Part 26

Hän oli juuri ajanut partansa veli Helgen ilmestyessä naisten tuvan ovelle kaikki luostarin sukset sylissään ja eväsreppu selässä. Olav oli leikannut leukaansa ja haavasta juoksi verta; sitä oli valunut kaulalle ja se oli tahrinut paidankauluksen — ja hänen kätensä oli aivan veressä. Veli Helgekään ei saanut sitä tyrehtymään ja hän ihmetteli suuresti, että niin pienestä naarmusta lähti niin paljon verta. Viimein hän pyrähti juoksuun ja toi kupillisen kaurajauhoja sekä painoi täyden kourallisen haavaa vasten.

Jauhojen makea tuoksu ja niiden vilvoittava vaikutus Ihoon herätti Olavissa äkillisen, kalvavan ikävän — hän kaipasi naisen hyväilyjä, helliä ja suloisia hyväilyjä, joissa ei olisi syntiä eikä pahaa. Tuo oli häneltä nyt riistetty.

Munkki huomasi Olavin vaaleiden silmien verhoutuvan ja hän sanoi huolissaan:

"Eikö olisi parasta, Olav, että jättäisit koko retken — ottaisit edes ensin selvää kaupungista, eikö kukaan muu ole menossa sille suunnalle. On aivan outoa, että tuosta joutavasta naarmusta saattaa juosta niin paljon verta — katsohan vain, kätesi ovat ihan punaiset."

Olav nauroi ainoastaan. Hän lähti ulos, pesi itsensä vesilätäkössä räystään alla ja valitsi itselleen mieleisensä sukset.

Hän seisoi matkavalmiina sisällä puhuen veli Helgen kanssa hevosestaan ja tavaroistaan, jotka jäivät tänne — kun jostakin kuului raudan helähdys. Molemmat kääntyivät vaistomaisesti sänkyyn päin. Ættarfylgja riippui sängyn yläpuolella seinällä, ja kummastakin tuntui, kuin se olisi hiljaa heilunut naulassa.

"Kirveesi helähti", sanoi munkki hiljaa. "Älä lähde, Olav."

Olav nauroi:

"Ettäkö tuo oli toinen varoitus? — Ehkä uskon sitten, kun näen kolmannen."

Hän oli tuskin lausunut tämän, kun lintu lensi sisään ovesta alkaen räpistellä tuvassa ja poksahdella seiniä vasten — ihmeellistä, miten suuren äänen nuo hennot siivet saivatkin aikaan.

Pyöreät kasvot kalpeina tuijotti kokki Olaviin — tämän värittömät huulet näyttivät harmaansinisiltä. Mutta sitten hän pudisti päätään ja nauroi. Hän pyydysti linnun lakkiinsa, kantoi sen ulos ovesta ja päästi sen menemään.

"Nuo tiaiset rapisevat ja naksuttavat seinillä ja etsivät kärpäsiä tähän aikaan vuodesta; ne pitävät samaa mellakkaa joka aamu. Jopa olet ihmeitten kipeä, veli hyvä, jos pidät sellaisena tiaisten tuloa tupaan!"

Hän tarttui pieneen kirveeseen ja pisti sen vyöhönsä.

"Etkö ota mukaan Ættarfyljgaa", kysyi veli Helge.

"En, se olisi hankala tällä matkalla." Olav pyysi maallikko veljeä kätkemään tapparan samaan paikkaan kuin miekan, otti piikkipäällä varustetun porkan, heitti veli Helgelle hyvästit ja lähti.

* * * * *

Oli keskipäivä Olavin saapuessa Furubergetin mäkiin. Päivänpaiste oli kelmennyt — ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, ja taivas meni pilveen pohjoisen puolella. Näytti tulevan pyry. Olav pysähtyi ja jäi katsomaan taakseen sukset olalla.

