Part 24

"Mene ulos, Dalla", sanoi hän vanhukselle. "Piru itse on varmaan saanut Magnhildin antamaan avuksesi tuon hupsun noita-akan. — Vai näetkö hänet mielelläsi täällä?"

"En suinkaan", sanoi Ingunn heikosti. Ja vähä vähältä sai Arnvid kuulla Dallan käytöksestä — vaikkei Ingunn voinut saada suustaan kaikkea. Arnvid otti hänen kätensä ja laski sen polvelleen: — "Älä pelkää — ei hän ole luullakseni tämän jälkeen kiusaava sinua!"

Hän sai sanotuksi niin vähän. Arnvid toivoi hänen itsensä kertovan, mitä Olav oli asiasta sanonut, sekä tiesikö Ingunn, mitä hän aikoi taikka missä hän oli, tai mitä hänestä itsestään tulisi tämän jälkeen, mutta _hänen_ oli mahdoton aloittaa puhetta.

Ja niin ei Olavin nimeä mainittu laisinkaan, vaikka Arnvid istui kauan sisällä. Ollessaan lähdössä hän sanoi:

"Pahasti teit, Ingunn — en voi auttaa sinua. Mutta koeta lähettää minulle sana heti kun asiasi ovat sillä kannalla, että miehinen mies voi tehdä jotakin puolestasi. Sanoisin myös kernaasti sanani silloin, kun sinusta ja lapsesi huolenpidosta päätetään."

"Ei minua voi auttaa kukaan."

"Ei, se lienee kyllä totta. Saat jättää itsesi Jumalan huostaan, Ingunn — silloin tiedät, että loppu on oleva hyvä."

"Niin, tiedän sen. Ja sinä voit sanoa niin. Mutta sinun ei itsesi tarvitse tuntea sitä." Hän rutisti hädissään Arnvidin kättä. "En saa unta öisin —. Ja silloin minulla on aina niin jano. Mutta en uskalla nousta juomaan, jottei Dalla kuulisi —."

"Niin", sanoi Arnvid hiljaa. "Kukaan meistä ei ole kokenut, miltä tuntuu riippua ristillä. Mutta ryöväri koki — ja hän oli sen ansainnut. Mutta tiedäthän mitä hän teki —."

Jonkin aikaa Arnvidin mentyä tuli Magnhild-rouva torumaan Dallaa. Hän käski tämän muistaa, että Ingunn oli Steinfinnin tytär, olipa tehnyt niin tai näin, eikä häntä saanut kiusata sopimattomilla puheilla. Ja kun Ingunn oli paneutunut levolle, toi Dalla ison kulhollisen kirnupiimää ja asetti sen sängynportaalle, niin että kopsahti ja juoma läikkyi yli. Mutta kun Ingunn yöllä aikoi juoda, sai hän suunsa täyteen roskaa — siinä oli aivan kuin olkia ja multakokkareita.

Arnvid kävi häntä katsomassa seuraavana päivänä ennen lähtöään, mutta he eivät puhelleet paljon.

Ivar oli tullut Bergiin Arnvidin kera, mutta ei tullut veljentytärtään katsomaan. Ingunn ei tiennyt, oliko hän niin muuttunut, ettei tahtonut nähdä häntä silmiensä edessä, vai oliko joku pyytänyt häntä olemaan tulematta ja siten säästämään Ingunnia.

Arnvid saapui saarnaveljien luostariin keskellä päivää, ja jo portinvartijalta hän kuuli Olav Auduninpojan olevan siellä — hän oli tullut noin viikko sitten. Hän ei asunut majalassa, vaan pienessä talossa, jonka priori oli rakennuttanut kaalitarhaan — hän oli saanut päähänsä, ettei miesten ja naisten sopinut nukkua samassa rakennuksessa, naiset saivat asua luostarialueen ulkopuolella. Mutta vaimot eivät tahtoneet maata erillään muusta seurastaan aivan kirkkomaan reunassa. Sitä paitsi talo oli hatarasti tehty ja täpösen täysi talvella, ja lieden sijaan oli Bjarne-herra antanut muurata ovinurkkaan uunin, josta ei lähtenyt lämpöä ja josta nouseva savu ei tahtonut löytää ulos räppänästä.

