Part 31

Pappi jäi istumaan ääneti. Olav kuunteli ja odotti hiljaa kuin hiiri. Viimein hänen mielestään oli sanottava jotakin.

"Miten siskosi kävi?" kysyi hän hiljaa. "Kuoliko hän?"

"Hän kuoli kahdeksan vuotta sitten", sanoi pappi. "Hän eli vanhaksi. Hän meni naimisiin muutamaa vuotta myöhemmin Kaare Joninpojan kanssa, joka oli kotoisin Roaldstadista, pohjoisesta Skeidsin pitäjästä, ja hän joutui hyville päiville. Isä oli liian kova hänelle, ja hänen lastaan hän ei kärsinyt silmissään; jos se olisikin ollut jonkun muun miehen lapsi — mutta hän ei voinut sulattaa että hänen tyttärensä piti lisätä Torgilsin jalkavaimojen lukua. Kaare oli hyvä heille molemmille — hän hankki poikapuolelleen hyvän naimakaupankin, Hestbækin perijättären. Ja kun onnettomuus kohtasi Hestvikenin Olavia ja suku alkoi vähetä, lähetti Olav sanan Astridille ja pyysi tältä lasta, Arnea, luvaten tälle oikeuden nimeen ja perintöön isänsä jälkeen. Kaare vastasi, ettei poika tarvinnut enää isänsä sukulaisten turvaa ja että hän sekä Astrid rakastivat Arne Torgilsinpoikaa liiaksi lähettääkseen hänet Hestvikeniin perimään Hestvikenin miesten onnea. Silloin Olav otti luokseen Aasan, joka oli palvellut siellä ennen, ynnä tämän pojan, joka myös oli Torgilsin tekoa; mutta poika ei elänyt kauan.

"Nämä ovat vanhoja asioita, ja minusta me nyt voisimme unohtaa vanhat vihat ja te nuoret solmia uudelleen sukulaissiteet keskinäisessä rakkaudessa. Luulen, että Hestbækenin Arne ja sinä pitäisitte toisistanne. Lähdepäs minun kanssani sinne kerran, Olav, tervehtimään tällä seudulla olevaa sukuasi."

Olav vastasi lähtevänsä mielellään. Mutta sitten hän kysyi:

"Mitä sinä tarkoitit Hestvikenin miesten onnella?"

Pappi näytti tulevan hämilleen.

"Tiedäthän, ettei sinun vaarillasi ollut lapsionnea. Hän asui siihen aikaan meren rannalla hullun poikansa kanssa — ja kaikki hänen muut lapsensa olivat kuolleet paitsi Borgny, joka oli luostarissa, eikä hänellä ollut muita suoraan polveutuvia perillisiä kuin yksi poikapahanen, Audun, sinun isäsi — ja hänet Ingolfin leski oli vienyt mukaansa sinne, mistä hän oli kotoisin, etelään Elvesysseliin. Ja niin kai Kaare ja Astrid sitten arvelivat, että näytti siltä, kuin suku sammuisi häneen."

Olav sanoi nyt miettivästi:

"On se sittenkin totta, sira Benedikt, sillä onnea heillä ei ollut, siitä päättäen, mitä sukulaiseni on kertonut minulle."

"He olivat tarmon ja kunnian miehiä, Olav, ja se merkitsee enemmän kuin onni."

"Ei Torgils", virkkoi Olav. "En tiennyt tätä hänestä. Luulin hänen olleen mielipuolen syntymästä asti — vaari ei milloinkaan puhunut hänestä."