Himmenevässä valossa näyttivät maat mustilta ja lakastuneilta — lunta ei ollut kuin laikku siellä täällä. Kaupungin kellastuneet turvekatot ja mustat pärekatot sekä paljaat puidenlatvat ympäröivät Kristuksenkirkon vaaleita muureja ja mahtavia, lyijykattoisia torneja lyijynkarvaisen, aaltoavan veden partaalla. Olav kirosi hiljaa mielessään painostusta, joka valtasi hänet — sillä _parempi_ olisi ollut, ettei olisi ruvennut satamaan lunta juuri nyt, kun hänen oli yritettävä löytää metsän läpi. Hän oli liikkunut tästä yhden ainoan kerran tätä ennen Arnvidin seurassa, ja he olivat hiihtäneet kiireesti ja oikaisseet läpi pahimpien rotkojen — Arnvid oli paras hiihtäjä, minkä Olav tunsi.

Sattumalta hän tiesi, missä noista metsänrannan hökkeleistä islantilainen asusti; siellä oli tapahtunut raaka murha siihen aikaan, kun Olav oli ollut Torfinn-piispan luona: muuan isä kahden alaikäisen lapsensa, pojan ja tytön kera, oli tappanut ja ryöstänyt erään varakkaan, vanhan kerjäläisen. Sen jälkeen ei kukaan ollut tahtonut asua siellä. Mutta Teit oli rutiköyhä —.

Olav oli hiihtävinään aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään määrättyjä aikeita — kävi miten kävi. Teit oli ehkä lähtenyt kohti pohjoista jo eilen, tai oli kenties muuttanut mieltään ja jättänyt koko asian. Mutta samassa Olav ymmärsi, että jos niin oli, täytyi hänet tavoittaa; tuo mies ei saanut kulkea irrallaan tällä seudulla. Hänet täytyi saada Nidarosiin taikka Islantiin — pohjoiseen ja pois —.

Hän tarttui oveen; se ei ollut lukittu. Räppänä oli suljettu, joten sisällä oli hyvin pimeä — hän tuli autioon, mustaan ja kolkkoon tuparähjään, joka haisi mullalle, homeelle ja lialle. Mutta Teit hyppäsi täysissä tamineissa sängystä, yhtä reippaana kuin aina — ja hymyili keveästi tuntiessaan tulijan.

"Saat istua penkille — en voi loitsia sinulle parempaa istuinta, sillä kuten näet, täällä ei ole jakkaran pätkääkään."

Olav istuutui keskipenkille. Mikäli hän erotti, ei huoneessa ollut yhtään irtonaista kalua — paitsi polttopuita, joita oli pitkin lattiaa. Teit lisäsi lämmintä, puhalsi hiiliin ja aukaisi räppänän.

"Enkä voi tarjota edes tuliaisryyppyä — erinäisistä syistä. — Mutta etpä sinäkään tarjonnut minulle eilen —"

"Olitko odottanut sitä?" Olav nauroi tuimasti.

Toinen nauroi myös. Ja jälleen Olav tunsi, että tuossa pojassa oli jotakin puoleensavetävää — röyhkeätä kenties, mutta reipasta, köyhyyden ja orpouden uhallakin.

"Olen muuttanut mieltäni, Teit", sanoi Olav. "Olen matkalla Miklebøhön. Ja jos vielä luulet hyödyttävän puhua Arnvid Finninpojan kanssa, voit yhtyä matkaan."

"Niin — mutta totta puhuen minulla ei ole hevostani täällä. Voitko lainata minulle sellaisen jostakin?" Hän nauroi aivan kuin olisi sanonut hyvänkin sukkeluuden.

"Menen metsän läpi — aion sinne hiihtäen", sanoi Olav lyhyeen.

"Vai siten. Sitten minullakin on pääsimet. Olen nähnyt karsinassa suksien tapaiset." Hän pyyhälsi ulos ja toi sukset tullessaan. Ne olivat halki takaa melkein puolitiehen, ja jalan alaset olivat miltei karvattomat. Teit sitoi miekan vyölleen ja heitti viitan hartioilleen.

