Part 1

OLAV AUDUNINPOIKA

Kirj.

Sigrid Undset

Suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

I

Steinfinninpojiksi kutsuttiin, muuatta sukua, joka asusti Mjøsen-jarven ympärillä Harald Gillen poikain hallitessa Norjan valtakuntaa. Sen suvun miehiä oli silloin suurten talojen isäntinä melkein jokaisessa kirkonkylässä tuon järven rantamilla.

Vainovuosien kohdatessa maata huolehtivat Steinfinninpojat parhaasta päästä omaisuutensa säilyttämisestä koskemattomana ja talojensa suojaamisesta tulelta, ja he osoittivat siinä sellaista sisua ja voimaa, että se myös enimmäkseen onnistui, olipa heidän sitten taisteltava birkebeiniläisiä tai lukuisia muita valtajoukkueita vastaan, joita vuoron perään liikuskeli Mjøsenin seuduilla. Eivät he näyttäneet välittävän paljoa siitä, kutka lopuksi pääsisivät Norjan kuninkaiksi; joku suvun miehistä oli seurannut Maunu Erlinginpoikaa sekä sittemmin Sigurd Markusfostrea kauan ja uskollisesti, eikä yksikään heistä kannattanut Sverreä ja hänen sukuaan muuta kuin minkä pakko vaati. Ukko Tore Steinfinninpoika Hovista liittyi poikineen kuningas Skuleen, mutta rauhan palatessa maahan sopivat he Haakon-kuninkaan kanssa.

Mutta tuosta ajasta lähtien suvun maine alkoi jonkin verran laskea. Elämä tasaantui nyt laaksoissa, ja laki ja oikeus pääsivät taas suurempaan arvoon ihmisten kesken; eniten valtaa saivat ne, jotka toimivat kuninkaan käskynhaltijoina tai olivat olleet hänen henkivartiossaan sekä saavuttaneet siellä hänen luottamuksensa. Mutta Steinfinninpojat jäivät taloihinsa ja tyytyivät hoitamaan maitansa.

Ja kuitenkin suku kuului maan rikkaimpiin. Steinfinninpojat olivat olleet viimeisiä Ylämaan mahtimiehiä, joilla oli ollut orjia, ja he ottivat edelleenkin palvelijansa ja torpparinsa entisten orjiensa jälkeläisten joukosta. Ihmiset kuiskivat, että Steinfinninpojat olivat vallanhimoista väkeä, mutta heillä oli älyä valita alaisensa niin, että näitä oli helppo hallita. Suvun miehiä ei pidetty kaikkein viisaimpina, mutta ei heitä voinut tyhmiksikään sanoa, siitä oli parhaana todistuksena heidän osoittamansa taito omaisuuden suojaamisessa. Eivät he myöskään kohdelleet ankarasti alaisiaan, ellei joku yrittänyt nousta vastarintaan.

Mutta kaksi vuotta ennen kuin vanha Haakon-kuningas kuoli, lähetti Hovin nuori isäntä, Tore Torenpoika, nuorimman poikansa Steinfinnin henkivartioon. Tämä oli silloin kahdeksantoistavuotias, kaunis, hartiakas nuorukainen, mutta hänellä oli sukunsa tuntomerkit, tuon suvun, joka tunnettiin hevosistaan, vaatteistaan, aseistaan ja koruistaan. Jos nuori Steinfinn olisi tullut kuninkaan väkeen karkea rahvaanmekko yllään, olisi monen, joka edellisenä iltana oluthaarikkain ääressä oli kutsunut häntä kumppanikseen ja rakkaaksi veljekseen, ollut vaikea tuntea häntä samaksi mieheksi. Steinfinninpojat olivat enimmäkseen komeata väkeä, mutta heidän ulkonäkönsä ei erottanut heitä muusta kirkkokansasta; Steinfinnin älyä mainitsivat vartiotoverit mukiinmeneväksi, mutta se oli paljon pienempi kuin hänen pöyhkeytensä.