Kirkon varjossa oli kylmää, ja riite helisi kilpaa kannusten kanssa Arnvidin astuessa puutarhan poikki. Lumi oli sulanut täällä sen verran, että herne- ja papumaat muhottivat mustina valjunvärisine varsineen. Naisten tupa oli aivan kiinni kirkkomaan aidassa; pari isoa, vanhaa puuta varjosti sitä nytkin, vaikka paljaana lehdistä.

Rakennuksessa ei ollut eteistä, Arnvid astui suoraan sisään. Olav istui sänkynsä laidalla jalat alas riippuen ja niska seinää vasten. Arnvid näki ensi silmäyksellä, miten muuttunut ystävä oli. Hänen hallavankeltainen tukkansa näytti haalistuneelta, sillä iho oli muuttunut samanväriseksi, ja hänen leukansa oli niin ruokkoamaton, että se näytti aivan pöhöttyneeltä — hän oli kauttaaltaan siistimättömän ja velton näköinen. Uudet hirsiseinät olivat vielä keltaiset, ja huoneessa oli savua, mutta uuninsuussa hehkui vain muutamia hiiliä. — Arnvidista tuntui kuin hän olisi tullut paikkaan, missä kaikki oli kuollutta ja kangistunutta.

Ei kumpikaan huomannut, että he unohtivat tervehtiä toisiaan.

"Tulitko tänne?" kysyi Olav.

"Tulin —", vastasi Arnvid tyhmänsekaisesti. Sitten hän muisti mainita, että Olavhan tiesi hänen koko ajan aikoneen tulla tervehtimään poikaansa Finniä, joka kävi koulua —. Sitten hän keksi sanoa, että Olavinhan täytyi saada tietää, miten heidän oli käynyt Haftor Kolbeininpojan luona.

"No miten siellä sitten kävi?" kysyi Olav.

— Haftor oli ollut tyytyväinen rahoihin.

"Kauanko olit Bergissä?" Olav päästi pienen, kolean naurahduksen. "Huomaan sinun käyneen siellä."

"Olin siellä yötä."

"No mitä kuuluu?"

"Arvaat sen itsekin", sanoi Arnvid lyhyeen.

Olav ei virkkanut enempää. Arnvid kävi istumaan, ja molemmat olivat ääneti. Kotvan kuluttua toi palveleva veli olutta ja leipää tulokkaalle. Arnvid joi, mutta ei voinut syödä. Munkki jäi seisomaan vähäksi aikaa puhellen Arnvidin kanssa — Olav istui vain eteensä tuijottaen. Kun veli oli mennyt, jäivät nuo kaksi taas istumaan ääneti.

Viimein Arnvid sanoi:

"Miten aiot tehdä sakkorahojesi suhteen, Olav? Annatko minulle ja Ivarille vallan hoitaa asiasi loppuun? Sillä ei suinkaan sinulla nyt ole halua tulla kesällä pohjoiseen tapaamaan Haftoria?"

"En ymmärrä, miten voisin olla tulematta", vastasi Olav. "Eihän Ingunn voi tulla yksin läpi puolen Norjan minun luokseni. Ja saattaisihan olla mahdollista, että hänelle olisi tulossa toinen lapsi, kun hän saapuisi perille —." Olav hymyili ilkeästi. "Ehei, varminta lienee, että itse otan hänet huostaani niin pian kuin suinkin."

Vähän ajan kuluttua Arnvid sanoi hiljaa ja järkyttyneenä:

"Mitä sinä tuolla tarkoitat?"

Olav nauroi.

"Aiotko ottaa hänet luoksesi tämän jälkeen?" kysyi Arnvid hiljaa.

