Part 29

"Huomasin sen jo sinun tullessasi", kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti, "kun et suudellut minua tervehtiessäsi."

Viimeinkin Olav käänsi kasvonsa häneen päin ja hymyili surullisesti.

"Suutelin sinua yöllä — monta kertaa — mutta et kai tuntenut sitä."

Olav pyyhki molemmin käsin kasvojaan, kumartui sitten eteenpäin ja jäi istumaan leuka käsiin haudattuna.

"Näin kerran unta tässä keväällä — sattui olemaan pitkäperjantainyö — ja olen miettinyt sitä usein myöhemmin. Muistin sen niin hyvin herätessäni, enkä ole sitten voinut unohtaa sitä. Nyt kerron sinulle, millainen se oli.

"Näin unta, että olin metsäkummulla, mistä puut oli hakattu niin tarkkaan pois, ettei siinä ollut yhtään siimestä — ja päivä paahtoi ankarasti ja sinä makasit keskellä paistetta kanervien keskellä — siinä kasvoi kanervaa ja puolanvartta joka kannon juuressa. Olit hiljaa — en tiedä, luulinko sinun nukkuvan —.

"Eikö ole kumma — koko ajan kun liikuin maailmalla, toivoin, että olisit näyttäytynyt minulle unessa. Tiedäthän, että on olemassa keinoja, joilla voi nähdä unta rakkaasta ystävästään. Minä koetin niitä monta kertaa, vaikka, kuten tiedät, en usko juuri tuollaisiin taikoihin. Mutta käytin siis niitä monta kertaa Tanskassa ollessani ja myöhemminkin, mutta en saanut nähdä sinua —.

"Mutta sitten näin tuon uneni pitkänperjantainyönä, ja silloin näin sinut yhtä selvästi kuin nyt. Olit vielä olevinasi lapsi, olimme molemmat lapsia mielestäni, ja sinulla oli vanha punainen sarkapukusi, mutta se oli luisunut ylös ja sinun jalkasi olivat paljaat polviin asti — olit avojaloin —.

"Mutta sitten tuli kyykäärme kanervikosta —."

Olav hengitti raskaasti pari kertaa ja jatkoi:

"Pelästyin niin etten voinut liikahtaa, se tuntui minusta kummalliselta, sillä vaikka sen itse sanon, en ole mikään pelkuri, kunhan vain _näen_ vaaran edessäni —; mutta unessa minua pelotti silmittömästi — kun ajattelenkin sitä, tuntuu minusta kuin en sitä ennen enkä sen jälkeen olisi tiennyt, mitä pelko merkitsee. Käärme luikerteli kanervien keskellä, ja minä ymmärsin, että se tahtoi pistää sinua —.

"Mutta se ei luikerrellut koko ajan eteenpäin kyykäärmeen tavoin, vaan koukistui väliin sykkyrään aivan kuin kaalimato. Ja sitten se ei ollut enää kyykäärme, vaan suuri, karvainen mato — ja sitten se taas oli käärme, joka kiemurteli ruohossa. Minusta tuntui kuin minulla olisi ollut puukko kädessä ajattelin lyödä käärmettä niskaan seipäällä — se oli semmoisessa paikassa, että olisin ylettynyt siihen. Mutta en uskaltanut, sillä se muuttui taas välillä madoksi —. Muistathan, että minusta oli lapsena aina niin vaikea nähdä käärmeitä ja matoja ja toukkia, en tiennyt mitään sen pahempaa. Koetin salata sitä, mutta tiesin sinun tietävän siitä."

Jälleen hän pyyhkäisi kasvojaan ja hengähti syvään.

