Part 4

"Vai niin — Steinfinnillä on siis asiaa Jon sepälle? Käytkö sinä pyytämässä mestariseppää Frettasteiniin, Olav?" kysyi hän aivan kuin hiukan jännittyneesti.

"En, isä. Minulla on vain omaa asiaa." Olav sanoi, mitä se oli, ja näytti kirvestä.

"Tämä on kaunis ase, poikani", sanoi hän, mutta teki sen kylmemmin kuin mitä Olav olisi luullut kenenkään voivan puhua _hänen_ kirveestään. Veli Vegard katseli terässä olevia kultariimuja. "Tämä on vanha kalu — sellaisia ei tehdä enää. Se on kai perintökappale?"

"Niin on, isä. Olen saanut sen isältäni."

"Olen kuullut puhuttavan samanlaisesta tapparasta, jonka piti olla Dyfrinissä — ennen — siihen aikaan, kun vanha maavouti eli. Siitä taitaa olla jo satakunta vuotta. Siitä kirveestä tiedettiin monta tarinaa; sillä oli erityinen nimikin, Jarnglumra."

"Minun sukuni on sieltä kotoisin — Olav ja Torgils kulkevat vieläkin meidän perintöniminämme. Mutta tämän nimi on Ættarfylgja — enkä minä tiedä, miten se on joutunut isäni haltuun."

"Tämä on kai sitten toinen — tämmöisiä tapparoita käytettiin paljon vanhaan aikaan", sanoi munkki silittäen kirveen kauniisti kaartuvaa terää. "Ja se on ehkä onneksi sinulle, poikani — ellen väärin muista, sanottiin tuon toisen kirveen tuottavan turmaa omistajalleen."

Hän uudisti nyt neuvonsa tiestä, hyvästeli heitä ystävällisesti ja meni.

He lähtivät siis seppää hakemaan. Ingunn astui edellä — hän näytti täysikasvuiselta neidolta laajoissa, maataviistävissä vaatteissaan. Olav tallusti perässä väsyneenä ja mieli lamassa. Hän oli iloinnut niin kovasti kaupunkimatkastaan — ei tiennyt oikein itsekään, mitä oli odottanut. Edellisinä kertoina kaupungissa käydessään hän oli ollut aikuisten seurassa, ja silloin oli ollut markkinat — ja hänen vakaville ja uteliaille silmilleen oli kaikki ollut jännittävän juhlallista: miesten kaupat, myyntikojut, rakennukset, kirkot, joissa he olivat käyneet; heitä oli kestitty oluella majapaikoissa, ja katu oli ollut täynnä väkeä ja hevosia. Nyt hän oli vain keskenkasvuinen poika, joka kulki tässä pikkutytön rinnalla, eikä hänellä ollut mitään paikkaa minne olisi voinut mennä — hän ei tuntenut ketään, hänellä ei ollut rahaa eikä hänellä ollut aikaa käydä kirkoissa. Parin tunnin kuluttua heidän täytyi lähteä kotiin päin. Ja häntä kauhisti sanomattomasti loputon soutumatka ja sen jälkeen kävely tunturinlaitaa ylös — Luoja ties, milloin he ehtisivät kotiin! Ja siellä odotti kai rangaistus karkumatkan johdosta!

He löysivät sepän. Tämä katsoi kirvestä kauan ja tarkasti, käänteli ja pyöritteli sitä ja sanoi, että sitä oli vaikea korjata. Nämä tapparat olivat joutuneet jo melkein kokonaan pois käytännöstä; niihin ei ollut helppo panna terää niin, ettei se ponnahtanut irti raskaasta iskusta joko vasten kypärää tahi vaikka vain kovaa kalloa. Se johtui terän muodosta, sen isosta puolikuunkaaresta ylhäällä ja alhaalla olevista lehdistä. Kyllähän hän koettaisi parastaan, mutta ei hän voinut luvata, ettei kultauksiin tulisi vikaa, kun hän kävi sitä hitsaamaan ja takomaan. — Olav mietti vähän, mutta ei nähnyt muutakaan neuvoa, vaan antoi kirveen sepälle ja sopi hänen kanssaan palkasta.

