Part 2

Samana vuonna, jolloin Haakon-kuningas lähti Skotlannin-retkelle, joutui Audun keväällä naimisiin. Hän sai vaimokseen tanskattaren, Cecilia Bjørnin tyttären, Ingebjørg-kuningattaren leikkitoverin, joka oli asunut hänen kanssaan Hindin luostarissa. Oslon piispan riistäessä nuoren Maunu-kuninkaan morsiamen väkisin mukanaan Norjaan, koska tanskalaisten kuningas halveksi tehtyjä sopimuksia ja kieltäytyi lähettämästä sukulaisnaistaan pohjoiseen, lähti Cecilia mukaan. Ensi alussa nuori kuningatar olisi tahtonut pitää neidon luonansa aina, mutta jo vuoden kuluttua näytti Ingebjørg-rouva muuttaneen mieltä ja alkoi toimitella tätä innokkaasti naimisiin. Jotkut arvelivat sen tapahtuvan siksi, että Maunu-kuningaskin puheli tuon tanskalaisen neidon kanssa kernaammin kuin mikä oli hänen puolisostaan mieleistä; toiset olivat tietävinään, että nuori Alf Erlinginpoika Tornbergista oli voittanut hänen suosionsa, mutta tämän isä, lääniherra Erling Alfinpoika vastusti poikansa naimisiinmenoa vierassyntyisen naisen kanssa, jolla ei ollut maata eikä sukua Norjassa. Nuori Alf oli huimapäinen ja tottunut saamaan tahtonsa läpi kaikissa asioissa, ja hän rakasti kiihkeästi neitoa. Kuningatar päätti silloin naittaa Cecilian toiselle, jottei hän sotkeutuisi onnettomuuksiin.

Olipa asia miten hyvänsä — neito oli sirotapainen ja suloinen, ja kun Audun, joka aluksi tuntui hiukan vastahakoiselta, oli saanut puhua hänen kanssaan pari kolme kertaa, hän alkoi innokkaasti toivoa neitoa omakseen. Heidän häänsä vietettiin Bjørgvinissa, kuninkaankartanossa, ja vanha Haakon-kuningas lahjoitti morsiamen myötäjäiset. Audun vei vaimonsa Hestvikeniin. Siellä tämä oli hyvässä suojassa sekä Maunu-kuninkaalta että Alf Erlinginpojalta.

Loppukesällä Audun yhtyi kuninkaan laivueeseen Herdluvaagissa ja seurasi valtiastaan länsimerenretkelle. Ja kun kuningas ennen joulua kuoli Orknesaarilla — talvella vuonna 1263 — oli Audun sen laivan päällikkönä, joka toi kuolinsanoman Norjaan. Sitten hän matkasi edelleen itään, kotikartanoonsa. Kesällä hän palasi Maunu-kuninkaan henkivartioväkeen. Hänen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen jättäen jälkeensä pojan, joka jäi eloon. Audun oli käynyt entistä hiljaisemmaksi, mutta nyt hän sentään kertoi Steinfinnille jotakin asioistaan. Hestvikenissä hoiti taloa hänen isoisänsä. Tämä oli vanha ja itsepäinen. Hän ei ollut pitänyt siitä, että pojanpoika oli nainut vieraan, sukua vailla olevan naisen. Paitsi häntä oli talossa Audunin iäkäs setä; hän oli mielipuoli. Suurin osa Cecilian Hestvikenissä viettämästä ajasta oli kulunut näiden kahden vanhuksen parissa. "Minä pelkään, ettei hän viihtynyt siellä itäkulmalla", sanoi Audun. Isoisän kunniaksi Cecilia oli ristittänyt lapsensa tämän kaimaksi — tanskalaisen tavan mukaan — mutta Olav Auduninpoika oli joutunut vimmoihinsa siitä: Norjassa ei ollut tapana antaa lapsille elävän ihmisen nimeä, ellei toivonut tämän kuolemaa. Audun oli näiden kahden vanhuksen ainoa perillinen, mutta hän vakuutti, ettei aikonut palata Hestvikeniin ensi hädässä; hän oli päättänyt jäädä Bjørgviniin Maunu-kuninkaan luo.