"Seisoin siinä kuin pölkky. Ja käärme kietoutui sinun jalkasi ympärille, ja nyt se oli lohikäärmeen muotoinen; se kiertyi sinun pohkeesi ympäri, mutta sinä nukuit pahaa aavistamatta. Sitten se kohosi pystyyn, syöksi esiin päänsä milloin mihinkin suuntaan, liputtaen kieltänsä. En tiedä miten sanoisin, mutta minusta oli tavallaan hauskaakin katsella sitä, se oli jonkinlaista julmuutta; minusta tuntui, kuin olisin odottanut ilolla, että se pistäisi. — Näin, että olisin voinut ottaa sitä niskasta, mutta en uskaltanut. Ja — ja — minä näin sen hakevan sellaista kohtaa jalkarinnassa, mihin se voisi iskeä hampaansa syvälle. Mutta minä tunsin — nautintoa — katsomisesta. Ja sitten se pisti —."

— Hän vaikeni äkisti, silmät ummessa ja puri huultaan.

"Ja sitten heräsin." Olav koetti puhua rauhallisesti, mutta hänen äänensä oli sammaltava. "— Ja viruin vuoteessani ja olin vihainen, kuten usein on vihainen itselleen herätessään, kun on tehnyt unessa sellaista, mitä ei milloinkaan tekisi valveilla. Sillä valveilla ollen olisin tappanut käärmeen. En olisi voinut katsoa rauhallisena käärmeen ahdistavan pahimpaa vihamiestänikään — saatikka sitten tuntea iloa sen pistosta —. Ja ennen, lapsina ollessamme, oli tuskin sitä asiaa, mitä en olisi tehnyt ilolla sinun tähtesi.

"Olen sitten miettinyt niin paljon tuota unta —."

Jälleen hän vaikeni äkkiä — ponnahti pystyyn ja hoippui pari askelta. Sitten hän kääntyi seinään päin, heittäytyi sitä vasten, käsivarret ristissä, pää niiden väliin kätkettynä —.

Ingunn nousi ja seisoi kuin salaman lyömänä. Nyt tapahtui sellaista, mitä hän ei ollut luullut voivan tapahtua milloinkaan. Olav itki — Ingunn ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän saattoi itkeä —.

Toinen itki ääneen — hänen rinnastaan tunkeutui kumman karheita, möräköitä ääniä. Hän koetti kaikin voimin hillitä itsensä, herkesi itkemästä ääneen, mutta hänen selkänsä hytkyi, koko hänen ruumiinsa värisi. Ja sitten itku taas purkautui esiin — ensin pieninä haukkovina valitusääninä, sitten rajuna puuskana. Hän seisoi siinä toinen polvi penkillä, otsa seinää vasten ja itki pakahtuakseen.

Kauhun vallassa Ingunn hiipi hänen luokseen ja jäi seisomaan hänen taakseen. Viimein hän kosketti Olavin olkapäätä. — Silloin tämä kääntyi häntä kohti, avasi sylinsä ja rutisti hänet itseensä. He vaipuivat toisiaan vasten kuin kumpikin tukea etsien, ja heidän avautuneet, itkun vääristämät huulensa yhtyivät suudelmaan —.

OLAV AUDUNINPOJAN ONNI

I

Hestviken oli ollut valtaherrojen asuinsija muinaisina aikoina. Mäenrinteessä näkyi vieläkin suurten ja tilavien ranta-aittojen jätteitä, ja siinä, missä Hestvikenin miehet olivat vetäneet purjealuksiaan teloja pitkin keväisin ja syksyisin, oli lahonneita hirrenpäitä rantakivillä. Näytti siltä kuin alhaalta vedenrajasta ylös kallioiden väliseen pikku aukeamaan olisi kulkenut kaarnasilta.

Tuli sitten kristinusko tapoineen Norjaan; Pyhä Olav oli kieltänyt kansaa lähtemästä viikinkiretkille. Miesten tuli uskoa, vaikka väkipakolla, ettei Jumala salli kenenkään ryöstää lähimmäistään, vaikka tämä olisi vierasheimoinen. Hestvikenin miehet kävivät kaupparetkillä ja olivat sitä paitsi ammoisista ajoista harjoittaneet laivanrakennusta. Vielä Olav Ribbung oli parhaassa miehuuden iässään pitänyt talossa aseseppää, ja rakennettuaan talonsa uudelleen birkebeiniläisten hävityksen jälkeen kartanorakennuksesta ranta-aittoihin asti hän oli pystyttänyt kodan, kaksi kala-aittaa ja pirtin, jotka seisoivat paikallaan laiturin ääressä tänäkin päivänä.