"Kai sinun pitäisi se tietää, kun olet melkein valmis pappi", sanoi Olav pilkallisesti. "Etten saa eroa hänestä."

"Et", vastasi Arnvid hiljaa. "En ollut vaan varma, ymmärsitkö sinä sen. Mutta sen tiedät, ettei kukaan voi pakottaa sinua ottamaan häntä taloosi ja elämään hänen kanssaan tästä lähtien."

"Jonkun kanssahan minunkin on elettävä", sanoi Olav yhtä pilkallisesti kuin äsken. "Olen elänyt vieraiden parissa seitsemännestä ikävuodestani alkaen. En ole liian aikaisin juuttunut paikalleni. Mutta ymmärräthän, etten ollut osannut odottaa, että hän toisi pesään valmiin poikasen —."

"Magnhild on jo pitänyt huolen sen kasvattamisesta", sanoi Arnvid hiljaa. "Se annetaan pois samana päivänä, jolloin se näkee päivänvalon."

"Ei. En tahdo jättää mitään selvitettäviä asioita tälle seudulle — en tahdo olla tekemisissä kenenkään täkäläisen kanssa. Hän ja minä emme ole astuva jalallamme tänne pohjoiseen sen jälkeen kun olemme päässeet pois. Piru vie, jos vaimostani on tullut huora, niin enköhän jaksa ottaa hänen äpäräänsä kaupanpäälliseksi —," hän puri hammasta.

"Hän on niin kovassa hädässä ja häpeässä parastaikaa, Olav", muistutti Arnvid rukoilevasti.

"Niin — kai tässä saa korventua vähän yksi ja toinen sen suosion tähden, jota hän osoitti tuolle karanneelle islantilaiselleen —."

"En ole nähnyt vielä ketään Luojan luomaa niin suuressa kurjuudessa. Ja muista, Olav, että hän jäi koville päiville silloin, kun sinä läksit maasta. Hän on ollut pehmeäluontoinen kaiken ikänsä, vähävoimainen tai -järkinen huolehtimaan itsestään —"

"Tiedän sen. En ole uskonut milloinkaan hänellä olevan älyn tai muistin lahjoja. Mutta tämä on sentään aika pala miehenkin purtavaksi —. Ovatko he —", hänen äänensä särähti ja herkistyi äkkiä, "— ovatko he olleet _hyvin_ kovia hänelle. Tiedätkö sinä siitä?"

"Eivät. Mutta ei tarvita paljon murtamaan _häntä_. Sen tietänet itsekin."

Olav ei vastannut. Hän painui kumaraan kädet polvilla roikkuen ja tuijotti maahan. Hetken kuluttua sanoi Arnvid:

"Ei Bergissä kukaan usko muuta kuin että hylkäät hänet."

Olav jäi istumaan entiseen asentoonsa. Arnvid ei uskaltanut kertoa, mitä hänen mielessään liikkui. Silloin Olav itse äkkiä ryhtyi puhumaan:

"Sanoin hänelle, että tulisin takaisin. — Hän on ollut puolipakana ikänsä kaiken, mutta luulin hänen ymmärtävän toki sen verran, että me olemme sidotut toisiimme elämän ajaksi —."

Arnvid virkkoi:

"Kun hänet tahdottiin naittaa Gudmund Joninpojalle — tiedäthän, että se olisi ollut mainio naimakauppa — puhui hän aivan kuin olisi ymmärtänyt sen täydellisesti."

"Heh. Mutta nyt, kun hän itse on syönyt sanansa, luulee hän minun hylkäävän kaiken, minkä olen luvannut pitää Jumalan ja kunnon miesten silmien edessä —?"

"Hän uskoo kuolevansa, luulen minä."

"Silloin pääsisimmekin helpommalla, niin hän kuin minä."

Arnvid ei vastannut mitään. Sitten Olav sanoi:

"Lupasin kerran _sinulle_, etten koskaan pettäisi sukulaisnaistasi. Muistatko?"