"Olen valmis kun tahdot lähteä!"

"Kai otat mukaasi jotakin syötävää?"

"En välitä semmoisista turhuuksista — erinäisistä syistä."

Olavista tuntui pahalta. Tuliko hänen antaa ruokaa miehelle, jonka kanssa hän myöhemmin saattoi joutua otteluun. Ja kuitenkin häntä vaati jokin tunne tarjoamaan miehelle evästä heti; Teit oli varmaan ollut vähillä ruoilla viime aikoina. No, se sai nyt jäädä ainakin siihen asti, kun he ehtisivät harjulle.

"Tuumi tarkoin islantilainen", hän varoitti melkein uhaten, "etkö luule olevan vaarallista seurata minua metsän läpi". Hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi tällä hyvitellyt omaatuntoaan — sen saattoi ymmärtää jonkinlaiseksi nöyryydeksi. Oli tietymätöntä, mitä tulisi tapahtumaan, mutta kaiken varalta —.

Mutta Teit hymyili vain kylmästi ja löi kädellään miekkaansa.

"Näyn olevan paremmin aseistettu kuin sinä — taidanpa uskaltaa, Olav. Ja — mitäpä tuollainen mahtimies välittäisi kaikista kulkijoista —."

Heidän aikoessaan mennä ulos katsoi Olav liedelle — siinä paloi kirkas tuli.

"Mutta — etkö sammuta tulta?"

"En viitsi. Eipä tuosta ole suurta vahinkoa, vaikka se palaisikin —."

Mutta samassa kun he astuivat ulos huomasi Olav ilmassa leijuneen huurun saenneen niin, että hän saattoi katsoa vasten aurinkoa — se oli kuin verhon takana.

* * * * *

Keli oli hyvä heidän tultuaan ylemmäs. Olav pysytteli Ridabun ja Fauskarin välisen harjun takarinteillä. Hänen muistinsa mukaan heidän tuli hiihtää suoraan pohjoista kohti ja sitten vähäsen koilliseen joutuakseen illansuuna seudulle, missä oli Glaama-laakson talojen karjatupia, ja missä he voisivat yöpyä. Nythän oli jo valoisat illat.

Lumi oli kolmen, neljän sylen vahvuista täällä. Viime viikkojen nuoskan ja äkillisen kylmän johdosta keli oli mainion luistava. Mutta vähän väliä täytyi Olavin odottaa Teitiä, joka otti kuperkeikkoja syvässä lumessa. Hän kaatui yhtä helposti mäen päällä kuin alangossa.

"Vaihdetaanpas suksia —", sanoi Olav kerran.

Teitin suksissa oli nahka niin riekaleina, että Olav ratkoi sen irti kokonaan. Mutta Teitiä ei onnistanut paljon paremmin nytkään; ihmeellistä, miten usein tuo poika kellistyi. Sukset irtaantuivat hänen jaloistaan, ja hän sai kahlata lumessa vyötäisiä myöten, mutta hän vain nauroi taitamattomuuttaan.

"Etkö ole tottunut hiihtämään, Teit?" kysyi Olav; hän oli hakenut toisen suksen kaukaa metsäisen louhikon takaa.

"En." Teit oli tullut tulipunaiseksi, ja hän oli saanut naarmuja sekä kasvoihin että käsiin, mutta nauroi täyttä kurkkua. "Islannissa en astunut jalallani suksille, ja tässä maassa olen harjoittanut tätä taitoa vasta kerran pari ennen tätä retkeä."

"Sitten sinun käy vaikeaksi hiihtää Miklebøhon", sanoi Olav.

"Älä pelkää, kyllä minä selviän."

— Herra tiesi —; toinen ei edes käsitä, että minusta on harmillista kulkea edestakaisin jälkiäni myöten kuin koira ja kiskoa lumesta milloin häntä, milloin hänen suksiaan, ajatteli Olav. Ääneen hän ehdotti, että he levähtäisivät hiukan ja söisivät evästä. Teit suostui yhtä iloisesti siihen — ja Olav katkoi havuja ja levitti ne lumelle.