Steinfinn oli siis Bjørgvinissä ja siellä hän tapasi erään neidon, Ingebjørg Jonintyttären, joka oli Ingebjørg-kuningattaren kuninkaankartanon neitoja. Tämä neito ja Steinfinn mielistyivät toisiinsa, ja Steinfinn lähti kosioretkelle neidon isän luo. Mutta tämä vastasi, että tytär oli jo luvattu Mattias Haraldinpojalle, nuoren Maunu-kuninkaan henkivartijasoturille ja rakkaalle ystävälle. Steinfinn ei näkynyt voivan ymmärtää rukkasten tarkoittavan täyttä totta, kun hän kerran oli tehnyt naimatarjouksen: hän uudisti retkensä useampaan kertaan ja sai puolestaan puhumaan maan mahtavat, jopa viimein itse Ingebjørg-kuningattaren. Mutta mikään ei auttanut, sillä Jon Paalinpoika ei tahtonut rikkoa Mattiakselle antamaansa sanaa.

Steinfinn seurasi Haakon-kuningasta tämän viimeiselle retkelle meren yli länteen. Largsin taistelussa hän kunnostautui uljaasti. Kuninkaan maatessa sairaana Kirkevaagissa valvoi Steinfinn usein hänen luonansa öisin, ja ainakin hän itse uskoi Haakon-kuninkaan osoittaneen hänelle tällöin suurta suosiota.

Seuraavan kesän Steinfinn vietti taas Bjørgvinissä. Eräänä aamuna heti juhannuksen jälkeen näkivät muutamat kuningattaren neidot, astellessaan nunnaluostarista kuninkaankartanoa kohti, Steinfinnin saattopoikineen ratsastavan vastaan tiellä. Tulijoilla oli mukanaan kaunis valkoinen hevonen, jonka Steinfinn kertoi ostaneensa samana aamuna, vieläpä hankkineensa naisensatulan ja kaikki asiaankuuluvat vehkeet. Hän puhuttelee neitoja mielistellen ja viatonta leikkiä laskien sekä kehoittaa näitä nousemaan satulaan ratsua koettamaan. Ja he lähtevät yhdessä niitylle huvittelemaan. Mutta Ingebjørg Jonintyttären istuessa satulassa pyytää Steinfinn, että tämä lainaisi hevosta ja ajaisi sillä kotiin kuninkaankartanoon, itse hän lupautui saattajaksi. — Sen jälkeen ei noista kahdesta tiedetty aluksi muuta kuin että he olivat matkanneet Vorsin yli ja sieltä edelleen tunturille. Viimein he saapuivat Hoviin. Tore suuttui ensin poikansa kolttosesta, mutta antoi hänelle sitten Frettastein nimisen talon, joka sijaitsi syrjäisellä metsäkonnulla. Siellä Steinfinn eli yhdessä Ingebjørg Jonintyttären kanssa aivan kuin laillisessa aviossa ja piti komeat ristiäiset seuraavana keväänä, jolloin vaimo lahjoitti hänelle tyttären.

Kukaan ei hätyyttänyt häntä naisen ryöstöstä enempää kuin siitäkään, että hän oli karannut henkivartiosta. Sanottiin hänen siitä saavan kiittää Ingebjørg-kuningatarta, ja lopulta sai kuningatar aikaan sovinnon heidän ja Jon Paalinpojan välillä; tämä antoi tyttärensä Steinfinnin puolisoksi ja piti heille häät kuninkaankartanossa Oslossa, jossa hän siihen aikaan toimi päällysmiehenä.