"Muistan."

Lopuksi Arnvid katkaisi hiljaisuuden.

"Kaiketi Ivarin ja Magnhildin pitäisi saada tietää, että otat hänet sittenkin?"

Hän ei saanut vastausta; silloin hän yritti uudestaan:

"Suostutko siihen, että sanon heille, mitä aiot tehdä."

"Voin itse sanoa heille sen", vastasi Olav tylysti. "Unohdin sinne muuten tavaroitanikin", hän jatkoi lievittääkseen sanojaan.

Arnvid oli ääneti. Hän ajatteli, että Olavin ollessa tällä mielellä oli epätietoista, oliko hänen sinne menostaan suurtakaan iloa bergiläisille. Mutta hänellä ei ollut mielestään oikeutta sotkeutua asiaan tämän enempää.

Myöhemmin illalla Olav oli matkakunnossa ja silloin hän kysyi Arnvidilta:

"Milloin olet aikonut lähteä kotiinpäin?"

Arnvid sanoi, ettei hän ollut vielä ajatellut sitä sen tarkemmin.

Olav ei katsonut häneen, ja hänen äänensä kuulosti siltä kuin häntä olisi hävettänyt ja kuin hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa:

"Toivoisin, ettemme tapaisi enää — ennen kuin häissä. Kun palaan Bergistä, en soisi —", hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta, "— niin, en siedä nähdä ketään, joka tietää asiasta!"

Arnvid oli tullut tummanpunaiseksi, mutta hän nieli loukkauksen ja malttoi mielensä.

"Kuten tahdot", hän sanoi. "Mutta jos mielesi muuttuisi, tiedät, missä on Miklebø."

Olav ojensi Arnvidille kätensä, mutta ei tahtonut kohdata tämän katsetta.

"Kiitos sitten vain — en ole tämmöinen siksi, että olisin kiittämätön —"

"En sitä luulekaan —. Sinä lähdet nyt sitten Hestvikeniin?" kysyi hän kuitenkin vielä.

"Ei, olen ajatellut jäädä tänne — joksikin aikaa. Tottahan minun on saatava kuulla, onko minun laitettava tuliaispidot vai ei —", hän yritti nauraa. "Jos hän ei jää henkiin, ei niitä tarvita —."

* * * * *

Ingunn istui kokoonkyyristyneenä sängynnurkassaan, sekä ulkona että sisällä oli niin pimeä, ettei hän erottanut tulijaa, vaan luuli Dallan joutuneen valmiiksi navettatöistä. Mutta tulija ei liikkunut minnekään suljettuaan oven perästään, — ja silloin häntä alkoi pelottaa kauheasti, vaikka hän ei aavistanut, kuka sinne oli saattanut tulla; hänen sydämensä hypähti kurkkuun ja alkoi takoa kuin moukari, heti kun joku vain puhuikin hänelle. Hän koetti hengittää hiljemmin ja painautui loukkoon hiljaa kuin hiiri.

"Ingunn, oletko täällä?" kysyi ääni.

Kun Ingunn tunsi Olavin äänen, tuntui hänestä, kuin sydän olisi haljennut — se joutui epätahtiin ja pysähtyi, ja koko hänen ruumiissaan tuntui kuin kaikki sortuisi ja loppuisi —.

"Ingunn — oletko täällä?" kysyi toinen uudestaan. Hän astui peremmälle — nyt Ingunn erotti hänen leveän neliskulmaisen hahmonsa tulen heikkoa loimua vasten. Olav oli kuullut hänen ahdistuneen henkäyksensä ja liikahti aivan kuin etsiäkseen häntä pimeässä sieltä, missä arveli hänen olevan. Silloin Ingunn pääsi pulastaan ja sanoi:

"Älä tule lähelle, Olav! Älä tule minun luokseni!"

"En koske sinuun sormellanikaan. Älä pelkää — en tee sinulle mitään pahaa."

