Part 23

Hän kohosi polvilleen vuoteessaan, luki iltarukouksensa — siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi rohjennut rukoilla. Mea culpa — hän oli pelännyt tulevansa päästetyksi tekemästä sitä, mitä tahtoi, ja ottamasta vastaan sitä, minkä oli vetänyt ylleen. Nyt hän alkoi käsittää, että kun hän saisi Jumalan anteeksiannon synnille, jonka hän oli tehnyt itseään ja Olavia kohtaan, ei hän toivoisi enää säästyvänsä rangaistuksesta. Ainoastaan Olavin näkeminen on riittänyt valaisemaan hänelle rakkauden olemuksen. Hän oli tehnyt tälle niin pahoin kuin tehdä voi. Ja silloin kun Olav kärsi, ei hän voinut toivoa itselleen parempaa. Ja taempaa häämötti aivan kuin ikuisen rakkauden kuva. Kalkissa, joka Vapahtajamme oli juotava tuona iltana Öljymäen lehdossa, oli hän nähnyt koko maailman synnit, niin olleet kuin tulevat, siitä hetkestä alkaen, jolloin ihminen luotiin hamaan viimeiseen tuomioon — kaiken hädän ja tuskan, minkä ihmiset sen kautta olivat tuottaneet itselleen ja toisilleen. Ja koska Herra oli kärsinyt siksi, että hän, Ingunn, oli kärsinyt niin syvästi syntinsä tähden, tahtoi hänkin hakea rangaistusta ja kärsiä joka kerran kun ajatteli sitä. Hän ymmärsi tämän olevan toisenlaisen kärsimyksen kuin kaikki hänen tähänastiset kärsimisensä; se oli ollut kuin suistumista äyräältä, kunnes lopussa odotti pohjaton hete — tämä oli kuin kiipeämistä ylöspäin, auttavan käden tukemana, ponnistellen ja hitaasti, mutta itse kiipeämisen tuntuessa hyvältä, koska se johti päämäärää kohti. Ja hänelle selvisi, mitä papit tarkoittivat parannuksenteon suloudella —.

* * * * *

Olav ja Ingunn seisoivat yhdessä pihamaalla puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä Ivarin ja Arnvidin ollessa lähdössä. Oli yhtä kaunis ilma kuin edellisenä päivänä ja joka puolella suli ja tippui. Lumi vaipui kokoon hauraasti kahahdellen päivän lämmittäessä kinoksia, ja pieniä vesipuroja solisi pihamaalla uurtaen kiiltäviä jääraitoja talvisen hevoslannan ja lastujen poikki. Ivar valitti sitä, että Arnvid tahtoi ratsastaa jäitse — se oli varmaan heikkoa monin paikoin Ringsakerin seudulla. Ivar oli kerran ajanut railoon joku vuosi sitten, ja sen erän perästä hän oli mitä pahin pelkuri. Mutta Arnvid nauroi hänelle — mikä hätä heillä oli keskellä päivää! He ehtisivät Haftorin luo ennen pimeän tuloa. Miltä olisi tuntunut rämpiä mäkeä ylös ja toista alas tällä kelillä —! Arnvid vakuutti, ettei hän ainakaan ruvennut siihen, "— jos saat omat miehesi mukaan, niin aja mistä tahdot, mutta Eyvind ja minä ratsastamme myös mistä tahdomme —."

Mutta kummankin miehet olivat jo kaukana. Talvitie kulki useimmista taloista Bergin kautta alas jäälle — ja sieltä se kääntyi etelään kaupunkia kohti tai pohjoiseen ja länteen vastarannan selänteen yli alas Mjøsenin selälle.

Olav ja Ingunn saattoivat heitä mäkeä alas. — Arnvid ja Ivar ratsastivat käymäjalkaa. Lumi oli kulunut pois maan puolelta railoa, johon paistoi aurinko, ja jäällä oli vettä. Arnvid virkahti Olaville, että tämä sai rapaa päälleen: Olav kulki paljain päin, ilman päällysvaippaa, puettuna avarahelmaiseen, taivaansiniseen mekkoon, vaaleisiin nahkasääryksiin ja mataliin, suippokärkisiin kenkiin. Hienot jalkineet olivat kastuneet tummiksi — "Ingunnin puku on sopivampi ulkona kulkemiseen —."

