Part 3

"Joudu", sanoi Olav, sillä toinen istui portailla käärien pellavasukkia piukasti sääriensä ympäri, ollenkaan hätäilemättä. "Parempi, jos kannat sukkasi ja kenkäsi, kunnes ruoho kuivuu."

"En minä viitsi kulkea avojaloin märässä maassa tämmöisessä pakkasessa." Neito hytisi kylmästä.

"Kyllä sinä lämpenet, kun saat vaatteet yllesi — ei meillä ole aikaa kuhnustella noin — on jo täysi päivä, etkö näe."

Ingunn ei vastannut mitään, irrotti vain sääryskääreensä ja alkoi kiertää sitä uudelleen. Olav ripusti hänen vaatteensa käsipuulle:

"Sinun pitää ottaa vaippa mukaan — kai näet, että tänään tulee sade."

"Vaippa on äidin luona — minä unohdin ottaa sen sieltä illalla. Minusta näyttää siltä kuin tulisi pouta — mutta jos tulisikin pieni sadekuuro, niin tottahan me löydämme suojan jostakin päämme päälle."

"Jos rupeaa satamaan silloin kun olemme veneessä, niin —. Ja ethän sinä voi kulkea vaipattomana kaupungissa. Mutta aiot kai silloin lainata minun vaippaani, kuten tavallisesti —."

Ingunn katsahti häneen olkansa yli:

"Mistä sinä olet noin hapan, Olav." Ja hän alkoi jälleen suoria jalkineitaan.

Olav aikoi vastata. Mutta Ingunnin kurottuessa sääryksiensä yli valahti paita hänen olkapäänsä yli paljastaen poven ja käsivarret. Ja äkkiä poika tunsi kuin uusien aistimusten aallon vyöryvän ylitseen — hän seisoi siinä arkana ja ymmällä, voimatta nostaa katsettaan neidon paljastuneesta ihosta; hän näki entiset tutut seikat uudessa valossa — hänen sisällään kävi kuin vyöry ja hänen tunteensa kasvinsisarta kohtaan käännähti uuteen asentoon. Hän tunsi kiihkeää hellyyttä, johon sekoittui sääliä ja ylpeyttä; nuo hartiat luisuivat niin heikkoina ja kaltevina kohti olkapään hentoa pyöreyttä, ja laihat valkoiset käsivarret näyttivät niin pehmoisilta kuin ei niissä olisi ollut lainkaan lihaksia silkinsileän ihon alla — pojan mielessä vilahti kuva jyvistä, joissa vasta on maitoa ja jotka eivät vielä ole ehtineet kypsyä riittävästi. Hänen olisi tehnyt mieli koskettaa Ingunnia, taputtaa ja lohdutella — siltä hänestä äkkiä tuntui, kun hän vertasi toisen hentoa pehmeyttä omaan vankkaan, jäntevään vartaloonsa. Oli hän katsellut Ingunnia ennenkin, saunassa, sekä katsellut itseään, omaa kovaa, tasaista, korkeakaarista rintakehäänsä, lihaksia, jotka ympäröivät litteinä ja lujina vatsaa ja paisuivat, kun hän taivutti käsivartensa. Ja hän oli ylpeillyt kuin lapsi siitä, että oli poika.

Nyt tätä itsetyytyväistä voiman ja kauneuden tietoisuutta lämmitti ihmeellinen hellyys, jonka toisen heikkous synnytti — kyllä hän suojaisi toveriaan. Hän olisi mielellään kietonut kätensä tuon kapean selän ympäri ja ottanut nuo hennot rinnat kämmeneensä. Hän muisti sen keväisen päivän, jolloin hän itse oli kaatunut maahan, päin pystyssä olevaa seivästä — Gunleikin uudistuvan luona — ja se oli repinyt vaatteet ja nahan. Ja väristen kauhusta ja onnesta hän ajatteli, ettei Ingunn enää milloinkaan saisi kiivetä heidän kanssaan katoille Gunleikin rakennuspaikalla.

