Part 22

Mutta hautajaisiin hänen oli noustava ylös ja liikuttava vieraitten parissa. Kukaan ei ihmetellyt, että hän näytti varjolta tummansinisessä surupuvussaan, mustaan harsoon verhoutuneena. Hän oli harmaankellervä kasvoiltaan, iho oli kiiltävä ja kireä poskilta, silmät mustat ja väsyneet — ja suvun miehet ja naiset tulivat hänen luokseen lausuen melkein kaikki hänelle hyviä ja kiittäviä sanoja. Magnhild-rouva oli kertonut, että Ingunn oli niin uskollisesti hoitanut isoäitiä kaikkina näinä vuosina.

Niin kanttori, mestari Torgard, kuin Reynen nimismies olivat hautajaisvieraitten joukossa. Ja yhtäkkiä Ingunn muisti — Teitin! Hän oli melkein unohtanut hänet. Tuntui kuin hän ei oikein olisi kyennyt käsittämään Teitin ja oman onnettomuutensa välistä yhteyttä — nytkin, kun Teit johtui hänen mieleensä, hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut muistelemaan tuttavaa, josta hän kerran oli pitänyt, mutta sitten oli heidän välillään tapahtunut jotakin ikävää, joten hän ei viitsinyt ajatella häntä enää.

Mutta nyt hän ajatteli: mitä oli Teit sanonut puhemiehilleen ilmoittaessaan peruutuksensa? Jos Teit oli paljastanut heille hänen menettelynsä — niin silloin hän olisi kadotettu. Hänen täytyi koettaa päästä selville, tiesivätkö he mitään. Mutta hän tunsi olevansa kuin köyhän tamma, joka on ollut valjaissa ja rehkinyt raskaan kuorman edessä ja jolle nyt lisättäisiin kuormaa.

"Eihän sinun oppinut apulaisesi olekaan mukana?" uteli hän Reynen Gunnarilta niin välinpitämättömästi kuin suinkin.

"Teitiäkö tarkoitat? Ei, hän on lähtenyt luotani. Vai niin, vai kysyt sinä häntä? Hänellähän oli mukamas asiaa tänne Bergiin tuon tuostakin — onko totta, että hän juoksi sinun perästäsi?"

Ingunn yritti hymyillä:

"Ei minun tietääkseni. Hän sanoi — hän sanoi, että hän aikoi lähettää luokseni kosijat — ja yhdeksi sellaiseksi hän oli aikonut sinua. Kielsin häntä, mutta —. Onko se totta?"

Nimismies hymyili hänelle veitikkamaisesti:

"Niin, hän sanoi minulle jotakin samantapaista. Ja hän sai minulta saman neuvon kuin sinultakin!" Gunnar nauroi niin, että vatsa hyllyi.

"Minne hän sitten joutui Reynestä lähdettyään", kysyi Ingunn, naurahtaen hiukan hänkin. "Tiedätkö sitä, Gunnar?"

"Kysytään kanttorilta — hän pyrki hänen luokseen. Hei, mestari Torgard, suvaitkaa katsoa tänne. Kuulkaa, hyvä herra, — tiedättekö te, minne islantilainen, minun kirjurini, on kadonnut. Tämä neito kysyy häntä. — Hän oli näet aikonut kunnioittaa kosinnalla Ingunn Steinfinnintytärtä."

"Niinkö!" sanoi pappi. "Niin, hän saattoi keksiä yhtä ja toista, tuo poika. Ja nyt sinä istut ikävissäsi, lapseni?"

"Enhän muutakaan voi. Olen kuullut häntä kiitettävän niin mainioksi mieheksi, ja että te, herra, tahdoitte lähettää hänet arkkipiispan luo, koska koko maassa ei ollut toista niin taitavaa miestä. Kaipa se on totta, sillä hän sanoi sen itse."