"En ymmärrä, miten hän jaksaa liikkua tässä kuumuudessa —."

— Ingunnilla oli yllään sama puolipitkä, hihaton lampaannahkanuttu, joka hänellä oli ollut eilen, ja hän tallusti karvaisissa saappaissaan — hän ei ollut tehnyt muuta kaunistellakseen kuin palmikoinut hiuksiinsa punaisia silkkinauhoja.

Ilma puhalsi heitä vastaan kuin kolea hengitys, ja kaikki välkkyi ja väreili katsoipa minne tahansa.

"Tuolla me istuimme kerran — muistatko?" kuiskasi Olav Ingunnille. Ruohoinen rinne oli paljas monesta kohden — vielä eilen kaikki oli ollut häikäisevän valkoista; joukosta oli vain pistänyt esiin joku kivi ja katajapensas. "Taitaa tulla myöhäinen kylvöaika, koska lumi sulaa tällaista vauhtia ennen Maarianpäivää —."

He jäivät seisomaan notkoon katsoen poistuvia. Arnvid kääntyi kerran satulassa huiskuttaen kädellään, ja Olav huiskutti kättään takaisin. Hän taittoi oksan orjantappurapensaasta ja tarjosi sitä Ingunnille, mutta tämän pudistaessa päätään hän poimi siitä itse muutaman marjan, imi niitä ja sylkäisi perskat suustaan: "Mennään sitten takaisin —."

"Ei. Odota vähän. Minun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta."

"Mitähän se lienee? — Olet onnettoman näköinen, Ingunn."

"En voi olla iloinen", sai tämä sanotuksi.

Olav katsoi häntä. Ensin hän näytti hämmästyvän — sitten hänenkin ilmeensä tuli totiseksi, ja hän katsoi puolittain syrjään.

"Sitäkö tarkoitat, että olin kauan poissa", kysyi hän hiljaa.

Liian kauan, olisi Ingunnin tehnyt mieli sanoa, mutta hän ei voinut.

"Pelkäsin sitä", sanoi Olav yhtä hiljaa kuin äsken. "Ajattelin sinua liittyessäni jaarlin matkaan — katsohan, tiesin, että saisin jakaa hänen maanpakolaisuutensa. Mutta hän oli herrani, Ingunn — ensimmäinen herra, jolle olin vannonut uskollisuutta. En ollut selvillä siitä, mitä minun oli tehtävä. Mutta menetin rauhani, Ingunn, kun ajattelin, että itse asettuisin Hestvikeniin ruoan ja oluen ääreen, sillä aikaa kun hänen, joka oli auttanut minua saamaan takaisin kaiken mitä omistin täytyi harhailla turvattomana vieraassa maassa kaiken tavaransa menettäneenä. — Mutta en luullut, näetkös, että se voisi niin monta vuotta —.

"— Petinkö minä mielestäsi sinua seuratessani jaarlia?"

Ingunn pudisti päätään:

"Tiedäthän, etten pysty ymmärtämään sellaisia asioita, Olav."

"Luulin —" Olav henkäisi syvään, "katsos, kun olin tullut niin hyväksi ystäväksi Ivarin kanssa — ja maksanut puolet sakoistani Kolbeinille — vakaana englantilaisena rahana — ja kun sinä olit kihlattu sormuksin ja lahjoin — niin ajattelin, että sinulla olisi paremmat olot siellä missä olit. Eikö sinulla olekaan ollut hyvä sukulaistesi luona, Ingunn?"

"Kyllä. En tahdo valittaa _sitä_ —."