Hän punastui Ingunnin katsoessa ylös.

"Mitä sinä mulkoilet? — Ei äiti huomaa, että minä olen lainannut hänen paitansa; hän ei milloinkaan käytä sitä itse."

"Eikö sinun ole kylmä?" kysyi toinen, ja Ingunn ihmetteli yhä enemmän, sillä Olav puhui hiljaa ja hellävaroen, aivan kuin silloin, kun hän joskus oli satuttanut itsensä pahasti leikissä.

"Ei niin pahasti, että kynnet jäätyisivät", vastasi tämä nauraen.

"Mutta etkö sinä saa pian vaatteita yllesi", sanoi toinen huolehtivasti. "Käsivartesi ovat jo kanannahalla."

"Kunhan saan kiinni paitani —."

Paidan aukeaman reunat olivat kankeat koruompeluksista; neito koetti ja koetti, mutta ei saanut vaatetta menemään soljen pikkuisen reiän läpi.

Olav laski jälleen alas koko kantamuksen, jonka hän vastikään oli latonut selkäänsä:

"Saat lainaksi minun solkeni — siinä on isompi reikä." Hän irrotti kultasoljen rintamuksestaan ja ojensi sen Ingunnille. Tämä katsoi häneen silmät pyöreinä. Ingunn oli joskus suurella vaivalla saanut taivutetuksi Olavin lainaamaan hänelle tuon soljen, mutta oli aivan uutta, että Olav itsestään tarjoutui antamaan sen hänelle, sillä solki oli kallisarvoinen koru, suuri ja puhtaasta kullasta taottu. Ulkoreunaa kiersi siinä Enkelin tervehdyksen alkusanat sekä Amor vincit omnia. Ingunnin sukulainen Arnvid Finninpoika sanoi sen merkitsevän norjaksi: rakkaus voittaa kaikki, koska pyhä äiti Maaria voittaa kaikki vihollisen juonet hartaalla esirukouksellaan.

Ingunn oli nyt saanut ylleen punaisen pyhäpukunsa ja sivalsi silkkivyön uumiensa ympäri — sitten hän haroi pörröistä tukkaansa sormillaan ja sanoi:

"Etkö sinä lainaisi kampaasi, Olav!"

Vaikka toinen juuri ikään oli saanut kerätyksi maasta kaikki kampsunsa, hän laski ne jälleen alas, kaivoi kamman nyytistään ja antoi sen kärsivällisesti Ingunnille.

Mutta heidän astuessaan kyläkujaa alempana laaksossa laimeni äskeinen huimaiseva tunne vähitellen. Oli tullut pouta ja polttava helle — ja ajan pitkään kävi kantamus raskaaksi: reppu, kirves, viitta ja saappaat painoivat. Ingunn oli kyllä kerran tarjoutunut kantamaan jotakin — mutta se tapahtui silloin, kun he kulkivat metsässä, jossa oli vilpoista kuusien alla; siellä tuntui mainio havun ja karhunsammalen ja nuorten lehtien lemu. Päivä kultasi jo puiden latvoja ja linnut lauloivat täyttä kurkkua — ja tuo äskenherännyt mielensyke tuntui yhä kiertävän suonissa. Ingunn pyysi Olavia seisahtumaan, jotta hän saisi palmikoida uudelleen tukkansa, hän oli unohtanut nauhan pois — se oli niin hänen tapaistaan. Mutta hänen kellanruskea harjakkonsa lainehti kauniisti ohimoiden kohdalla, kun hän irrotti palmikot, ja siihen muodostui aivan kuin varjoisat kuopat, hiusrajassa kähäröityvän pikkutukan alle. Olavin mieli suli kun hän katseli sitä. Ja kun Ingunn sitten mainitsi kantamisesta, pudisti poika vain päätään; eikä toinen puhunut siitä sen koommin.