Ingebjørg odotti silloin jo kolmatta lastaan, mutta hän ja Steinfinn eivät kumpikaan osoittaneet asiaankuuluvaa nöyryyttä Jonia kohtaan eivätkä kiittäneet häntä, kuten heidän olisi pitänyt, hänen isällisestä anteeksiantavaisuudestaan. Steinfinn antoi vaimonsa isälle ja tämän sukulaisille kalliita lahjoja, mutta muuten hän esiintyi vaimoineen erittäin kopeasti, tehden tiettäväksi että he olivat tulleet hyvin toimeen siihenkin asti ja nauttineet sellaista kunnioitusta, ettei heidän olisi tarvinnut madella asemaansa parantaakseen. He olivat tuoneet häihin vanhimman tyttärensä, Ingunnin, ja Steinfinn tanssi lapsi käsivarrellaan näytellen häntä kaikille ihmisille; tyttö oli kolmivuotias, ja vanhemmat olivat ylenmäärin ylpeitä kauniista lapsestaan.

Mutta heidän ensimmäinen poikansa, jonka Ingebjørg sai heti häitten jälkeen, kuoli, ja sitten hän sai kuolleena syntyneet kaksospojat. Silloin vanhemmat nöyrtyivät Jon Paalinpojan edessä ja pyysivät sydämestään anteeksiantoa. Tämän jälkeen Ingebjørg sai kaksi poikaa, jotka jäivät eloon. Vaimo kaunistui vuosi vuodelta; aviopuolisot elivät hellässä sovussa, pitivät suurta taloutta ja olivat iloisia ja huolettomia.

Mutta oli olemassa mies, jota kukaan ei näyttänyt muistavan: Mattias Haraldinpoika, Ingebjørgin oikea sulhanen, jonka tämä oli pettänyt. Hän liikkui vierailla mailla siihen aikaan, jolloin Steinfinnin häitä vietettiin, ja jäi niille retkilleen useiksi vuosiksi. Mattias oli pieni, rumannäköinen mies, mutta hän oli rohkea, tuikealuontoinen ja upporikas.

Steinfinn ja Ingebjørg olivat olleet naimisissa seitsemän vuotta, ja heidän tyttärensä Ingunn ja Tora olivat kymmenen ja kahdeksan vuoden ikäiset, mutta pojat aivan pieniä, kun Mattias Haraldinpoika eräänä yönä hyökkäsi suurella väellä Frettasteiniin. Oli heinäaika, ja suuri osa talon palvelusväestä oli kaukana takaniityillä; taloon jääneet yllätettiin heidän nukkuessaan. Steinfinn ei herännyt ennen kuin hänet raastettiin vuoteesta, sillä hän oli nukkunut vaimonsa vieressä. Kesä oli sinä vuonna ylen helteinen, minkä vuoksi useat nukkuivat alasti, ja Steinfinn oli niin paljas kuin äitinsä kohdusta päässyt seisoessaan sidottuna ja kolmen miehen pitelemänä oman pöytänsä päässä.

Ingebjørg emäntä puolustautui kuin peto kynsin ja hampain, Mattiaksen kääriessä seinävaatetta hänen ympärilleen, nostaessa hänet sängystä ja asettaessa hänet polvelleen istumaan. Ja Mattias sanoi Steinfinnille:

"Nyt minä voisin saattaa teille kahdelle semmoisen koston, jonka olette ansainneet — kun sinä, Steinfinn, seisot siinä sidottuna miehenä voimatta puolustaa vaimoasi — jos tahtoisin ottaa sen, joka oli aiottu minulle eikä sinulle. Mutta minä pelkään rikkoa Jumalan lakia ja kunnioitan enemmän säädyllisiä ja siveitä tapoja kuin sinä. Tahdon siis rangaista sinua sillä, Steinfinn, että olet saava takaisin vaimosi loukkaamattomana, minun armostani — ja sinä, hyvä Ingebjørg, olet saava asua edelleen miehesi luona; onnea ja menestystä vain! Tämän yön jälkeen luulen teidän muistavan kiittää minua joka kerran, kun halaatte toisianne ilossa ja hekumassa", hän lisäsi ääneen nauraen.

Hän suuteli talon emäntää, laski hänet sänkyyn ja antoi miehilleen lähtökäskyn. — Viimeiseksi hän kääntyi Steinfinniin päin.