"Valittaa sitä —"

Ingunn kuuli ensimmäisen heikon pelon väreen hänen äänessään, kokosi voimansa ja katsoi Olaviin. Tämä seisoi orjantappuran oksa kädessään katsoen takaisin, aivan kuin ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta peläten, mitä oli tulossa.

"Onko sinulla sitten jotakin muuta valittamista, Ingunn?"

"Se oli kai minun osani — minä — minä en jaksanut —. En kelpaa sinulle enää, Olav."

"Et kelpaa — minulle enää —," Olavin ääni oli aivan ilmeetön.

Jälleen Ingunnista tuntui, kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa kaikki voimansa uskaltaakseen katsoa Olaviin. Näin he seisoivat tuijottaen toisiaan silmiin. Ingunn näki, että Olavin vaaleat kasvot aivan kuin kuihtuivat, näivettyivät ja menettivät värinsä — hän liikutti huuliaan pari kertaa, mutta kesti vähän aikaa, ennen kuin hän sai sanotuksi:

"Mitä tarkoitat sillä —?"

Taas he seisoivat tuijottaen toisiaan kasvoihin, kunnes Ingunn ei kestänyt sitä kauemmin. Hän kohotti toisen kätensä ja vei sen silmilleen.

"Älä katso minuun noin", pyysi hän vavisten. "Minä saan lapsen."

Hänestä tuntui kuin olisi kulunut ikuisuus, kunnes hän ei sietänyt sitä kauemmin, vaan antoi kätensä vaipua ja katsoi Olaviin. Hän tuskin tunsi tämän kasvoja — leuka oli loksahtanut alas kuin kuolleella, ja hän seisoi kuin paikalleen kivettyneenä, tuijottaen eteensä, ja sitä kesti ja kesti —.

"Olav!" pääsi Ingunnin huulilta hiljaisena vaikerruksena. "— Puhu minulle!"

"Mitä soisit minun puhuvan —," äänsi toinen soinnuttomasti. "— Jos joku toinen olisi sanonut minulle tämän — sinusta — olisin tappanut hänet!"

Ingunn äännähti hiljaa ja kimeästi kuin koira, joka saa potkun.

Olav huusi:

"Ole ääneti! Et ansaitse parempaa sinäkään — senkin ilkeä narttu!" — Hän kurottui eteenpäin — jälleen Ingunn äännähti kuin piesty koira — ja kun Olav liikahti, väistyi hän pari askelta taapäin ja nojasi haavan runkoon. Joka puolella hohtava hankiainen häikäisi häntä äkkiä, niin että hänen täytyi sulkea silmänsä, ja hän tunsi tuskan käpristävän kokoon ruumiinsa, kuten liha käpristyy kokoon, kun se viskataan tuleen.

Aukaistessaan jälleen silmänsä hän katsoi Olaviin — ei, hän ei uskaltanut katsoa; hän katsoi alas orjantappuran oksaan, jonka punaiset marjat olivat singonneet hänen eteensä lumelle. Ja hän vaikeroi hiljaa:

"Olisi paljon parempi — paljon parempi — jos tekisit sen —."

Olavin kasvot vääntyivät voimakkaasti, muuttuivat epäinhimillisiksi. Hän tarttui molemmin käsin tikarinkahvaan — kiskaisi sen irti kiinnityslevyineen kaikkineen ja heitti kauas luotaan. Se moksahti jonnekin syvälle sulaviin kinoksiin.

"Kunpa olisin kuollut, kunpa olisin kuollut", vaikeroi Ingunn yhä.

Hän tunsi Olavin hurjan, verestävän katseen itsessään — ja vaikka häntä pelotti kauheasti, toivoi hän sittenkin, että Olav tappaisi hänet. Hän tapasi kaulaansa käsillään — valitti hiljaa —.