Mutta kun hän sanoi mistä oli kotoisin, katsoi seppä häneen tutkivasti.

"Sinulla taitaa olla kiire saada se takaisin? Vai niin — vai laitetaan Frettasteinissä kirveet kuntoon?"

Olav sanoi, ettei hän tiennyt mitään _siitä_.

"Et tietenkään. Jos Steinfinn hautoo joitakin aikeita, niin eipä hän taida puhua siitä pikku miehille —."

Olav katsoi seppään aivan kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä. Hän sanoi vain hyvästi ja lähti.

He olivat kulkeneet lammen ohi, ja Ingunn tahtoi nyt kääntyä kujaan, joka vei takaisin Grønnegatenille. Mutta Olav pysäytti hänet käsivarresta sanoen: "Me menemme tästä."

Grønnegatenin varrella olevat talot olivat rakennetut harjun laitaan. Alapuolella virtasi likavesioja pellon syrjää pitkin kaupunkilaisten ulkosuojien ja kaalimaiden taitse. Ojan laitaan oli tallattu polku.

Puutarhojen haavat, omenapuut ja suuret ruusupensaat heittivät varjoa tielle, joten ilma tuntui viileältä ja tuoreelta. Siniset kärpäset singahtelivat kuin säkenet vihertävässä hämärässä, missä nokkoset ja kaikenkaltaiset paksut, korkeat rikkaruohot versoivat täydessä vapaudessa, sillä asukkaat heittivät jätteensä tälle puolen, ja jokaisen ulkosuojan takana oli lihavia tunkiokasoja. Polku oli liukas nesteistä, joita valui mätänevistä tunkiokasoista, ilma raskas huuruista — rannanhajuista, raatojen löyhkästä ja vienosta putken tuoksusta, joka kasvi reunusti ojan laitaa vihreään vivahtavine kukkaharsoineen.

Mutta ojan tuolla puolen helottivat vainiot täydessä iltapäiväauringon paisteessa; paikoitellen kohoavat lehdot loivat pitkiä varjoja kedolle. Se ulottui aina Strandgatenin vähäisiin rantataloihin — takimmaisena päilyi sininen, kullalle välkkyvä ulappa ynnä Helgeøenin matalat rannat iltapäiväautereessa.

Nuoret astelivat äänettöminä. Olav oli siirtynyt jonkun askeleen edelle. Täällä varjossa, puutarhojen takana, oli hyvin hiljaista — ainoastaan kärpäset surisivat. Jostakin ylempää kaupungin puolelta kuului lehmänkellon kalke. Käki kukahti kerran — aaveentapaisen selvästi ja pitkään mäen harjalla metsässä.

Sitten viilsi ilmaa taloista kuuluva naisen kirkaisu, ja sen jälkeen kuului miehen ja naisen naurua. Eräässä puutarhassa seisoi mies rutistaen naista takaapäin; sanko, jossa oli ollut kalanpäitä ja muuta jätettä, oli päässyt hänen käsistään ja kierinyt törmää alas aidan viereen, ja nuo kaksi tulivat suinpäin kisaten perästä.

Vaistomaisesti Olav oli pysähtynyt, kunnes Ingunn ehti saavuttaa hänet, ja hän jäi kulkemaan Ingunnin ja aidan väliin. Punastus levisi hitaasti hänen vaaleille kasvoilleen, ja hän katsoi maahan viedessään Ingunnin ohi. Hänen mieleensä muistuivat nuo kaupungin talot, joista Steinfinnin rengit olivat puhuneet niin paljon — ensi kerran hän tunsi olonsa tukalaksi ja kiihottuneeksi ajatellessaan niitä ja arvellessaan, mahtoiko tämäkin olla sellainen —.