"Heh, heh. Kyllähän hän. Hupsu mies, vaikka kirjoittikin paremmin kuin moni muu. — Hän oli luonani jokin aika sitten, mutta enpä totisesti huolisi häntä toistamiseen talonväkeni joukkoon; taitava pappi, mutta semmoinen hupsu. Turha sinun on surra häntä, pikku Ingunn. — Vai oli se poika todella niin julkea, että uskalsi katsella Bergiin päin! Johan nyt, johan nyt —", pappi pudisti pientä, vanhaa linnunpäätänsä.

Ei se siis saattanut olla aivan totta, mitä hän oli sanonut heidän puhuessaan viimeksi, ymmärsi Ingunn. Mutta nyt hän oli saanut uuden huolen entisten lisäksi — olikohan hän tehnyt perin hullusti antaessaan näiden miesten tietää ajattelevansa niin paljon Teitiä, että viitsi kysellä hänestä —?

Vieraiden lähtiessä kotiin hautajaisten jälkeen jäi Tora taloon kahden vanhimman lapsensa ja vanhan Galtestadin Ivar Torenpojan kera.

Kerran, heidän istuessaan iltaa yhdessä katsellen kalleuksia, jotka he olivat perineet Aasa-rouvan jälkeen, — otti Tora uudelleen puheeksi sen, että sisar nyt voisi muuttaa hänen luokseen asumaan.

Magnhild-rouva arveli Ingunnin voivan tehdä kuten tahtoi: "Jos lähdet mieluummin Frettasteiniin, emme Ivarin kanssa tahdo sinua pidättää."

"Jään mieluummin Bergiin", vastasi Ingunn hiljaa. "Jos pidätte minut luonanne edelleen, vaikka isoäiti on poissa."

Mutta Tora jatkoi yhä esityksiään: hänellä oli itsellään viisi lasta ja sitä paitsi hän oli saanut kasvateikseen Haakonin sisaren äidittömät kaksoset, joten hän tarvitsi Ingunnin apua.

Magnhild-rouva huomasi Ingunnin laihojen, kärsineiden kasvojen käyvän tuiki onnettomiksi ja hän ojensi kätensä Ingunnia kohti:

"Jää vain tänne! Saat asunnon, ruoan ja vaatteet niin kauan kuin minä elän — tai kunnes Olav palaa ja vie sinut kotiinsa; sillä uskon varmasti hänen tulevan kerran, jos Jumala suo, ja ellei hän ole kuollut. — Luuletko", sanoi hän pilkallisesti Toralle, "että Haakon kohtelisi sukulaisnaistansa Frettasteinissä sillä tavoin, kuin Steinfinnin tyttärellä on oikeus vaatia? Ingunnin pitäisi kai kulkea isänsä kartanossa paimentamassa hänen ja Helga Gautintyttären sikiöitä —! Olen ajatellut antaa sinulle tämän —", hän otti esiin suuren kultasormuksen, jonka oli perinyt äidiltään, "— muistoksi siitä, että hoidit äitiämme ja palvelit häntä uskollisesti kaikkina näinä vuosina."

Hän tarttui Ingunnin käteen aikoen pujottaa sormuksen sormeen, mutta sanoi äkkiä:

"Mutta minne olet pannut kihlasormuksesi — etkö käytä sitä enää? Lapsi raukka, olet tainnut raataa niin ankarasti, että kätesi ovat aivan turvottuneet."

Ingunn tunsi Toran säpsähtävän. Hän ei rohjennut katsoa sisareen — mutta vilkaisi sittenkin salavihkaa. Toran kasvot olivat liikkumattomat, mutta silmissä näkyi levoton häive. Lattia pyöri Ingunnin silmissä — hän käsitti yhden ainoan ajatuksen: jos minä nyt pyörryn, saavat he tietää kaiken. Ja oli kuin hän olisi kuullut vieraan ihmisen puhuvan, kun hän kiitti tätiä kalliista lahjasta; eikä hän tiennyt miten oli tullut entiselle paikalleen, löytäessään itsensä istumasta.