Mies seisoi tuijottaen häneen kuin uhriinsa — kaulan valkoista jännitettyä kaarta, toisen nojatessa puuta vasten. Hän oli tehnyt kerran niin — miekka oli lyöty hänen kädestään, hän oli ollut turvaton ja hän oli tarttunut toista miestä vyötäisiin ja kurkkuun ja taivuttanut hänet taapäin sekä huomannut, ettei hän milloinkaan sitä ennen ollut pannut liikkeelle kaikkia voimiaan —. Ja Ingunnin seisoessa tuossa näki hän sen itsekin — näki tuon häpeämättömän muutoksen hänen kasvoissaan ja koko vartalossaan — näki tuon toisen miehen jäljet.

Ähkäisten kuin eläin hän käänsi päänsä pois ja pakeni tietä ylös.

Hän kuuli Ingunnin huutavan häntä nimeltä. Hän ei tiennyt, oliko tämä huutanut ääneen, vai kuuluiko se vain hänen sisällään — ei, ei, en uskalla jäädä läheisyyteesi —.

Ingunn virui kokoonlysähtäneenä pienellä, paljaalla pälvellä haavan juuressa, huojutellen ruumistaan ja valittaen. Oli varmaan kulunut pitkä aika. Nyt Olav oli siinä taas. Hän kumartui Ingunnin yli ja puhalsi hänen korvaansa:

"Kuka on — lapsen isä —?"

Ingunn katsoi ylös, mutta pudisti päätään.

"Onpahan — eräs —. Hän oli Reynen nimismiehen kirjuri —. Hänen nimensä on Teit, islantilainen —."

"Olitpas sinä hullu", sanoi Olav yrittäen nauraa. Hän tarttui Ingunnia kovasti käsivarteen ja rutisti sitä niin, että toinen voihkasi: "Entä Magnhild — mitä hän sanoo tästä? Hän istui eilen niin naurusuulla toisten joukossa —", Olav puri hammasta, — "hän nauroi tietysti minua, pölkkypäätä, joka en aavistanut ilossani ja hyvässä uskossani onneni lisääntyneen näin suuresti. Oih — taivaan kirous teille kaikille!"

"Magnhild ei tiedä mitään. Olen salannut sen kaikilta ihmisiltä, kunnes nyt ilmaisin sen sinulle."

"Se oli kauniisti tehty! Olin oleva ensimmäinen tietämään sen —! Ja minä kun olin ajatellut voivani laittaa lapseni itse —."

"Olav!" parahti toinen tuskaisesti. "Ellet sinä olisi tullut —" hänen äänensä murtui —, "ei siitä olisi saanut tietää kukaan —."

Jälleen he tuijottivat toisiinsa hetken. Ingunnin pää retkahti rinnalle.

"Jeesus Kristus? Oletko ihminen!" pääsi Olavilta kuiskaten.

Hän kohosi pystyyn, oikaisi itseään muutaman kerran, ja silloin näkyi punainen arpi kaulantaipeessa. Sitten hän sanoi, enemmän itsekseen kuin Ingunnille:

"Jos minulle olisi tuotu sana, että olit tullut pitaaliseksi — luulen, että sittenkin olisin toivonut päivää, jolloin olisin saanut ottaa sinut luokseni —. 'Tahdotko suojella tätä naista niin sairaana kuin terveenä', kysyy pappi kirkon ovella —. Mutta tämä — tätä minä —! Herra armahda, minä en voi —!"

Hän tarttui Ingunnia lujasti hartioihin:

"Kuuletko, Ingunn — en voi! Magnhild saa — saat sanoa Magnhildille etten voi. Ja koska hän ei ole pitänyt sinusta parempaa huolta — koska tämä on sattunut hänen valvontansa alaisena, saa hän itse —. En kärsi nähdä sinua enää, ennen kuin olet päässyt irti siitä —."

"Kuuletko?" yltyi hän uudelleen. "Saat itse sanoa sen Magnhildille!"

Ingunn nyökkäsi.

Sitten Olav alkoi kulkea mäkeä ylös.