Tämä ei ollut lausunut sanaakaan, ja huomattuaan ettei voinut riistäytyä irti hän jäi seisomaan hiljaa, mutta hänen kasvojaan peitti tumma puna eikä hän irrottanut katsettaan Mattiaksesta. Toinen astui aivan hänen eteensä:

"Etkö sinä ymmärrä sen vertaa säädyllisyyttä, mies, että kiittäisit minua siitä, että armahdin teitä tänä yönä?" kysyi Mattias nauraen.

"Vielä minä ehdin kiittää sinua", lausui nyt Steinfinn. "Jos Jumala elon päiviä suo."

Mattias oli pukeutunut pitkään mekkoon, jossa oli avarat, halkileikatut hihat ja tupsut hihojen suissa. Hän otti nyt hihanipukan käteensä, huiskutti tupsua Steinfinnin kasvojen edessä ja nauroi yhä hillittömämmin. Mutta äkkiä hän iski nyrkkinsä sidotun miehen kasvoihin, niin että veri purskahti Steinfinnin suusta ja nenästä.

Sen jälkeen hän lähti miehineen ulos. Olav Auduninpoika, Steinfinnin kasvatti, yhdentoista ikäinen kasvava poika, juoksi esiin ja leikkasi poikki Steinfinnin köydet. Pojan, Steinfinnin lapset ja näiden hoitajat olivat jotkut miehistä vieneet porstuaan, jossa pitelivät heitä sillä aikaa kun Mattias puhui uskottoman kihlattunsa ja tämän aviomiehen kanssa tuvassa.

Steinfinn tempasi keihään ja juoksi ilkosen alastomana ulos Mattiaksen ja hänen miestensä jälkeen, jotka ratsastivat nauraa hohottaen ja pilkkasanoja huudellen jyrkkää pengertä alas, suoraan pellon poikki. Hän heitti keihään, mutta ei osunut. Sillä välin juoksi Olav poikanen miesten tupaan ja navettaan, päästi vapaiksi palvelijat, jotka olivat suljetut sinne, pukeutui ja haki esille aseensa.

Mutta turhaa oli ajatella Mattiaksen takaa-ajoa, sillä Frettasteinissä oli kotona ainoastaan kolme hevosta, jotka kulkivat irrallaan haassa. Steinfinn lähti kuitenkin heti matkaan; hän tahtoi päästä tapaamaan isäänsä ja veljiään. Pannessaan vaatteita ylleen hän oli puhunut kahden kesken vaimonsa kanssa. Tämä saattoi häntä ulos. Ja nyt julisti Steinfinn talonväelleen, ettei hän ollut makaava vaimonsa vieressä ennen kuin oli poistanut heitä kohdanneen häpeän, jottei kenenkään pitänyt sanoman hänen omistavan vaimoaan Mattias Haraldinpojan armosta. Sitten hän ratsasti pois; mutta talon emäntä astui vanhaan pihassa olevaan pirttirakennukseen ja sulkeutui sinne.

Talon palvelusväki, miehet ja naiset, tunkeutuivat nyt päätupaan kysymään ja utelemaan asiain menoa. He vaativat tietoja Olavilta, joka istui puolipukeissa sängyn laidalla, mihin Steinfinnin itkevät tyttäret olivat kavunneet; he kokivat kysellä pikkutytöiltä ja Steinfinnin nuorimman pojan imettäjältä. Mutta kukaan näistä ei osannut selittää mitään, ja viimein palvelijat väsyivät ja lähtivät ulos.

Poika istui pimeässä tuvassa kuunnellen Ingunnin rajua itkua. Sitten hänkin kömpi sänkyyn ja paneutui tämän viereen pitkäkseen:

"Kyllä sinun isäsi kostaa, ole varma siitä. Ja silloin minä lähden mukaan, sen minä sanon, ja näytän, että Steinfinnillä on apua vävystään, kun hänen omat poikansa eivät ole vielä asekelpoisia!"