Hän seisoi pihaveräjän suulla illalla huudellen ja vihellellen erästä koiraa luoksensa. Silloin Tora tuli häntä kohti.

Ei ollut kuutamon aika, mutta musta taivaankansi oli täynnä säihkyviä tähtiä. Nuo kaksi naista seisoivat siinä kääriytyneinä tiukasti huppuvaippoihinsa, liikutellen jalkojaan lumipöperössä ja puhellen susista, jotka olivat olleet kovin rohkeita viime viikkoina — Ingunnin aina väliin viheltäessä ja kutsuessa huolestuneella äänellä: "Tota — Tota — Toota, seh!" Oli niin pimeä, etteivät he voineet nähdä toistensa kasvoja, Toran kysyessä äkkiä hiljaa ja kumman arasti:

"Ingunn — et suinkaan sinä ole sairas?"

"En ole tervekään", vastasi Ingunn levollisesti. "Katsos, vaikka Aasa olikin niin laiha ja näivettynyt lopulla, otti sentään voimille nostella ja hoidella häntä aamusta iltaan kuukausimääriä. Eikä nukkumisesta kannata puhua. Mutta kai nyt ruvennen vahvistumaan —."

"Etkö luule sen olevan muuta, sisko?" kysyi Tora äskeisellä äänellä.

"En luulisi."

"Olit kesällä niin punakka — ja yhtä kepeäliikkeinen ja notkea kuin nuoruudessamme", kuiskasi Tora.

Ingunn sai vastatuksi surullisesti hymyillen:

"Kaipa joskus alkaa näkyä kasvoista, että olen kolmannella kymmenellä. Katso isoja lapsiasi, Tora — ja muista, että olen puolitoista vuotta sinua vanhempi."

Pimeästä kujasta tuli musta mytty mäkeä alas — sitten koira hyppäsi Ingunnia vasten niin, että oli kaataa hänet kinokseen sekä nuoleksi hänen kasvojaan. Ingunn tarttui sitä leukoihin ja piti sitä käpälistä, suojellen itseään nauraen ja leperrellen — "kylläpä oli hyvä, ettei susi syönyt sinua tänäkään yönä, Tota, Tota!"

Sisarukset toivottivat toisilleen hyvää yötä ja menivät kumpikin taholleen.

Mutta Ingunn makasi unta saamatta pimeässä ja koetti ottaa kannettavakseen tämän uudenkin huolen — että Tora ehkä oli ruvennut epäilemään jotakin. Ja hän tunsi ankaraa kiusausta ilmaista Toralle hätänsä, pyytää tätä auttamaan. Tai puhua Magnhild-tädille — hän muisti tämän ihmeellisen iltaisen lempeyden ja kaipasi heittäytyä heikoksi ja avuttomaksi. — Taikka Dalla — sekin oli hipaissut hänen ajatuksiaan joskus, silloin kun hänestä oli tuntunut, ettei hän mitenkään jaksanut kantaa tätä tuskaa kauemmin — ehkä hän voisi kääntyä Dallan puoleen —.

Henkeä pidättäen hän seurasi silmillään sisartaan niinä päivinä, jolloin tämä vielä viipyi Bergissä. Mutta hän ei voinut huomata mitään — Tora ei ilmaissut katseella, eleillä eikä sanoilla mitään, josta olisi voinut päätellä hänen aavistavan, miten vanhemman sisaren asiat olivat. Sitten hän lähti, ja Ingunn jäi jälleen yksin tädin ja talon vanhan palvelusväen pariin.