Maa oli läpimärkää sillä kohden missä Ingunn istui, ja hän tunsi kylmän jäykistävän ja herpaavan ruumistaan; se lievitti. Hän kiersi käsivartensa haavan ympäri ja painoi poskensa sen kuoreen. Nyt hänen oli etsittävä itsestään se lohdutus, jonka hän oli uskonut löytävänsä, kun asia oli sanottu. Mutta hän ei tavannut sitä — tunsi vain kuolemanväkevää katumusta, mutta ei sitä katumusta, missä on parannuksen voima. Hän ei toivonut muuta kuin saada kuolla paikalleen — ei jaksanut nousta ylös, lähteä edelleen sitä kohti, jonka läpi hänen oli kuljettava.

Hän muisti kaiken mitä oli ajatellut sanoa Olaville lohdutukseksi — ettei tämä enää muistelisi häntä; palatessaan maailmaan tämän vain oli haettava onneaan eikä ajateltava häntä; hän ei ollut sen arvoinen. Hän ymmärsi nyt sen olevan totta, eikä siinä ollut lohdun itua — pahinta oli juuri ettei hän ollut sen arvoinen, että Olavin kannatti ajatella häntä —.

Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli maannut siinä, mutta kuuli sitten ajettavan tiellä. Vaivalloisesti hän kompuroi ylös — hän oli kylmästä kankea, ja koko hänen ruumistaan särki, kun hän koetti liikkua — jalat olivat puutuneet niin, ettei hän tahtonut osata seistä eikä kävellä. Mutta hän pääsi kuitenkin pensaiden suojaan ja oli syövinään ruusunmarjoja kahden kuormareen ajaessa ohi. Ajajat tervehtivät hiljaa, ja hän vastasi. He olivat ylempää tunturilta —.

Aurinko oli painunut aimo taipaleen alemmas länteen — lumelle lankeava valo oli nyt kellanpunainen, ja maasta nouseva huuru alkoi muuttua matalan usvapilven kaltaiseksi. Hän kuljeskeli umpimähkään jonkin aikaa, neuvottomuuden vallassa. Sitten hän huomasi pari ratsumiestä jäällä — ne näyttivät tulevan tänne — häntä alkoi pelottaa ja hän kääntyi taloa kohti.

Hän oli juuri pujahtamaisillaan omalle puolelleen, kun Magnhild-rouva tuli häntä vastaan pihan poikki toisesta tuvasta. Ingunnin säikähtyneille silmille näytti täti hirvittävältä lihavine, punakkoine kasvoineen, jotka pullottivat päähineen keskeltä, ja hopeavyön alta esiin työntyvine vatsoineen, raskaat, helisevät avaimet, tikari ja sakset sivulla riippuen — yhtä hirvittävältä kuin vihainen härkä, joka kerran oli tulla tömistänyt häntä vastaan tiellä. Hän tarttui tukea tavaten pihtipieleen. Mutta samassa hänestä tuntui kuin hänen pelkäämiskykynsä olisi jännitetty liian pitkälle. —

"Pyhä Maaria, mistä sinä tulet — oletko kuljeksinut ulkona koko päivän — kaatunut rapakkoonkin, huomaan minä — olet märkä ja lokainen kainaloita myöten! Mitä on tapahtunut — ja mikä Olavia vaivaa —?"

Ingunn oli vaiti.

"Tiedätkö _sinä_, mikä hänet pani lähtemään päätä pahkaa Hamariin —? Hän talutti ulos hevosensa, eikä Hallbjørn saanut hänestä mitään tolkkua — hän hoki, että hänen oli lähdettävä Hamariin, mutta jätti tavaransa tänne ja ajoi kuin piru olisi ollut sekä edessä että takana — Hallbjørn kertoi, että oli ollut ihan vaikea nähdä hänen kannustavan jalustimiaan hevosen kylkeen —."

Ingunn oli vaiti.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Magnhild-rouva vihasta säihkyen. "Tiedätkö _sinä_, mikä Olavia vaivasi?"

"Hän on mennyt", sanoi Ingunn. "Hän ei tahtonut jäädä tänne enää, kuultuaan —. Kun olin sanonut hänelle, miten laitani oli —."

"— sinun laitasi?" Magnhild-rouva tuijotti nuorempaansa — hänen ryvettyneitä vaatteitaan, hiuksiaan, jotka olivat irtautuneet palmikkonauhoista ja olivat täynnä roskaa ja sammalta, likaisenharmaita kasvoja, jotka olivat laihat kuin kaluttu luu — hän oli suoraan sanoen iljettävän näköinen — ja miten hän rutisti ympärilleen märkää, likaista lammasnahkaturkkiaan —.

"Sinun laitasi!" huusi hän vielä kerran, tarttui Ingunnia käsivarteen ja töykkäsi hänet sisään ovesta niin että toinen oli kompastua kynnykseen. Sitten hän lennätti hänet keskelle lattiaa, johon hän kaatui ja jäi makaamaan yhteen kasaan lieden ääreen. Täti sulki oven heidän jälkeensä.

"Ää — äh — senkin! En ymmärrä hituistakaan — mitä olet tehnyt."

Hän kävi kiinni Ingunniin ja raastoi hänet ylös. — "Riisu yltäsi — sinähän olet kuin vedestä nostettu! Enkö ole aina arvellut, että sinä olet puolihöperö; et varmaankaan voi olla ihan viisas!"

Ingunn makasi sängyssä tylsänä kuunnellen tätiään, joka puhua junttasi ripustaessaan märkiä vaatteita orrelle lieden yläpuolelle kuivamaan. Tämä oli ensi kerta sitten kesän, jolloin hän makasi vuoteessa täysin riisuutuneena, ja tuntui niin suloiselta olla vapaa kaikista pingottimista, joilla hän oli kiusannut itseään — levätä. Hän tuskin käsitti, että Magnhild-rouva olisi voinut olla paljon, paljon kovempi häntä kohtaan — hän ei ollut torunut, lyönyt eikä vetänyt tukasta — hän ei edes puhunut monta sanaa siitä, mitä tuumi asiasta —.

Magnhild-rouva oli sitä maata, että hän vaati täyden selon asian kulusta — ja sitten piti keksiä jokin keino, jolla se säilyisi salassa. —

Hän kysyi lapsen isää, ja kun Ingunn oli ilmaissut sen, hän jäi istumaan pitkäksi aikaa aivan ällistyneenä. Tämä oli niin tolkuttoman käsittämätöntä, ettei hän voinut muuta ymmärtää kuin että tuolta raukalta puuttui ihmisen äly. Ingunnin täytyi tehdä selvää kaikesta mitä oli tapahtunut hänen ja Teitin välillä, ja hän vastaili hiljaa ja yksikantaan Magnhildin kovaäänisiin kysymyksiin. Kuuteen kuukauteen Ingunn ei ollut nähnyt Teitiä — tämä ei tiennyt mitään hänen tilastaan — se tapahtuisi kuuden viikon kuluttua —.

On paras antaa linnun lentää, ajatteli Magnhild-rouva. Ja eiköhän tyttöä saisi pidetyksi piilossa Aasan tuvassa jäljellä olevaa aikaa. Täytyi sanoa hänen sairastavan — eikä Ingunnia kysellytkään moni; oli onni onnettomuudessa, että tämä oli elänyt niin syrjässä viime vuodet. Täti kielsi ankarasti, ettei hän saanut käydä ovesta ulkona päiväsaikaan. Dalla sai asua hänen luonaan aluksi, ja myöhemmin lähetettäisiin noutamaan Toraa.

Ingunn jättäytyi uupumuksensa valtaan. Tuntui melkein hyvältä — hänen jalkansa olivat lämmenneet nahkasien välissä ja uni vuoti hänen ylitseen kuin lämmin, leppoisa vesi. Puolihorteessa kuuli hän Magnhild-rouvan tuumailevan itsekseen, miten lapsi saataisiin parhaiten kätketyksi, heti kun se oli syntynyt —.