Hän istui katsoen toisaanne sillä aikaa kun nuori mies söi.

"Ei ole hätää, kun on luostarin eväissä!" ilmoitti tämä.

Ilma oli nyt yhtä harmaa joka puolelta. Siltä paikalta mäen harjalta, missä he istuivat, näkyi vain metsää, tumma vaara toisensa takaa; se näytti synkältä pilvisen taivaan alla. Laakson pohjassa heidän allaan seisoi metsä pikimustana pienen valkoisen läikän ympärillä; siinä oli järvi tai suo.

Mutta joka puolelta alkoi kuulua lintujen viserrystä ja laulua — kevätääniä, joita ne päästelivät hiukan epäröiden, tulossa olevaa ilmanmuutosta aavistellen. Sitten kulki kuin humahdus tai huokaus metsän halki, siirtyen vaaralta vaaralle. Pohjoisesta tuli kiitäen lumipilvi, joka peitti suuren harmaan kalliomukuran ja alla olevan metsäseudun — se tuli tänne. —

"Teit — meidän täytyy pyrkiä eteenpäin."

Olav auttoi sukset islantilaisen jalkaan, mutta voi harmi tuota miekkaa — toinenhan kaatui lakkaamatta. Hän ei voinut olla sanomatta, etteivät miekka ja sukset kuuluneet yhteen.

"Se on ainoa ase minkä omistan." Teit veti miekan esiin ja ojensi sen Olaville hiukan ylpeillen. Se oli hyvä ase — kahva yksinkertainen, mutta terä moitteeton. "Tämä on isäni perua — muuta minulla ei olekaan. Enkä päästä tätä koskaan käsistäni!"

"Onko isäsi kuollut?"

"On — kolme vuotta sitten. Silloin minun päässäni syntyi ajatus, että koettaisin onneani Norjassa. Ensin minä kuljin etelää kohti Fljotshverviin, äitiäni tapaamaan. Hän jätti isäni ja minut kun olin seitsemänvuotias, enkä ollut nähnyt häntä kymmeneen vuoteen — hän oli kohdannut miehen, jonka kanssa aikoi naimisiin, ja hän sai paikalla tunnonvaivoja siitä, että oli ollut papin seuravaimo siihen asti. Mutta hän näki mieluummin minun kantapääni kuin varpaani — meidän kulmallamme oli ollut katovuosi, ja lapsia kuhisi hänen ympärillään; en saanut milloinkaan selville, montako niistä oli hänen, montako muiden naisten —."

"Tulehan nyt, Teit —", Olav ponnistautui ojoon ja pyyhkäisi rinnettä alas.

Hän laski alas hyppyri hyppyriltä; maaperä oli rosoista, ja hänen täytyi kumartua kyykkyyn väistääkseen oksia. Aurinko oli paistanut tähän paikkaan, niin että hanki oli kuin erillinen kuori. Mutta kukin sai huolehtia itsestään miten parhaiten tiesi —.

Alhaalla jäällä hän pysähtyi odottamaan ja kuulostamaan. Harjulla kulki tuulenpuuska, metsässä natisi ja suhisi ja vinkui. — No, vihdoinkin kuului suksien viuhetta ylhäältä töyrään laelta.

Teit selvisi odottamattoman hyvin viimeisestä töyssystä ja laski alas jäälle. Hän oli aivan luminen monien kuperkeikkojen jälkeen, mutta hänen valkoiset hampaansa välkkyivät ja raapiintuneet kasvonsa punoittivat.

"Minä olen kohta yhtä hyvä hiihtäjä kuin norjalaiset!" Hän näytti, miten hänen epämukavalle viitalleen oli käynyt — se oli mennyt niin hajalle, että hän kerrassaan pisti kätensä rei'istä ja sitoi miekkansa päällepäin. Nyt _siitä_ ei enää ollut vastusta.