Hän laski viikkoja — kolmekymmentä oli jo takanapäin; oli jäljellä vain kymmenen. Hänen täytyi kestää niin kauan. Yhdeksän viikkoa —. Kahdeksan —. Mutta aie, jota hän hautoi ja jossa hän pysyi kiinni, taistellessaan ja kärsiessään edelleen aivan kuin pimeän muodottoman kauhun keskellä, koko ruumis yhtenä ainoana raskaana, jäytävänä tuskana, yksi ainoa ajatus päässänsä: ettei kukaan saisi tietää hänen onnettomuudestaan — tuo aie oli sellainen, ettei hän ollut vielä milloinkaan selvästi tunnustanut sitä edes itselleen.

Loppu, joka häämötti edessä — sitä ajatellessaan hänet täytti kuolemankangistusta muistuttava pelko. Ja kuitenkin hänestä tuntui, että sellainen se oli oleva, ja hänen _oli kuljettava_ sinne; mutta hän koetti kulkea viimeisen taipaleen ummessa silmin. Silloinkin, kun hän haki lievennystä avunhuutamisen ajatuksesta, kuvittelusta, että hän puhuisi jollekin ennen kuin oli myöhä — ei hän tosissaan hetkeäkään uskonut voivansa tehdä niin. Hänen täytyi mennä sinne, minne näki olevansa menemässä, ja näky oli tämmöinen:

— Keväällä, siihen aikaan, oli mäenrinne melkein aina lumesta vapaa näillä mailla. Hänen jälkiään ei nähtäisi —. Talon pohjoispuolella oleva iso koivuhaka ulottui vieremän laidasta melkein rantaan asti. Uloinna alhaalla se kapeni ja muuttui miltei lehtoriviksi parin kallion välissä — sinne ei nähty eikä kuultu kartanosta, eikä siellä liikkunut kukaan juuri koskaan. Jää ei sulanut lahdesta niin aikaisin, mutta etelänpuoleisella selänteellä ja rotkon pohjassa oli suuria kivimöhkäleitä, jotka oli muinaisina aikoina raivattu pelloilta; sinne oli Bergissä totuttu viskaamaan hevosen raadot ja kaikki, mikä oli itsestään kuollutta —.

VI

Hän oli mennyt ylös luhtiin, missä hän säilytti kapineitaan Aasa-rouvan aikojen jälkeenkin; se tapahtui eräänä kevättalven aamuna — joku päivä ennen Maarianmessua. Hän istui hytisten karvaiset saappaat jalassaan ja laaja lammasnahkanuttu yllään: näihin aikoihin oli kylmempi sisällä kuin ulkona. Katon reunalta, aukaistun luukun yläpuolelta, tippui vesi pitkinä, välkkyvinä pisaroina maahan, ja ilma väreili ja huokui huurua kirkasta taivasta vasten, valkoisten kattojen yläpuolella, joista näkyi kolkka tähän. Hän oli vetänyt luukun auki saadakseen vähän raitista ilmaa — hänen oli nykyään niin raskas hengittää ja hänestä tuntui kuin pään sisässä aivojen ympärillä olisi ollut painava lyijyhattu; se puristi niin, että veri kuohui ja jyski kaulalla korvien takana ja ahdisti näköä, niin että hän näki punaista ja mustaa silmiensä edessä. Hän oli paennut tänne, koska pelkäsi jonkun puhuttelevan itseään, sillä hän ei jaksanut puhua. Helpotti, kun sai istua tässä kokoon lysähtäneenä —.

— Jälkeenpäin hän uskoi varmasti tietäneensä ennakolta, mitä tuleman piti, kuullessaan ratsumiehiä karahuttavan pihaan. Hän nousi katsomaan. Ensimmäinen, joka ratsasti portinaukosta pihaan, oli Arnvid. Hänellä oli entinen musta hevosensa ja kulkussuitsensa, joita hän käytti vieraisiin lähtiessään. Seuraavankin hevosen Ingunn tunsi hänen omakseen; se oli romuluinen, harmaan — punerva hiirakko, jolla Arnvidin asemies tavallisesti ratsasti. Kolmas ratsastaja, joka ajoi korkeajalkaisen, omenanvalkoisen ratsun selässä, minkä valjaat olivat punaisesta nahasta, oli Olav Auduninpoika — hän tiesi sen ennen kuin tämä oli tullut edes siksi lähelle, että hänet saattoi tuntea.