Toinen kyyristyi kokoon mykkänä, koettaen vapautua hirveästä hengenahdistuksesta, jonka pelko oli synnyttänyt. Olavin ääni kuului tasaiselta ja tyyneltä.

"Tulin ajatelleeksi, että ehkä oli parasta sittenkin, kun itse puhuisin Ivarin ja Magnhildin kanssa. Oletko sanonut heille, kuka lapsen isä on?"

"Olen", kuiskasi toinen.

Nyt Olav sanoi hiukan epävarmemmin:

"Se oli paha. Minun olisi pitänyt huomata se silloin — mutta minä — hämmästyin niin kovin — etten osannut käyttää ymmärrystäni. Mutta nyt olen päässyt selville siitä, että on paras, kun otan isyyden syykseni. Kyllä asia leviää ihmisten kuuluviin — se on maailman meno — ja silloin annamme tietää, että lapsi on minun. Meidän täytyy levittää semmoinen huhu, että olen käynyt salaa täällä Bergissä siihen aikaan kesästä —."

"Mutta sehän ei ole totta", kuiskasi Ingunn heikosti.

"Ei. _Sen_ minä kyllä tiedän." Hän sanoi sen niin, että se sattui kuin ruoskan sivallus. "Ja kyllä ihmisetkin tulevat epäilemään sitä — mutta yhdentekevää, kunhan he ymmärtävät, etteivät he saa puhua siitä ääneen. Teidän tulee kaikkien puhua kuten nyt sanon. En voi suostua siihen, että sinulla on täällä pohjoisessa lapsi ja ettemme koskaan voi olla varmat siitä, etteikö asia tulisi ilmi. Saat ottaa sen mukaasi etelään —."

"Oletko ymmärtänyt?" kysyi hän kiivaasti, kun ei Ingunn vastannut mitään, hengitti vain huohottaen pimeässä.

"En", sanoi tämä äkkiä selvästi ja kirkkaasti. Hänelle oli käynyt joskus ennenkin näin — että juuri kun hän oli ollut sortumaisillaan pelkoon ja tuskaan, oli hän äkkiä kyennytkin kohtaamaan totuuden tyynesti ja pelkäämättä. "Sinun ei pidä ajatella noin, Olav. Sinun ei pidä ajatella, että ottaisit minut luoksesi tämän jälkeen."

"Älä puhu noin typerästi", sanoi Olav kärsimättömästi. "Pitäisihän sinun tietää yhtä hyvin kuin minun, että me kaksi olemme sidotut toisiimme käsistä ja jaloista."

"Olen kuullut — Kolbein ja hänen miehensä ovat sanoneet, että moni viisas, oppinut pappi oli toista mieltä sinun asiastasi kuin Torfinn-piispa —."

"Niin, tuskin on sitä asiaa, mistä kaikki olisivat samaa mieltä. Mutta tyydyn Torfinn-piispan tuomioon. En palkinnut silloin hänen rakkauttaan hyvällä — mutta olin jättänyt asiani hänen käsiinsä ja taivuin hänen tuomioonsa, kun se lankesi toivomaani suuntaan. Ja siispä tottelen sitä nytkin."

"Olav. Muistatko viimeisen yön, jolloin tulit minun luokseni Ottastadiin?" Ingunn puhui suruisasti, mutta rauhallisesti ja selvästi. "Muistatko, että uhkasit tappaa minut — sanoit, että se meistä, joka pettäisi toisen, olisi kuoleman oma. Sitten vedit puukkosi esiin ja asetit terän rintaani vasten. — Tuo puukko on vielä tallella —."

"Terveydeksi. — Tuo yö — sinun ei pitäisi puhua siitä, mitä silloin sanoimme ja puhuimme —! Olen ajatellut myöhemmin, että kaikki se mitä puhuimme oli suurempi synti kuin että tapoin Einarin. Mutta en voinut kuvitella, että juuri sinä —."