"Mutta vaikka olen vihannut häntä niin syvästi", sanoi sira Benedikt, "tahdon kuitenkin sanoa totuuden — hän oli urhea mies ja uskollinen kumppaneilleen. Ja kaikki sanovat, ettei Foldenin seudulla muisteta eläneen kauniimpaa miestä. — On oikeastaan ihmeellistä, että minä heti alusta pidin sinusta niin paljon, vaikka sinä muistutat hyvin paljon Torgilsia. Mutta Arne on myös isäänsä, samoin kuin tyttäret — luulin sinun huomaavan sen heidän tullessaan sisään — kaikki kolme, he ovat niin sinun näköisiäsi, että teitä voisi luulla sisaruksiksi. Teillä on kaikilla samanlainen pikkunen, lyhyt nenä ja valkea ihonväri — sekä kaunis vaalea tukka; ette te tosin vedä vertaa hänelle kauneudessa — sillä vaikka vihasin häntä, täytyy minun sanoa, etten ole ikinä nähnyt niin kaunista miestä. Ja taitaa olla siis perää siinä ihmisten puheessa, ettei hänen tarvinnut juosta naisten perässä eikä houkutella heitä puoleensa kuhertelulla ja petollisilla lupauksilla; nämä riippuivat hänessä itse aivan kuin noiduttuina, kun hän vain oli katsonut heihin ihmeellisillä, sinisenvihreillä silmillään. Ja sinulla on samanlaiset vaaleat silmät, Olav —."

Olav purskahti nauramaan — nauroi yhä makeammin, koettaen karkottaa naurulla koko sen musertavan kammon, jonka vallassa hän oli ollut.

"Eihän toki, sira Benedikt — miten minä voisin olla sukulaiseni Torgilsin näköinen — ainakaan silmistäni. Sillä _minä_ en ole milloinkaan huomannut olevani naisten suosiossa."

"Olet sinä sittenkin, Olav, vaikket olekaan yhtä kaunis — ja samat vaaleat silmät on sekä sinulla että minun tyttösilläni. Mutta ilkeää hurmaajan katsetta teillä ei ole silmissänne, Jumalan kiitos.

"Ja mitä tulee kansan puheeseen siitä, että onnettomuus muka seuraa erityisesti toisia sukuja ja taloja — niin ehkä on ollut niin pakanuuden aikoina, ehkä kyllä. Mutta olethan sinä siksi viisas, että jätät henkesi ja kohtalosi Jumalan Kaikkivaltiaan käsiin, etkä usko sellaista. — Suokoon Jumala sinulle onnea, Olav poikani — onnea ja menestystä avioliitossasi, niin että sinun sukuasi voitaisiin sanoa onnelliseksi tästä hetkestä alkaen!"

Pappi kallisti kulhoa. Olav teki samoin, mutta ei osannut sanoa mitään. Sitten lähti sira Benedikt hakemaan kolmea Arnentytärtä, Signeä, Unaa ja Torgunnia, ja Olav tervehti sukulaisiaan suuta antaen. Nämä olivat niin sieviä ja herttaisia, että Olav virkosi vähitellen entiselleen ja jäi istumaan pitkäksi aikaa heidän kanssaan iloisesti puhellen. Neidot arvelivat, että he tuskin pääsisivät tulemaan Hestvikenin tuliaiskemuihin, koska ne sattuivat samoihin aikoihin, jolloin heidän täytyi olla suurissa häissä omalla kotiseudullaan. Mutta myöhemmin syksyllä heidän oli aikomus tulla uudestaan papin taloon ja jäädä sinne joksikin aikaa, ja silloin he lupasivat käydä häntä ja hänen vaimoaan tervehtimässä.

* * * * *

Olavin mieli oli hyvin rauhaton hänen ratsastaessaan kotiin päin. Hänestä oli niin outoa, että hän oli joutunut ajamaan kirkolle tänään ja sitten tavannut sira Benediktin ja saanut kuulla tältä isoisänsä veljestä ja papin sisaresta, että hänen oli vaikea uskoa sitä pelkäksi sattumaksi.

Sillä tosin piispa yksin saattoi antaa hänelle vapautuksen Teitin murhasta. Mutta hän saattoi tunnustaa sen ensin sira Benediktille. Ja jonkinlaisella kauhulla Olav tunsi, miten sanomattomasti hän kaipasi sitä.