* * * * *

Herätessään hän ymmärsi, että täytyi olla ilta, tuli oli melkein tyyten sammunut liedellä, mutta hiilet hehkuivat vielä. Dalla istui rahilla tulen hohteessa kehräten ja päätään nyykäytellen. Ulkona oli alkanut myrskytä. — Ingunn kuuli tuulen vinkuvan nurkissa, ja jokin kolahteli tuon tuostakin seinää vasten. Hän nautti yhä syvästä hyvän tunteesta.

"Dalla", virkkoi hän hetken kuluttua. Vanha vaimo ei kuullut.

"Dalla", toisti hän vähän ajan perästä. "Etkö menisi ulos katsomaan, mikä siellä kolahtelee seinää vasten — korjaisit sen pois —."

Dalia nousi ja tuli sängyn luo:

"Vai vielä sinä olet niin korski ja ylpeä, että käsket toisia asioillesi, senkin laiskuri. Minut on pantu tänne vahtimaan sinua, mutta ei juoksentelemaan sinun käskystäsi — hyi häpeä, senkin katala tamma —."

* * * * *

Magnhild-rouva kävi katsomassa veljensä tytärtä kerran tai pari päivässä; hän ei sättinyt tätä nytkään — ei virkkanut tälle muutenkaan monta sanaa. Eräänä päivänä hän sentään kertoi löytäneensä lapselle kasvatusäidin — se oli erään uudisviljelijän vaimo kaukaa pohjoisesta korvesta. Oli päätetty, että Magnhild-rouva lähettäisi häntä noutamaan heti kun poltot alkaisivat, että he saisivat lapsen tieltä niin pian kuin se oli syntynyt. Ingunn ei virkkanut siihen mitään, ei edes kysynyt vaimon ja talon nimeä, ja Magnhild-rouva ajatteli, että oikeassapa hän taisi olla — tyttö oli vajaaälyinen.

Sitten hänet oli jätetty kahden Dallan kanssa, aamusta iltaan. Hän vetäytyi sykkyrään ja oli hiljaa kuin hiiri; jos hän hiukankin liikahti tai hengitti kovemmin, sai hän heti kuulla Dallan herjasanoja, rumimpia ja pahimpia, mitä tämä voi keksiä.

— Dalla ja Grim eivät olleet koskaan olleet orjia sillä lailla kuin orjat olivat herransa omaisuutta entisvanhaan. Mutta monin paikoin tehtiin hyvin vähän eroa siinä, oliko joku vapaasyntyinen vai orjan lapsi, vaikka viimeksi mainitut nauttivatkin nyt laillisia oikeuksia, eritoten siellä, missä oli kysymys vanhojen sukujen jälkeläisistä ja heidän palkollisistaan, jotka olivat entisten orjasukujen juurta. Sellaisen kartanon isännän tai emännän päähänkään ei olisi juolahtanut häätää luotaan tuollaista palkollista, olipa tämä kuinka itsepäinen, aikaansaamaton, sairas tai kurja tahansa — eikä noissa suvuissa myöskään ollut tapana myydä orjaa toisille: erittäin kaunis ja tervejäseninen orjan lapsi saatettiin kyllä antaa jollekin nuorelle sukulaiselle tai kummilapselle lahjaksi, ja orja, josta oli tuntuvasti enemmän vastusta kuin hyötyä tai joka oli tehnyt pahaa, hävisi —. Eivätkä orjasyntyiset palvelijat nytkään ajatelleet monesti muuta kuin tyytyä saamaan elatuksensa sieltä, missä olivat syntyneet — eikä muilta seuduilta. Isäntäperheen kunnia oli heidän kunniansa, sen onni ja menestys heidän; he elivät sen elämää, heidän pysyväinen keskinäinen puheenaiheensa koski isäntäväen elämää tuvassa, kamarissa ja aitassa, josta he koettivat onkia tietoonsa jokaisen pienenkin tiedon korren.