Olav Auduninpoika katsoi ylös pidättäessään hevostaan, keksi hänet luukussa ja tervehti kädellään. Hänellä oli hartioillaan avara, musta matkaviitta, joka lankesi taajoina laskoksina hevosen lautasille ja peitti kokonaan hänen jalustimissa olevat jalkansa. Hupun hän oli työntänyt taakse, ja hänen päässään oli korkeakupuinen, vierasmallinen, kapeareunainen musta hattu — ja sen alta pöyhysi joka puolelta näkyviin hänen vaalea tukkansa — edessä se ulottui kulmakarvoihin asti. Hän oli hymyillyt Ingunnille tervehtiessään kädellään —.

Ingunnista tuntui myös jälkeenpäin kuin hänet olisi herätetty painajaisunesta, samassa kun hän näki Olav Auduninpojan — Olav oli tullut takaisin. Pahaksi onneksi varmaan — tämä oli varmaan musertava hänet tavalla tai toisella — sen hän näki paikalla edessään. Mutta hänestä tuntui, kuin aikaisempi, sokaiseva pimeys olisi väistynyt joka taholla, vieden mukanaan peikot, jotka olivat pyörineet hänen ympärillään kuin mitkäkin pimeyden henget ja joita oli ollut niin paljon, että ne olivat tuuppineet toisiaan kyynärpäillään ja polvillaan piirittäessään hänet ja ajaessaan häntä sokeasti mukanaan. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi tiennyt, että koska Olav nyt oli tullut, ei hän voinut tehdä muuta kuin kertoa hänelle kaiken ja tyytyä tuomioon.

Olav seisoi siinä talon miesten ympäröimänä, jotka olivat tulleet hevosia ottamaan — ja hän kääntyi Ingunnia kohti. Ylpeyden pistos rinnassaan tämä näki, miten kaunis hän oli, ja itse hän oli hukannut itsensä. Musta vaateparsi sopi niin hyvin tuolle hohtavan vaalealle miehelle. Hän ojensi kätensä Ingunnille sanoen: "Terve, Ingunn —". Sitten hän huomasi tämän riutuneet kasvot, ja kursailematta, hyvistä tavoista piittaamatta, kaikkien vierasten edessä hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta.

"Kylläpä sait odottaa kauan, Ingunn rakkaani —. Mutta odotus on päättynyt, ja nyt olen tullut noutamaan sinut kotiin!"

Hän päästi hänet, ja Ingunn ja Arnvid tervehtivät toisiaan sukulaisten tapaan poskelle suudellen.

Ja Ingunn seisoi siinä nuorten miesten tervehtiessä Magnhild-rouvaa. Nauraen nämä kertoivat Ivarin olevan mukana, mutta he olivat jättäneet hänet kirkon luona — sillä Galtestadin raudikko ja Galtestadin isäntä eivät kumpikaan olleet hätähousuja.

"Ennen hän oli vihainen sinulle, Olav, kun olit semmoinen huimapää", nauroi Magnhild-rouva. "Mutta luopuessasi tuosta pahasta tavasta luulen veljeni alkaneen pitää sinusta yhä enemmän."

Lieneekö milloinkaan ollut näin kaunis päivä, tuumi Ingunn. Hanki paistoi hopeaisena kevätauringon valossa rinteellä sekä lahdella. Alkuviikon suojien jälkeen oli kaikki lumi sulanut aivan kuin nuolaistuna metsistä, ja havupuut seisoivat raikkaan vihreinä, kuin pesun jälkeen. Rinteen laidassa, siintävän ruskeiden, alastomien lehtojen keskeltä erottuivat haapojen lämpöisen harmaat rungot.