Tapahtui ensimmäisen kerran, että Olav uskalsi mainita ääneen kihlauksesta, joka oli solmittu hänen ja Ingunnin ollessa pieniä. Ensi aikoina hänen tultuaan Frettasteiniin olivat palvelijat puhuneet siitä sekä kiusoitelleet lapsia tuolla kihlauksella, mutta silloin Ingunn aina oli joutunut vihan vimmaan. Kerran hän oli juossut isänsä luo kantelemaan, ja tämä oli suuttunut ja kieltänyt niin kiivaasti toisia puhumasta asiasta, että Olav Auduninpoika joku näistä oli ruvennut miettimään Steinfinnin kukaties katuvan Olavin isän kanssa sopimaansa kauppaa.

Tänä yönä vastasi Ingunn Olavin muistutukseen heistä tehdystä sopimuksesta siten, että ryömi pojan rinnalle ja jäi itkemään hänen käsivarrelleen, kunnes Olavin paidanhiha oli likomärkä.

* * * * *

Tuon yön jälkeen muuttui Frettasteinin elämä aivan toisenlaiseksi. Steinfinnin isä ja veljet olivat neuvoneet tätä nostamaan riitajutun Mattias Haraldinpoikaa vastaan, mutta Steinfinn sanoi tahtovansa itse päättää, minkä arvoinen hänen kunniansa oli.

Mattias oli ajanut suoraa päätä Borgesysselissä olevaan asuinkartanoonsa. Ja seuraavana keväänä hän lähti vieraisiin maihin toivioretkelle. Mutta kun tämä tuli tiedoksi ja kun saatiin kuulla Steinfinn Torenpojan sydämistyneen siitä niin, että hän kerrassaan vauhkoontui eikä halunnut enää asua yhdessä vaimonsa kanssa — alettiin supista yhtä ja toista sen koston laadusta, jolla Mattias ehkä olikin rangaissut uskotonta morsiantaan. Ja vaikka Mattias itse sekä hänen miehensä kertoivat retkestään yhtäpitävästi Frettasteinin väen kanssa, kävi kuitenkin niin, että mitä pitemmälle huhut levisivät, sitä julmemmin kerrottiin Mattiaksen kostaneen Steinfinnille. Tapahtumasta syntyi laulukin, sen mukainen miksi ihmiset kuvittelivat asiain kulkua.

Eräänä iltana Steinfinnin istuessa miehineen juomassa — kolme vuotta edellä kerrotun jälkeen — hän kysyi, osasiko kukaan tuvassa olijoista laulaa hänestä sepitetyn laulun. Aluksi ei kukaan ollut tietävinään koko laulusta. Mutta kun Steinfinn lupasi suuren lahjan sille, joka osaisi laulaa hänestä sepitetyn viisun, kävi selville, että koko talonväki osasi sen. Steinfinn kuunteli loppuun asti, väliin vain kummasti suutaan murtaen. Heti sen jälkeen hän paneutui levolle velipuolensa Kolbein Torenpojan kanssa, ja toiset kuulivat noiden kahden puhuvan makuultaan sänkyseinän takaa miltei puoliyöhön asti.

Kolbein oli Hovin vanhan Tore-isännän ja tämän jalkavaimon poika; tuo jalkavaimo hänellä oli ollut ennen naimisiinmenoaan. Tore oli aina pitänyt enemmän tuon naisen kanssa saamistaan lapsista kuin aviolapsistaan. Hän oli hankkinut Kolbeinille rikkaan vaimon ja suuren talon kauempaa pohjoisesta Mjøsenin varrelta. Mutta Kolbeinin askeleista nousi vihan ja eripuraisuuden kylvö; hän oli korskea, julkea ja väärämielinen ja oli alati sotkeutunut riitajuttuihin sekä alempiaan että vertaisiaan vastaan. Hän oli kaikkea muuta kuin sukulaisrakas, ja hänen ja avioliitossa syntyneiden velipuolien välisestä kiintymyksestä ei juuri kannattanut puhua, kunnes Steinfinn onnettomuutensa jälkeen ryhtyi etsimään hänen seuraansa. Sen jälkeen nämä kaksi veljestä olivat erottamattomat, ja Kolbein otti hoiviinsa Steinfinnin ja kaikki hänen asiansa. Mutta hän hoiti niitä kuten omiaan ja tora seurasi hänen kintereillään silloinkin, kun hän toimi veljensä nimissä.

Kolbein ei tosin _tahtonut_ vahingoittaa nuorempaa veljeään; hän tuli omalla tavallaan hyvilleenkin, kun toinen neuvottomuudessaan kokonaan jättäytyi hänen hoteisiinsa. Menestyksensä päivinä Steinfinn oli ollut huolimaton ja laiska; hänestä oli ollut tärkeämpää elää suurellisesti kuin koota omaisuutta. Mattiaksen retken jälkeen hän jonkin aikaa suorastaan pakoili ihmisiä. Mutta sitten hän Kolbeinin neuvosta otti leipiinsä kokonaisen huovilauman — nuoria, asekuntoisia miehiä, mieluimmin sellaisia, jotka varhemmin olivat olleet asepalveluksessa muualla. Steinfinn miehineen nukkui päätuvassa, ja huovit seurasivat isäntäänsä tämän retkillä, mutta eivät voineet eivätkä tahtoneet liioin puuttua talon töihin, joten tuo joukko kävi kalliiksi ja tuotti itse asiassa hyvin vähän hyötyä.

Frettasteinin tila tuli kuitenkin jotenkuten hoidetuksi, sillä kartanon iäkäs isäntärenki Grim ja hänen sisarensa Dalia olivat Steinfinnin isoäidin entisen orjan lapsia eivätkä he pitäneet silmämääränään mitään muuta kuin nuoren isäntänsä parasta. Mutta vaikka Steinfinn olisi kipeästi tarvinnut tiluksistaan koituvat tulot, ei hän viitsinyt nähdä eikä puhutella omia alustalaisiaan — ja Kolbeinia, joka hänen asemestaan toimitti kaikki sellaiset asiat, seurasi ainainen riita ja tora.

Ingebjørg Jonintytär oli ollut riuska emäntä, ja se oli nähtävästi aikaisemmin korvannut miehen tuhlaavaisuuden ja reiman suurellisuuden. Mutta nyt hän pysyi piilossa pirtissään neitoineen, eikä muu talon väki nähnyt häntä juuri nimeksikään. Hän mietti ja sureksi, ei kysynyt milloinkaan talon ja kartanon hoitoa, vaan näytti pikemminkin vihastuvan, jos joku häiritsi hänen ajatuksiaan. Lapsillensakin, jotka asuivat äitinsä kanssa pirtissä, hän oli harvasanainen eikä juuri piitannut heidän oloistaan ja toimistaan. Ja kuitenkin hän oli ennen hyvinä päivinä ollut hellä äiti, samoin kuin Steinfinn Torenpoika oli ollut iloinen, huolehtiva isä, joka oli ylpeillyt kauniista, reippaista lapsistaan.

Tosin Ingebjørg Hallvardin ja Jonin vielä ollessa pieniä nosti heidät usein syliinsä ja keinutteli heitä polvellaan leuka vaaleatukkaista päätä vasten, mutta mieli nurjana, miettivänä ja suruisana. Ei kestänyt kuitenkaan montakaan vuotta ennen kuin pojat kyllästyivät pirtissä oloon ja ilottoman äidin ja palvelusnaisten seuraan.

Tora, nuorin tytär, oli hyväluontoinen ja sievä lapsi. Hän tajusi varsin hyvin vanhempien kärsivän ja elävän raskaan painon alla, ja hän koki tehdä kaikessa heidän mielensä mukaan, hellänä ja herttaisena. Ja hänestä tuli molempien suosikki. Steinfinnin kasvot saattoivat kirkastua hiukan hänen katsellessaan tuota tytärtään. Tora Steinfinnintytär oli pyöreä ja sirokasvuinen, ja hän kehittyi varhain naiselliseksi. Hänellä oli soikeat, täyteläiset kasvot, vaalea iho, siniset silmät ja paksut, kiiltävät, oljenkarvaiset palmikot, jotka riippuivat alas rinnalle. Isä silitti hänen poskeaan sanoen: "Sinä olet hyvä lapsi, Tora — Jumala siunatkoon sinua. Mene äitisi luokse, Tora, istu hänen viereensä ja lohduta häntä."

Tora meni ja kävi istumaan kehruuksineen tai ompeluksineen suruisan äitinsä luo. Ja jos Ingebjørg lopuksi virkkoi: "Sinä olet niin hyvä, tyttöseni — Jumala varjelkoon sinua kaikesta pahasta, lapsukainen", hän tunsi saaneensa ylenmääräisen palkan vaivastaan. Hänen kyyneleensä alkoivat tippua — hän ajatteli vanhempiensa raskasta osaa, ja hän katsoi oikeamielisen vihan tuntein sisartaan, joka ei milloinkaan malttanut istua alallaan äitinsä luona eikä viihtynyt pirtissä tekemättä äitiään kärsimättömäksi iänikuisella rauhattomuudellaan — kunnes tämä pyysi häntä menemään. Silloin hän pyyhälsi ovelle huolettomana, tuntematta hiventäkään katumusta ja hävisi toisten lasten, Olavin ja muutamien talon palvelusväen poikien joukkoon, yhtyen heidän hommiinsa.

Ingunn oli Steinfinnin ja Ingebjørgin vanhin lapsi. Ollessaan pieni hän oli ollut harvinaisen suloinen, mutta nyt hän ei ollut ihmisten mielestä puoliksikaan niin kaunis kuin sisarensa. Eikä hän ollut yhtä viisaskaan, ei myöskään erittäin sukkelasanainen, hän ei ollut parempi eikä huonompi kuin lapset tavallisesti ovat. Mutta muutamat pitivät hänestäkin yhtä paljon kuin hänen nuoremmasta, sävyisästä ja kauniista sisarestaan. Steinfinnin miehet katsoivat Toraa epämääräisen kunnioituksen tuntein, mutta he viihtyivät paremmin Ingunnin ollessa heidän luonaan tuvassa.

Hänellä ei ollut ketään ikäistään pikkutyttöä Frettasteinissä enempää kuin naapuriston taloissa ja mökeissä, ja niin hän joutui olemaan poikien parissa. Hän otti osaa kaikkiin heidän leikkeihinsä ja yrityksiinsä, harjoitti samoja temppuja kuin nämä — heitti keihästä ja linkoa, ampui maaliin jousella, leikki pallolla, viritti ansoja metsässä ja onki lammesta. Mutta hän teki sen vasten tahtoaan, vailla taitoa ja halua, ja herahti helposti itkuun, kun toisten retket muuttuivat kovin rajuiksi tai kun hän joutui kestämään pahempia kohluja leikissä. Kaikesta huolimatta pojat kuitenkin sietivät häntä seurassaan kaikkialla. Hän oli Steinfinnin tytär, ja Olav tahtoi, että hänen tuli saada olla mukana. Ja Olav johti kaikkia leikkejä.

* * * * *

Kaikki pitivät Olav Auduninpojasta, talon suuret niinkuin pienet, mutta kenenkään päähän ei olisi juolahtanut sanoa häntä herttaiseksi lapseksi. Tuntui siltä kuin kukaan ei oikein olisi päässyt lähelle tuota poikaa, vaikkei hän ollut epäystävällinen yhdellekään ristin sielulle — päinvastoin, hän oli sävyisä ja avulias vähäsanaisella, hajamielisellä tavallaan.