"Oletko hyvin väsynyt?" kysyi Olav.

"Enkö mitä." Hän tapasi kädellään niskaansa ja taivutti hiukan päätään: juuri niskanikaman seutu tuntui vähän jäykältä — hellältä — aivan kuin paholainen olisi nipistänyt sitä —.

Olav itsekin tunsi jäykkyyttä niskassaan — hän oli ensi kertaa suksilla tänä vuonna, joten hän hyvin ymmärsi, miltä toisesta tuntui. Ja hän muisti äkkiä Ingunnin kanssa tekemänsä soutumatkan Hamariin; hän oli ollut silloin vain puolikasvuinen poika, ja hän oli soutaa kiskonut kuin mieletön, mutta hänen niskaansa oli pakottanut yhä hurjemmin, ja hän oli purrut hammasta, soutanut, jotta kokka kohisi, mutta ei vain tahtonut antaa perään, ilmaista olevansa niin uupunut, että häneltä oli mennä koko luonto. Emmekö tule milloinkaan perille —.

Hän katsoi Teitiä — ja puri hammasta. — Hänen täytyi painaa alas tunne, joka pyrki esiin. Hän tahtoi ajatella _Ingunnia_ — hänen olojaan; muistella vihaa ja inhoa, joka oli täyttänyt hänet hänen kuullessaan tämän heikkoudesta, muistella kaikkia rauenneita toiveitaan. Ja meidän täytyy nyt elää aina, koko elämämme tuon surun ja häpeän varjossa. Eikä tämä pojanvietävä, joka oli syypää kaikkeen, näkynyt ymmärtävän mitään koko asiasta. He hiihtivät eteenpäin rinnakkain, ja Teit puheli lakkaamatta huokuessaan ja läähättäessään ja ähkiessään. Kyseli Olavilta eläinten jälkiä, joita näkyi lumessa — vanhoja peuran jälkiä, jotka välkkyivät hangella — ja kerskui uudesta hiihtämisen taidostaan. Hän turvautui Olaviin kuin pojan nassikka isäänsä. Ja kaikista muista tunteistaan huolimatta Olav tunsi syvää sääliä tuota hölmöä luottamusta kohtaan. Hitto —! Tämä oli ennenkuulumatonta.

Ensimmäisiä pieniä lumijyviä alkoi tipahdella heidän päästyään järven toisella rannalla olevaan metsään. Ja nyt alkoi jo olla hämärä. He eivät ehtineet kovinkaan korkealle, kun ympärillä oli täysi pyry. Olav joudutti hiihtoa, jäi aina väliin odottamaan toista, joka oli jäänyt jäljemmäs, sekä ponnisti sitten taas eteenpäin. Hän toivoi koko sielustaan, että tämä retki loppuisi, ja hän pääsisi suojaan — eikä voinut olla ahdistuksetta ajattelematta, mitä sitten seuraisi. Vaaralta, minne he istuivat levähtämään, hän oli nähnyt toisen harjanteen, joka oli tätä ylempänä, mutta sen laella oli pari valkoista aukeaa, joiden keskellä näytti olevan asumuksia. Ne saattoivat olla uudistupia, ehkä he joutuisivat ihmisten ilmoille. Mutta ne voivat myös olla karjatupia, ja tämä oli todennäköisempää. Käyköön miten kävi —.

Ylempänä tuuli huimemmin. Lunta oli tuprunnut jonkin aikaa suurina pehmeinä hiutaleina, mutta nyt tuuli pieksi kovia, kuivia rakeita heidän kasvojaan vasten, ja lumen vinkuna tuntui täyttävän koko metsän hiljaisella, terävällä äänellä, joka tunki läpi tuulen kohun kuusien latvassa. Ilman muutos tuntui selvemmin siksi, että pimeni niin pian.

Hanki oli kadonnut kauan aikaa sitten ja sen päälle oli satanut paljon lunta; ja tuulen kasaamissa kinospaikoissa upposivat suksen syvään.

Taas hänen täytyi pysähtyä Teitiä odottamaan. Islantilainen raahautui hänen sivulleen läähättäen niin, että rinta oli haljeta, mutta tokaisi yhtä iloisesti ja reippaasti kuin ennen:

"Odotas, kumppani — päästä minut edelle avaamaan jälkeä."

Olav tunsi tahtonsa herpaantuvan, menettävän voimansa tuon tunteen edessä, joka väkisin tunkeutui esiin ja jota hänen täytyi pakottaa vaikenemaan, ennen kuin hän saattoi tehdä tuolle pojalle mitään. — Hän syöksähti eteenpäin ja alkoi hiihtää minkä jaksoi. Väliin hänen täytyi jäädä kuulostamaan, oliko toinen perässä, mutta hän ei päästänyt tätä enää kertaakaan kohdalleen —.

* * * * *

Oli miltei pimeä, kun he saapuivat aukealle. Siinä näytti olevan pieni karjamaja. Pyryn ja pimeän läpi häämötti tummia pilkkuja edempää; jotkut niistä voivat olla isoja maakiviä, mutta toiset olivat asumuksia.

Olav nakkasi maahan reppunsa heti kun he tulivat pimeään tupaan, kaivoi esiin tulukset ja ryhtyi lämmitykseen. Hän laskeutui polvilleen pesän ääreen ja hengitti kipunoihin, koettaen saada niitä tarttumaan puolimärkään puuhun, ja kuuli Teitin tyytyväisen huudahduksen tämän kulkiessa ympäri tupaa paikkoja tutkimassa. Lavitsalla oli heiniä, karvatalja ja pari säkkiä pielukseksi — ja poika pujahti perällä olevaan, kivestä ja turpeesta kyhättyyn mustaan komeroon. Siellä oli ohkoleipää ja kuppi heramaitoa: Teit ilmestyi aukkoon kauha kädessä ja tarjosi Olaville jäänsekaista juomaa.

Niinpä niin, Teit, me olemme kristittyjen maassa; kukaan ei jatka matkaansa tunturilta jättämättä jälkeensä hengen pidintä, jos metsään eksyisi muitakin.

Teit oikaisi itsensä lavitsalle heidän aterioidessaan ja makasi siinä selällään polvet pystyssä karttaen savua. Ei voinut laittaa ristivetoa, sillä pikku tuvassa oli niin ahdasta, että tuli olisi voinut tarttua sänkyvaatteisiin tai ruokaan, joka oli kasassa lattialla. Olav istui pystyssä toisella penkillä, vaikka savu tahtoi tukkia hengityksen ja kirveli hänen silmiään. Ja hän istui siinä käsivarret ristissä rinnalla, tuijottaen luomet alasluotuina tuleen ja kuunnellen mykkänä kuin kivi toisen lavertelua. Pelkkää lorua kaikki tyynni, ei ilmassa eikä matkassa ollut mitään ihmettelemistä; ellei hänen olisi tarvinnut laahata perässään tuota kaveria, joka hiihti kuin vastasyntynyt vasikka, olisi hän tullut perille puolta lyhyemmässä ajassa. Mutta tuo narri puhui siten kuin he olisivat kamppailleet kilpaa läpi seikkailujen ja vaarojen.

"Väsyttääkö sinua?" kysyi Teit huomatessaan äkkiä, ettei toinen ollut vastannut sanaakaan hänen puhetulvaansa. Hän teki tilaa lavitsalla — "vai tahdotko nukkua tässä?"

En ikinä, ajatteli Olav. Hän ei jakaisi sijaa tuon vieraan kanssa yhtään yötä. Kaikella piti toki olla rajansa.

"Ei minua väsytä", hän sanoi.