* * * * *

Parin tunnin soutumatkan jälkeen Haugsvikistä, käräjäpaikasta, etelään vuonoa pitkin saavutaan korkean harjanteen kohdalle; suurta, punaisenharmaata vuorenvönkälettä, joka työntyy äkisti kauas ulos vuonoa kohti ja jota saattaa kiivetä sangen korkealle, kutsutaan Häräksi. Kallionokan takana on Hestvikenin lahti, pieni, kapea, ahdas poukama. Sen pohjoispuolella suistuu tunturi Härkä, jyrkästi veteen, ja sen alla on pimeä ja pohjaton syvyys. Ylhäällä Härän hartioilla kasvaa harvaa, tuulen harittamaa honkametsää, joka tihenee huipulla — ja veteen työntyvä kallionlonka on kuin jalka, jonka tuo matala, pitkin pohjoista rantaa ja Hestvikenin, eli myös niin kutsutun Kverndalenin, poikki ulottuva harjanne on potkaissut siihen; siitä se jatkuu yhä kirkonkylää kohti. Laaksossa se seisoo äkkijyrkkänä seinänä joen äyräällä; laakson läpi virtaa näet pieni joki, joka laskee mereen poukaman pohjassa. Siinä versoo lehtimetsää, ruohoa ja kukkia rehevänä louhikon halkeamissa, ja harjanteen laella on sankka kuusikko, joka muuttuu tasangolla lehtimetsäksi; siinä näkyi yhä vielä myös runsaasti tammia, jotka kuuluivat Hestvikenin alueeseen.

Lahden eteläpuolella viettävät kalliot mereen paljon loivempina ja matalampina; niiden koloissa kasvaa tuulen tuivertamaa katajaa ja orjantappuravarsikkoa, ja paikoitellen on pieniä kuivettuneita ruohopälviä. Mutta äkkiä tunturi kohoaa kohtisuorasti ilmaan kääntäen jyrkän, miltei alastoman, mustanpuhuvan kyljen kohti pohjoista, ja tämän jyrkänteen alla, jota kutsutaan Hevoseksi, sijaitsee Hestvikenin talo jokseenkin korkealla pohjoisen puolella. Rannasta kartanoon johtava polku kulkee talon äärimmäisen pellon laitaa ja on hyvin jyrkkä. Kauempana rannasta on hyvää multaista maata mäkien syrjissä, ja kuivuus haittaa täällä vähemmän peltoja ja niittyjä kuin monin paikoin muualla Oslon vuonon varrella, sillä Hevosen laidoista pulppuaa monta vuoripuroa, ja kauempana Kverndalenissa on liiankin vetistä. Mutta melkein kaikki Hestvikenin maat ovat laakson eteläpuolella, vasten pohjoista.

Hestvikenin talo oli rakennettu siten, että rakennukset seisoivat kahdessa rivissä pitkän pihamaan molemmin puolin, josta kaikkialla pisti esiin paadenselkiä. Tämän kallioriutan ja Hevosen välissä oli alava notkomaa, jonka tunturin laidasta tihkuva vesi piti kosteana, ja tällä puolen pihaa oleva rakennusrivi oli siitä syystä vajonnut ja ränsistynyt; vuonon puoleinen alin hirsikerta oli lahonnut; sisällä oli vetoista, ja kosteus ahdisti sekä ylhäältä että alhaalta; mutta kesäisin kasvoi rakennusrivin takana nokkosia ja rikkaruohoa melkein katon korkeudelle. Talli, navetat ja pari varastoaittaa sijaitsivat tällä puolen.