Ingunn tunsi ilon pulppuavan sydämessään — ilon siitä, että maailma oli niin täynnä valoa ja ihanuutta ja iloa. Hän oli sysännyt itsensä syrjään, tuominnut itsensä loukkoon. Mutta oli suloista, että elämä sittenkin saattoi tuntua niin hyvältä — muista, niistä, jotka eivät olleet hukanneet itseään. Ja kun hän samassa tunsi sikiön liikahtavan rajusti sisällään, oli kuin jokin olisi haparoinut hänen omaa sydäntään ja sieltä olisi kuulunut vastaus: ei, ei, en enää tahdo sinulle pahaa —.

Sitten he istuivat ruokapöydässä, ja Ingunn kuunteli ääneti miesten keskustelua. Hän ymmärsi, että Arnvidin ja Ivarin tarkoitus oli jatkaa matkaa jo huomispäivänä edelleen pohjoista kohti, Haftor Kolbeininpojan luo, viemään kolmatta neljännestä Einarin tapporahoista. Olavista tuntui sopivimmalta, ettei hän itse tapaisi Haftoria, ennen kuin oli maksanut viimeisen erän, jolloin hän samalla aikoi ottaa vastaan Ingunnin ja hänen myötäjäisensä sukulaisten kädestä.

"Et näy viitsivän lähteä edemmäs meidän seurassamme, huomaan minä", nauraa hekotti Ivar Torenpoika. "Luulenpa, ettet aio irrota täältä Bergistä, ennen kuin sinut ajetaan ulos!"

"Niin, en aiokaan, jos vain Magnhild-rouva suo paikan minulle ja hevoselleni —." Hän yhtyi toisten nauruun ja vilkaisi syrjäsilmällä Ingunniin. "Totta puhuen minua haluttaisikin jäädä tänne, saada kerrassaan selväksi Haftorin asia ja ottaa Ingunn mukaan Hestvikeniin, samalla kun lähden etelään."

"Eiköhän se kävisi päinsä", tuumi Arnvid.

"Ymmärrän tarkoituksesi, kiitos vain siitä — mutta nyt en tahdo turvata apuusi enää kauemmin, Arnvid, koska voin selvitä ilman sitä. Ja nyt teen, kuten sanoin teille Galtestadissa — lähden etelään katsomaan, miltä Hestvikenissä näyttää tähän maailman aikaan, ennen kuin vien vaimoni sinne; samalla tuon ne rahat, jotka saan Oslosta. On myös paljon helpompi kerätä koolle miehet, joita tarvitaan todistajiksi liittoa solmittaessa, jos pidot pidetään samaan aikaan kun käräjäväki kääntyy kotiin päin — tapahtuipa se sitten täällä tai sinun luonasi Galtestadissa. Ivar on oikeassa siinä, että tämä juttu on ollut niin sotkuinen ja yleisesti tunnettu, täytyy se saattaa loppuun niin julkisesti ja suurella äänellä kuin suinkin."

Kun käräjäväki kääntyi kotimatkalle — se tapahtui sydänkesällä. Tuo ajatus oli kuin niiden peikkojen kuisketta, jotka olivat pitäneet häntä vallassaan koko talven. Mutta hän ei tuntenut kiusauksen koskevan itseensä. Oli mahdotonta jatkaa hänen aikomaansa tietä, nyt kun hän oli tavannut Olavin. Hänen mielessään liikkui kaikki, mitä hän oli kuvitellut elämästään Hestvikenissä hänen ja heidän lastensa kanssa. Hän ei pääsisi sinne milloinkaan — vaikka hän koettaisi päästä eroon salaisuudestaan yön pimeydessä ja kätkeä sen louhikkoon — siitä ei olisi apua. Hän ei voinut päästä milloinkaan Olavin luo.

Ivar siunaili ja nauroi kertoessaan toisille, ettei Olav vielä ollut astunut jalallaan Hestvikeniin. Oliko moista kuultu.

