaunismuotoiset, piirteet rohkeat ja iho hyvin kesakkoinen. Hänellä oli kirkkaat, siniset, elämänhalua säteilevät silmät. Olav oli tullut siihen käsitykseen, että tässä oli hurskas, ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies — ja hän piti papista siksikin, että tällä oli niin kaunis, vahva ja pehmeä ääni, puhuipa hän tai lauloi.

Aluksi he puhuivat hevosesta. Olav oli tuonut sen Skånesta — se oli seitsenvuotias, iso, karkeatekoinen ja kaunis, muuten valkoinen, paitsi vähän harmaatäpläinen lautasilta. Hän hoiti sitä aina itse, harjasi ja suki, niin että se pysyi puhtaana ja kiiltävänä, sillä hän piti siitä paljon; ja hän iloitsi nyt kuullessaan papin antavan arvoa eläimelle. Sitten sira Benedikt tutki tarkasti valjaita, jotka olivat punaiseksivärjätystä nahasta. Olav salasi hymyn — pappi oli innokas nahan parkitsija ja värjääjä, hän ei tiennyt mitään sen hauskempaa hommaa. Tuo oli yksi niistä vioista, joista Olav Puolipappi oli moittinut sira Benediktiä — sellainen oli hänen mielestään papille sopimatonta hommaa, sillä siinä täytyi liikutella mitä moskaisimpia aineita vihityin sormin. Tuohon vastasi sira Benedikt, ettei hän luullut sen moskan olevan rumaa Jumalan silmissä, sillä olivathan kädet yhtä puhtaat hänen pestyään ne. Olihan itse Vapahtaja kunnioittanut työntekoa ottamalla piilukirveen ja taltan samoihin siunattuihin käsiin, jotka olivat luoneet ja pelastaneet ihmiset, sekä veistänyt hirsiä pyhän kasvatusisänsä talon edessä. — Hän ei voinut varmaankaan pitää pahana, että hänen arvoton palvelijansa harjoitti tätä jaloa ja vaativaa taitoa.

Pappi pyysi Olavin kanssaan sisään, ja Olav suostui mielihyvin. Olav Ingolfinpoika irvisteli sillekin, että papin talossa haisi kuin markkinasuutarien kojuissa kaupungissa. Mutta tupa oli siisti ja kaunis; se oli paljon komeampi kuin Hestvikenin tupa. Kolme hempeää neitoa kantoi sisään voita, valkoista leipää ja olutta, tervehti nöyrän säädyllisesti ja poistui heti sen tehtyään. He olivat papin sisarenpojan lapsia; vanhin hoiti papin taloutta, ja toiset kaksi olivat muutaman päivän vieraina sisarensa luona.

Olut oli verratonta, ja miehet jäivät istumaan kaikessa rauhassa pakinoiden niitä näitä. Olav piti sira Benediktistä yhä enemmän. Sitten heidän puheensa kääntyi Olav Ingolfinpoikaan, ja pappi kiitti Olavia siitä, että hän oli osoittanut hellää sukulaismieltä miestä kohtaan, joka oli pitänyt niin huonoa huolta hänen omaisuudestaan. Olav vastasi, että hänen oma maastakarkotuksensahan oli etupäässä syynä Hestvikenin rappiotilaan; vanhus oli kai tehnyt parhaansa, mutta hänhän oli raihnas ja rampa. Ja Olav ymmärsi kyllä, että hän oli harvinaisen viisas ja pyhä mies.

"Sekö joutava?" tokaisi pappi.

Olav ei vastannut mitään. Pappi jatkoi:

"Pyhyyttä hänen kyllä on sietänyt harjoittaa, jos voi uskoa niitä miehiä, jotka olivat hänen kumppaneitaan ja ystäviään nuoruudessaan. Ja jos hän oli viisas, olisi hänen tullut puhua enemmän Kristuksesta ja Neitsyt Maariasta kuin kaiken maailman taikuudesta ja kummituksista ja menninkäisistä ja merenpeikoista — rukoilla eikä harjoittaa manaamistaan ja loitsulukujaan. — Pelkäänpä, että enimmät hänen puheistaan ovat sulaa harhaoppia. Hän joutui pois papinkoulusta puolivalmiina, ja senkin, mitä ehti oppia, hän on ymmärtänyt väärin. Voi olla hauska kuunnella hänen puhettaan jonkun iltahetken — mutta et suinkaan sinä, Olav Auduninpoika, joka tunnut ymmärtäväiseltä mieheltä, saata mitenkään uskoa hänen loruihinsa —?"

Siitä hän nyt sai. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut semmoinen aavistus jo aikaisemmin. Ääneen hän vastasi vetäen suutaan omituiseen hymyyn:

"Sukulaiseni ja sinun välillä ei tunnu vallitsevan kovin vahva ystävyys?"