Muuten hän oli koko kaunis näöltään, vaikka hänen ihonsa ja tukkansa olivat melkein yhtä vaalean värittömät kuin albiinojen, joskaan hänellä ei ollut näiden arkaa katsetta ja kumaraa ryhtiä. Olavin sinivihreät silmät olivat haljakat väriltään, mutta niiden katse oli suora ja peloton, ja pää työntyi tanakasti voimakkaalta, maidon valkealta kaulalta. Näytti siltä kuin aurinko ja tuuli eivät pystyisi tuohon ihoon — se oli ihmeellisen tiivis, tasainen ja valkea — kesällä vain ilmestyi muutama pieni pisama nenän juureen, joka oli matala ja leveä. Tämä terve kalpeus vaikutti sen, että Olavin kasvot lapsesta asti näyttivät hieman kylmiltä ja liikkumattomilta. Hänen piirteensäkin olivat lyhyehköt ja leveät, mutta kaunisjuonteiset. Silmät olivat jokseenkin kaukana toisistaan, mutta suuret ja avokatseiset, kulmakarvat ja ripset niin vaaleat, että ne kuulsivat vain kuin kultainen varjo auringonpaisteessa. Nenä oli leveä ja suora, mutta vähän liian lyhyt; suu oli isonlainen, mutta huulien kaari oli niin kaunis ja kiinteä, että niitä olisi täytynyt sanoa kauniiksi, elleivät ne olisi olleet niin värittömät muun kalpeuden keskellä. Mutta hänen tukkansa oli verrattoman komea — pikemmin hopeankiiltoinen kuin kullalle kellahtava, sankka, pehmeä ja kihartava. Se oli pyöreäksi leikattu, joten se peitti leveän valkoisen otsan, mutta jätti paljaaksi vahvojen jänteiden välisen niskakuopan.

Olav ei suinkaan ollut pitkä ikäisekseen, mutta näytti suuremmalta kuin oli; hänellä oli sopusuhtainen, vankka ja jäntevä vartalo, mutta pienet kädet ja jalat, jotka näyttivät erittäin voimakastekoisilta siksi, että ranteet ja nilkat olivat niin pyöreät ja lujat. Väkevä ja notkea hän oli myös, ja kaikenlainen ruumiinharjoitus ja aseiden käyttö olisi sopinut hänen luonteelleen; mutta kukaan ei opettanut häntä käyttämään voimiaan oikealla tavalla. Frettasteinissä olivat olot sellaiset, että hän sai hoitaa itse itsensä kasvuaikanaan. Steinfinn oli ottaessaan pojan luokseen luvannut olla tälle isänä, mutta hän ei tehnyt mitään hankkiakseen tälle sellaista opetusta, joka olisi ollut tarpeen hyväsukuiselle nuorelle miehelle, jolla oli jonkin verran omaisuutta ja joka oli aiottu Ingunn Steinfinnintyttären aviomieheksi.

* * * * *

Steinfinn Torenpoika oli joutunut Olavin kasvatusisäksi seuraavalla tavalla:

Eräänä kesänä, Steinfinnin vielä viettäessä onnen ja menestyksen päiviä, hänellä oli asiaa Eidsivatingiin. Hän lähti sinne ystävien ja sukulaisten seurassa, ja hänellä oli mukanaan vaimonsa ja tyttärensä Ingunn, joka silloin oli kuuden vuoden ikäinen. Vanhemmat pitivät niin paljon kauniista lapsestaan, että veivät hänet joka paikkaan mukanaan.

Käräjillä Steinfinn tapasi Audun Ingolfinpoika nimisen miehen. Audun ja Steinfinn olivat olleet vuodetoverukset henkivartiossa ja hyvät ystävät, huolimatta siitä, että Audun oli vanhempi Steinfinniä ja että he olivat hyvin eriluontoiset; Steinfinn oli näet siihen aikaan hilpeä ja puhelias ja puhui mieluimmin itsestään, kun taas Audun oli hiljainen ja sulkeutunut.