Olav selitteli asiaa nauraen — hän punastui vanhuksen kiusoittelusta ja näytti samassa poikamaisen nuorelta. Hän näytti nuoremmalta, enemmän entiseltänsä kuin viime kerralla käydessään — vaikka hänen suoralle, pyöreälle kaulalleen olikin ilmestynyt pari poikkiryppyä ja vaikka paidanreunuksen alta paljastui punainen arpi hänen oikoessaan itseään. Hänen kasvonsa olivat myös ahavoituneemmat ja laihemmat kuin ennen. Mutta hän oli sittenkin niin nuoren näköinen — ja Ingunn ymmärsi sen johtuvan siitä, että hän oli niin iloinen. Hänen oma sydämensä kävi raskaaksi — mahtoikohan hän tuottaa _suurtakin_ surua Olaville kertoessaan, että hän oli hukannut itsensä —.

Olav oli hankkinut maarauhan, saanut takaisin talonsa ja oli nyt hyvissä varoissa. Kaaretorpin, talon, minkä hän oli omistanut Elvesysselissä ja missä hän oli asunut siihen asti kun oli saanut maassaolo-oikeuden, oli hän myynyt. Olav olisi voinut solmia paljon paremman naimakaupan kuin sen, minkä hän solmisi Ingunnin sukulaisten kanssa — sen sopimuksen mukaan, minkä hän oli tehnyt, ei hän saisi kovinkaan suuria rikkauksia, sen hän nyt ymmärsi —.

Olav seurasi Ingunnia ulos, kun tämä oli lähdössä pihan yli nukkumaan:

"Nukutko yksin Aasan tuvassa —? No sitten minun ei kai sovi tulla sinun luoksesi sen jälkeen, kun olet mennyt levolle", huokasi hän naurahtaen.

"Ei, ei se kai sovi —."

"Vaan entä ensi yönä? Etkö voi saada jotakuta neitoa nukkumaan luonasi — että saamme puhella iltaisin kahden kesken?"

Hän veti Ingunnin luokseen äkkiä ja hämillään, mutta niin rajusti, että toinen voihkaisi, suuteli häntä ja päästi hänet irti —.

Ingunn makasi unettomana ja koetti miettiä ratkaisua. Mutta se oli yhtä vaikeata kuin ulospääsy louhikosta, missä kivet olivat niin suuret, ettei niitä voinut liikuttaa. Hän ei osannut ajatella, mikä häntä nyt odotti. Ja kuitenkin — tähän asti hän oli hoiperrellut eteenpäin pimeän keskellä, joka liikkui ja oli täynnä näkymättömiä kummituksia, mutta nyt hän näki päivän, vaikka se oli harmaa ja toivoton ja umpikulkuinen kuin sadepäivä keskitalvella. Hänen oli pakko kulkea eteenpäin: hän ei päässyt eroon siitä, minkä hän oli vetänyt niskoilleen muuten kuin etsimällä turvaa helvetistä.

Hän tiesi olevansa oikeudeton. Hän oli tehnyt itsensä siksi jo silloin, kun oli antautunut Olaville ilman laillisten holhoojainsa tietoa ja suostumusta — nämä olivat antaneet hänen tuntea sen täydellisesti. Ja se, että hänen sukulaisensa sitten olivat suostuneet antamaan hänelle hänen perintöosansa, se tapahtui Olavin tähden — kun nämä olivat alkaneet katsella häntä toisin silmin ja olivat huomanneet olevan edullisinta ottaa vastaan hänen sovintotarjouksensa ja antaa hänen naida Ingunnin laillisella tavalla. Mitä nämä tekisivät sitten, kun saisivat tietää hänen sotkeneen asiansa niin, ettei Olav voisi ottaa häntä vastaan — sen hän vain heikosti aavisti. Kun nämä saisivat tietää hänen olevan raskaana — ja lapsen isän olevan miehen, jota hänen sukulaistensa ei kannattanut etsiä. Teitin oli paras antaa livistää — mitään hyötyä hänestä ei olisi; ja jos he etsisivät hänet käsiinsä ja kurittaisivat häntä, tulisi häpeä sitäkin suuremmaksi — kun saataisiin tietää, että hän oli antanut sellaisen miehen vietellä itsensä —.