Hän koetti koota ajatuksensa, sillä hänestä tuntui kuin se seikka koko ajan olisi luisunut hänen mielestään, että hän ja Ingunnhan olivat _naimisissa_; tämä hänen tuli pitää mielessään, ja silloin Teitin _täytyi_ väistyä. Tämä oli saanut tytön käsiinsä sulassa houkkamaisuudessaan, mutta se, mitä tuo poika lorusi Ingunnin nostamisesta onnettomuudesta — sitä tuo junkkari ei pystynyt tekemään, siinä tarvittiin _Olavin_ kättä, mikäli häpeää saattoi korjata. Ihmiset saivat uskoa hänen puolestaan mitä tahansa, kunhan he ymmärsivät mitä hän tahtoi ja mitä Ingunnin sukulaiset tahtoivat yhdessä hänen kanssaan — hän oli ottava lapsen nimiinsä ja hän aikoi puolustaa tuota väitettään, jos joku yritti ääneen epäillä.

"Milloin olet kuullut nuo huhut?" kysyi hän yhtäkkiä. "— Siitä, että hän on — raskauden tilassa? Sen on täytynyt tulla ilmi aivan viime aikoina."

Teit vastasi ettei siitä ollut kovin kauan. Eräällä hänen kaupunkilaisella tuttavallaan oli tytär naimisissa jollakin Bergin torpparilla. Ja tämä tuttava sekä hänen tyttärensä olivat nähneet omin silmin Ingunnin kulkevan talon lähellä iltaisin — mutta illathan olivat jo valoisat. Teit alkoi kertoa heidän puheitaan.

Olav istui ja kuunteli kulmat rypyssä. Veri alkoi humista hänen päässänsä. Mutta näin oli parempi. Jatkakoon poika vain; kai hän pian voittaisi tämän epämiehekkään — hyväntahtoisuuden, joka oli ollut vähällä viedä hänen voimansa.

"Entä sinä?" kysyi Olav; hänen suunsa vääntyi hymyn irveeseen. "Jaksoitko olla sanomatta heille, että se oli sinun työtäsi?"

"Taisin viitata sinnepäin."

"Oletko puhunut siitä muille?"

— Jos asia voisi jäädä pelkäksi mökin akkojen ja ukkojen juoruksi, saattoi sen sulattaa. Silloin sai kulkea selkä suorana vertaistensa parissa, katsoa heitä tiukasti silmiin ja olla muka tietämätön kaikesta, mitä selän takana puhuttiin — mitä kaikista palkollisten puheista —!

Teit vastasi vähän hämillään:

"Olin ollut niin sydämystynyt hänelle, että ensin olin hyvilläni kuullessani hänen raskaudestaan. Kesällä hän, piru vieköön, oli nopsa ja näppärä — ihan kuin kissa, joka pyyhkii itseään ihmistä vasten ja livahtaa syrjään, kun tahtoo ottaa sen syliinsä. Kunnes viimein sain isketyksi kynteni häneen —"

Olav ei kuullut oikein, mitä toinen sanoi — veri kuohui ja suhisi hänen päässään —. Mutta tämä riitti jo, nyt hän oli saanut takaisin kostokykynsä — ja hän oli kostava julmasti, sillä sitä, mitä hän juuri oli kuullut, ei hän hevillä unohtaisi —.

"— mutta seuraavana yönä hän oli taas muuttanut mieltä ja sulkenut minulta ovensa. Ja kun menin hänen luokseen puhumaan naimisesta, hän ajoi minut pois kuin koiran —."

"Siispä luulen, että sinun on paras jättää mielestäsi koko naimakauppa, Teit."

Huomatessaan Olavin äänen sävyn Teit katsahti ylös — toinen oli noussut seisomaan pieni työkirves koholla. Salamannopeasti Teit tarttui miekkaansa ja veti sen ulos, samassa kun hän hypähti lattialle. Olavin täytti villi onnen tunne huomatessaan tämän vihdoinkin älyävän asian — hänen pojannaamansa aivan tummeni raivosta; hän huomasi tulleensa petetyksi ja vastasi toisen äänettömään taisteluvaatimukseen taistonhaluisesti kiljahtaen.

Hän ei odottanut mitä Olav tulisi tekemään, vaan hyökkäsi samassa. Olav seisoi vain paikallaan — kolmesti hän väisti pojan iskun kirvespohjalla. Toinen oli ketterä ja taitava, mutta hänellä ei ollut käsivoimaa. Teitin iskiessä neljännen kerran väistyi Olav äkkiä oikealle, jolloin miekka kävi hänen vasempaan käteensä, ja poika jäi hetkeksi neuvottomaksi. Olavin kirves sattui nyt häntä olkaan, niin että miekka putosi hänen kädestään. Hän kumartui ottamaan sitä, mutta nyt Olav iski kirveensä hänen kalloonsa, ja toinen kaatui äännähtämättä.

Olav odotti, kunnes ruumiin viimeiset nytkähdykset olivat ohi ja vielä hetken sen jälkeenkin. Sitten hän käänsi tämän selälleen. Kasvoille oli virrannut vähän verta hiuksista, yksi juova vinosti yli otsan. Olav tarttui vainajaa kainaloista ja veti hänet maitokomeroon.

Sitten hän astui ulos. Oli yö ja tuisku, ja tuuli suhisi metsässä. Täytyi odottaa siksi kunnes valkeni —. Olav paneutui lavitsalle.

Hänen kätensä oli kaatanut niin monta arvokkaampaakin miestä.

Olav lisäsi puita pesään. Hänen täytyi puistella päältään tämä luonnoton tunne — katumus, vai mitä lieneekin ollut. Teit oli itse syypää osaansa. Torfinn-piispa oli sanonut, että naisenraiskaaja, jonka neidon sukulaiset ottavat hengiltä, on katsottava itsemurhaajaksi; hän on kohtalonsa ansainnut. Teitin oli käynyt niin. Oli järjetöntä pitää tätä muuna kuin — kuin mitä se oli —. Teit oli kaatunut ase kädessä — hänen miekkansa virui tuossa lavitsan ja sängyn välissä.

Hän ei olisi milloinkaan voinut saattaa Ingunnia varmaan turvaan, jos tuo kurja houkkio olisi saanut kierrellä maita mantereita hölpöttäen kaikille ilkiteostaan, jonka laatua hän ei tajunnut.

Olavia paleli, vaikka tuli lämmitti häntä hyvin edestäpäin, sillä hirvennahkamekko litisti märkänä, kankeana ja jäätävän kylmänä selkää ja jalkineet olivat likomärät. Nyt hän muisti vasempaan käsivarteen saamansa haavankin — sitä oli alkanut pakottaa.

Hän lisäsi yhä puita tuleen. Jos mökkirähjä palaa, niin palakoon —!

Mutta täytyihän hänen huolehtia elämästään Ingunnin tähden. Tämä oli jo saanut odottaa kylliksi miestänsä — ei hän saanut olla kadoksissa silloin, kun häntä tarvittiin —.

_Sinun_ täytyi väistyä, Teit, sillä _minä_ en tahdo —. Hän koetti saada sen sähistyksi suustansa; toinen painoi koko voimallaan hänen rintaansa, eikä Olav voinut hänelle mitään, hän oli kuin lamassa. Teitin valkoinen hammasrivi välkkyi hänen edessään, ja hän hymyili yhtä reippaasti kuin ennen, vaikka takaraivo oli halkaistu. Et ymmärrä, senkin hassu, että minun vaimoni on minun, ja sinun on luovuttava hänestä — korjattava luusi —.

Hän heräsi omaan käheään huutoonsa painajaisen hälvetessä pois. Tuvassa oli melkein pilkkopimeä, lattialla hehkui vain hiilloksen loppu. Seinänrakosista tuuli ja tuiskusi sisään — ja hirvennahkamekko oli kuin jäähaarniska.