Pappi sanoi:

"En ole milloinkaan pitänyt hänestä — mutta siihen ei ole syynä ainoastaan se, että hän oli sen miehen kasvatusveli, joka oli minun ja sukuni pahin vihamies. Eikä kukaan meidän suvustamme vihannut muita Hestvikenin miehiä silti — he olivat tarmon ja kunnian miehiä, kaikki muut paitsi hän. Voithan päättää sen itse, Olav — ensi hetkestä asti olen pitänyt sinusta, ja tarkoitukseni on ollut, että ymmärtäisit minun suovan sinulle hyvää, ja tahtoisin, että meidän Eikenin miesten ja sinun sukusi välillä loppuisi entinen viha. Emme tosin ole milloinkaan lukeneet Olav Ribbungia ja hänen muita poikiaan vihollisiksemme, mutta olemme välttäneet toisiamme niin paljon kuin suinkin, ja sitä tuskin ihmetteletkään —."

Olav alkoi kuivata hihaansa, johon oli läikyttänyt olutta eikä katsonut ylös kysyessään:

"En ymmärrä mitä tarkoitat, sira Benedikt. — Olen tulokas, enkä tunne pitäjän asioita — en ole kuullut sanaakaan sukujemme välisestä vihasta."

Sira Benedikt näytti hämmästyvän suuresti ja tulevan samalla hämilleen.

"Luulin Olav Puolipapin kertoneen sinulle tästä", hän sanoi.

Olav pudisti päätään.

"Sitten minä voin tehdä sen." Pappi jäi istumaan ajatuksissaan, tökkien pientä vaahtokuplaa, joka uiskenteli maljassa ja kuljettaen sitä ympäri reunoja.

"Huomasitko sinä kauniita lapsiani, noita kolmea neitoa, jotka olivat täällä äsken, Olav?"

"Kauniita olivat. Ja ellei minulla olisi nuorta morsianta, joka odottaa minua Ylämaassa, olisin katsonut tarkemmin, kun sukulaisneitosi olivat sisällä, sira hyvä!" sanoi Olav hymyillen.

"Jos ymmärrän sinut oikein", vastasi pappi myös hymyillen, vaikka hiukan nolona, "et taida tietää, että he ovat omia sukulaisiasi, vieläpä läheisiä."

Olav katsoi pappiin odottavasti.

"Te olette orpanuksia. Torgils Likaparta oli heidän isänsä isä. Hän vietteli minun sisareni —."

Vaistomaisesti Olavin kasvot ilmaisivat kammoa. Sira Benedikt huomasi sen, ymmärsi, mitä nuori mies ajatteli ja sanoi:

"Se tapahtui ennen kuin Jumala pimitti Torgilsin järjen, tai paremminkin sen sammutti paholainen, jota hän oli seurannut niin uskollisesti syntiin ja hekumaan.

"Jumala tietää, etten suo pahaa puhuessani Olav Puolipapista, hän ja Torgils olivat kasvatusveljiä, ja Olav seurasi toista kaikessa. Olav Ribbung tahtoi pakottaa Torgilsin naimaan Astridin — hän oli rehti, rohkea ja hyvää tarkoittava mies — ja kun Torgils jätti hänet pulaan äpäräpoikineen hänen itsensä oleksiessa Oslossa erään porttonaisen luona, jonka hän tahtoi naida, kielsi Ribbung poikaansa tulemasta tälle seudulle. Ingolf, isoisäsi, ja Olavin tyttäret sekä Ivar Staal, hänen vävynsä, sanoivat kaikki, etteivät he suostuneet istumaan samaan pöytään ja puhumaan sanaakaan Torgilsille, ellei hän luopuisi tuosta aikeestaan. Mutta Torgils asui papin, Olav Ingolfinpojan isän luona — ja se oli vielä suurempi häpeä, sillä toinen näistä oli pappi ja toinen papiksi aikova.

"Loppujen lopuksi isäni ja veljeni suostuivat ottamaan vastaan sovintosakot Hestvikenin miehiltä, kun ymmärsimme, ettei Olav Ribbung eikä Ingolf saanut Torgilsia luopumaan päätöksestään ja nostamaan Astridia onnettomuudesta. Se oli kauniimpaa ja kristillisempää — aivan niin. Mutta jos minä olisin ollut aikamies ja asekuntoinen, en olisi tyytynyt ennen kuin Torgils olisi maannut maassa — olisin tappanut hänet, vaikka olin pappi ja Jumalan vihitty palvelija. Olen vihannut sitä miestä niin, että — Herra tuntee minun sydämeni ja tietää sen. Mutta hän tietää myös, ettei voi vaatia mieheltä pahempaa kuin että tämän tulisi jättää kostamatta raudalla ja miekalla sukulaisnaistensa kunnia. Olin kymmenvuotias, kun se tapahtui. — Astrid oli ollut minulle kuin äiti; hän oli vanhin sisaruksista, ja minä olin nuorin. Nukuin hänen sängyssään sinä kesänä: hän itki alituiseen; en ymmärrä, miten hän ei menehtynyt itkuun. Minä sanon sinulle, Olav, että se mies, joka voi sellaisen antaa sydämestään anteeksi, on totisesti pyhä mies."