Rannan puolella, pihamaan pohjoispäässä, olivat asuinrakennukset, kota ja makuuaitat. Yhteen suuntaan sulki Härkä katseelta tien, mutta jos kulki pihan läntiseen päähän, näki lahden yli Hudrheimiin asti sekä etelään kauas Foldenin taakse. Jo entisaikoina olivat Hestvikenin isännät vainon aikoina pitäneet vartiota taempana tunturilla, Härän yläpuolella; siellä oli vieläkin multamaja, missä vartiomiehet olivat levänneet vaihtaessaan vartiovuoroja.

Ylinnä pihaton päässä, niittyjen laidassa, hyvän matkaa erillään taloriveistä oli riihi, ja se oli ainoa Hestvikenin entisistä rakennuksista. Se oli suunnattoman suuri ja tanakkatekoinen, jättiläishirsistä veistetty. Toiset rakennukset olivat pieniä ja miten kuten kokoonkyhättyjä. Olav Ribbungin oli ollut vaikea saada taloaan pystyyn palon jälkeen, hän oli kärsinyt raskaita vaurioita ranta-aittojen palaessa täysine varastoineen, ja siihen aikaan oli tilanherrojen usein vaikea saada perityksi veronsa vuokramiehiltään. Mutta laaksossa tiedettiin Hestvikenin vanhojen rakennusten olleen suuria ja komeita. Siellä oli ollut muuan pirttirakennus, joka oli tehty pystyhirsistä ja katettu paanuilla kuten kirkko; kaksi riviä kauniisti veistettyjä pylväitä kannatti kattoa sisältä, ja sen kerrottiin olleen runsain veistoksin ja maalatuin kuvin koristetun. Ja talossa oli ollut erityiset korukudokset, joita käytettiin juhlina: siniraitaiset matot ja seinävaatteet, joilla verhottiin kaikki seinät kattoa myöten; ne olivat punaisesta villakankaasta ja kauniisti kirjaellut. Noita seinävaatteita oli jäljellä vielä kaksi kappaletta — toinen oli lahjoitettu kirkolle ja toinen oli talossa; jälkimmäinen oli niin pitkä, että se ulottui peittämään uuden tuvan molemmat pitkät seinät ja päädyn ja sittenkin kuuluu osa siitä joutuneen hukkaan — ja siitä saattoi ymmärtää vanhan tuvan ja Olav Ribbungin tuvan koon eron. Muuten ei entisestä ihanuudesta ollut kuitenkaan jäljellä kuin veistoksin koristettu kamanalauta, minkä erään Olavin miehen sanottiin kiskoneen irti suojakseen, juostessaan ulos palavasta tuvasta. Uudessa tuvassa tuon laudan paikka oli kamarin oven suussa.

* * * * *

Olav Auduninpoika muisti sen vielä astuessaan omaan tupaansa, jota hän ei ollut nähnyt seitsenvuotisesta lapsesta asti. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut tuota kuvaa tai tiennyt muistavansa sitä, — mutta samassa kun hänen silmänsä sattuivat siihen, saapui muisto kuin viri, joka kulkee yli vedenpinnan tummentaen sen: se oli hänen lapsuutensa lauta. Siihen oli veistetty miehen hahmo käärmeiden keskelle, jotka peittivät pinnan kiemuroillaan, ympäröivät hänen vyötäisensä ja jäsenensä, yhden purressa häntä sydänjuureen. Hänen jaloissaan oli harppu — kuva tarkoitti kai Gunnar Gjukenpoikaa käärmetarhassa.

Tuo lauta oli tuvan ainoa kaunistus, muutoin se ei ollut missään suhteessa toisenlainen kuin tavallisen talonpoikaistalon pirtti; neliskulmainen suoja, josta osa oli erotettu lautaseinällä, niin että itäpäähän jäi kaksi pientä kamaria sekä porstua pihalle vievän oven eteen, rakennuksen ylimpään päähän; ovi oli turvallisuuden vuoksi sijoitettu kauimmaksi rannasta. Toisella päätyseinustalla, kauimpana ovesta oli kaksi sänkyä, joita erotti poikkipenkki, ja molempien pitkienseinien vierustaa kulki multapenkki. Irtainta kalustoa ei ollut muuta kuin pari kolmihaaraista jakkaraa — ei edes juomapöytää porstuan oven vieressä, reikätuolia tai oluenpanopenkkiä. Pohjoisella pitkälläseinällä riippui tosin pöytälauta, mutta sitä ei ollut varmaan otettu alas montakaan kertaa Olav Ribbungin kuoltua.

Kamarissa oleva sänky oli tarkoitettu isäntäväelle. Mutta Olav Auduninpoika pyysi vanhaa sukulaistaan Olav Ingolfinpoikaa pitämään entisen makuusijansa, hän saattoi itse nukkua tuvan etelänpuoleisessa sängyssä — hän oli nukkunut siinä lapsena.

Hänen ei tehnyt mieli muuttaa kamariin. Nähdessään pikimustan komeron oviaukon hän tunsi itsessään aivan kuin lapsuudenaikaista kauhua tuota mustaa kitaa kohtaan. Siellä oli nukkunut hänen isänsä isoisä mielipuoline poikineen, ja kun Likaparta sai kohtauksensa, sidottiin hänet kiinni, ja hän reuhtoi ja mölisi ja viskelehti köysissään lattialla pimeässä. Lapsi ei ollut pelännyt kovin pahasti, hän oli tuntenut vain jonkinlaista tyyntä kauhua, sillä Likaparran kohtauksiin hän oli tottunut varhaisimmasta lapsuudestaan, eikä tuo hullu ollut tehnyt pahaa kenellekään milloinkaan; hänet sidottiin kiinni vain siksi, ettei hän vahingoittaisi itseään. Mutta vapaaehtoisesti poikaa ei ollut saatu koskaan kamarin läheisyyteen — siellä haisi sitä paitsi aina hirvittävästi; löyhkä huokui vastaan oviaukosta, kun meni sinnepäinkin. Isä ja Aasa, iäkäs palvelusvaimo, koettivat kyllä pitää siivossa hullun komeron, mutta se oli vaikeata, kun siellä oli niin pimeä. Hänelle muutettiin olkia niin usein kuin varat sallivat ja sirotettiin aika ajoin tuoretta multaa lattialle, niin että ukko Olavin toisinaan täytyi antaa lapioida sitä pois, koska kamarin lattialle muodostui kokonaisia vuoria. Mutta tämä kaikki auttoi kovin vähän.

Olav muisti nyt elävästi nuo kaksi vanhusta, jotka hän oli nähnyt kamarin ovessa. Kun hullulla oli ollut kohtauksensa ja hän oli raivonnut itsensä uuvuksiin ja tullut taas levolliseksi, talutti hänen isänsä hänet ulos päivänpaisteeseen, jos ilma salli.

Etumaisena astui vaari sisään — hänellä oli jättiläisvartalo, paksu, pitkä tukka ja koko rinnan peittävä parta, jossa oli vielä yhtä paljon mustaa kuin valkoista. Hän auttoi poikasen ulos perästään pitäen kättään hänen kaulallaan ja taivuttaen hänet kumaraan, jottei hän satuttaisi päätään ovenkamanaan. Hullulla ei näet ollut ymmärrystä väistää mitään, vaan hän kulki päin kaikkea.

Torgils Likaparta näytti pieneltä, sillä hän oli kokoonkutistunut ja kumarainen. Koko hänen päänsä oli karvainen; parta alkoi jo silmien vaiheilta. Ja koko tuo takkutukko oli täynnä kuivanutta likaa ja oli harmaankeltainen; keskeltä näkyivät kaameasti tuijottavat suuret silmät, kirkkaan vihertävät kuin merivesi, valkuainen verestävänä, sekä nenä, joka oli pieni ja kaunismuotoinen, mutta punainen, sillä hän oli palelluttanut sen kerran päästessään karkaamaan ulos talviyöhön isänsä huomaamatta. Mutta ukko Olavin pestyä hänet saunassa lipeällä ja hiekalla sekä suittua hänen tukkansa hohti Torgilsin likainen pää hopeanvalkoisena ja pehmeänä kuin suovillatukko. Torgils oli paljon vanhemman näköinen kuin isänsä.