Täällä vuonon rannalla oli jo täysi kesä. Nuoret kiipesivät aidan yli ja oikaisivat erään niittylaitumen poikki — koko rinne oli kuin kukkapelto; siinä näkyi vaaleanpunaisia kuminapilviä kullankeltaisten kulleroitten lomassa. Karummassa maassa kivien äärellä versoi sinisiä orvokkeja tiiviinä peittona, ja lepikön siimeksessä helotti tulipunaisia tähtikukkia rehevän ruohon keskessä. Ingunn pysähtyi vähän väliä poimimaan, ja Olav tuli yhä kärsimättömämmäksi, koska hän halusi venettä päästäkseen taakastaan. Sitä paitsi hän oli nälkäinen, — kumpikaan ei ollut vielä saanut ruoan murua. Mutta kun Ingunn esitti, että he istuisivat tänne siimekseen puron laidalle, vastasi Olav lyhyeen, että minkä hän oli sanonut, sen hän oli sanonut. Kun hän näki veneen, he saattaisivat aterioida ennen rannasta lähtöään, mutta ei ennemmin.

"Sinä tahdot aina määrätä", sanoi Ingunn vähän nyrpeissään.

"Jos minä antaisin sinun määrätä, niin me tulisimme kaupunkiin huomisaamuna. Mutta jos sinä tottelet minua, ehdimme ehkä takaisin Frettasteiniin siksi."

Silloin toinen nauroi, heitti pois kukkansa ja juoksi hänet kiinni.

Rinnettä laskeutuessaan nuoret olivat vähän väliä yhdyttäneet puron, joka juoksi Frettasteinin rakennusten pohjoispuolelta. Alhaalla laaksossa se laajeni joeksi — ja tasamaalla, ennen vuonoon laskemistaan, se paisui yhä vierien leveänä, matalana vetenä suurten litteiden kivimukuloiden peittämässä uomassa. Vuono teki tässä laajan puolipyöreän lahden; koko vuonon ranta oli täynnä teräviä, harmaita, vuorilta rapisseita kiviä. Ainoastaan joen vartta reunustivat korkeat, vanhat lepät merenrantaan asti.

Joen suussa, missä ranta yhtyy vihreään turpeeseen, kiemurteli polku kiviraunion ohi. Molemmat pysähtyivät, lukivat kiireesti Paternosterin ja Ave Marian sekä viskasivat yhden kiven raunioon merkiksi, että olivat täyttäneet velvollisuutensa vainajaa kohtaan. Hän kuului olleen semmoinen, joka oli itse päättänyt päivänsä, mutta se oli tapahtunut niin kauan aikaa sitten, etteivät Olav ja Ingunn ainakaan olleet kuulleet, kuka tuo onneton oli mahtanut olla.

Heidän täytyi kahlata joen yli päästäkseen niemelle, josta Olav oli aikonut saada lainaksi veneen. Häneltä se kävi vaivattomasti, hän kun oli avojaloin, mutta Ingunn ei ollut ottanut montakaan askelta vedessä, ennen kuin alkoi ruikuttaa, että pyöreät kivet luisuivat hänen jalkojensa alta, että vesi oli kylmää ja että hänen parhaat kenkänsä menivät piloille.

"Seiso paikallasi, niin minä tulen ottamaan sinut", sanoi Olav kahlaten takaisin hänen luokseen.

Mutta nostettuaan hänet syliinsä ei Olav voinut nähdä, minne asetti jalkansa, ja keskellä virtaa he kaatuivat nurin.

Ihan ensiksi jääkylmä vesi aivan kuin salpasi Olavin hengityksen — koko maailma näytti olevan kaatumaisillaan. Ja koko elämän ajaksi painui hänen mieleensä lähtemättömästi kuva siitä, miltä kaikki oli näyttänyt hänen viruessaan vedessä Ingunn sylissään: lepänlehtien välitse vilkkui valoa ja varjoa pyöreinä pilkkuina vilisevään veteen, edempänä auringonpaisteessa kiemurteli rannan pitkä, harmaa viiva, ja meri kimmelsi sinisenä.