Kohta tämän jälkeen Steinfinn ryösti Ingebjørgin, eikä hän sen jälkeen ollut kuullut mitään Audun Ingolfinpojasta, kunnes tapasi tämän käräjillä. Audun talutti seitsenvuotiasta poikaansa, kysellen paria Soleyarin miestä, joita aikoi tavata. Hän oli hyvin sairaan näköinen. Audun oli pitkä mies ja hän oli aina ollut solakka ja notkea, kasvot olivat olleet kapeat, nenä ohut, terävä ja kyömyinen, iho ja hiukset valkeat. Nyt hän oli painunut kumaraan, oli laiha kuin luuranko, kellertävä kasvoiltaan ja sinihuulinen. Mutta poika oli terve, voimakas lapsi, leveäharteinen ja suorakasvuinen; hän oli yhtä vaalea kuin isänsä, mutta muuten hän ei juuri muistuttanut tätä.

Steinfinn syleili ystäväänsä remuavan iloisesti, mutta muuttui pian apeaksi nähdessään, miten sairas Audun oli. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta kuin että Audun seuraisi häntä siihen taloon, missä hän asui saattoineen käräjien aikana.

Toverusten noustessa mäkeä kertoi Audun, että miehet, joita hän oli tullut tapaamaan, olivat hänen isoisänsä veljenpojan poikia: "Sen lähempiä sukulaisia minulla ei ole; heidän käsiinsä joutuu Olavin holhous minun kuoltuani." Hestvikenin vanhukset elivät vielä, mutta olivat jo aivan hupeloita, ja itsellään hänellä oli sellainen mahavaiva, ettei hän voinut nauttia ruokaa eikä juomaa; hän ei voinut elää enää montakaan viikkoa. Hän oli viettänyt Maunu-kuninkaan luona kaikki nämä vuodet viime jouluun saakka; silloin hän oli lähtenyt kotiin Hestvikeniin, koska oli niin sairas. Hän ei ollut käynyt siellä kuin kerran vaimonsa kuoleman jälkeen ja oli vasta tänä talvena tutustunut poikaansa. Mutta nyt painoi lapsen tulevaisuus raskaasti hänen mieltään — Soleyarin sukulaisia ei näkynyt käräjillä, ja tuskin hän enää kykeni ratsastamaan heidän luokseen — ratsastus oli tuskallista — ja nyt oli viimeisen edellinen käräjäpäivä. "Hovedøenin isät ottaisivat hänet kyllä huostaansa, mutta jos poika mielistyisi jäämään sinne suureksi tultuaan ja rupeaisi munkiksi, sammuisi meidän sukumme häneen."

* * * * *

Kun Ingebjørg näki tuon kauniin lapsen, joka pian oli oleva täysin orpo, tahtoi hän suudella poikaa. Mutta Olav riuhtaisihe irti, pakeni isänsä turviin ja tuijotti sieltä rouvaa suurin sinisin silmin hangoittelevana ja ihmeissään.

"Etkö sinä tahdo suudella minun vaimoani, Olav?" kysyi Steinfinn ääneen nauraen.

"En", vastasi tämä. "Sillä Aslaug suutelee Kollia —"

Audun hymyili vähän hämillään — poika tarkoitti kahta Hestvikenin vanhaa palkollista, selitti hän, ja nytkös kaikki aikuiset nauroivat katketakseen, mutta Olav lehahti punaiseksi ja katsoi alas. Isä nuhteli nyt häntä ja käski hänen tervehtiä Ingebjørgia kauniisti ja säädykkäästi. Ja pojan täytyi astua esiin ja antaa vieraan vaimon suudella häntä, ja kun sitten pikku Ingunn, joka oli tullut ulos, sanoi hänkin tahtovansa suudella poikaa, meni Olav kuuliaisesti hänenkin luokseen ja taivutti kasvonsa alas, jotta pikku neito ylettäisi suutelemaan häntä. Mutta hän oli hehkuvan punainen kasvoiltaan, ja silmät olivat kyyneleitä täynnä; ja miehet nauroivat ja ilvehtivät, kun hän ei muka osannut antaa kauniiden naisten suosiolle sen suurempaa arvoa.

Illemmällä, kun kaikki olivat syöneet ja miehet istuivat par'aikaa juoman ääressä, näytti Olav sentään virkistyvän. Ingunn juoksenteli penkin luota toisen luo, ja missä oli tyhjä tila, siihen hän kapusi, istui hetken jalkojaan heilutellen, luiskahti sitten alas, juoksi seuraavan aukkopaikan luo ja kiipesi taas ylös. Aikuiset nauroivat tuolle leikille, huutelivat häntä ja koppasivat hänet kiinni; siitä tyttö yhä yltyi ja villiintyi. Silloin Olav näytti tekevän vakaan päätöksen — hän nousi isänsä vierestä, kohensi uutta veitsivyötään, astui lattian poikki ja istuutui Ingunnin viereen. Ja kun tämä liukahti lattialle ja kiiti seuraavalle sijalle, seurasi poika viivytellen perästä ja istahti uudelleen tytön rinnalle. Näin lapset nyt juoksivat teuhaten penkinsyrjiä pitkin. Ingunn nauraen ja kirkuen — Olav perässä tasaisena ja vakaana, vilkaisten kuitenkin väliin isäänsä, hymyn häiveen pyrkiessä valaisemaan noita kukkeita, juroja pojankasvoja.

Lapset istuivat torkkuen eräässä loukossa Steinfinnin ja Audunin tullessa heidän luokseen; he taluttivat nämä keskelle lattiaa valkean ääreen. Steinfinn ei seisonut oikein varmasti jaloillaan laskiessaan tyttärensä käden Olavin käteen. Nyt vahvistivat Steinfinn ja Audun kädenlyönnillä lastensa kihlauksen, ja Audun antoi Olaville kultaisen sormuksen, auttoi tätä painamaan sen Ingunnin pikku sormeen ja piti sitten lapsen kättä koholla, niin että jokainen saattoi nähdä paksun sormuksen kiiluvan siinä. Ingebjørg Jonintytär ja muut naiset itkivät ja nauroivat, sillä kauniimpaa näkyä kuin tämä pieni kihlapari oli tuskin kukaan nähnyt. —

Nyt Steinfinn ojensi tyttärelleen juomasarven ja pyysi häntä juomaan kihlamaljan, ja lapset joivat ja läikyttivät juomaa vaatteilleen. Steinfinn seisoi käsi ystävänsä kaulailla vannoen itkunsekaisella äänellä, ettei Audunin tarvinnut surra eikä huolehtia lapsestaan, kun hänen olisi tästä erottava. Hän oli kasvattava pojan luonaan ja oleva hänelle isänä kunnes poika kasvaisi suureksi ja voisi viedä kotiin morsiamensa. Näin Steinfinn puhui ja suuteli sitten Audunia molemmille poskille. Ingebjørg taas nosti lapset polvelleen ja lupasi olla äitinä Olaville Cecilia Bjørnintyttären tähden, jota hän oli rakastanut kuin omaa sisartansa.

Sitten käskettiin Olavia suutelemaan morsiantaan. Ja nyt poika astui esiin aivan rohkeasti, laski kätensä Ingunnin kaulaille ja suuteli tyttöä niin hartaasti kuin osasi, todistajien nauraessa ja juodessa kihlattujen kunniaksi.

Mutta Olav näytti alkaneen innostua leikkiin — yhtäkkiä hän karkasi nuoren kihlattunsa luo, tarttui tätä uudelleen kaulaan ja antoi tälle kolme neljä maiskahtavaa suudelmaa. Toiset ulvoivat naurusta, huusivat hänelle ja kehoittivat häntä jatkamaan samalla tapaa.

Joko Ingunn nyt joutui naurusta hämilleen tai hän sai päähänsä oikun — hän tahtoi äkkiä irtautua pojan sylistä, ja kun tämä rutisti häntä yhä lujemmin itseensä, puri morsian häntä kaikin voimin poskeen.

Olav jäi tuijottamaan häneen aivan ällistyneenä. Sitten hän hankasi kädellä poskeaan, josta alkoi pisarrella verta. Hän katsoi vähän verisiä sormiaan ja aikoi sitten syöksyä Ingunnia lyömään. Mutta isä nosti hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet sänkyyn, joka oli varattu heille. Ja sitten riisuttiin sulhanen ja morsian ja heidät peitettiin sänkyyn. Ja pian heiltä unohtuivat koko kihlaustouhut.

Kun Steinfinn seuraavana päivänä oli selvinnyt humalastaan, hän olisi mielellään purkanut kaupan. Hän viittasi siihen suuntaan, että sehän oli ollut vain leikkiä — jos heidän mieli tehdä sopimus lapsistaan, täytyi siitä ensin puhua lähemmin. Mutta Audun, joka ei ollut voinut maistaakaan juomia sairautensa tähden, nousi häntä vastustamaan. Hän pyysi toista muistamaan, että tämä oli antanut sanansa kuolevalle miehelle, ja Jumala kostaisi hänelle varmaan, jos hän rikkoisi turvattomalle, isättömälle lapselle antamansa lupauksen.

Steinfinn jäi tuumimaan. Audun Ingolfinpoika kuului hyvään vanhaan sukuun, vaikka siinä nyt oli miehinen aines vähissä ja vaikkei sillä ollut sanottavaa valtaa. Mutta Olav oli ainoa lapsi, ja vaikka hänellä ei olisikaan ollut saatavana paljon muuta perintöä kuin Hestvikenin perintötila, oli sekin sentään suurkartano. Hän saattoi itse vielä saada monta lasta — ja Olav saattoi olla tasavertainen aviokumppani Ingunnille, jos kotiin jäisi vielä iso sisarusliuta. Ja nyt Steinfinn toisti selvänä sen, mitä oli luvannut juovuspäissään, luvaten kasvattaa Olavin poikanaan ja antaa tälle tyttärensä vaimoksi lasten ehdittyä oikeaan ikään. Ja kun hän lähti käräjiltä kotiaan kohti, hän vei Olav Auduninpojan kerallaan pohjoiseen.

Samana syksynä tuli Frettasteiniin sanoma Olavin isän kuolemasta, vähän aikaa isoisän ja hullun sedän kuoleman jälkeen. Sanoman tuojat toivat kerallaan osan lapsen perintöä, niin isän- kuin äidinpuolelta saatua — vaatteita, aseita ja lippaallisen koruesineitä. Hestvikeniä hoitaisi tästä lähtien muuan pojan vanha sukulainen — niin sanottu Olav Puolipappi.

Steinfinn kätki kasvattinsa tavarat ja sai aikaan sen verran, että kahdesti lähetti sanan Olav Puolipapille Oslon-kävijöiden mukana sopiakseen tämän kanssa tapaamisesta. Mutta siitä ei tullut sillä kertaa mitään, eikä Steinfinn sen erän perästä liikuttanut sormeaan asian vuoksi. Hän ei ollut sen aikaansaavampi omissakaan asioissaan. Sekä hän että Ingebjørg olivat hyviä Olaville, ja häntä kohdeltiin kuin perheen omia lapsia, kunnes onnettomuus osui taloon. Eivätkä he sittemmin laiminlyöneet kasvattipoikaansa pahemmin kuin omia perillisiäänkään.

Olav oli tavallaan kotiutunut hyvinkin pian Frettasteiniin. Hän piti paljon Steinfinnistä ja Ingebjørgista, mutta hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut lapsi, joten hän jäi näille edelleenkin jonkin verran vieraaksi. Hän ei myöskään koskaan oikein selvästi tuntenut kuuluvansa taloon, vaikka hän viihtyi paremmin täällä kuin siellä, mistä oli tullut. Hän koetti olla ajattelematta ensimmäistä kotiaan, Hestvikeniä, niin paljon kuin suinkin, mutta joskus tuon ajan muistot kuitenkin sukelsivat esiin ja hänet valtasi ahdistava alakuloisuus, kun hän muisti noita vanhoja ihmisiä. — Palvelijat olivat ikäloppuja, ja vaari paimensi vanhaa hourupäistä poikaansa, jota ihmiset kutsuivat Likaparraksi — häntä täytyi syöttää kuin lasta ja estää pääsemästä tulen, veden ja teräaseiden lähettyville. Olav oli saanut enimmäkseen tuhrustella yksin. Mutta hän ei ollut koskaan tiennyt, että toisinkin olisi saattanut olla, ja siivottomuus ja paha haju, joka seurasi Likapartaa, oli kuulunut talon elämään niin kauan kuin hän muisti; samoin hän oli tottunut hullun huuto- ja raivokohtauksiin, niin ettei hän pelännyt juuri niiden sattuessa. Mutta hän kaihtoi näitä muistoja. — Pari kertaa viime vuosina oli vaari ottanut hänet mukaansa kirkkoon, ja siellä hän oli nähnyt vieraita ihmisiä, myös naisia ja lapsia, mutta ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi, että voisi itse pyrkiä näiden pariin tai puhua heidän kanssaan; nämä olivat vain ikään kuin osa messua. Ja vielä vuosia sen jälkeen, kun Olav oli muuttanut Prettasteiniin, hän saattoi äkkiä tuntea itsensä kovin yksinäiseksi — aivan kuin elämä näiden ihmisten parissa olisi ollut yhtä epätodellista ja epäarkista kuin kirkkosunnuntai, ja hän odotti alinomaa, milloin hänen oli lähdettävä pois takaisin siihen elämään, mistä oli tullut. Se ei ollut muuta kuin mielijohde, joka tuli ja meni menojaan — mutta täysin kotiutuneeksi hän ei tuntenut itseään milloinkaan Frettasteinissä, vaikkei hänellä ollut muutakaan kotia jota kaivata.

Joskus hänessä heräsi sentään toisenkinlaisia muistoja, ja silloin hänen sydäntään vihlaisi aivan kuin äkillinen ikävä. Hän näki edessään kuin unessa laakean kalliopaaden, joka kohosi kuperana keskellä Hetsvikenin pihaa; kuumassa kivessä oli halkeamia, joista hän vatsallaan maaten oli kaivellut sammalta luusirusella. Hän näki hämärästi paikkoja, joissa hän oli kulkenut yksin omissa mietteissään — ja nuo muistot jättivät jälkeensä sanomattoman suloisen tunteen. Karjarakennusten takana oli ollut korkea, kiiltävä, tumma kallioseinä, josta vesi tippui alas, ja vetisessä solassa kallion ja ulkohuoneenseinien välissä oli aina pimeää ja varjoista, ja siellä rehotti pitkä, vihreä ruoho. — Jossain oli myös ollut meren ranta; hän oli astunut levien ja rapisevien kivien keskellä, oli löytänyt näkinkenkiä ja niljaisia, sileiksi hioutuneita lahonneen puun kappaleita. Ulappa päilyi välkkyvänä edessä, ja vanha Koli-renki aukaisi simpukoita ja syötti sisuksen hänelle — vesi herahti Olavin kielelle hänen muistaessaan meriveden ja rasvaisten, kellertävien simpukoiden sulavaa makua, joita hän oli hotkinut suuhunsa aukaistuista, sinihohtavista kuorista.

Tällaisten muistojen tulvahtaessa mieleen hän kävi äänettömäksi ja vastasi hajamielisesti Ingunnille, jos tämä sinä hetkenä sattui kysymään jotakin. Mutta hän ei olisi koskaan keksinyt mennä matkaansa. Hän ei olisi ajatellutkaan työntää tyttöä luotaan tämän tahtoessa häntä mukaansa; yhtä hyvin hän olisi voinut työntää luotaan itsensä. Olav Auduninpojalle oli käynyt selväksi, että hänen oli aina oltava Ingunnin kanssa. Ainoa varma kohta hänen elämässään oli, että hän ja Ingunn olivat erottamattomasti sidotut toisiinsa. Hän ajatteli harvoin itse sitä iltaa, jolloin Ingunn ja hän oli kihlattu toisilleen — ja pian oli jo vuosia siitä, kun kukaan oli virkkanut mitään noiden kahden lapsen kihlauksesta. Mutta kaiken sen pohjana, mitä hän ajatteli ja tunsi — kuin maa, joka oli hänen jalkojensa alla — oli tieto siitä, että hän oli aina elävä yhdessä Ingunnin kanssa. Pojalla ei ollut sukua mihin turvata; hän tiesi kyllä Hestvikenin omaisuudekseen nyt, mutta sitä mukaa kuin vuodet kuluivat, himmenivät kotoiset kuvat yhä enemmän — ne olivat enää kuin unen pätkiä vain. Ajatellessaan, että hän kerran oli lähtevä Hestvikeniin asettuakseen asumaan sinne, hän tunsi turvakseen ja tuekseen sen, että saisi Ingunnin mukaansa — heitä oli oleva kaksi epävarmaa tulevaisuutta vastassa.

Olav oli aprikoinut, oliko Ingunn kaunis vai ei. Tora oli kaunis, sen hän huomasi, ehkä siksi, että hän oli kuullut hoettavan sitä niin usein. Ingunn oli vain Ingunn, läheinen ja arkinen ja alati läsnäoleva; hän ei tuuminut, millainen tämä oli, ei enempää kuin ajatteli ilmaa. Siihen oli tyydyttävä, olipa se millainen tahansa. Hän suuttui ja torui, kun tyttö rupesi vikuroimaan tai kävi muuten mahdottomaksi — hän oli lyönytkin tätä heidän ollessaan pienempiä. Ja kun Ingunn oli kiltti häntä ja toisia poikia kohtaan leikissä, hän viihtyi aivan kuin päivänpaisteessa. Useimmiten he olivatkin ystäviä, kuten sisarukset, jotka tulevat hyvin toimeen keskenään — väliin he saattoivat suuttua toisiinsa ja ruveta riitelemään, mutta kumpikaan ei odottanut, että toinen olisi ollut erilainen kuin mitä oli.

Ja Frettasteinin lapsiparvessa, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota, liittyivät nämä kaksi vanhinta toisiinsa siksi, että tiesivät _sen_ ainakin olevan varmaa, että he kaksi kuuluivat yhteen. Se oli ainoa varma asia, ja oli hyvä, että oli tiedossa jotakin. Poika, joka kulki yksin vieraan suvun hoivissa, juurtui tietämättään tyttöön, jonka tiesi hänelle aiotuksi, ja hänen rakkautensa tähän ainoaan, jonka hän tunsi aivan omakseen, kasvoi hänen itsensä kasvaessa — hänen tuskin huomaamatta sen kasvua. Hän piti tytöstä, kuten oli tottunut pitämään, kunnes tuo rakkaus oli saanut loistoa ja väriä, niin että hän viimein huomasi sen täyttävän koko hänen olemuksensa.

Näin kului aika siihen kesään asti, jolloin Olav Auduninpoika oli keväällä täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa. Ingunn oli silloin viisitoistavuotias neito.

II

Olav oli perinyt isältään valtavan sotatapparan, jossa oli rautainen terä ja kultariimuja lappeissa ja jonka vartta ympäröivät kullatut kuparikierteet. Siinä oli nimi Ætarfylgja.

Se oli verraton ase, ja poika, joka sen omisti, uskoi tietenkin, ettei sen vertaista aarretta ollut koko Norjan maassa. Mutta hän ei ollut puhunut siitä kenellekään muulle kuin Ingunnille, ja tämä uskoi sen todeksi ja oli yhtä ylpeä kirveestä kuin kirveen omistaja. Olav oli aina antanut sen riippua tuvan seinällä makuupaikkansa yläpuolella.

Mutta kerran juuri tuona keväänä Olav huomasi kirveen kärkeen ilmaantuneen kuurnan, ja ottaessaan sen alas hän näki teräksisen kärjen irtaantuneen rautaisesta lappeesta; se helisi irrallaan hitsauksesta. Olav ymmärsi, että hänen oli turha ottaa selkoa siitä, kuka oli käyttänyt hänen kirvestään ja pilannut sen, eikä hän siis puhunut asiasta muille kuin Ingunnille. He neuvottelivat mitä oli tehtävä ja päättivät, että ensi kerran kun Steinfinn lähtisi pitemmälle retkelle, Olav lähtisi ratsain Hamariin; siellä asui kuuluisa aseseppä, ja ellei tämä pystynyt sitä korjaamaan, ei pystynyt kukaan. Ja eräänä aamuna juhannuksen edellisellä viikolla tuli Ingunn ilmoittamaan Olaville, että nyt hänen isänsä oli lähdössä Kollin luo pohjoiseen, ja heidän siis sopi lähteä kaupunkiin seuraavana päivänä.

Olav ei ollut ajatellut ottaa Ingunnia mukaan. Moneen vuoteen ei kukaan lapsista ollut käynyt kaupungissa, eikä Olav tiennyt tarkoin pitkältikö sinne oli matkaa, mutta hän oli luullut ehtivänsä illaksi takaisin, jos lähtisi aikaisin aamulla. Mutta Ingunnilla ei ollut omaa hevosta eikä kotona ollut yhtään sellaista, jonka olisi voinut ottaa hänelle. Jos he ratsastaisivat vuoroon Olavin hevosella Elgenillä, eivät he ehtisi kotiin ennen kuin joskus yöllä — ja se merkitsi samaa kuin että Ingunn istuisi koko ajan hevosen selässä ja hän joutuisi kävelemään jalan; tämän hän tiesi monilta aikaisemmilta kerroilta, jolloin he olivat olleet yhdessä pääkirkon messussa laaksossa. Ja Steinfinn ja Ingebjørg suuttuisivat varmaankin silmittömästi, jos he saisivat tietää hänen ottaneen Ingunnin mukanaan Hamariin. Mutta miten olikaan — Olav vastasi neidolle, että sitten he saivat lähteä soutaen kaupunkiin — ja heidän oli lähdettävä varhain.

Oli vielä runsas aika auringonnousuun Olavin seuraavana aamuna hiipiessä tuvasta, mutta oli jo valoisa: kaikki oli äänetöntä. Ilma oli kasteesta kylmä — se virkisti kuin uinti paksun tupailman ja koiranhajun jälkeen.

Tuomi loisti vihertävänvalkeassa kukkavaahdossa alhaalla pellonpientarella — täällä ylhäällä oli vielä kevät. Syvällä laaksossa välkkyi järvi himmeän harmaana tummin viriviivoin: se tiesi sadetta päivemmäksi. Taivas oli valjun näköinen, ja tummia pilvitukkoja ajelehti matalalla — yöllä oli hiukan satanut. Olavin astuessa jalallaan pihamaan ruohoon tulivat hänen korkeavartiset, värjäämättömästä nahasta valmistetut saappaansa tummiksi kosteudesta — ja varsiinkin ilmestyi punertavanruskeita läikkiä. Sitten hän istuutui porraspaadelle, veti saappaat jalastaan, solmi paulat yhteen ja viskasi saappaat selkänsä taa, kantaakseen niitä näin yhdessä kokoonkäännetyn viitan ja kirveen kera.

Paljasjaloin hän astui märän pihamaan yli sitä aittaa kohti, missä Ingunn oli nukkunut tämän yön parin palvelustytön luona päästäkseen livahtamaan kartanolta kenenkään huomaamatta. Olav oli pukeutunut parhaisiinsa kaupunkimatkaa varten — avaraan vaaleansiniseen mekkoon, joka oli tehty englantilaisesta verasta, niin kuin sukatkin. Mutta puku oli jäänyt pienenlaiseksi — mekko oli ahdas rinnan kohdalta ja hihat liian lyhyet ranteista, ja se ulottui tuskin puoliväliin pohkeita. Sukatkin kiristivät kovasti, ja terät oli Ingebjørg leikannut irti jo viime syksynä; nyt ne päättyivät keskelle säärivartta. Mutta mekko oli kiinnitetty kauniilla kultaisella rengassoljella, ja hänellä oli hopeanastoilla koristettu vyö, jonka soljessa oli Pyhän Olavin kuva; tikarin varsi ja terä oli kullalla silattu.

Olav nousi luhdinsolaan, löi kolme kepeää lyöntiä ovelle. Sitten hän jäi odottamaan.

Lintu alkoi samassa laulaa, liritellä ja huikkasi — ääni pulpahti kuin lähteen silmä matalan, unisen viidakon keskeltä. Olav näki linnun: se näytti mustalta pilkulta istuessaan näreen latvassa kellahtavaa pohjoista taivasta vasten. Hän saattoi erottaa, miten se vuoroin kyyristyi kokoon vuoroin röyhisti itseään kuin pienen sydämen tahdissa. Korkealla leijuvat pilvet alkoivat punoittaa, vastapäisen harjun rinne punersi ja kuvastui veteen purppuraisena. Olav löi uudelleen oveen, paljon kuuluvammin — se kajahti aamun hiljaisuudessa niin, että poika jäi henki kurkussa kuuntelemaan, erottaisiko missään liikettä.

Hetken kuluttua ovi aukeni raolleen, ja Ingunn kurkisti ulos. Tukka pöyhysi hänen ympärillään pörröisenä; se oli keltaisenruskea ja mahdottoman painava. Hän oli paitasillaan: yliset, jotka olivat valkoista aivinaa, olivat kirjaillut vihrein ja sinisin kukkasin, mutta alaiset olivat karkeaa harmahtavaa rohdinkangasta. Koko vaatekerta oli liian suuri hänelle ja loksui kapeiden, punertavien jalkojen ympärillä. Hänellä oli vaatteet käsivarrellaan ja eväsmytty kädessä. Sen hän ojensi Olaville, viskasi alas vaatteensa, ravisti hiukset kasvoiltaan, jotka vielä hehkuivat unen punasta — toinen poski oli punaisempi kuin toinen. Hän otti vyöhisen ja sitaisi sillä ylemmän paitansa.

Hän oli pitkä ja laiha; jäsenet heiveröiset, kaula pitkä ja hoikka, pää pieni. Kasvot olivat kolmikulmaiset leveine, mataline otsineen, joka oli lumivalkea ja kauniisti kaartuva ohaukselta; laihat posket kapenivat liian äkisti, niin että kasvojen alaosa venyi pitkäksi ja teräväleukaiseksi; pieni, suora nenä oli matala ja lyhyt. Mutta noissa pikku kasvoissa oli sittenkin oma eloisa viehkeytensä: silmät olivat erittäin suuret ja tummanharmaat, vaikka niiden valkuainen vielä oli sininen kuin lapsilla, ja ne olivat syvässä varjossa kulmakarvojen suorien, mustien viivojen ja täyteläisten valkoisten luomien alla; suu oli kapea, mutta huulet punaiset kuin marjat — ja hohtavan valkoisine, ruusuisine hipiöineen oli Ingunn Steinfinnin tytär kaunis ensi kehkeydessään.