"Olav", jatkoi Ingunn yhä. "Se on mahdotonta. Et milloinkaan saisi iloa minusta, jos olisin luonasi Hestvikenissä. Ymmärsin sen heti, kun sinut näin. Kun puhuit, että tulisit hakemaan minua loppukesällä — ja huomasin, että ehtisin salata asian —."

"Vai niin. Vai ajattelit sinä sitäkin!" Sanat koskivat Ingunniin niin, että hän paiskautui sänkyä vasten pää ja kädet hevosenpääpatsasta vasten, ja puhkesi itkuun vaikeroiden häpeästä ja nöyryytyksestä.

"Mene pois, mene pois", hän uikutti. Hän muisti, että Dalla saattoi tulla sisään minä hetkenä hyvänsä ja tuoda kynttilän tullessaan. Ajatellessaan, että Olav saattaisi _nähdä_ hänet, joutui hän hurjaksi epätoivosta ja häpeästä. "Mene", hän rukoili, "Olav, sääli minua ja mene!"

"Jo minä menenkin. Mutta sinun täytyy ymmärtää, että tapahtuu kuten sanoin. — Älä nyt itke noin, Ingunn —", hän pyyteli. "Enhän tahdo sinulle pahaa —."

"Voi olla, ettei meillä ole oleva suurta iloa toisistamme", katkeruus kuohui hänen sisällään niin voimakkaasti, ettei hän jaksanut punnita sanojaan. "Jumala tietää, että poissaolon vuosina usein ajattelin, miten olisin sinulle hyvä aviopuoliso — miten koettaisin tehdä sinulle pelkkää hyvää —. Nyt en uskalla luvata mitään sellaista — arvaan, että minun on monesti varmasti vaikea olla olematta sinulle kova. Mutta Jumalan avulla elämä ehkä ei ole käyvä meille raskaammaksi kuin että jaksamme sen kantaa."

"Kunpa olisit tappanut minut silloin", valitti toinen, aivan kuin hän ei olisi tajunnut, mitä Olav sanoi.

"Pidä suusi", kuiskasi Olav kiihdyksissä. "Puhut tappamisesta ja tappamisesta — oman kakarasi tappamisesta ja että minä tappaisin sinut — sinä olet enemmän eläin kuin ihminen; menetät tolkkusi, kun et pääse pakenemaan. _Ihmisen_ täytyy kantaa se, minkä hän on ottanut niskoilleen —."

"Mene!" kerjäsi Ingunn, "mene, mene —."

"Kyllä menen. Mutta tulen takaisin — tulen takaisin sitten kun olet saanut lapsesi, Ingunn — ehkä sitten olet tullut sen verran järkiisi, että kanssasi voi puhua."

Ingunn tunsi hänen astuneen pari askelta lähemmäs — ja hän kyyristyi kokoon aivan kuin lyöntiä odottaen. Olavin käsi haparoi hänen olkapäätään pimeässä; sitten tämä kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä otsalle niin lujaa, että Ingunn tunsi hänen hampaansa ihollaan. —

"Älä nyt valita noin", kuiskasi hän alas. "Enhän suo sinulle sen pahempaa kuin —. Minähän vain koetan keksiä jonkin keinon."

Olav veti pois kätensä ja poistui kiireesti ulos.

* * * * *

Toisena aamuna Magnhild-rouva tuli Ingunnin luo. Ingunn makasi sängyssä tuijottaen eteensä. Magnhild-rouva vihastui nähdessään hänen olevan yhtä epätoivoisen kuin ennenkin.

"Olet syössyt itsesi onnettomuuteen ja nyt pääset siitä paljon helpommin kuin olisi oikein. Saamme kiittää polvillamme Jumalaa ja Neitsyttä siitä, että Olav on mikä on. — Mutta kyllä myös sanon, että maksakoon Jumala Kolbeinillekin sen, että hän kieltäytyi antamasta sinua Olaville silloin ja sai narratuksi puolelleen vielä Ivarinkin, tuon pöllöpään! Miten olisikaan käynyt, jos he olisivat antaneet Olavin saada sinut silloin, yhdeksän vuotta sitten!"