Hän tiesi, että jos hän polvistuisi sira Benediktin eteen ja sanoisi tälle selvästi olevansa salamurhaaja sekä kertoisi, miten hän oli sellaiseksi tullut, tapaisi hän edestään Jumalan palvelijan, eikä yksin hengellisen isän. Sira Benedikt oli ymmärtävä häntä kuten isä poikaansa.

Hän oli rakastanut piispa Torfinniä, koska tuo Tautran munkki oli antanut hänen päästä lähelle sellaista elämän rikkautta, ihanuutta ja viisautta, josta hänellä ei ennen ollut kuin kaukainen aavistus. Kristinusko oli ollut hänelle samanlainen mahti kuin laki ja kuningas — hän tiesi, että sen täytyi saada johtaa hänen elämäänsä, ja hän taipui sen alle vastustelematta, kunnioittavasti, tuntien, että miehen oli oltava uskollinen noita kolmea kohtaan, jos mieli kulkea pysty päin vertaistensa joukossa ja katsoa heitä pelottomasti silmiin. Torfinn-piispassa hän oli nähnyt miehen, joka osasi taluttaa hänet kaiken sen ääreen, minkä palveleminen ja rakastaminen tuotti onnea ja itsetuntoa. Mikä hänestä olisi tullut, jos hän olisi joutunut seuraamaan Torfinn-herraa pitemmän ajan, oli vaikea tietää. Mutta nyt oli piispa säilynyt Olavin mielessä ikuisuuden kentiltä tulleena sanansaattajana — ja hän itse oli ollut lapsi, joka oli ehtinyt käsittää vain murto-osan siitä, minkä toinen oli tahtonut aukaista hänen silmänsä tajuamaan, kun jo lapsellisuuttaan oli sotkenut asiansa niin, että hänen oli täytynyt paeta hyvän oppi-isänsä tieltä —.

Arnvidista hän piti, mutta he olivat niin erilaiset luonteeltaan, että Arnvidin hurskauskin oli tuntunut hänestä yhtä vieraalta kuin tämän eräät muut luonteenominaisuudet, joita hän ei voinut ymmärtää. Arnvid oli umpimielinen, vaikkei hän suinkaan ollut tuppisuu — mutta hänen puheliaisuutensa oli samanlaista kuin hänen auttavaisuutensa. Toisinaan Olav muisti, että hän aina oli ollut ottajana ja Arnvid antajana; mutta Arnvid Finninpoika oli sellainen, ettei Olav voinut tuntea sen nöyryyttävän itseään. Hän olisi voinut ottaa vastaan vieläkin enemmän, ja he olisivat silti olleet läheisiä ystäviä. — Arnvid tunsi hänet perinpohjin, uskoi Olav, ja piti hänestä sittenkin — _hän_ ei tuntenut Arnvidia, mutta piti tästä silti.

Olav Puolipapin puheita hengellisistä asioista hän oli kuunnellut mielihyvikseen. Mutta kaikki, mitä tuo vanhus kertoi enkeleistä ja paholaisista, vetehisistä, hiisistä ja keijukaisista, pyhistä miehistä ja naisista, noituudesta ja ihmeistä, kuului kuin eri puolelle sitä elämää, missä hän itse liikkui vaikeuksineen. Pyhä Maaria-rouvakin muuttui kuin sadun kuningattareksi, paratiisin ihanimmaksi ruusuksi — mutta paratiisi oli ikään kuin jossakin hyvin kaukana vanhan Olavin kertoessa siitä.

Sira Benedikt oli ensimmäinen mies, jossa hän oli tuntenut itsensä — mies, joka oli taistellut saman taistelun, jota hän itse taisteli. Ja sira Benedikt oli voittanut, oli tullut jumalaapelkääväksi, lujaksi ja vahvaksi uskossa. Olav tunsi kaipuun ja toivon sykkivän suonissaan. Hänen tuli vain olla rohkea —. Rukoilla voimaa, kuten veli Vegard oli sanonut, ajattelematta epäuskoisesti, ettei Jumala kuulisi tuota rukousta heti.

* * * * *

Hän valvoi suurimman osan yötä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nyt vasta oikein tajunnut, että iankaikkisuudessa oli jatkunut taistelu Jumalan ja hänen vihollisensa välillä aikojen alusta asti, ja kaikki, missä oli elämää, sielua tai henkeä, otti osaa taisteluun, otteluun toisensa jälkeen, joko tieten tai tietämättään — enkelit, pahathenget, ihmiset maan päällä ja tuolla puolen elämän. Ja pelko se usein sai miehen vietellyksi perkeleen joukkoihin — pelko siitä, että Jumala vaatisi häneltä liian paljon — että hänen täytyisi sanoa totuus, jonka oli vaikea tulla hänen huuliltaan, tahi kieltäytyä mielihalusta, jota ilman hän ei uskonut jaksavansa elää: voitosta tai menestyksestä, hekumasta tai ihmisten arvonannosta. Silloin saapui Valheen isä kietoen sielun ikuiseen perusvalheeseensa — että hän vaati omiltaan vähemmän ja palkitsi heidät paremmin — niin kauan kuin hänen mahtinsa kesti. Mutta nyt täytyi Olavin itse valita, kummassa joukossa hän tahtoi taistella.

Oli sumuinen, leuto ilma, kun Olav seuraavana aamuna astui ulos. Usva vihmoi hänen ylleen hienon hienoja vesipisaroita, jotka jäähdyttivät suloisesti kasvoja ja tihkuivat virvoittavina huulille unettoman yön jälkeen.

Hän meni talon läntisellä puolella olevalle kukkulalle, missä vuoren paljas, paatinen laki kaartui vuonon selkää kohti kukkien täyttäessä kaikki sen halkeamat. Hänelle oli tullut tavaksi suunnata kulkunsa sinne joka aamu ja jäädä tarkastelemaan säätä. Hän alkoi vähitellen ymmärtää vuonon puhetta. Tänään ulappa oli tyyni. Heikot mainingit loiskivat Härän sileää syrjää vasten, ja erottuivat pieninä valkoisina välähdyksinä usvasta, siinä missä vaahto pärskähti pitkänä suihkuna ilmaan tuulen käydessä hiukankin maalta päin. Se lorisi kivien lomitse simpukkarantaan, nuolaisi vedenrajasta kohoavaa leväkimppua ja hengitti miellyttävää suolaveden hajua Olavia kohti.

Hän seisoi liikahtamatta tuijottaen eteensä ja kuunnellen vuonon hiljaista äännähtelyä — väliin sumu sakeni niin, ettei hän nähnyt juuri mitään.

Hän oli huomannut aikaa sitten tehneensä hirveän tuhmuuden, kun oli jättänyt ilmoittamatta murhasta ensimmäisessä laaksossa tapaamassaan ihmisasunnossa. Jos hän olisi tehnyt _sen_, ei edes ollut varmaa olisiko hänelle määrätty sakkoja — Teit olisi ehkä katsottu epatoksi, jos Ingunnin sukulaiset saattoivat todistaa, että Olavilla oli vanha oikeus tyttöön. Hän oli miettinyt asiaa niin paljon puoleen ja toiseen, että muisti tuskin itse, mitä oli ajatellut painaessaan asian unhoon ja peittäessään kaikki jälkensä — hän oli kai koettanut uskotella itselleen, että häpeä säilyisi silloin salassa. Kenenkään ei pitänyt saada tietää hänen raivanneen pois Teit Hallinpoikaa, koska hän luuli, ettei kukaan silloin saisi tietää Teitin vietelleen Ingunnia. Nyt hänestä tuntui käsittämättömältä, että hän oli voinut ajatella niin peräti typerästi.

Ja nyt hän oli sotkeutunut omiin ansoihinsa. Piispa ei päästäisi häntä ikinä vapaaksi murhasta muulla ehdolla, kuin että hän tunnustaisi tekonsa, jotta oikeus täyttyisi. Mutta se oli nyt muuttunut salamurhaksi ja konnantyöksi, eikä muuttuisi muuksi milloinkaan.

Hänen takanaan oli talo, Kverndalenin vartta pitkin raivatut maat, Hestvikenin molempien harjanteiden kupeilla kasvava metsä — hänen omaisuutensa levisi kauas sisämaahan sumun keskellä. Venekodat, laituri, veneet häämöttivät rannassa; hän tunsi verkkojensa, tervan, totkujen, suolaveden ja märän puun hajua tänne asti. Ja kaukana pohjoisessa odotti Ingunn; luoja tiesi miten hänen laitansa oli nyt. — Ensimmäinen velvollisuus oli päästää hänet hänen onnettomuudestaan, tuoda hänet turvapaikkaan.

Ei. Taakka, jonka hän tuhmuudessaan oli sitonut hartioilleen, täytyi kantaa perille. Hän ei voinut panna sitä pois. Ehkä hänen täytyi raahata sitä hartioillaan, kunnes näki kuoleman avaavan porttinsa. Ja hän saattoi kuolla — äkkikuoleman. Mutta siitäkin huolimatta täytyi uskaltaa. Hän ei ollut siinä asemassa, että olisi voinut kääntyä ja palata paikkaan, missä oli eksynyt. Hänen täytyi pyrkiä eteenpäin.

* * * * *

Tällaisia ajatellen hän ratsasti pohjoiseen. Bergiin tultuaan hän sai tietää Arnvidin suusta Ingunnin tahtoneen lopettaa päivänsä. Kuusi viikkoa myöhemmin hän tuli Hestvikeniin toisen kerran, tällä kertaa vaimoineen.

Meri välkkyi valkoisena auringonpaisteessa Härän tulikuuman kiven alla keskipäivän seuduissa, kun Olav auttoi Ingunnin maihin Hestvikenin laiturille. Oli Laurinmessun jälkeinen päivä.

Vesi pulahteli veneen laidan alla ja loiskui laiturin patsaita vasten; ilma oli raskas tuoksuista — siinä tuntui suolaveden, tervan, mädänneen syöttikalan ja totkujen hajua, mutta joukosta erottui myös makea, lämmin, vieno kukkien tuoksu — Olav tunsi sen ja ihmetteli, sillä se oli niin tuttu. Se herätti mielessä muistoja, vaikkei hän muistanut, mikä oli tuoksunut siten. Yhtäkkiä hän näki edessään Vikingevaagin ja Høvdinggaardin — kaiken sen, mikä oli ollut unohduksissa siitä asti, kun hän liittyi jaarlin matkaan. Samassa hän muisti, mikä oli tuoksunut siten: lehmus. Tuo vieno, makea lemu, joka oli kuin hunajan ja siitepölyn ja siman tuoksua. — Täällä täytyi olla jossakin kukkivia lehmuksia. Tuoksu tuli yhä voimakkaammaksi heidän noustessaan mäkeä. Olav ei ymmärtänyt sitä; ei hän ollut nähnyt lehmuksia Hestvikenissä. Mutta pihaan tultuaan hän näki navettarakennusten takaisella kallionseinämällä kasvavan lehmuksia. Ne olivat imeytyneet kiinni kalliorakoihin, kasvoivat pitkin kivistä seinämää, oksien riippuessa alas. Sydämenmuotoiset, tummanvihreät lehdet olivat päälletysten kuin paanut kirkon katossa ja peittivät vahankeltaiset kukkatertut — Olav erotti ne lehtien kätköstä. Ne olivat vähän ruskettuneet ja kuihtuneet; niiden tuoksukin oli vähän umpea ja yliaikainen, mutta niiden ympärillä pörisi mehiläisiä, ja kimalaisia ja kokonasia hyönteisparvia.

"Kuule, Olav, mikä täällä tuoksuu niin hyvältä?" kysyi Ingunn ihmeissään.

"Lehmukset. Sinä et kai ole nähnyt lehmuksia tätä ennen — niitä ei kasva teilläpäin."

"Kyllä minä olen. Nyt muistan — saarnaveljien puutarhassa Hamarissa kasvoi yksi lehmus. Mutta en näe niitä missään."

Olav osoitti sormellaan vuorta.

"Se lehmus, jota kasvaa täällä, ei ole samanlainen kuin ne, jotka on istutettu tasaiselle maalle."

Hän muisti Høvdinggaardin linnan pihassa kasvaneen suunnattoman, köyryisen lehmuksen — sen vahanväriset, metiset kukkatertut riippuivat latvojen välissä kuin lehtisuovan alla. Høvdinggaardin lehmuksen kukkiessa hän oli aina ikävöinyt — mutta ei Frettasteiniin eikä Heidmarkiin tai muihinkaan paikkoihin, minne hänen kohtalonsa oli häntä viskellyt, vaan puoleksi unohdettuun lapsuudenkotiinsa, jonka hän silloin oli muistanut. Hän näkyi muistavan lehmuksen tuoksun — vaikkei voinutkaan muistaa niitä kasvavan Hestvikenissä.

Auringonlaskun aikaan hän lähti kulkemaan laaksoa pitkin — halusi nähdä täällä päin olevat peltonsa. Lehmuksen tuoksu oli niin väkevä ja suloinen — Olav siirteli jalkojaan verkalleen; oli kuin tuo makea lemu olisi painanut häntä. Hän tunsi itsensä aivan voimattomaksi onnesta. — Nyt hän näki, että harjun pohjoisellakin puolella kasvoi kaikkialla lehmuksia.

Päivä oli kadonnut laaksosta; kaste lankesi hänen kääntyessään kotiin rakennuksia kohti. Hän astui aidatun lepikon poikki ja oli muistavinaan tässä olleen niityn, missä tehtiin heinää, mutta nyt se oli jäänyt leppien valtaan. Lehdet ja pensaat rapisivat karjan puskiessa vetisen hakamaan läpi. Se oli merkillistä karjaa, tämä Hestvikenin karja — pitkäruhoista, leveämahaista, vääräjalkaista lajia, jolla oli kiemuraiset sarvet, iso pää ja surulliset silmät. Useimmilla oli vain kolme utaretta, tai ne olivat muulla tavoin epämuotoiset. Olav taputti niitä ja puheli niille, kulkiessaan surullisen karjansa keskitse.

Ingunn ilmestyi polulle riihen takaa pitkänä ja norjana kuin vitsanvarpu, sininen puku yllänsä ja valkoinen huntu hulmuten. Hiljaa, aivan kuin empien hän astui pellon laitaa myötäilevää polkua. Melkein loppuun kukkineet angervot ja virmajuuret ylettyivät hänen vyötäisilleen ja peittivät hänet miltei kokonaan. Hän oli lähtenyt Olavia vastaan.

Heidän tavattuaan Olav tarttui Ingunnin käteen ja talutti häntä heidän astuessaan yhdessä rakennuksia kohti. Vieraat oli kutsuttu seuraavana päivänä, mutta tämän illan he olivat kahden tuvassa, vanhuksen nukkuessa komerossaan.

II

Kaunista säätä jatkui loppukesään asti. Keskellä päivää hehkuivat kalliot tulikuumina, ja meri välkkyi ja vaahto kuohui valkoisena niillä kohdilla kallion juurella, missä aina kävi pienet hyrskyt.

Olav oli varhain ylhäällä aamuisin, mutta nyt hän ei kiivennyt enää kalliolle. Hänellä oli tapana nojata aitaan, joka kiersi pohjoista peltoa ja jonka reunaa laiturilta tuleva polku kulki. Siitä hän näki alas lahdelle ja laakson pohjaan, melkein yli koko talonsa alueen. Mutta Foldenin suunnalla ja etelässä oli esteenä erään kallion kylki, joka suojasi Hestvikenin ulointa viljelyskelpoista sarkaa — vuonosta näkyi vain vilaus pohjoisessa Härän kiiltävän kallon ja metsäisen kaulan sivuitse. Toisella puolen kylpi Hudrheimin seutu auringonpaisteessa — matala, aution näköinen selänne harvaa petäjää kasvavine metsineen. Taempana selänteen laella oli peltoja ja suuria taloja, Olav oli käväissyt siellä kerran, mutta täältä päin ei näkynyt mitään ihmisen jälkiä.

Peltomaan keskeltä kohosi kallioita niin taajasti, että vaalea sänki näytti aivan kuin rikkinäiseltä — siellä täällä vain oli kappale peltoa kahden punertavan kallionystyrän välissä. Mutta pellosta nouseva vilja oli hyvää ja kypsyi nopeasti, sillä maata lannoitettiin laiturilta tuoduilla kalansisälmyksillä, ja vuoren halkeamissa kasvoi erästä ruohoa, jota Olav ei ollut nähnyt milloinkaan ennen. Hänen tultuaan tänne alkukesästä oli sillä parhaillaan pienet, purppuranpunaiset tähtikukat, mutta nyt olivat itse ruohonkin hienohelpeiset lehdet käyneet veripunaisiksi ja ruosteenkarvaisiksi ja ne olivat täynnä siemenkotia, jotka muistuttivat pitkänokkaista kattaraa.

Talonhoidosta Olav oli parhaiten perillä. Hän näki täällä kaivattavan paljon työtä — vanhat niityt oli perattava pensaista, karja saatava kasvamaan, rakennukset pantava kuntoon. Hän oli pestannut Bjørnin, Gudridin miehen kalastamaan ja pyytämään muuta riistaa tulevan puolen vuoden ajaksi. Hänellä ei ollut kokemusta sellaisessa, mutta ensi talvena hän aikoi lähteä Bjørnin mukana merelle, että oppisi niitä toimia, joilla Hestvikenin entinen varallisuus oli saatu kokoon. Bjørn neuvoi häntä myös ryhtymään ensi kesänä uudestaan suolanpolttoon Hevoskallion etelänpuoleisessa lahdessa.

Mutta kaikkien ajatusten pohjalla, jotka askartelivat päivän töissä ja tulevissa tehtävissä, kyti Olavin mielessä syvä, onnekas rauha. Päivä solui ikään kuin keskeymätön onnenhetkien virta. Ja juuri siksi, koska tiesi vaarallisten muistojen piilevän virran alla ja tiesi sen olevan jonkinlaista voimaa itsessään, että hän saattoi jättää ne makaamaan sinne muistamatta niitä, hän tunsi myös ylpeyttä siitä, että hän voi olla niin tyyni ja iloinen.

Selkeästi ja kylmästi hän ymmärsi, että entiset koettelemukset saattoivat kohdata heitä uudelleen. Mutta hän iloitsi hyvistä päivistä niin kauan kuin niitä kesti.

Näin hän seisoi aamu aamun jälkeen eteensä tuijottaen, mietteissään, tuon unenomaisen onnentunteen aaltoillessa ajatusten pohjalla. Hänen vaaleat kasvonsa näyttivät kovilta ja tylyiltä ja silmäterät muuttuivat teräviksi kuin neulankärki. Arveltuaan Ingunnin nousseen ylös hän palasi kartanoon. Hän nyökkäsi vaimolleen tervehdykseksi tuskin huomattavasti hymyillen heidän kohdatessaan toisensa ja näki pienen, iloisen punastuksen tämän raikkailla kasvoilla sekä hiljaisen, kainon onnen, joka kuvastui hänen olemuksestaan ja kaikista hänen eleistään.

Ingunn oli nyt kauniimpi kuin milloinkaan. Hän oli lihonut vähän, hänen hipiänsä oli hohtavan tuores, ja hänen silmänsä näyttivät suurenneen ja muuttuneen sinisemmiksi valkoisen päähineen alla.

Hän liikkui pehmein, alistuvin liikkein — oli käynyt hiljaiseksi, tasaiseksi, lempeäksi kaikkia kohtaan ja miltei nöyräksi miehensä edessä. Mutta jokainen saattoi huomata, että hän silti oli iloinen, ja kaikki, jotka olivat nähneet Olavin vaimon, pitivät hänestä.

Olav nukkui edelleen niukasti öisin. Tunti tunnin jälkeen hän makasi valveilla liikahtamatta, kohentaen vain väliin hiukan puutuvaa käsivarttaan, jonka päällä Ingunn makasi. Tämä lepäsi niin turvallisesti hänen vieressään unessa, ja Olav hengitti hänen hiustensa makeaa heinäntuoksua. Koko hänen olemuksensa huokui lämpöä, nuoruutta ja terveyttä — ja siinä pimeässä maatessaan Olavista tuntui kuin ikäloppujen vanhusten jättämä ilkeä henki olisi paennut loukkoon voitettuna ja karkotettuna. Näin hän makasi tuntien ajan kuluvan, eikä kaivannut unta. Tuntui niin hyvältä maata näin ja tuntea ainoastaan Ingunnin läheisyys; nyt he viimeinkin olivat turvassa. Hän siveli kädellään tämän olkaa ja käsivartta — se oli silkinhieno ja viileä; peite oli valunut alas. Mies veti sen ylös, kumartui hänen puoleensa hyväillen, ja toinen vastasi hänelle unen horteesta pienin, unisin lempisanoin kuin lintu, joka äännähtelee yöpuulla kyyhöttäessään.

Mutta hänen sydämensä oli tullut araksi ja pelokkaaksi — se säikähteli kuten lintu, joka lehahtaa oksalta. Hän huomasi sen itse ja varoi näyttämästä sitä muille.

Eräänä aamuna hän seisoi aidan vieressä katsellen lehmiään, jotka oli päästetty sänkipeltoon; joukossa oli myös sonni. Se oli ainoa kaunis eläin koko karjassa, iso ja lihava, kiiltomusta, selässä kellervä juomu. Mutta katsoessaan siinä sonnia, joka astuksi mäkeä alas hitain, raskain askelin, hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin tuo vaalea juomu sen mustassa selässä olisi kiemurrellut kuin käärme, ja silloin hän säikähti. Sitä kesti vain hetken, sitten hän taas tyyntyi. — Mutta sen jälkeen hän ei voinut pitää sonnista koskaan yhtä paljon kuin ennen, ja tuo tunne vaivasi häntä vuosikausia, koko ajan kun sonni oli talossa.

* * * * *

Niin kauan kuin kesäistä ilmaa jatkui, kävi Olav joka päivä rannassa päivällislevon aikana. Hän ui niin kauas selälle, että näki kallioiden takana olevat talot — kääntyi selälleen, lepäsi ja jatkoi uintia. Useimmiten oli Bjørn hänen mukanaan uimassa.

Eräänä päivänä heidän noustuaan vedestä ja istuessaan itseään kuivatellen tuulessa sattui Olav katsomaan Bjørnin jalkoja. Ne olivat suuret, mutta korkearintaiset ja jäntevät — varma merkki miehen vapaasyntyisyydestä. Hän oli kuullut sanottavan, että jaloista näkyi heti, oliko miehen veressä tippaakaan vanhain orjasukujen verta. Bjørnin kasvot ja kädet olivat tummat ja kovat kuin taula, mutta ruumis oli maidonvalkoinen ja tukka hyvin vaalea, vaikka tuntuvasti harmaantunut. Olavin huulilta pääsi kysymys:

"Oletko sinä sukua meille Hestvikenin miehille, Bjørn?"

"En", sanoi Bjørn lyhyeen. "Piru vieköön! Etkö sinä itse tiedä, kenelle olet sukua?"

Olav tuli vähän hämilleen; hän sanoi:

"Olen kasvanut kaukana omaisteni luota. Saattaahan suvussa olla haaroja, joita ei tunne."