Ukko Olav ruokki häntä kuin lasta. Väliin hänen täytyi ravistella ja lyödäkin Torgilsta, saadakseen hänet avaamaan suunsa, väliin toinen taas ei tahtonut sulkea sitä, vaan istui liikkumatta päästäen ruoan valumaan partaansa. Liharuokaa ja muuta kovempaa särvintä sai isä hänet joskus ottamaan siten, että työnsi sen pieninä paloina Torgilsin suuhun ja vei päänsä aivan hänen silmiensä eteen purra louskuttaen tyhjää, ylös ja alas, kaikin voimin, — jolloin mielipuoli saattoi ruveta matkimaan häntä ja purra hänkin.

Aasa huokasi sitä katsoessaan. Hän oli oikeastaan nuoren Olavin kasvatusäiti, ja poika nukkui hänen sängyssään. Mutta Aasa huolehti eniten Likaparran paimentamisesta ja hoitamisesta, kuten vaarikin. Koli, vanha talon renki, oli ainoa, joka piittasi Olavista. — Muita kuin nämä neljä ihmistä ei talossa ollut asunut, mikäli Olav muisti. Joku tuli joskus talon töihin, liikkui kartanolla ja alhaalla laiturilla. Luultavasti Hestviken oli alkanut rappeutua jo noina vuosina. Ja jäätyään Olav Ingolfinpojan hoitoon, sen rappeutuminen kävi yhä ilmeisemmäksi.

Talonhoito ei ollutkaan koskaan ollut pääasia Hestvikenissä. Mutta yhtä vähän kuin Olav Ribbung viimeisenä elinvuosinaan oli Olav Ingolfinpoika käyttänyt merta sillä tavoin kuin sitä oli käytetty täällä miesmuistoisista ajoista asti. Sitten joutui kartanon oikea omistaja maanpakoon ja talon suuret laivat menetettiin kuninkaan voudeille. Olav Ingolfinpoika ei ollut jaksanut hankkia uusia eikä kohottaa talon karja- ja hevoskantaa.

Olav ymmärsi, että perintö, jonka hänen isänsä, Audun Ingolfinpoika, oli jättänyt hänelle kuollessaan, oli aikoinaan ollut hyvin suuri, joten hän oli ollut aika rikas tietämättä sitä itse ja Steinfinnin ottamatta siitä selkoa. Mutta jo ennen hänen maanpakoon joutumistaan oli omaisuus vähentynyt tuntuvasti, ja nyt hän ei omistanut muuta kuin suvun perintötilan ja pari kartanoaluetta sisämaassa sekä Hudrheimissä, vuonon toisella puolen. Sen emätilan, jonka hän omisti Elvesysselissä isoäitinsä jälkeen, hän oli myynyt järjestäessään rauhanhintaa ja tapporahoja Einar Kolbeininpojan murhasta; mutta hänellä oli vielä niin paljon saamista rahassa Dragsmarkin munkeilta, jotka olivat suurimmat ostajat, että hän saattoi hankkia itselleen varusteet merenkulun käyntiinsaattamiseksi jälleen.

Eikä näihin aikoihin asunut montakaan isäntää Oslon-vuonon varrella, joilla olisi ollut jakamaton ja täydellinen omistusoikeus perintötiloihinsa. Suuret alat talonpoikien maita oli joutunut mahtavien lääniherrojen, kuninkaan tai kirkon valtaan. Olav Auduninpoika kuului siis kuitenkin kotiseutunsa varakkaisiin ja huomattuihin miehiin — ja hänet otettiin vastaan asiaankuuluvalla arvonannolla, kun hän nyt viimeinkin palasi sukukartanoonsa.

Ihmisten mielestä hän oli käyttäytynyt kuten ylevämielinen mies ottaessaan haltuunsa omaisuutensa vanhuksen käsistä, joka oli ollut hänen holhoojansa ja hoitanut niin huonosti tehtävänsä. Kukaan ei ollut kuullut Olavin valittavan sitä, ja hän osoitti kaimalleen pojan kunnioitusta. Ja kun muutamat tahtoivat tietää, mitä hän oikein ajatteli, sekä kysyivät, missä kunnossa hän katsoi asiainsa olevan, hän vastasi miettivästi: "Eivät suinkaan hyvin." Mutta toisinkaan ne eivät olisi voineet olla — häntä itseään kohdanneen tuomion vuoksi ja kun talo jo sitä ennenkin oli ollut semmoisessa kunnossa, ettei Olav Ingolfinpojan kaltainen rampa kyennyt saamaan siitä kalua. Olav Puolipapin toinen jalka oli näet ollut poikki ja jäykistynyt aivan vinoksi, jalkaterä ulospäin. Hän ontui pahasti eikä voinut liikkua ilman sauvaa, ja hänen oli hankala istua hevosen selässä ja veneessä kankeine harajalkoineen.

Olav Ingolfinpoika oli hyvän joukon päälle seitsemänkymmenen ja vielä vanhemmalta hän näytti, suorastaan ikivanhalta. Hän oli pitkä, laiha ja köyryselkäinen; hänen kasvonsa olivat kapeat ja hienojuonteiset ja hänellä oli kaunis, käyrä nenä — nuoremmasta Olavista tuntui, että kaima muistutti varmaan hänen isäänsä. Mutta Olav Ingolfinpojan pää oli aivan kalju, silmät olivat verestävät ja tihruiset, ja iho riippui velttoina kurttuina silmien alla, sisäänvajonneilla poskilla ja leuan alapuolella. Kipeää jalkaa hän hoiteli koiran- ja kissannahoilla ja monilla voiteilla. Siitäkö lienee johtunut vai muusta, että häntä seurasi outo haju, aivan kuin hiiren haju; ja hiiren haju oli hänen komerossaankin.

Hän oli Olav Ribbungin kaksoisveljen, Halvardin-kirkon papin, Ingolf Olavinpojan poika. Kun tuli käsky, että Norjan pappien tuli elää naimattomina, antoi Ingolf-pappi vaimonsa lähteä kotiinsa siihen Soleyarin taloon Tveitiin, jonka hän oli saanut tämän mukana, ja kaikki muut lapset seurasivat äitiään paitsi nuorin poika, Olav. Hänestä oli myös aiottu pappia ja hän oli jo vihitty diakoni, kun sattui onnettomuus, joka teki hänet rammaksi. Mutta hän oli aina puhdastapainen, ja ihmisten mielestä hän ymmärsi niin monia asioita, että jotkut pitivät häntä oppineempana ja hurskaampana kuin omaa seurakuntapappiaan. Varsinkin kun joku oli nähnyt vainajien haamuja tai muita kummituksia taikka kun he arvelivat jonkun sairauden aiheutuneen noituudesta ja pahojen henkien villityksestä, hakivat he apua Olav Puolipapilta, sillä hän ymmärsi sellaista paremmin kuin kukaan.

Olav Auduninpoika liittyi heti kaimaansa — ensiksikin siksi, että tämä oli hänen lähin omaisensa ja ensimmäinen mies isän puolelta, jonka hän oli tavannut. Oli kummallista kulkea täällä tietäen, että tämä oli hänen sukutilansa ja tämä seutu hänen synnyinseutunsa. Tässä hänen oli elettävä loppuikänsä — ja hän olisi kasvanutkin täällä, ellei hänen kohtalonsa olisi ollut niin erilainen kuin muiden nuorten miesten. Hänet oli kohtalo viskannut kauas kotoa jo pikku lapsena, ja sen jälkeen hän oli ollut koditon ja juureton kuin virrassa uiva puu.