Ei, hän ei ymmärtänyt, mitä he tekisivät hänelle — ja sille. Mutta jo huomenna — taikka parin kolmen päivän päästä hän saisi tietää sen. Ja vaikka hänestä tuntui mahdottomalta käsittää sitä, oli kuitenkin varmaa kuin kuolema, että koivun puhjetessa lehteen hän oli istuva äpärä sylissään ja sai alistua kaikkeen, mitä hänen sukulaisensa vihapäissään syytivät hänen silmilleen, kun hän oli saattanut sellaiseen häpeään heidät kaikki ja kun heidän täytyi nyt elättää sekä hänet että lapsi.

Hän alistui niin täydellisesti kohtaloonsa, että tuskin ymmärsi vielä eilen uskoneensa voivansa heittää taakan luotansa. Nyt hän ei uskonut muuta kuin että saisi laahata lasta perässään koko loppuelämänsä. Hän ei tuntenut mitään hellyyden tai lempeyden tapaista sitä kohtaan nytkään, mutta se oli olemassa, ja hänen täytyi sietää sitä.

Vain silmänräpäyksen verran — ajatellessaan, että Tora taas voisi ruveta vaatimaan häntä luokseen, ja nähdessään itsensä ja _oman_ lapsensa, heidän kahden hylkiön, kulkevan Haakonin talossa tämän rikkaiden lasten parissa — hänestä tuntui, kuin aivan uusi tunne olisi herännyt hänessä, ensimmäinen avuttoman vaiston liikahdus omansa suojelemiseksi —.

Hänen sisarustensa velvollisuus oli lähinnä pitää huoli heidän elatuksestaan. Haakonin Toran ja hänen kahden pikku veljensä puolesta, joita hän tuskin oli nähnyt niinä vuosina, jolloin nämä olivat kasvaneet miehiksi. Ehkä hän uskalsi toivoa Magnhild-rouvan olevan niin armollisen, että antaisi hänen jäädä tänne Bergiin siihen asti, kun hän oli synnyttänyt lapsensa.

Entä Arnvid — ajatteli hän sitten. Jospa hän tarjoutuisi ottamaan heidät luokseen; hän olisi varmaan hyvä heitä kohtaan, huolimatta siitä, että hän oli Olavin ystävä. Hän oli _kaikkien_ ystävä, jotka tarvitsivat apua. Jos hän kertoisikin Arnvidille — eikä Olaville. Arnvid saattoi puhua Olaville ja Magnhildille — ja hän itse pääsisi menemästä tuleen.

Mutta hän tiesi, ettei uskaltanut tehdä niin. Hän ei ymmärtänyt, mistä hän saisi rohkeuden puhua Olaville, mutta mistään hinnasta hän ei tahtonut jättää sanomatta totuutta tälle. Olav oli hänen herransa ja hänet hän oli pettänyt; ja hän tunsi äkkiä, että sitten kun hän oli kestänyt kohtauksen Olavin kanssa, tulisi käymään niin, että hän itsestään polvistuisi Jumalan eteen katuen syntiään ja kaikkia elämänsä aikana tekemiään syntejä — quia peccavi nimis cogitatione, locutione, opere et omissione, mea culpa — sanat tulvivat esiin hänen huomaamattaan. Hän oli sanellut niitä niin monesti polvillaan veli Vegardin edessä — mutta nyt kirkastui ja paljastui, aivan kuin tumma kirkon ikkuna, johon äkkiä lankeaa valo, seuraavien sanojen sisältö: — mitä minä olen rikkonut ajatuksin, sanoin tai töin, _tieten tahtoen_ —.