Polku kääntyi, ja Olav ja Ingunn näkivät Kristuksenkirkon valtavat, vaaleanharmaat kiviseinät, lyijynvärisen katon sekä piispankartanon kivisen seinustan puiden takaa kappaleen matkaa edessään. Olav seisahtui ja kääntyi neitoa kohti.

"Kuule, Ingunn — kuulitko sinä, mitä veli Vegard ja seppä sanoivat?"

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Veli Vegard kysyi, oliko Steinfinn lähettänyt kutsumaan aseseppää Frettasteiniin", sanoi Olav hitaasti. "Ja Jon seppä kysyi, laitammeko me kuntoon kirveitämme."

"Mitä he tarkoittivat? Olav — sinä näytät niin kummalliselta!"

"En tiedä oikein — ellei käräjiltä rupea kuulumaan uutisia — ihmiset lähtevät kai kotiin käräjiltä juuri näinä päivinä, ensimmäiset heistä —."

"Mitä sinä tarkoitat — —?"

"Enhän minä tiedä. Ellei Steinfinn olisi antanut kuuluttaa jotakin —."

Yhtäkkiä neito kohotti molemmat kätensä ja laski ne Olavin rinnalle. Tämä laski omansa niiden päälle ja painoi niitä poveaan vasten. Ja heidän seistessään näin vyöryi Olavista uudestaan esiin sama uusi tunne kuin äsken, mutta vielä äskeistä väkevämpänä, tunne, että he nyt olivat joutuneet käymistilaan — kaikki tähänastinen oli iäksi ohi, ja he soljuivat uutta, tuntematonta kohti. Mutta tuijottaessaan Ingunnin tummiin, kysyviin silmiin hän näki tämänkin tuntevan sen. Ja hän tunsi koko ruumiissaan ja sielussaan, että neito oli kääntynyt hänen puoleensa ja turvautunut häneen, koska hänessä liikkui samaa kuin Olavissa itsessään — hän oli tuntenut muutoksen, joka koski heitä ja heidän elämäänsä, ja hän tarttui nyt vaistomaisesti kasvinveljeensä siksi, että he olivat kasvaneet toinen toiseensa laiminlyödyn ja orvon lapsuutensa kuluessa, niin että he nyt olivat toisilleen likeisemmät kuin kukaan muu.

Ja tämä tunne oli sanomattoman suloinen. Ja heidän seistessään siinä yhä toisiaan katsellen oli kuin he olisivat tulleet yhdeksi lihaksi vain käsiensä lämpimästä puristuksesta. Kostea usva, joka tunkeutui polulta heidän märkien jalkineittensa läpi, lämmittävä auringonpaiste, väkevä tuoksujen sekoitus, jota he hengittivät, iltapäivän monet pienet äänet — oli kuin he olisivat tunteneet kaiken tämän yhden ruumiin aisteilla.

Kirkonkellot kumahtivat soimaan heidän mykän, hiljaisen huumauksensa yli — siinä kaikuivat tuomiokirkon tornikellon mahtavat malmiäänet ja Kross-kirkon pienen innokkaan kellon läppäykset — ja niemellä Olavin-luostarissakin soitettiin. Olav päästi neidon kädet ja sanoi:

"Meidän täytyy joutua."

Molemmista tuntui kuin kellonsoitto olisi julistanut ihmeen täyttymistä. Vaistomaisesti he tarttuivat toinen toisensa käteen aivan kuin vastavihitty pari ja kulkivat edelleen käsi kädessä kaupungin laitaan asti.

Munkit olivat jo alkaneet iltaveisuun kuorissa Olavin ja Ingunnin astuessa pieneen, pimeään kirkkoon. Mitään muita tulia ei ollut sytytetty kuin sakariston edessä palava lamppu ja munkkien pulpeteilla olevat tuikut. Kuvat ja metallikoristukset häämöttivät vain epäselvästi ruskean hämärän läpi, joka tiheni pimeydeksi katon hirsiristikon alla. Tuoksui väkevästi tervalle, josta kirkko äskettäin oli saanut jokavuotisen sivelynsä, ja sitten tuntui vielä heikko, pistävä suitsutuksen lemu päivämessun jäljeltä.

Omituisen mielenliikutuksen vallassa he jäivät polvilleen oven eteen, kylki kyljessä, taivuttaen päänsä tavallista syvempään ja kuiskaten rukouksensa harvinaisen hartaasti. Sitten he nousivat ja pujahtivat kumpikin puolelleen.

Kirkossa oli niukasti väkeä. Miesten puolella istui muutama vanhus penkillä, ja pari nuorempaa miestä oli polvillaan ahtaassa laivassa penkkien ja pilareiden välissä — nämä olivat nähtävästi enimmäkseen luostarin työntekijöitä. Naisten puolella ei näkynyt ketään muita kuin Ingunn; hän seisoi etumaisimpaan pylvääseen nojaten koettaen erottaa sivualttarin baldakiiniin maalattuja kuvia.

Olav istuutui penkille — nyt hän tunsi jälleen, miten hirveän kankea hänen ruumiinsa oli. Ja kämmenissä oli vesirakkoja.

Poika ei käsittänyt mitään munkkien veisusta. Daavidin psalmeista hän oli oppinut ainoastaan Misereren ja De Profundiksen ja nämäkin mitenkuten. Mutta sävel oli tuttu — hän näki sen edessään kuin pitkän, matalan aallonharjan, joka murtui hiljaa pärskähtäen kiviin sekä vieri sitten takaisin, ja alussa, joka kerran munkkien tullessa psalmin päähän ja laulaessa sanoja: Gloria Patri, et Filio, et Spiritui Sancto, kuiskasi hän vastauksen: sicut erat in principio et nunc et semper et in saecula saeculorum. Amen. Esilaulajamunkilla oli syvä, kaunis, tumma ääni. Mielihyvän horteessa Olav kuunteli tuota laajaa, yksinäistä, paisuvaa miesääntä sekä kuoroa, joka yhtyi lauluun säkeistö säkeistöltä psalmien loppuun asti. Kaikkien päivän vaihtelevien mielenliikkeiden jälkeen hänen sieluunsa laskeutui rauha hänen istuessaan pimeässä kirkossa ja katsellessaan laulavia, valkopukuisia munkkeja ja kuoriristikon takaa lepattavia pieniä valonliekkejä. Hän päätti tehdä hyvää ja karttaa pahaa — kyllä kai Jumalan voima ja armo sitten suojelee häntä kaikista vaaroista —.

— Kuvat alkoivat elää hänen mielessään — hän näki veneen, Ingunnin ja samettihupun noiden vaaleiden kasvojen ympärillä, veden välkkeen hänen takanaan, veneen pohjalaudat pienine kalansuomuineen — varjoisan, kostean tien nokkosten ja putkikukkien välissä — aidan, jonka yli he olivat kavunneet, ja kukkaniityn, jota pitkin he olivat juosseet mäkeä alas — kultaisen verkon meren pohjassa — kaikki tämä kulki vaihtelevina näkyinä hänen suljettujen, kirpelöivien luomiensa editse.

Hän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä olkapäästä.

"Sinä olet nukkunut", sanoi hän nuhdellen.

Kirkko oli tyhjä, ja aivan hänen vieressään oleva eteläinen ovi oli auki luostarin vihantaan pihaan, jota iltarusko valaisi. Olav haukotteli ja oikaisi jäykistyneitä jäseniään. Hän pelkäsi kauheasti kotimatkaa, siksi hän sanoi vähän tavallista ankarammin:

"On pian aika lähteä, Ingunn."

"Niin on." Toinen huokasi raskaasti. "Kunpa olisimme voineet jäädä tänne yöksi."

"Tiedäthän sinä, ettemme voi."

"Silloin me olisimme saaneet kuulla aamumessun Kristuksenkirkossa. Me emme näe milloinkaan muita ihmisiä, kun meidän täytyy aina olla kotona — aika käy niin pitkäksi sillä lailla."

"Vielä se on kerran muuttuva."

"Mutta sinä olet ollut Oslossakin, Olav."

"Niin, mutta minä en muista mitään siitä matkasta."

"Kun me tulemme Hestvikeniin, niin sinun täytyy luvata, että otat minut kerran mukaasi sinne, markkinoille tai käräjiin."

"Enköpähän voine luvata tuota."

Olav oli niin nälkäinen, että hänen suoliaan kurni. Nyt maistui lämmin puuro ja ryynisöppö hyvältä luostarin vierastuvassa. Mutta koko ajan hänen täytyi ajatella kotimatkaa. Ja sitten hän oli huolissaan siitä, miten kirveen kävisi.

Mutta nyt he joutuivat puheisiin kahden miehen kanssa, jotka myös olivat ruoalla majatalossa. Nämä olivat kotoisin pienestä talosta, joka sijaitsi vähän kauempana pohjoiseen siitä niemestä, missä Olavin ja Ingunnin oli noustava maihin, ja he pyysivät päästä samaan matkaan. Mutta he halusivat viipyä completoriumiin asti.

Jälleen Olav istui pimeässä kirkossa kuunnellen syviä miesääniä, jotka lauloivat Kuningasten Kuninkaalle. Ja jälleen vilahtelivat pitkän seikkailurikkaan päivän kuvat hänen uupuneiden luomiensa editse — hän oli aivan nukkumaisillaan.

Hän heräsi siihen, että laulu siirtyi toiseen äänilajiin — ja nyt kaikui pienen, pimeän kirkon halki hymni:

Te lucis ante terminum Rerum Creator poscimus Ut pro tua clementia Sis præsul et custodia.

Procul recedant somnia Et noctium phantasmata; Hostemque nostrum comprime, Ne polluantur corpora.

Præsta, Pater piissime, Patrique compar Unice, Cum Spiritu Paraclito Regnans per omne sæculum.

1. Ennen kuin päivä sammuu, rukoilemme me sinua, maailman Luoja, että olisit johdattajamme ja varjelijamme.

2. Pois väistyvät haaveet ja yön harhanäyt, vie kauas vihollisemme, ettei ruumiimme tahraantuisi.

3. Oi, kuule meitä, laupias Isä ynnä Ainosyntyinen poika, Isän kaltainen, joka Pyhän Hengen, Lohduttajan kera, hallitset iankaikkisesti.

(Ambrosiaaninen hymni 7:nneltä vuosisadalta.)

Tämän hän tunsi, Arnvid Finninpoika oli usein laulanut sitä kotona iltaisin, ja hän ymmärsi myös suunnilleen, mitä sanat merkitsivät norjaksi. Hiljaa hän painui polvilleen penkin eteen ja kasvot ristiinliitettyjä käsiä vasten painettuina luki iltarukouksensa.

Taivas oli peittynyt pilveen, kun he lähtivät rantaan; harmaita hattaransiekaleita ajelehti korkealla, ja vuono oli lyijynharmaa, tummien vihurijuovien halkoma. Molemmilla rinteillä kasvavat metsät seisoivat pimeyttä uhoavina.

Vieraat miehet tarjoutuivat soutamaan, ja Olav kävi istumaan perään Ingunnin viereen. Heillä oli toinen vauhti nyt, kun nämä kaksi talonpoikaa vetivät pitkiä, nasevia vetoja, mutta Olav ei tuntenut sen loukkaavan pahasti miehenylpeyttään — teki niin hyvää saada istua ja antaa _toisten_ soutaa.

Hetken kuluttua tipahti pari sadepisaraa. Ingunn levitti avaraa, laajalaskoksista kaapuansa ja pyysi Olaviakin kääriytymään sen sisään.

Ja niin he istuivat molemmat sen sisässä. Olavin täytyi kietoa käsivartensa tytön vyötäisten ympäri. Tämä oli hento ja suloinen, lämmin ja pehmeä pidellä. Vene kiiti kuin lentäen veden halki harmaansiintoisessa kesäyössä. Ulapalla ja harjujen laella näkyi vaaleampia usvariuttoja, jotka antoivat sadetta, mutta he säästyivät siltä. Jonkin ajan kuluttua nuo kaksi nuorta päätä painuivat toisiaan kohti — poski poskea vasten. Miehet nauroivat ja käskivät heidän ruveta pitkäkseen veneen pohjalle, heidän tyhjien säkkiensä päälle.

Ingunn kääriytyi heti keräksi Olavin viereen ja nukkui. Olav oli puolipitkänään, niska takatuhtoa vasten — — väliin hän aukaisi silmänsä ja katsoi ylös pilviselle taivaalle. Ja hänestä tuntui kuin väsymys olisi leijaillut hänen ympärillään; se tuntui niin ihmeen hyvältä ja suloiselta. Hän kavahti pystyyn, kun vene karahti somerikkoon Audin mökin edessä.

Miehet nauroivat. Mitäpä he olisivat herättäneet häntä — eihän tämä soutumatka pitkä ollut —.

Oli keskiyö. Olav huomasi miesten soutaneen vähemmässä kuin puolessa siitä ajasta, mikä häneltä itseltään oli mennyt. Hän auttoi miehiä vetämään veneen maihin, sitten nämä toivottivat hyvää yötä ja lähtivät. Ensin he muuttuivat kahdeksi pikimustaksi täpläksi, jotka häipyivät lahden tummaan kivirantaan, ja sitten he katosivat kokonaan pimeään, pilviseen kesäyöhön.

Olav oli tullut märäksi pohjavedestä ja kankeaksi epämukavasta asennosta nukkuessaan, mutta Ingunn oli niin väsynyt, että melkein hieroi itkua — hän tahtoi välttämättä, että he lepäisivät ennen kuin lähtivät nousemaan rinnettä. Olav olisi oikeastaan mieluimmin lähtenyt heti — hän tunsi, että käveleminen raikkaassa, yöllisessä ilmassa olisi pehmittänyt hänen ruumistaan, ja hän pelkäsi, mitä Steinfinn sanoisi, jos oli jo tullut kotiin. Mutta Ingunn oli lopen väsynyt — Olav huomasi sen — ja molempia pelotti kulkea hautaraunion ohi, kuten heitä pelotti koko kulku yösydännä.

Niinpä he jakoivat eväsrepun tähteet ja kömpivät majaan.

Aivan oven suussa oli pieni tulisija, josta vielä hehkui lämpöä. Keskellä kulki ahdas käytävä, joka jakoi multalattian kahtia. Toisella puolen he kuulivat Audin kuorsaavan ja haparoivat astioiden ja tarvekalujen keskitse sille lavitsalle, jonka tiesivät olevan toisen seinän vierustalla.

Mutta Olav ei päässyt uneen. Sisällä oli savua lattiarajaan asti, siihen oli aivan tukehtua — ja tuoreen kalan ja savustetun kalan ja mädänneen kalan haju oli sietämätön. Ja hänen rasittuneita jäseniään kolotti ja nyki.

Ingunn makasi rauhattomasti, kääntelehtien edestakaisin pimeässä.

"Minä en saa tilaa päälleni — takana on varmaan kivipata."

Olav hapuili käsillään pataa koettaen työntää sen kauemmaksi, mutta siellä oli monenlaista kapinetta yhdessä pinossa, ja hänestä tuntui kuin kaikki romahtaisi heidän päälleen, jos hän liikuttaisi jotakin niistä. Ingunn pyörähti lähemmä laitaa ja tuli melkein hänen päälleen, tunki päänsä ja käsivartensa hänen rinnalleen äännähtäen 'painanko minä sinua' — ja nukkui samassa sikeästi.

Hetken kuluttua Olav vetäytyi kauemmas tuon lämpimän, unenraskaan ruumiin lähettyviltä. Vähän sen jälkeen hän sai asetetuksi jalkansa keskikäytävään, kohottautui ja pujahti ulos.

Oli jo valjennut vähän. Pieni, kylmä tuulenpuuska, aivan kuin kylmänväristys, kulki koivikon pitkien ritvojen välitse heittäen alas pari jäätävää pisaraa — vaisu vihuri lakaisi meren teräksenharmaata peilipintaa.

Olav katsoi maalle päin. Oli ihan käsittämättömän hiljaista — vielä ei ylhäältä taloista kuulunut mitään liikettä; ne nukkuivat, samoin pellot, niityt ja lehdot, kalpeina yön hämärässä. Kalliovieremän keskellä, lähimpien talojen takana, törrötti muutama yksinäinen, kuivettunut kuusi aivan kuin eloton haamu hiljaa ja suorana taivasta kohti. Taivas oli melkein valkoinen, sinertäen heikosti pohjoisessa, mustien latvojen takana. Ja vain kaikkein ylinnä ilmassa liikkui vielä jokin tumma pilvenmöhkäle. Tuntui hyvin yksinäiseltä seisoa tässä itsekseen tuota uutta tunnetta paossa, joka hätyytti häntä herkeämättä yhä kauemmaksi lapsuuden turvallisesta varmuudesta. Jokseenkin näihin aikoihin hän oli nousut vuoteesta eilen — nyt siitä tuntui olevan vuosia.

Hän seisoi paikallaan arkana ja mieli ahdistuneena, kuunnellen hiljaisuutta. Joskus kuului puisen kaulakellon kalahdus — eukon lehmä kulki lehdossa. Sitten kukahti käki aavemaisen selvästi ja etäisesti jossakin metsän pimennossa, ja pikkulinnut alkoivat heräillä. Mutta jokainen noista vähäisistä äänistä tuntui vain lisäävän hiljaisen avaruuden tunnetta.

Olav meni karjakarsinalle ja kurkisti sisään, mutta veti pois päänsä heti kun tunsi nenässään sieltä tunkevan löyhkän. Mutta seinän kyljessä olevan veneen alla maa oli tasainen ja kuiva — mäki oli ruskea ja paljas ja vähän risuinen talvellisten heinä- ja lehtikerppujen jäljiltä. Hän laskeutui pitkäkseen, kääriytyi kiemuraan kuin eläin ja vaipui samassa uneen.

Hän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä. Tyttö oli polvillaan hänen edessään ja kysyi: "Makaatko sinä täällä?"

"Sisällä oli niin paksu savu." Olav kohottautui polvilleen pudistellen roskia ja varpuja vaatteistaan.

Päivä putkahti esiin harjun takaa — kuusenlatvat hehkuivat kuin tulessa siltä kohden. Ja linnut lauloivat täyttä kurkkua metsän jokaisessa sopessa. Laakso ja syvänsininen selkä olivat vielä varjossa — mutta vastarannan ylimmällä töyräällä virtasi jo auringonpaiste yli metsän ja vihreiden niittyjen.

Olav ja Ingunn jäivät polvilleen toisiinsa kääntyneinä, aivan kuin ihmeissään. Ja sanomatta mitään he laskivat kätensä toistensa kaulalle ja taipuivat toistensa rintaa vasten.

Yhtaikaa he antoivat kätensä vaipua, katsoivat toisiinsa heikosti, ihmettelevästi hymyillen. Sitten Olav nosti kätensä ja kosketti tytön ohimoa. Hän työnsi taapäin kullanruskeat, pörröiset hiukset. Ja kun toinen antoi sen tapahtua, hän kiersi käsivartensa tämän ympäri, veti hänet luokseen ja suuteli häntä pitkään ja hartaasti suloisen, viekoittelevan kuopan viereen, hiusrajan alapuolelle.

Hän katsoi tyttöä kasvoihin sen tehtyään ja tunsi rajua, polttavaa iloa — tyttö piti siitä, että hän teki näin. Sitten he suutelivat toisiaan suulle, ja viimeksi poika uskalsi suudella häntä kurkun valkoiselle kaarelle.

Mutta he eivät sanoneet sanaakaan. Kun he nousivat seisaalleen, otti Olav tyhjän repun ja viitan ja lähti kulkemaan. Ja niin he astuivat ääneti, poika edellä ja tyttö perässä mäelle nousevaa tietä, aamuauringon paistaessa yhä pitemmälle laaksoon.

Ylempänä rinteellä olivat ihmiset jo jalkeilla kaikissa taloissa. Heidän kulkiessaan viimeistä metsätaivalta oli täysi päivä. Mutta kun he tulivat veräjälle, mistä Frettasteinin kartanomaa alkoi, eivät he nähneet ketään ulkona. Ehkä he sittenkin suoriutuisivat onnellisesti seikkailustaan.

Veräjän laidassa kasvavien pensaiden kohdalle he pysähtyivät hetkeksi ja katsoivat toisiinsa — ja äskeinen huima, onnellinen ihmetys syttyi uudelleen heidän silmiinsä. Poika hipaisi pikimmältään tytön kättä ennen kuin kääntyi takaisin veräjään päin ja alkoi laskea alas veräjäpuita.

Heidän tullessaan pihamaalle oli navetan ovi selällään, mutta ketään ei näkynyt. Ingunn lähti sitä aittaa kohti, missä hän oli nukkunut edellisen yön. Yhtäkkiä hän kääntyi ja tuli juosten takaisin Olavin luo.

"Sinun solkesi —", hän oli ottanut sen irti ja ojensi sitä Olaville.

"Saat pitää sen — minä annan sen sinulle", sanoi Olav kiireesti. Sitten hän irrotti tytön pienen hopeasoljen, joka hänellä oli ollut omansa vastineena, ja pisti sen Ingunnin käteen kultasoljen rinnalle. "Ei, ei sinun pidä antaa omaasi sijaan. Kyllä minulla on solkia —."

Hän kääntyi, äkkiä punastuen, ei tahtonut kuunnella kiitoksia, vaan lähti kiireesti tupaa kohti.

Hän hengitti keventyneesti huomatessaan, ettei missään ollut liikettä. Yksi koirista nousi, tuli häntä kohti ja heilutti häntäänsä — Olav taputti sitä ja puheli sille vähän.

Hän oikaisihe ja haukotteli mielihyvästä saatuaan riisutuksi ahtaat vaatteensa. Mekko oli hangannut kovasti kainaloita — hän ei mitenkään voinut käyttää sitä enää, ennen kuin se oli korjattu. Ingunn osasi kai tehdä sen —.

Aikoessaan kiivetä sänkykomeroon hän näki jonkun nukkuvan siellä. "Joko te tulette takaisin?" kysyi vieras unisesti. Olav tunsi Arnvid Finninpojan äänestä.

"Minä tässä vain olen. Minä kävin kaupungissa asialla", lisäsi hän niin tyynesti kuin ei siinä olisi ollut mitään merkillistä, että hän toimitteli yksin asioita Hamarissa. Arnvid urahti jotakin. Kohta sen jälkeen molemmat kuorsasivat.

III

Herätessään Olav näki tupaan lankeavasta valosta, että päivä oli puolessa. Hän kohosi kyynärpäilleen — ja näki Ingunnin ja Arnvidin istuvan peräpenkillä. Tytön kasvojen ilme oli hyvin kummallinen — pelästynyt ja miettivä samalla kertaa.

Ingunn oli kuullut hänen liikkuvan ja nousi heti ja tuli joutuin hänen sänkynsä ääreen. Hänellä oli sama heleänpunainen puku kuin eilen — ja katsellessaan häntä eilisin uusin silmin Olavi sävähti kuumaksi ilosta, että Ingunn oli niin kaunis.