Nyt hän oli palannut synnyinsijoilleen. Moni paikka sisällä ja ulkona tuntui kyllä hänestä tavallaan tutulta, mutta kaikki oli sentään hyvin toisenlaista kuin hän oli muistanut. Hestvikenin myllyn hän muisti hyvin sinne tullessaan, mutta koko lahden toinen ranta — Härkä ja metsäinen harjanne oli kadonnut kokonaan hänen mielestään, eikä hän voinut muistaa kosteata, autiota ja lehtipuita kasvavaa jokilaaksoakaan. Hän ei ollut varmaan milloinkaan tiennyt, miltä lahden pohjoispuolella näytti, — oli kai luullut, että sielläkin oli viljelysmaita ja asumuksia, kuten Mjøsenin varsilla. Hestvikenistä ei näkynyt yhtään ihmisasuntoa.

Taloon kuuluvat rakennukset hän oli muistanut paljon suuremmiksi. Ja kallioiden välissä oleva soinen notko oli hänen mielestään ollut kuin kokonainen laakso monine merkkipyykkeineen — suurine siniseen vivahtavine kivineen, joiden päällä hänen oli ollut tapana loikoa ja pensasryhmineen, joihin oli voinut piiloutua. Ja nyt hän myös näki, että pieni hiekkaranta oli korkeintaan puolensadan aikamiehen askeleen pituinen. Talon lähellä olevaa maakuoppaa, missä hän oli paistattanut päivää, hän ei löytänyt ollenkaan — ehkä hän muisti riihen itäpuolella olevaa pikku kuoppaa, joka nyt kasvoi pajua ja leppää. Eräästä pihapaaden halkeamasta hän oli kerran löytänyt ihmeellisen, lumivalkoisen sormuksen — se oli kai ollut linnun tai kalan selkänikama, josta ruodot olivat katkenneet, tuli hän äkkiä ajatelleeksi. Mutta silloin hän oli pitänyt sitä ihmeellisenä aarteena, säilyttänyt sitä huolellisesti ja kaivellut sen jälkeen monesti kallionrakoja löytääkseen enemmän samanlaisia. — Tuntui kuin hän olisi muistellut unia — hän muisti katkelman sieltä, toisen täältä — ja aina väliin hän koki uinuvan kauhuntunteen, kuten pahasta unesta herätessä muistaa vain ilkeän tuntemuksen, ei muuta.

Hän tarttui kaikkeen, mikä saattoi ravistaa hänet hereille tästä häilyvästä unen ja varjojen sekaisesta olotilasta ja saisi hänet tuntemaan Hestvikenin omaksi taloksi, maat ja mannut omaksi perintökamaraksi — tajuamaan että Härkä ja harjanteen laidoilla kasvava metsä oli kaikki hänen omaansa. Ja hänestä oli mieluista ajatella, että hän nyt asui saman katon alla sukulaisen kanssa, oman isoisänsä lihallisen serkun kanssa, joka oli tuntenut kaikki suvun miehet ja naiset vaarin, Olav Ribbungin, miehuusajoista asti. Istuessaan iltaisin juomassa kumminsa kanssa ja vanhuksen kertoessa heidän edesmenneistä sukulaisistaan tunsi Olav yhteenkuuluvuutensa isänsukuunsa tavalla, jota hän ei ollut osannut aavistaa ollessaan Tanskassa äitinsä sukulaisten parissa.

Ja häntä veti vanhuksen luokse kuulemansa siitä, että Olav Papinpoika oli niin hurskas ja oppinut. Näinä viikkoina, odottaessaan aikaa, jolloin hän voisi lähteä pohjoiseen Ingunnia noutamaan, tuntui hänestä tavallaan siltä, kuin hän olisi selvitellyt välejään Jumalan kanssa.