Sitten hän kompuroi pystyyn läpimärkänä ja häpeissään, kumman nolona ja avuttomana — ja he kahlasivat maihin. Ingunn voivotteli pudistaessaan vettä hihoistaan ja kiersi vuoroin palmikoitaan, vuoroin hameensa helmaa. Hän oli satuttanut itsensä kiviin, valitti hän vielä.

"Pidä nyt suusi", pyysi Olav hiljaa ja onnettomana. "Pitääkö sinun ruikuttaa kaikesta joutavasta —."

Taivas oli nyt sininen ja pilvetön, ja vuono melkein tasaisen kiiltävä, pinnassa vain pientä auringonvälkettä. Sen tyvenessä kuvastui vastaranta kuusimetsän keskeltä pilkottavine lehtipuupyörylöineen ja ylemmäs rinteelle rakennettuine taloineen ja aitoineen. Oli tullut kauhean kuuma — kesäinen päivä tuoksui makeasti ja voimakkaasti noiden kahden nuoren ympärillä. Mutta näissä vaatteissaan heistä tuntui niemen nokassa kasvavan koivumetsän ilmava siimeskin kolealta.

Kalastajaeukon mökki oli vain turvetölli, jonka ainoassa päädyssä oli oven sija. Muuta rakennuksen tapaista ei ollut kuin kivestä ja sammalesta kyhätty karjakarsina, jonka sivusta ulkoni avonainen katos heinäkekojen ja lehtikerppujen suojaksi pahimmilta talvisäiltä. Oven edessä oli kasoittain mädänneitä kalantotkuja, jotka oli viskattu ulos. Niistä lähti inhottava löyhkä, ja lasten kulkiessa ohi surahti niistä sinisiä kärpäsiä pilvenä ilmaan. Noissa tunkiokasoissa vongerteli ja kuhisi — ne olivat täynnä matoja — ja kun Olav oli ilmaissut asiansa ja eukko luvannut heille veneensä, tarttui Olav eväsreppuun ja lähti lehtoa kohti. Hän ei ollut pikkupojasta asti voinut inhoamatta nähdä matojen elävän jätteissä.

Mutta Ingunn oli ottanut kappaleen savustettua sianlihaa leskivaimolle, Audille. Tämä oli Steinfinnin orjien jälkeläisiä ja ryhtyi nyt kyselemään talon kuulumisia, ja Ingunnin oli odotettava hetkinen.

Poika oli löytänyt kuivan aurinkoisen kummun veden partaalta; siinä heidän oli hyvä kuivatella itseään syödessään. Vähän ajan perästä Ingunn tuli siihen kantaen kulhossa vastalypsettyä maitoa. Ja koska nyt oli tiedossa ruokaa, ja veneasia oli selvä, tuli Olav äkkiä mainion hyvälle tuulelle — oli sentään mukavaa liikkua omilla asioillaan matkalla Hamariin. Ja oikeastaan hän oli hyvillään siitäkin, että Ingunn oli lähtenyt mukaan; hän oli tottunut siihen, että tämä aina oli hänen lähellään, ja vaikka tyttö joskus saattoi käydä vähän harmilliseksi, hän oli tottunut siihenkin.

Syötyään Olav tuli uneliaaksi — Steinfinnin rengit eivät nousseet kovin varhain aamulla. Hän oikaisi itsensä mäen rintaan pää käsivarsiin haudattuna antaen auringon paahtaa märkää selkäänsä, eikä hän enää kärttänyt Ingunnia joutumaan. Silloin tämä äkkiä tokaisi, että mitähän, jos he menisivät uimaan.

Olav havahtui ja kohosi istualleen.

"Vesi on liian kylmää —." Mutta yhtäkkiä hän punehtui, tuli yhä punaisemmaksi. Hän käänsi syrjään päänsä ja jäi tuijottamaan maahan.

"Minun on kylmä näissä märissä vaatteissa", sanoi Ingunn. "Siitä tulisi niin hyvä lämmin perästäpäin." Samassa hän heilautti palmikot vanteeksi päänsä ympäri, hypähti ylös ja irrotti vyönsä.

"En minä viitsi", kuiskasi Olav epävarmasti. Hänen poskiaan ja kulmiaan kuumotti kuin tulessa. Yhtäkkiä hän kavahti seisaalleen ja sanomatta sanaakaan lähti menemään maalle päin, männikköä kohti.

Ingunn katsoi tuokion hänen jälkeensä. Hän oli tottunut siihen, että Olav otti nokkaansa, jollei Ingunn tahtonut tehdä kuten hän sanoi. Meni ja murjotti, kunnes taas itsestään leppyi. Hän riisuutui tyynen välinpitämättömästi, astui horjuen teräviä kiviä pitkin, jotka pistelivät hänen paljaita jalkojaan, kunnes ehti paikalle, missä oli palanen hiekkapohjaa.

Olav kulki kiireesti karhunsammalta pitkin, joka ritisi hänen askeltensa alla. Se oli jo aivan kuivaa näillä mereen pistävillä rantaluodoilla — ja männyt hikoilivat pihkanhajua. Ei ollut kuin kivenheitto niemen toiselle puolelle.

Iso alaston paasi pisti esiin vedestä. Olav hyppäsi sille ja paneutui pitkäkseen kasvot käsiin peitettyinä.

Sitten hän tuli ajatelleeksi — eihän Ingunn vain mahtanut hukkua —. Ei hänen ehkä olisi pitänyt lähteä pois. Mutta hän ei _voinut_ mennä takaisin —.

Vedenpohja värehti aivan kuin kultaisen verkon peittämänä, joka oli vedetty yli kivien ja liejun — se oli auringonvälkkeen heijastelua pinnassa. Häntä alkoi pyörryttää, kun hän tuijotti alas — hänestä tuntui kuin hän olisi purjehtinut. Kivi, jolla hän makasi, näytti kulkevan eteenpäin vedessä.

Ja kaiken aikaa hänen täytyi ajatella Ingunnia ja kiusaantua siitä. Hänestä tuntui kuin hän olisi syöksynyt syntiin ja häpeään, ja hän suri sitä. Heidän oli ollut tapana heittäytyä uimaan omasta veneestään, joka oli ylhäällä lammen rannassa, ja he olivat uineet rinnan ruskeassa vedessä, johon kukkivat kuuset sirottivat keltaista tomuaan. Mutta tästä lähin he eivät voineet uida yhdessä kuten ennen —.

Nyt tuntui taas samalta kuin hänen kaatuessaan jokeen, jolloin koko tuttu maailma oli näyttänyt olevan ylösalaisin. — Tuntui kuin hän olisi kaatunut uudestaan; hän virui siinä nöyryytettynä, häpeissään ja kauhistuneena ja näki sen, minkä oli nähnyt joka päivä, aivan kuin toiselta puolelta, siksi että oli langennut ja makasi maassa.

Hänestä oli ollut niin selvää ja yksinkertaista, että hän naisi Ingunnin heidän kasvettuaan suuriksi. Hän oli aivan kuin odottanut, että se tapahtuisi _sitten_, kun Steinfinn niin päättäisi. Tosin häntä hiukan kutkutti Steinfinnin renkien lörpöttely naisista. Mutta hänestä oli ollut päivänselvää, että nämä olivat sellaisia, — eihän heillä ollut mökkiä eikä kontua — mutta hänen, perintötilallisen ja omavaraisen miehen täytyi olla toisenlainen. Hänen rauhaansa ei ollut milloinkaan rikkonut ajatus, että hän ja Ingunn kerran eläisivät yhdessä ja siittäisivät lapsia, jotka perisivät heidän omaisuutensa.