Ingunn makasi liikkumatta eikä puhunut mitään. Magnhild-rouva jatkoi:

"En nyt sitten kuitenkaan lähetä Hallveigia hakemaan. Eihän sitä tiedä, jääkö lapsi eloonkaan, kun olet noin surkea", sanoi hän lohdutellen. "Ja jos taas jää, niin tuumimme sitten, mikä on parasta."

* * * * *

Neljäntenä pääsiäispäivänä Tora Steinfinnintytär tuli taloon. Ingunn kohottautui tilaltaan sisaren tullessa sisään, mutta hänen täytyi tarttua sängynreunaan pysyäkseen pystyssä, niin kauheasti hän pelkäsi, mitä sisar sanoisi.

Mutta Tora syleili häntä ja taputti häntä: "Voi sinua, raukkaa!" hän sanoi.

Sen jälkeen hän alkoi puhua Olavin ylevyydestä ja kuinka pahalta olisikaan näyttänyt, jos hän olisi tehnyt kuten useimmat miehet hänen sijassaan — koettanut päästä irti vaimosta, jota hän ei ollut saanut laillisessa järjestyksessä. "Suoraan sanoen en luullut Olavia niin hurskaaksi. Kyllähän hän kannatti pappeja ja kirkkoa — muuta luulin sen tapahtuvan siksi, että hänellä oli hyötyä siitä. En luullut sen johtuvan jumalisuudesta tai väkevästä uskosta —."

"Eikä hän ole vaativa sinua eroamaan lapsestasikaan", puhui Tora säteillen. "Se on kai suuri lohdutus sinulle — olet tietysti äärettömän iloinen, ettei sinun tarvitse lähettää lasta luotasi?"

"Olen kyllä. Mutta älä puhu siitä enää", pyysi Ingunn viimein, kun ei Tora näyttänyt ollenkaan malttavan lopettaa ylistystään tästä suuresta onnesta onnettomuudessa.

Tora ei puhunut mitään siitä, että hän oli ymmärtänyt tai pelännyt jotakin jo talvella, eikä hän sanonut sisarelleen monta nuhteen sanaa, vaan koetti pikemminkin herättää tässä rohkeutta. Kun tämä nyt pian pääsisi pinteestään, saisi hän varmaan nähdä, että kaikki alkaisi näyttää valoisammalta, ja varmaan hänkin saisi kokea hyviä päiviä. Mutta hän ei saanut heittäytyä tuommoiseksi — istua päivät päästään samassa nurkassa liikkumatta ja puhumatta sanaakaan muutoin kuin kysyttäessä — tuijottaen vain eteensä toivottomin silmin.

Dalla oli ottanut Magnhild-rouvan ojennuksen siten, ettei hän sen koommin ollut aukaissut suutaan Ingunnille. Mutta siitä huolimatta hän keksi muita keinoja sairaan kiusaamiseksi. Ingunn ei uskaltanut kertaakaan paneutua levolle illalla, ennen kuin oli tunnustellut kädellään, oliko taljan alla teräviä, kovia esineitä. Ja aivan äkkiä oli sekä hänen sänkyynsä että hänen vaatteisiinsa ilmestynyt armottomasti syöpäläisiä — ennen niissä ei ollut mitään. Dallan tuomassa ruoassa ja juomassa oli myös aina tuhkaa ja roskaa ja hiiren papanoita. Joka aamu hän nyöritti Ingunnin kengät niin tiukkaan että koski, ja kun Ingunn koki taivuttautua löysentämään niitä, pyöri Dalla pahasti irvistellen ympärillä. Ingunn ei puhunut sanaakaan tästä.

Mutta Tora käsitti heti suurimman osan asian laidasta — ja sitten hän ripitti Dallaa sydämen halusta — ja tuo vanha orjanainen ryömi nuoren emäntänsä edessä kuin koira. Ja kun Tora huomasi, ettei Ingunn voinut voittaa kauhuaan, kun Dalla vain tuli lähellekin, hän ajoi vanhuksen kerta kaikkiaan Aasan tuvasta. Hän auttoi sisartaan syöpäläisten tappamisessa, toi hänelle puhtaita vaatteita ja hyvää ruokaa ja vaimensi tätinsä, kun tämä moitti Ingunnin kiittämättömyyttä ja sanoi, että tämä oli itse syypää onnettomuuteensa ja että he olivat totisesti kohdelleet häntä hellemmin kuin hänellä oli oikeus odottaa; hän ei enää jaksanut kärsiä Ingunnin jäykkyyttä ja jurottamista. Mutta Tora pyysi kauniisti, että Magnhild-rouva jaksaisi vielä viimeiset ajat katsoa Ingunnin parasta. — Sitten kun tämä pääsisi jaloilleen, alkoi toinen meno; silloin hän sai tyytyä kuulemaan vakavia sanoja heidän kummankin suusta —.

VII

Suoritettuaan katumustyönsä saarnaveljien luostarissa tekemästään murhasta Olav Auduninpoika oli joutunut sangen läheisiin suhteisiin luostariyhdyskuntaan; olihan veli Vegard ollut hänen rippi-isänsä lapsesta asti, ja hän oli Arnvid Finninpojan hyvä ystävä, joka oli talon parhaita hyväntekijöitä. Ja ennen kuin tämä viimeinen asia oli tapahtunut Ingunnille, oli Olav ajatellut liittyä dominikaaneihin ab extra-veljenä. Kun veljet nyt huomasivat jonkin painavan hänen mieltään, he jättivät hänet rauhaan ja välttivät, mikäli mahdollista, sijoittamasta muita vieraita naisten tupaan hänen toverikseen, eikä se ollut aina helppoa sillä juuri nyt, paaston aikaan, tuli kaupunkiin paljon kansaa paastorippiään suorittamaan ja viettämään pääsiäistä luostarikirkossa.

Olav lykkäsi lykkäämistään oman rippinsä. Hän ei voinut käsittää, miten hän saisi tehdyksi sen oikealla tavalla — Ingunn ei ollut voinut vielä ripittää itseään, sillä Olav tiesi, että veli Vegard oli yhä hänenkin rippi-isänsä, eikä munkki ollut käynyt luostarin ulkopuolella kuuteen viikkoon. Ja niin Olav istuksi naisten tuvassa eikä käynyt missään — paitsi kirkossa.

Mutta viimeisenä keskiviikkona ennen pääsiäistä hänestä tuntui, että nyt hän ei mitenkään voinut siirtää sitä enää, ja veli Vegard lupasi tulla kirkkoon määrähetkellä.

Siellä tuntui kylmältä ja pimeältä, kun hän astui sinne luostaripihan puoleisesta syrjäovesta — ulkona oli kevätilma. Veli Vegard istui jo paikallaan kuorissa lukien kirjaa, jota hän piti polvellaan, sininen stola valkoisen kaapunsa yllä. Korkealta ikkunaluukusta lankesi auringonsäde suoraan munkkien kuorituolien yläpuolelle maalattuihin kuviin — valaisten sitä kohtausta Herramme Vapahtajamme elämässä, jolloin hän kahdenkolmatta ikäisenä seisoo juutalaisten oppineiden edessä. "Voi Herra, Jumalani", rukoili Olav sydämessään, "suo minulle ymmärrystä, että tietäisin, mitä minun on sanottava, ei liikaa, eikä liian vähän." Sitten hän polvistui papin eteen ja luki confiteorin —.

Selvään ja tarkasti hän luetteli nyt kaikki kymmeneen käskyyn kuuluvat synnit, ne joihin hän oli syypää ja ne, joihin hän oli syytön — hänellä oli ollut kyllin aikaa miettiä rippiään. Mutta viimein hän joutui vaikeaan paikkaansa: