Part 25
"Sitten tunnustan, että kannan mitä katkerinta kaunaa muuatta ihmistä kohtaan, niin katkeraa, että minusta tuntuu mahdottomalta antaa hänelle anteeksi. Hän on eräs, jota olen rakastanut kaikesta sydämestäni, ja samassa kun sain tietää, mitä tuo ystävä oli minulle tehnyt, oli minut mielestäni petetty niin pahasti, että mielessäni syntyi surman ajatus ja epäpuhtaita ja julmia haluja. Jumala varjeli minua sillä kertaa niin että hillitsin luontoni. Mutta minun on niin vaikea unohtaa kärsimääni pahaa, että pelkään, etten milloinkaan kokonaan voi antaa hänelle anteeksi — ellei Jumala suo minulle siihen erityistä armoa. Mutta pelkään, isä, ettei minulla ole oikeutta puhua tästä asiasta enempää."
"Pelkäätkö, että siten voisit joutua ilmaisemaan toisen ihmisen synnin?" kysyi veli Vegard.
"Kyllä, isä." Olav veti syvään henkeä. "Ja siksi minusta on niin vaikea antaa anteeksi. Jos olisin voinut kertoa kaiken tällä paikalla, luulen että se olisi keventänyt."
"Mieti tarkoin, Olav, eikö sinusta tunnu siltä siksi, että ajattelet näin: jos voisit puhua vapaasti siitä, mitä lähimmäisesi on rikkonut sinua vastaan, silloin omat ajatuksesi, surmanaikeesi ja vihasi olisivat oikeutetut sen mukaan, mitä me syntiset ihmiset nimitämme oikeudeksi?"
"Tuntuu, isä."
Munkki kysyi nyt:
"Vihaatko tuota ihmistä niin, että soisit hänen osalleen jokapäiväisen tuskan täällä maailmassa ja iankaikkisen kadotuksen kuoleman jälkeen!"
"En."
"Vaan soisitko hänen saavan kärsiä siitä, mitä hän on sinulle tehnyt, monta kertaa ja syvästi?"
"Soisin. Sillä minusta näyttää siltä, että minun täytyy itseni kärsiä siitä niin kauan kuin elän. Ja pelkään, että ellei Herra tee ihmettä, en ole enää milloinkaan saava rauhaa sieluuni, vaan viha ja paha tahto on pääsevä valtaan tavan takaa — sillä tämän jälkeen on asemani, menestykseni ja nauttimani arvonanto katoava elämäni ajaksi."
"Tiedäthän, poikani, että jos rukoilet täydestä sielustasi, on Jumala antava sinulle voimaa antamaan anteeksi velvollisillesi, sillä ei ole vielä ikinä tapahtunut, ettei Herra olisi kuullut sellaista rukousta. Mutta sinun tulee rukoilla syrjäajatuksitta — ei kuten se mies, josta pyhä Augustinus kertoo ja joka rukoili, että Jumala soisi hänelle voimaa siveään elämään, mutta ei yhdellä kertaa; noin miehet usein rukoilevat itselleen armoa antaakseen anteeksi vihamiehilleen. Eikä sinun tarvitse olla lohduton, vaikka Herra antaisi sinun rukoilla kauan ja hartaasti, ennen kuin hän suo sinulle pyytämäsi lahjan."
"Niin, isä. Mutta pelkään, etten aina jaksa hillitä mieltäni ja odottaa, että rukoukseni kuultaisiin."
Kun munkki ei vastannut paikalla, sanoi Olav kiihkeästi:
"Sillä asia on siten, isä, että se, mitä — ystäväni on minulle tehnyt — se on tahrinut koko elämäni. Jos voisin sanoa enemmän, ymmärtäisit, että — tuo ihminen — on sitonut niin raskaan taakan minun selkääni —."
"Huomaan, että se on raskas, poikani. Mutta sinun täytyy kestää ja rukoilla. — Ja kun nyt pitkänäperjantaina astut esiin suutelemaan ristiä, niin katso sitä tarkoin ja mieti sydämessäsi, eivätkö omat syntisi ole olleet painona siinä taakassa, jota Herramme kantoi ottaessaan selkäänsä meidän kaikkien synnit — ja mahtanetko sittenkin vielä luulla, että taakka, minkä ystäväsi on sälyttänyt selkääsi, on niin raskas, ettet jaksa sitä kantaa — sinä, kristitty ja Herran soturi?"
Olav kumartui niin syvään, että kosketti munkin polvea otsallaan.
"En. En luule —", kuiskasi hän epävarmasti.
* * * * *
Pitkänperjantain ja pääsiäislauantain välisenä yönä Olav heräsi läpimärkänä hiestä — hän oli nähnyt unta. Maatessaan pilkkopimeässä ja koettaessaan vapautua painostuksesta, minkä äskeinen uni oli jättänyt jälkeensä, muistui heidän lapsuutensa ilmielävästi hänen mieleensä; he olivat unessa olleet lapsia. Mutta ajatellessaan, miltä kaikki oli silloin näyttänyt ja miltä se näytti nyt, tuntui kaikki se, minkä hän luuli saavuttaneensa viime päivien ahkeralla rukouksella, haihtuvan hänen käsistään kuin savu. Hän veti taljan päänsä yli ja jännitti, kuten kidutuspenkillä viruva mies, koko tahdonvoimansa yhteen ainoaan asiaan, — siihen, ettei pyöveleiden pitänyt saada hänestä irti äännähdystäkään.
Voi, tuota kesää, kesää ja syksyä, jolloin Ingunn oli odottanut häntä joka yö aitassaan. Levottomaksi hän oli tuntenut itsensä silloin; hänen nuori sydämensä oli vavissut jännityksestä aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hän ensi kerran oli herännyt ja huomannut olevansa alasti. Mutta _Ingunnista_ hän oli luullut olevansa varma. Että tämä saattoi eksyä hänen käsistään toiselle miehelle — sitä hän ei ollut voinut ajatella. Viimeisenä yönä tullessaan Ingunnin luo murhamiehenä ja henkipattona oli hän asettanut kylmän veitsenterän tämän lämmintä rintaa vasten ja pyytänyt Ingunnia säilyttämään veitsen ennusmerkkinä — mutta se ei ollut tapahtunut siksi, että hän olisi pelännyt tämän voivan pettää hänet. Hän oli ajatellut itseään, hän kun oli menossa epävarmaa kohtaloa kohti niin nuorena ja kokemattomana ja tuntematta itseään —.
Kun hän oli painanut ja kätkenyt kasvonsa tämän vehnänruskeisiin hiuksiin, oli se tuoksunut kuin heinäsuova. Ja hänen ihonsa oli ollut niin sileä ja pehmeä, että se aina johdatti hänen mieleensä puolikypsän tähkän jyvän, joka vielä on maitoinen. Hän ei ollut kertaakaan sulkenut häntä syliinsä muistamatta, ettei hän saanut olla kovakourainen, koska Ingunn oli niin hento ja hauras; häntä täytyi suojata kovalta kohtelulta, sillä eihän hänellä voinut mitenkään olla aikaihmisen voimia. Ja hän oli jättänyt puhumatta Ingunnille omista huolistaan, sillä hänestä olisi ollut väärin sälyttää tämän hennoille hartioille omaa taakkaansa. Mitä Ingunn olisi käsittänyt rauhattomasta omastatunnosta, tulevaisuuden huolista — semmoinen lapsellinen huitukka. Sitäkin, että hän oli kaivannut niin pohjattomasti Olavin hyväilyjä ja syleilyitä ja koettanut houkutella hänet niihin, jos hän hetkeksikään vaipui omiin ajatuksiinsa tai johtui puhumaan muusta kuin heidän asiastaan — oli hän pitänyt eräänlaisena lapsellisuutena. Tyttöraiskalla ei ollut enempää ymmärrystä kuin lapsella tai eläimellä — usein hänestä olikin tuntunut, että tämä muistutti lauhkeaa, arkaa eläintä, kesyä peuraa tai nuorta, lempeää hiehoa, hyväileväistä ja helposti säikkyvää.
Nyt hän muisti tunteneensa samalla hetkellä, jolloin hän ymmärsi, mitä merkitsi, että Ingunn oli nainen, jonka hän saisi omistaa omakseen — että hän oli hento ja hauras olio, jota täytyi suojella.
Ja hänestä rupesi tuntumaan, kuin hänen äskeinen unensa olisi ollut lahja, vaikka se ensin oli herättänyt hänessä semmoisen kauhun ja tuskan. Hän oli luullut toivovansa Ingunnin saavan kärsiä syvästi heikkoudestaan. Mutta kaukana siitä —. Hän oli tekevä voitavansa helpottaakseen hänen oloaan.
Voi pientä peuraani — annoit ajaa itsesi hautaan — ja siinä nyt makaat, näännyksissä ja ryvettyneenä, pikkuinen eläinparka. Mutta olen noutava sinut ja kantava sinut sylissäni semmoiseen paikkaan, missä sinua ei tallata jalkoihin. — Ja nyt hänestä tuntui kuin se, mitä oli tapahtunut silloin, kun hän oli sulkenut Ingunnin syliinsä, kukka, jonka hän oli poiminut, tuoksu ja sulo, jota hän oli nauttinut, olisi ollut vain jotakin satunnaista. Tärkeintä oli se, että Ingunn oli annettu hänen hoteisiinsa, jotta hän kantaisi hänet yli vaikeuksien, riisuisi hänen taakkansa ja suojelisi häntä. Siinä oli onni, muu ei ollut muuta kuin hetken iloa. —
* * * * *
Koko pääsiäisajan hän kulki semmoisessa mielentilassa, kuin olisi vastikään noussut vaikeasta taudista — eipä silti, että hän milloinkaan olisi ollut sairaana, mutta hän arveli, että siltä sen täytyi tuntua. — "Minun sieluni on parantunut —. Ingunn, enhän minä tahdo sinulle muuta kuin hyvää."
Hän tuumi kertoako unensa veli Vegardille. Mutta niinä kahtenakymmenenä vuonna, jotka munkki oli ollut hänen rippi-isänsä, ei hän ollut puhunut tämän kanssa yhtään tuttavallista sanaa ulkopuolella tunnustuksen. Veli Vegard Ragnvaldinpoika oli hyvä ja ymmärtäväinen mies, mutta kylmä ja kuiva olemukseltaan — ja hän saattoi puhua toisista ivallisen sukkelasti, jolle taidolle Olav antoi suuren arvon, kunhan se ei sattunut häneen. Hän ei myös tätä ennen ollut tuntenut vähintäkään halua kiivetä sen aidan yli, joka erotti hänet hänen rippi-isästään, vaan oli pitänyt päinvastoin hyvänä, että tämä oli toinen mies ulkopuolella kirkon, kuin kuunnellessaan hänen itsesyytöksiään ja ohjaillessaan häntä hengellisissä asioissa —.
Jo aikaisemmin hän oli aikonut uskoa munkille Ingunnia koskevan asian ulkopuolella ripin, mutta se olisi ollut itsensä kehumista ja Ingunnin syyttämistä. Ja sitä hän ei tahtonut. Veli Vegardia tultaisiin varmaan piakkoin noutamaan Bergiin; tyttöriepu valmistautui kai näihin aikoihin kuolemanvaaraan —.
* * * * *
Tuli sitten keskiviikkopäivä dominica in albiksen [Ensimmäinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen.] jälkeen. Olavin ollessa päivämessun jälkeen lähdössä kirkon ovesta kosketti joku takaapäin hänen hihaansa.
"Terve mieheen. Etkö ole nimeltäsi Olav Auduninpoika?"
Olav kääntyi ja näki pitkän, solakan, tummaverisen miehen takanaan.
"Kyllä se on nimeni — mutta mitä tahdot?"
"Olisin tahtonut puhua kanssasi pari sanaa." Toinen ei ollut tältä seudulta, Olav kuuli sen hänen puheestaan.
Hän astui ihmisten tieltä, joita yhtä mittaa purkautui kirkosta ja meni jonkun askeleen päähän porstuaan. Pylväiden kannattamien kaarien välitse hän näki auringon parastaikaa kohoavan tummanpuhuvien vaarojen takaa lounaasta, valavan välkettään saaren ja Stange-rannan väliseen avoveteen ja helottavan lumettomilla, ruskeilla rinteillä.
"Mikä sinun asiasi on — en muista nähneeni sinua ennen."
"Emme ole tavanneet tätä ennen, mutta tiedät kai kuka minä olen, kun sanon nimeni — olen Teit Hallinpoika; olen kotoisin Varmaa-laaksosta Sidasta, Islannista."
Olav hölmistyi niin, ettei saanut sanaakaan suustaan. — Teit. — Poika oli resuisesti puettu, mutta hänellä oli kauniit, kapeat, tummapintaiset kasvot nukkavierun lakin alla, kirkkaat, kullankeltaiset silmät ja korkea, kaareva hammasrivi valkoisine hampaineen.
"Nyt ehkä ymmärrät, miksi olen hakenut sinut käsiini."
"En voi sanoa ymmärtäväni."
"Tiedätköhän jonkin paikan, missä voisimme puhua kahden kesken", sanoi Teit. "Se taitaisi olla parempi."
Olav ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja kulki edeltä kaariholvin alle pohjoispuolella kirkkoa. Teit seurasi. Olav huomasi heidän kulkiessaan, ettei kukaan voinut nähdä heitä. Ulkoneva holvikatto pimitti paikan, niin ettei ulompaa voinut nähdä niitä, jotka liikkuivat sisällä pienten kaarien alla.
Siitä, missä pylväskäytävä yhtyi kuorin pyöröreunukseen, pääsi ulos erääseen kirkkomaan kulmaan. Olav astui toisen edellä viistoon yli hautausmaan sekä hyppäsi aidan yli kaalitarhaan. Hänen oli tapana kulkea tätä tietä kirkkoon ja sieltä pois. Se oli lyhin tie.
Heidän tultuaan naisten tupaan Olav työnsi salvan oven eteen. Teit oli istuutunut pyytämättä penkille, mutta Olav jäi seisomaan odottaen.
"Kai ymmärrät, että tahdon puhua kanssasi Ingunn Steinfinnintyttärestä", sanoi Teit hymyillen vähän hämillään.
"Olimme ystäviä viime kesänä, mutta en ole kuullut hänestä mitään sitten alkusyksyn. Olen kuitenkin saanut kuulla semmoista, että hän on saamassa lapsen — ja silloin minä arvatenkin olen sen isä —.
"Tiedän sinun pitäneen häntä ennen minua ja siksi arvelin puhua sinun kanssasi siitä, mitä nyt olisi tehtävä —."
"Et näy olevan arkalasta kotoisin", sanoi Olav.
"Eihän kellään ole _kaikkia_ vikoja, — minussa ei ole pelkuruutta —", toinen hymyili keveästi.
Olav oli yhä vaiti odottaen jatkoa. Vaistomaisesti hän heitti syrjäsilmäyksen sänkyään kohti: hänen aseensa olivat siellä.
"Jo syksyllä annoin hänen ymmärtää", jatkoi toinen puhettaan, "että jos suinkin kävi päinsä, naisin hänet mielelläni —."
"_Naisit_ hänet —!" Nyt Olav nauroi, päästi pari lyhyttä pyrskähdystä läpi nenän, suutaan avaamatta.
"Niin aivan", vastasi Teit rauhallisesti. "Ja se olisi minusta sangen sopiva naimakauppa — eihän Ingunn ole kovinkaan nuori enää, ja hänen nimensä on kulkenut ihmisten huulilla jo ennenkin. Sinusta ei kukaan ollut tiennyt mitään kymmeneen vuoteen, eikä ollut luultavaa, että palaisit milloinkaan. Niin, _hän_ puhui itse siihen suuntaan, ja siksi hän pyörsi minut luotansa, ja minä suutuin luonnollisesti sellaisesta oikullisuudesta ja lupasin kyllä lähteä, jos hän kerran tahtoi, mutta hänen ei tarvinnut tulla minua noutamaan perästäpäin. Ei hän ole sitä tehnytkään — en ole kuullut häneltä halaistua sanaa — enkä tiedä, olisinko mennytkään hänen luokseen — en ollut leppeällä mielellä erotessamme.
"Mutta kuultuani sinun tulleen takaisin ja käyneen Bergissä sekä lähteneen tiehesi nähdessäsi, miten asiat olivat — kävi minun häntä sittenkin sääli. Ja nyt hänen sanotaan makaavan lukittuna ulkoaitassa saamatta muuta ravintoa kuin likaista vettä ja tuhkansekaista puuroa, ja häntä kuuluu piestävän ja vedettävän hiuksista, niin että on ihme, että hän vielä on elossa —."
Olav oli kuunnellut häntä kulmat rypyssä. Hän aikoi vastata tuimasti, että tuo oli valetta. Mutta sitten hän malttoi mielensä. Hänen oli mahdotonta neuvotella tuosta asiasta Teitin kanssa. Ja sitten hän ajatteli, kuinka suuresti kaikki nuo liikkeelle päässeet huhut pahentaisivat asiaa. Ja kuinkahan monelle tuo vintiö oli jo kerskunut isyydestään —.
Teit kysyi:
"Etkö ole rikkaan Miklebøn Arnvidin sukulainen ja ystävä?"
"Miten niin?" kysyi Olav lyhyesti.
"Kaikki kiittävät häntä avuliaaksi ja hyväksi mieheksi — kaikkien hädänalaisten ystäväksi. Ja niin ajattelin, että ehkä olisi parempi kääntyä ensiksi hänen puoleensa, eikä suoraan Steinfinninpoikain tai Galtestadin ukkelin puoleen. Mitä arvelet? — Ja tahtoisitkohan antaa minun mukaani jonkin merkin tai kirjeen, joihin panisit sinettisi —."
Olav vaipui penkille istumaan.
"Jopa nyt jotakin —! Sitäkö sinä tahdot — minun pitäisi muka avustaa kosintaasi!"
"Niin", sanoi Teit järkkymättömän rauhallisesti. "Olisiko se sinusta niin ihmeellistä?"
"Olisi", vastasi Olav tiukasti. "Ja onpa tuo puhetta!"
"Sattuuhan usein", jutteli Teit, "että sinun asemassasi oleva mies naittaa toiselle jalkavaimonsa, kun ei itse enää huoli hänestä."
"Pidä kielesi kurissa", varoitti Olav. "Tuumi tarkoin, mitä sanoja käytät hänestä!"
Teit veti aivan kuin ajatuksissaan pienen lyhyen miekkansa vyöstään, jossa se oli riippunut, laski sen poikittain polvilleen ja piti toisella kädellään tupesta, toisen jäädessä kahvalle. Hän katsoi Olaviin hymyillen.
"Tottakin — tässä samassa huoneessahan sinun on tapana surmata vihamiehiäsi!"
"Se tapahtui toisessa tuvassa — ja sitä paitsi se oli kunniallinen ottelu." Hän keskeytti puheensa äkeissään siitä, että oli viitsinyt kuunnella toista näinkin pitkälle.
"Mutta koska nyt on niin", sanoi Teit yhä hymyillen, "että minulla on häneen suurempi osa kuin sinulla —."
"Siinä sinä erehdyt, Teit. Et ole milloinkaan saava pientäkään osaa hänestä, sillä Ingunn kuuluu _meihin_, ja vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa, emme me luovuta häntä pois keskuudestamme —."
"Mutta lapsi, jota hän kantaa, on ainakin minun —."
"Etkö sinä, joka olet lukenut mies, tiedä sitä, että naimattoman äidin lapsi seuraa äitinsä mukana ja perii hänet, vaikka nainen olisi ollut vapaasyntyinen ja viettelijä hänen orjansa."
"Minä en ole orja", sanoi islantilainen kuohahtaen. "Sekä isäni että äitini polveutuvat Islannin parhaista suvuista, vaikka he olivat köyhiä. Eikä teidän tarvitse pelätä, etten voisi elättää häntä, kunhan annatte hänelle kohtuulliset myötäjäiset —." Hän alkoi selittää tulevaisuuden tuumiaan — hän pääsisi kyllä hyviin varoihin, kunhan joutuisi jonnekin, missä hänellä olisi tilaisuus harjoittaa taitojaan ja tietojaan — ja hänhän saattoi opettaa Ingunnin auttamaan itseään —.
— Olav istui muistellen kirjansitojaa, joka oli ollut täällä hänen ollessaan nuori — se oli ollut muuan mestari, jonka Oslon piispa oli lähettänyt Torfinn-herran luo, kun tämä laitteli kuntoon kirjoja, joita oli kirjoitettu vuosien kuluessa. Olav oli käynyt Asbjørnin kanssa siinä tuvassa, missä tuota työtä tehtiin — vaimo oli ollut mukana auttamassa, porannut reikiä pergamenttiin, moneen lehteen yhdellä kertaa, ja sysännyt aina väliin kyynärpäällänsä heijaa, jonka oli ripustanut köyteen viereensä; hänen lapsensa huusi ja parkui siinä lakkaamatta, sillä se oli pudottanut suustansa töllön, jonka oli saanut imettäväkseen, kunnes Asbjørn oli käskenyt vaimon säästää voimiaan ja viihdyttää välillä lastaan. Asbjørn oli sanonut säälineensä tuota vaimoa. Heidän saatuaan valmiiksi työnsä piispa oli lähettänyt vaimolle talvipuvun sekä kiittänyt häntä varmaksi naiseksi. Olav oli nähnyt heidät lähtöpäivänä: mestari ratsasti aika hyvällä hevosella, mutta vaimo istui pienen, matalajalkaisen, paksupötsisen kaakin selässä rintalapsi sylissään ja kaikki matkakapineet ympärillään.
Ja Ingunninko nyt pitäisi joutua tuollaiseen elämään — ei, kautta Pyhän Neitsyen — sitä ei voinut edes ajatella. Ingunn sysättynä ulkopuolelle niiden olojen, joihin hän oli syntynyt. Tuo oli järjetön ja hullu ajatus — eikä hän jaksanut käsittää, miten mies, joka oli tullut niin peräti toisista oloista, oli voinut saada hänet valtaansa.
Hän istui katsellen Teitiä kylmän tutkivasti tämän puhuessa. Ja kesken kaiken hän huomasi, että tuo nulikka oli tavallaan puoleensavetävä — tuo hänen iloinen rohkeutensa ei tainnut olla vähällä riistettävissä — hän hymyili niin helposti, ja se kaunisti häntä. Tosin hän oli tullut karkeaksi kierrellessään outojen parissa, irtolaisten ja naisväen joukossa — mutta sittenkin. Olav oli itsekin kierrellyt maailmaa yhdeksän vuotta sekä kokenut yhtä ja toista, jota hän ei ollut aikonut muistella tultuaan kotiin ja perustettuaan oman talouden. Mutta että _tuo_ maailma oli tullut hänen ja Ingunnin väliin, koskettanut tätä —.
— Koskettanut Ingunnia, niin että tämä nyt kulki Bergissä odottaen hetkeä, jolloin hänen oli laskeuduttava kontilleen lattialle nöyryytyksen ja kipujen omana, synnyttääkseen — isättömän lapsensa. "Ei kukaan", oli Ingunn sanonut Olavin kysyessä, kuka sen isä oli. Olav muisti itse sanoneensa: "ei kukaan", kun Ingunn oli tahtonut tietää, kuka oli auttanut häntä pääsemään jaarlin luo hänen karatessaan Høvdinggaardista. Ja seuratessaan sitten vuosikausia jaarlia hän oli kohdannut niin monta miestä ja naista, joista hän tiesi voivansa sanoa: ei kukaan, päästessään kerran takaisin Hestvikeniin — hän oli tuntenut monta tuon Teitin kaltaista nuorukaista, oli viihtynyt heidän seurassaan ja pitänyt heistä. — Mutta hänhän oli _mies_, vain mies. Ja kun tuo toinen maailma oli päässyt tunkeutumaan miehen ja hänen vaimonsa väliin — silloin oli kummankin elämä tahrattu loppuiäksi. Naisen kunnia oli jokaisen miehen kunnia, jolla oli velvollisuus ja oikeus hoivata häntä.
"Niin, mitä sanot?" kysyi Teit hiukan kärsimättömästi.
Olav havahtui — hän ei ollut kuullut sanaakaan Teitin viime puheesta.
"Minä sanon, että sinun on jätettävä tuo loru mielestäsi. Ja häviä sitten mitä kiireimmin näiltä seuduilta — Nidarosia kohti. Etkö tiedä, että hänellä on täysikasvuisia veljiä — olet kuoleman oma samassa, kun he kuulevat sisarensa onnettomuudesta."
"Ei se ole niin varma. Ja vaikka sen itse sanon, en ole aivan kehno aseenkäyttäjä. Ja sitten sinä, Olav, voisit minun mielestäni tehdä myös jotakin hänen puolestaan — hänhän on kerran ollut sinunkin omasi — auttaaksesi häntä saamaan takaisin kunniansa ja pääsemään naimisiin."
"Luuletko, että hänen olonsa minun mielestäni paranisi sillä, että hän pääsisi naimisiin _sinun_ kanssasi?" sanoi Olav tulistuen. "Pidä suusi, sanon — en viitsi kuunnella tuota roskapuhetta."
Nyt sanoi Teit:
"Minun täytyy siis lähteä yksin Miklebøhon. Tahdon sentään koettaa puhua Arnvidin kanssa. Minä luulen, että hänelle on parempi, jos hän tulee aviovaimokseni, kuin että hän jää rikkaiden sukulaistensa luo, jotka ottavat hengiltä sekä hänet että meidän lapsemme —."
— Noin olen kerran itsekin sanonut, ajatteli Olav lopenkiusaantuneena — ottavat hengiltä sekä hänet että lapsen —. Mutta _me_ emme saaneet lasta —.
"Olen itse nähnyt, minkälaista hänen elämänsä oli Bergissä jo ennen tätä asiaa. Se ei ollut sellaista, että luulisin hänen pitävän huonompana miehelle menoa, joka vie hänet tältä seudulta teidän muiden parista. On totta, että heti kun hän oli antanut minun saada tahtoni läpi, hän käänsi selkänsä ja kohteli minua kuin velho. Hän kai rupesi pelkäämään — se ei ehkä ollut niin mahdotonta kuin itse aluksi luulin. Ja siihen asti, kun se tapahtui, olimme koko ajan olleet hyviä ystäviä, eikä hän ollut salannut minulta, että hän piti minusta yhtä paljon kuin minä hänestä —."
Piti hänestä — vai oli hän pitänyt hänestä. Tähän hetkeen saakka Olav ei ollut tuntenut sellaista mustasukkaisuutta, että se olisi kohdistunut Teitiin itseensä — hän oli ollut kiihtynyt sisimpäänsä myöten _Ingunnin_ onnettomuudesta. Sen aihe oli ollut yhtä kuin: "ei kukaan". Mutta hän olikin siis pitänyt tuosta junkkarista ja ollut hänen ystävänsä koko kesän. Vai sillä lailla, piru vie! Ja mikäs siinä, poikahan oli kaunis, terve ja hauska. Ja Ingunn oli pitänyt hänestä niin paljon, että oli antanut tämän saada tahtonsa läpi — oli sitten perästäpäin vain ruvennut pelkäämään —. Mutta hän oli suostunut tuolle mustakiharaiselle islantilaiselle hyvästä sydämestä —.
"Et siis anna minulle mitään merkkiä tai kirjettä Miklebøhon vietäväksi, josta voisi olla hyötyä minulle?" tiedusti Teit.
"Ihme, ettet pyydä minua mukaasi puhemieheksi", sanoi Olav pilkallisesti.
"En suinkaan — se olisi ollut mielestäni liian suuri kunnia", vastasi toinen viattomasti. "Mutta olin aikonut pyytää päästä sinun matkassasi pohjoiseen, koska kumpikin aiomme sinne."
Olav päästi lyhyen, haukkuvan naurun. Teit nousi, sanoi hyvästi ja meni.
* * * * *
Heti tämän jälkeen Olav kavahti pystyyn kuin heräten. Hän meni ovelle ja huomasi samassa temmanneensa käteensä pikku kirveen — työkirveen, joka oli ollut penkillä hänen kätensä ulottuvilla veitsien, porien ja muiden työkalujen joukossa. Olav veisteli näet istuimia kirkkoon — priori oli sanonut tarvittavan muutamia uusia, ja Olav oli tarjoutunut valmistamaan ne.
Hän lähti luostaripihaan ja astui sen poikki portille. Portinvartijana oleva maallikkoveli seisoskeli siinä. Olav asettui hänen rinnalleen.
"Tunnetko tuota miestä, joka meni tästä?" hän kysyi. Teit huippi mäkeä ylös tuomiokirkkoa kohti; ketään muita ei näkynyt tiellä.
"Eikö se ollut sama islantilainen, joka oli viime vuonna kirjurina kanttori Torgardin luona. Ihan oikein, hänhän se on."
"Tunnetko sitä miestä?" kysyi Olav taas.
Veli Andreas oli tunnettu ankarasta elämästään, mutta hänen siveytensä oli sitä lajia, jota voidaan verrata öljyä vailla olevaan lamppuun: hän ei osoittanut sääliä heikkoja syntisiä kohtaan. Tuossa tuokiossa hän oli ladellut Olaville koko Teit Hallinpojan syntiluettelon, joka tunnettiin piispankaupungissa.
Olav katsoi mäkeä ylös; nuori mies oli kadonnut kirkon aidan taa.
— Eihän nyt liene vain tapahtunut suuri vahinko, kun päästin tuon miehen menemään, hän mietti.
Taivas oli sininen seuraavanakin päivänä, ja ilma väreili lämpöä ja kosteutta alastomien ruskeiden puiden latvoissa. Olavin tultua aamulla luostarin pihaan seisoi kokki, paksu veli Helge, katsomassa porsaita, jotka riitelivät hänen juuri viskaamistaan kalantotkuista.
"Mikä sinua vaivasi, kun et ollut tänään messussa?" kysyi munkki.
Olav vastasi, ettei hän ollut nukkunut ennen kuin aamupuoleen, ja sitten hän oli nukkunut yli ajan. "Voisitkohan muuten hankkia minulle sukset lainaksi, veli Helge?" Arnvid oli pyytänyt häntä käymään Miklebøssä pääsiäisen jälkeen, ja hän oli ajatellut lähteä tänään.
"Kas, kun et lähde ratsain mieluummin", tuumi maallikkoveli. Olav vastasi, että tällä kelillä joutuisi pikemmin perille metsiä myöten.