Aasa Maunun tyttärellä oli ollut Grim ja Dalla luonaan siitä asti kun he kaikki olivat lapsia, ja kun hän lähetti nämä Steinfinnille, oli se kuin lahja äidiltä pojalle. Steinfinnin onni ja onnettomuus oli ollut heidän omansa, ja koska Aasan mielestä tämän naiminen oli tuonut onnettomuutta taloon, alkoivat nämä kaksi vihata hänen vaimoaan vaikka eivät uskaltaneet osoittaa sitä. Ja vaikkei Ingunn muistuttanut vähääkään äitiään, oli hänkin joutunut heidän vihoihinsa — kovinkaan suuretta syyttä. Mutta Olav ja Tora olivat olleet heidän suosikeitaan; nämä olivat säveitä ja huolehtivaisia vanhoja palvelijoitakin kohtaan — Ingunn oli ajattelematon ja hetkellinen — ja he panettelivat häntä sitä pahemmin kiittäessään toisia. Lisäksi Dalla oli ollut suunniltaan kateudesta koko ajan, kun Ingunn oli ollut talossa ja sai olla lähempänä Aasa-rouvaa kuin hän ja koska hän näki isoäidin pitävän tästä niin paljon. Ja kun Ingunn nyt oli tahrannut tällä ennenkuulumattomalla tavalla Steinfinnin suvun kunnian sekä pettänyt Olavin ja kun hänet nyt annettiin Dallan käsiin aivan avuttomana, ja täysin puolustuskyvyttömänä, kosti orjanainen hänelle minkä ymmärsi.

Hän kertoi mitä karkeimmin ja julmimmin sanoin laajasti ja perusteellisesti kaikenlaista, mistä Ingunnilla oli ollut vain hämärä aavistus — kertoi Teitistä ja Olavista — kunnes nuorempi nainen istui häpeästä hehkuen, toivoen lattian aukeavan ja kätkevän hänet alleen. Ja istuipa tai seisoipa hän tai käveli, ilkkui Dalla alati hänen rumuuttaan. Ja vanhus koki pelästyttää hänet piloille kuvailemalla, mikä häntä odotti, kun oli aika asettua oljille; hän ennusti mitä vaikeinta synnytystä ja sanoi näkevänsä, että hän kuolisi.

Ingunn oli aina tiennyt, ettei Dalla pitänyt hänestä ja luuli häntä tyhmäksi, mutta hän ei ollut välittänyt siitä. Nyt hän ei ollut uskoa todeksi, että tuo vanha orjavaimo koetti kiusata häntä noin väsymättömällä ja katkeralla vihalla. Ingunn ei voinut keksiä siihen muuta syytä kuin sen, että hän mahtoi olla niin läpihäväisty, tahrainen ja iljettävä, että ne, joiden täytyi olla hänen seurassaan, tahtoivat polkea hänen päälleen, kuten polkaistaan rikki inhottava eläin.

Ja hän luopui toivomasta rauhaa ja vapahdusta. Kuolema oli paras, mitä hän saattoi itselleen toivoa. Kunpa hän vain pääsisi irti tuosta vieraasta oliosta — hän ei voinut tuntea sitä kohtaan nytkään muuta kuin kauhua ja vihaa, ja niin hän toivoi vain kuolemaa.

* * * * *

Kymmenen päivää kului tällä tavoin. Illalla kumpikin kyyhötti nurkassaan, kun joku tarttui oveen. Dalla ponnahti paikaltaan. "Tänne ei pääse kukaan —!" hän huusi.

"Pääsee kyllä —", sanoi tulija, joka oli ilmestynyt kynnykselle; se oli Arnvid.

Ingunn nousi ja meni häntä vastaan; hän kiersi kätensä hänen kaulalleen ja painautui häntä vasten — Arnvid oli ainoa koko maailmassa, jolta hän tiesi voivansa odottaa hyvyyttä näissäkin oloissa. Silloin hän huomasi tämän vetäytyvän syrjään, irrottavan hiljaa hänen kätensä niskastaan — ja se koski häneen pahemmin kuin Dallan herjaus. Arnvidkin inhosi häntä — oliko hän siis niin saastainen —! Samassa Arnvid silitti hänen poskeaan, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet istumaan kanssaan pienelle juomanpanopenkille lieden ääreen.