Nyt hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut petoksen uhriksi — hän oli muuttunut toiseksi, ja Ingunn oli muuttunut toiseksi hänen mielessään. He olivat tulemassa aikaihmisiksi, vaikkei kukaan ollut sanonut heille, että he tulisivat sellaisiksi nyt — ja se, mitä Steinfinnin miehet ja näiden naiset tekivät, se — niin, se viekoitteli myös häntä, siitä huolimatta, että Ingunn oli hänen kihlattu morsiamensa ja että hänellä oli kartano ja että Ingunnilla oli valmiit myötäjäiset kirstussaan.

Hän näki vielä Ingunnin makaamassa vatsallaan kuivassa, lyhyessä ruohossa ja nojaavan toiseen käsivarteen, niin että puku pingottui kireäksi poven hentojen kupuroiden yli; kellanruskeat palmikot kiemurtelivat kuin käärmeet kanervikossa. Ingunnin ehdottaessa, että he uisivat yhdessä, oli hänessä herännyt ilkeä ajatus sekä nimetön ahdistus, väkevä kuin kuolemanpelko, sillä hänestä tuntui kuin he olisivat olleet kaksi kevättulvan irtitempaamaa puuta, jotka ajelehtivat virran mukana — ja hän pelkäsi, että virta erottaisi heidät toisistaan. — Ja yhdessä tulisessa tuokiossa hänestä tuntui kuin hän olisi tiennyt perin juurin, mitä merkitsi omistaa hänet ja mitä kadottaa hänet —.

Mutta eihän näissä tämmöisissä ajatuksissa ollut mitään järkeä, koska heidän kohtalonsa määrääjät tahtoivat, että heidän oli kuuluttava yhteen. Ei kukaan eikä mikään tahtonut erottaa heitä. Ja kuitenkin hän tunsi pelosta väristen lapsekkaan turvallisuudentunteensa kutistuvan kokoon ja katoavan — tunteen siitä, että hänen päivänsä olivat elämänajaksi pujotellut yhteen kuin helmet nauhaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että jos Ingunn otettaisiin häneltä pois, hän ei tietäisi mitään tulevaisuudesta. Jostakin hänen olemuksensa perukoista mumisi kiusaajan ääni, että hänen oli taattava tämä itselleen, kuten eräät rahvaan miehet takasivat itselleen sen rahvaan naisen, johon heidän mielensä paloi — ja jos joku ojentaisi kätensä hänen omaansa kohti, hän hurjistuisi kuin irvistelevä koirassusi saaliinsa ääressä, kuin ori, joka nousee takajaloilleen raivosta korskuen ja asettuu karhua vastaan, tanssien, taistellen tammoistaan henkiin ja veriin, näiden seistessä piirissä pelokkaiden, vapisevien varsojen ympärillä.

Poika makasi liikkumatta, tuijotti veden läikehtivään valokisaan puolipökerryksissä ja posket hehkuen, taistellen tätä uutta tunnetta vastaan — sekä sitä, minkä hän ymmärsi, että sitä, minkä hän vasta hämärästi vaistosi. Ingunnin huutaessa hänelle aivan hänen takanaan hän kimmahti pystyyn kuin unesta heräten.

"Sinä olit tyhmä, kun et viitsinyt lähteä uimaan", tyttö sanoi.

"Mennään nyt!" Olav hyppäsi rannalle, astui reippaasti hänen edellään nientä kohden ja sanoi: "Olemme kuhnailleet jo liian kauan."

Soudettuaan kappaleen matkaa hän tyyntyi. Tuntui hyvältä saada liikuttaa ruumistaan säännöllisin nykäyksin. Aironhankaimien natina, veneen alla lipisevä vesi viihdytti hänen levottomuuttaan ja jännitystään.

Aurinko valoi polttavaa hellettään ja silmiä häikäisi ja pisteli katsoipa taivaalle tai selälle — rannat olivat paksunaan auerta. Ja kun Olav oli soutanut pari tuntia, alkoi häntä kovasti uuvuttaa. Vene oli raskas, eikä hän ollut tullut ajatelleeksi, että oli tottumaton soutamaan. Tämä oli toista kuin sauvominen ja melominen kotilammella. Hänen täytyi pysytellä ulapalla, sillä ranta teki mutkia ja poukamia — toisinaan hän pelkäsi kadottavansa suunnan. — Kaupunkihan saattoi olla jonkun tuollaisen niemen takana, näkymättömänä heidän soutureitilleen — kukaties hän oli soutanut ohi. Olav huomasi heidän kulkevan aivan vieraita seutuja; hän ei muistanut mitään viime kerralta, jolloin hän oli kulkenut samaa tietä.

Päivä paahtoi hänen selkäänsä, kädet olivat rakoilla ja jalat puutuneet pitkästä ponnistamisesta veneen kaarta vasten. Mutta kipeimmältä tuntui niskassa, kaulanikaman yläpuolella. — Vesi välkkyi laajana tuon pikku veneen ympärillä — maihin oli pitkä matka. Väliin hän tunsi soutavansa vastavirtaa. Eikä yhtään alusta näkynyt liikkeellä, ei ulompana selällä eikä rannan puolella. Olav kiskoi ja kiskoi, mieli mustana, peläten, ettei milloinkaan pääsisi kaupunkiin.

Ingunn istui perässä, vasten auringonpaistetta, ja hänen punainen pukunsa hehkui ja välkähteli heittäen hohdettaan kasvoillekin, jotka olivat samettihupun varjossa. Hän oli viskannut ylleen Olavin viitan, sillä vesillä tuntui vähän viileältä jouten istuen, kuten hän selitti, ja hän oli vetänyt mustan samettihupun päänsä yli auringon suojaksi. Viitta oli todella upea, se oli kudottu sinivihreästä flanderinkankaasta — Olavin Hestvikenistä saamia peruja. Ingunn näytti komealta avarissa vaatteissaan. Hän viipotti kättään vedessä — ja Olav tunsi aivan kuin ruumiillista kateutta kuvitellessaan, miten hyvältä ja vilpoiselta se mahtoi tuntua. Tyttö oli terveen ja raikkaan näköinen — mikäs hänen oli olla!

Sitten hän tarttui lujemmin airoihin — sitä lujemmin, mitä ankarampaa pakotusta hän tunsi käsissä, hartioissa ja ristiluissa; hän puri hammasta ja souti jonkin matkaa niin, että kokka kohisi. Tämä souturetki oli kuin urotyö, jonka hän suoritti Ingunnin tähden — ja mieli ylpeänä ja vääryyttä kärsivän apeana hän tiesi, ettei hän siitä saisi kiitosta koskaan: toinen istuu vain siinä leikkien kädellään laidan yli kumartuneena, tuntematta, että _minä_ raadan. Hiki valui hänen ruumistaan pitkin, ja pieneksi jäänyt mekko kiristi ja hankasi yhä pahemmin kainaloita. Hän ei enää muistanut liikkuvansa _omalla_ asiallaan — ja jälleen hän puri yhteen huulensa, pyyhkäisi kädellään punaisia, hiestyneitä kasvojaan ja vetäisi taas muutaman huikean aironvedon.

"Nyt näkyvät kirkontornit metsän takaa", sanoi Ingunn samassa.

Olav kääntyi katsomaan olkansa yli — hänen jäykistynyt niskansa oli armottoman hellä. Toivottoman leveän selän päässä näkyivät Kristuksenkirkon vaaleat kivitornit erään niemen metsikön takaa. Mutta nyt hän oli niin väsynyt, että olisi kernaasti heittänyt kaiken sikseen.

Hän kiersi niemen, jonka uloimmassa kärjessä paalutetulle pohjalle rakennettu saarnaveljien luostari sijaitsi; siinä oli rykelmä mustanruskeita puurakennuksia pystyhirsisen kirkon ympärillä, jonka tervatut pärekatot kohosivat toinen toistaan korkeammalle; niiden kulmauksista pisti ulos puusta veistettyjä lohikäärmeenpäitä, ja harjalla olevaa kellosuojusta koristivat kullatut tuuliviirit.

Olav laski munkkien laituriin. Hän pesi pois enimmän hien ennen kuin kompuroi veneestä jäsenet jäykkinä. Ingunn seisoi jo luostarin portilla puhelemassa maallikkoveljen kanssa, joka ohjaili työmiehiä — nämä olivat kantamassa tavarapakkoja rahtilaivaan. Veli Vegard kuuluu olevan kotona, sanoi Ingunn Olaville hänen tultuaan siihen — heidän täytyi pyytää saada puhutella häntä; hän osasi parhaiten neuvoa heitä.

Olavin mielestä heidän ei sopinut vaivata munkkia semmoisella pikkuasialla. Veli Vegard kävi pari kertaa vuodessa Frettasteinissa, ja hän oli lasten rippi-isä. Hän oli viisas ja ystävällinen mies ja käytti mielellään tilaisuutta antaakseen heille neuvoa ja opastusta, jota sen talon nuoret eivät juuri saaneet liikaa, mutta Olav ei ollut koskaan puhunut sanaakaan veli Vegardille tämän ensin puhuttelematta häntä, ja hänestä tuntui liian rohkealta pyytää tätä vaivautumaan heidän tähtensä puhetupaan. Saisivathan he tietää tien sepän luokse portinvartijaltakin.

Mutta Ingunn ei hellittänyt. Olihan Olav itsekin maininnut, että saattoi olla varomatonta jättää tällaista kalleutta sepän haltuun, jota he eivät tunteneet. Ehkä veli Vegard lähettäisi jonkun luostariveljen heidän mukanaan — ehkä hän tarjoutuisi itsekin heitä saattamaan. Sitä Olav ei sanonut uskovansa. Mutta hän alistui Ingunnin tahtoon.

Tytöllä oli pieni syrjäajatus, mutta sitä hän ei ilmaissut. Kerran, kauan sitten hän oli käynyt luostarissa isänsä kanssa, ja silloin he olivat saaneet viiniä, jota munkit valmistivat omenista ja puutarhamarjoista. Niin makeaa ja hyvää juomaa hän ei ollut juonut sitä ennen eikä sen jälkeen — ja hän toivoi nyt salaa, että veli Vegard käskisi tarjoamaan heille tilkan sitä.

Parlatorio oli vain majatalon kamari — luostari oli köyhä, mutta tyttö ja poika eivät olleet nähneet muita, ja heistä tämä oli kaunis ja komea huone suurine oven yläpuolella riippuvine ristiinnaulitunkuvineen. Tuokion kuluttua veli Vegard ilmestyi sisään; hän oli kookas, keski-ikäinen, ahavoitunut mies, jolla oli harmahtava hiusseppel.

Hän vastasi ystävällisesti nuorten tervehdykseen, mutta hänellä näytti olevan kiire. Nolona ja hämillään Olav esitti asiansa. Veli Vegard neuvoi heille lyhyeen ja selvästi tien: ohi Kristuksenkirkon itään Grønnegatea pitkin, ohi Krosskirkon ja alas oikealle Karl Kjetten puutarhan aidanviertä sekä edelleen mäkeä alas kedolle, missä on lampi; sepän talo on suurin niistä kolmesta, jotka ovat tuon pikku lammen toisella puolen. Sitten hän sanoi hyvästi ja aikoi lähteä. "Kai te olette täällä yötä?"

Olav vastasi heidän aikovan lähteä kotimatkalle iltarukouksen jälkeen.

"Mutta maitoa te kai ainakin tahdotte — ja tulettehan tänne iltarukoukseen?"

Tähän heidän täytyi vastata kiittäen. Mutta Ingunn näytti vähän pettyneeltä. Hän oli toivonut saavansa muuta kuin paljasta maitoa ja oli iloinnut siitä, että saisi kuulla iltarukouksen tuomiokirkossa; oppilaiden laulu oli niin kaunista.

Munkki oli jo ovella, kun hän äkkiä kääntyi aivan kuin jotakin muistaen: