Part 21

Kuusi viikkoa — kuusi viikkoa oli kulunut siitä päivästä ja siitä yöstä, jotka hän kaikkein sisimmässään toivoi voivansa unohtaa — kerran; hän voisi tunnustaa ja maksaa sakkoa kirkolle, ja sitten koettaa unohtaa Teitin jutun. Sillä hän ei ollut kuullut eikä nähnyt hänestä jälkeäkään, ennen kuin Teit tänään tuli Bergiin — oli keksinyt asiaa Magnhild-rouvalle. Ja hän oli pyytänyt Ingunnia saapumaan tähän kohtaukseen — eikä Ingunn uskaltanut olla menemättä.

Nyt hän näki Teitin, tämä istui eräällä kivellä lehdossa. Ja hän huusi hiljaa mielessään: Auta minua, älä anna hänen säikäyttää minua niin, että menetän tahtoni jälleen —!

Paikka, missä Teit istui, oli melkein sama, missä he olivat seisoneet pimeässä juhannusyönä, jolloin Teit oli sanellut laulun raidasta. Mutta Ingunn ei ajatellut sitä nyt — nyt täällä oli valoisaa ja ilmavaa kuin lehtimajassa keltaisen katoksen alla. Aurinko ja sininen taivas vilahtelivat keveitten, harvalehtisten oksien välitse, puro välkkyi pensaitten takana, ja kalpeissa, taittuneissa korsissa sekä karhealehtisissä kasveissa, joita halla jo oli vikuuttanut, kimalteli kastepisaroita. Polku kiilsi keltaisena varisseista lehdistä.

Vieläpä sammalpeitteinen kivikin, jolle Teit oli istahtanut, oli niin kaunis vihreine sammalmattoineen, että Ingunn joutui aivan epätoivoon tuntiessaan olevansa niin yksin pelkoineen tässä kauniissa ja loistavassa maailmassa.

"Kristus armahda! Mikä sinun on!" Teit oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä häntä katsellen. Sitten hän näytti tahtovan vetää Ingunnin luokseen — Ingunn kohotti kätensä heikosti torjuen ja lyyhistyen samalla kokoon. Teit laski hänet nopeasti kivelle ja jäi seisomaan hänen eteensä katsellen häntä. "Et ole tainnut olla kovin iloinen näinä viikkoina, jolloin olen ollut poissa! — Eihän vain kukaan ole saanut vihiä asiasta?" kysyi hän nopeasti.

"Parasta, että kerron heti ne hyvät uutiset, joita minulla on", sanoi Teit hymyillen hiukan. "Olen ollut Hamarissa, Ingunn, ja puhunut mestari Torgardin kanssa. Hän on luvannut puhua puolestani sukulaisillesi — hän ja Gunnar Berginpoika. Kuten näet, ei minulla ole aivan kehnot puhemiehet, vai mitä arvelet?"

Ingunnista oli kerran tuntunut, kuin hänet olisi joskus syösty alas jyrkänteeltä — ja kuin hän olisi ryöminyt rinnettä ylös raadeltuna ja verissään. Ja nyt tuli tämä uusi vyörymä haudaten hänet alleen.

"Mitä sanot tähän?"

"En ole koskaan ajatellut mitään sellaista", kuiskasi Ingunn väännellen käsiään. "Että tahtoisit — kosia minua —."

"Olen sitä ajatellut aikaisemminkin, — kesällä joskus. Pidin sinusta ensi näkemältä — ja kun sinäkään et salannut pitäväsi minusta, niin —. Mutta varmastikaan —", hän loi katseensa Ingunniin ja hymyili salaperäisesti, "— en olisi ollut niin nopsa liikkeissäni, jollet olisi sulkenut oveasi jo toisena yönä. Niin, käsitin itse jäljestäpäin, että olisi ollut liian uskallettua jatkaa leikkiä Bergissä. Enkä taas mielelläni tahtonut sinua menettää. — Joten siis pian pääset suremasta _syntiä_, jos se on sinua painanut!" Hän hymyili ja siveli Ingunnin poskea. Ingunn lyyhistyi siinä istuessaan kokoon kuin koira, joka odottaa selkäsaunaa. "En muuten uskonut sinun ottavan sitä asiaa niin raskaasti. Mutta olehan nyt, poloiseni, huoleti?"

"Teit — meidän kahden on mahdotonta mennä yhteen —."

"Gunnar ja mestari Torgard eivät olleet sitä mieltä."

"Mitä olet heille kertonut?" kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti.

"Olen kertonut heille kaiken, mitä välillämme on ollut, melkeinpä kaiken, minkä sinäkin tiedät", hymyili Teit. "Mutta sanoin myös, että me kaksi olemme kaikesta sydämestämme mieltyneet toisiimme. Ja olithan lopulta itsekin antanut minulle varmuuden siitä, että mielelläsi toivoit meidän kahden joutuvan yhteen. — Mutta voit olla varma, etten ole kertonut mitään sellaista, josta he voisivat päätellä, että olen saanut sinulta enemmän kuin sanasi." Hän nauroi, tarttui hänen leukaansa ja olisi tahtonut, että tyttö olisi katsonut ylös: "Oma Ingunnini!"

"En ole koskaan tarkoittanut niin."

"Kuinka niin?" Teitin kasvot synkistyivät. "Luuletko kenties, että olen liian halpa-arvoinen menemään naimisiin kanssasi. Gunnar ja mestari Torgard eivät olleet sitä mieltä. Tiedätkös, en ole ajatellut jäädä Gunnarin palvelukseen mentyäni naimisiin, — olemme sopineet, että lähden hänen luotaan joulun jälkeen. Minulla ei ole aikomusta jäädä näille seuduille — paitsi jos sinä sitä haluat ja sukulaisesi tahtovat antaa meille maata, minne voisimme rakentaa; mutta sitä he eivät kai tahdo. Ei, mestari Torgard lupaa antaa mukaani suosituskirjeen itse arkkipiispalle, Ingunn, ja joillekin hänen ystävilleen tuomiokapitulissa — ja hän on luvannut kirjoittaa, että olen mitä etevin oppinut ja taituri laatimaan kuvia vasikannahalle. Voin elättää sinut paljon paremmin ammatillani päästyäni Nidarosin kaltaiseen paikkaan, kuin nuo talonpojat luulevatkaan. — Minulle voi aueta monta keinoa, Ingunn, varallisuuteen — kun saan omaisuutta, jolla voin käydä kauppaa. — Ja sitten voimme matkustaa kotiin Islantiin. — Puhuithan usein kesällä siitä, että haluaisit mielelläsi Islantiin. Luulenpa voivani luvata, että vien sinut sinne ja että joudut hyville päiville —."

Teit katsoi Ingunnin kalpeisiin, säikähtyneisiin kasvoihin ja alkoi jo käydä vihaiseksi:

"Ja ajattele sitäkin, Ingunn, ettet ole enää kovin nuori: olet jo kolmannella kymmenellä. Ja mikäli tiedän, eivät kosijat ole viime aikoina naittajiesi pihamaita mustalle mullalle polkeneet —", sanoi hän katsoen hiukan häpeissään poispäin.

"Teit — minä en voi!" Ingunn puristi käsiään sylissään. "On eräs — eräs toinen, jolle olen luvannut uskollisuutta — jo vuosia sitten —."

"Mahtaisikohan hän olla sitä mieltä, että olet pysynyt siinä lujasti, jos hän tietäisi kaiken", sanoi Teit kuivasti. "En minä vain tyytyisi sellaiseen uskollisuuteen, että _minun_ morsiameni olisi lennellyt vieraan miehen kanssa ja leikkinyt hänen kanssaan niin vapaasti — vieläpä antanut hänen havaita pitävänsä tuosta leikistä — kuten teit kesällä. Ei, lempo minut periköön, jos sellaista hyväksyisin — vaikkapa olisit säästänytkin sen, mitä et minulta säästänyt, kun ensi kerran jäimme kahden kesken kartanoon —."

Ingunn peitti kasvonsa kuin Teit olisi lyönyt häntä:

"Teit — minä en tahtonut —!"

"Et — sen tiedän!" Teit nauroi ivallisesti.

"En uskonut — en voinut ajatella sinun tahtovan sellaista."

"Et kai!"

"Olit niin nuori — olit nuorempi minua, pidin sitä vain vallattomuutena, kujeiluna —."

"Niinpä niin."

"Ja taistelinhan vastaan — ja torjuin —."

Teit naurahti:

"Niinhän useimmiten tehdään — mutta niin nuori en ole, etten olisi mukamas oppinut sitä, ettei teitä mikään niin harmita, ettekä te mistään niin pilkkaa jäljestäpäin herkkäuskoista nuorukaista kuin siitä, että hän uskoo tuollaiseen — vastarintaan!"

Ingunn tuijotti häneen kuin pelosta jäykistyneenä.

"Jos olisit ollut nuori ja siveä neito — en koskaan ole vietellyt kokematonta neitoa, en ole sellainen. Mutta ethän sinä voi luulla minun uskovan sinun olleen täysin tietämättömän siitä, mihin sellainen tanssi lopulta veisi, johon minua olet johtanut koko kesän?"

Ingunn tuijotti eteensä, — ja verkalleen kohosi puna hänen tuhkanharmaille kasvoilleen.

"Voithan ymmärtää", sanoi Teit kylmästi, "että olen kuullut hyvin paljon sinusta, joten tiedän myös siitä rengistä, joka palveli isäsi talossa ja jonka kanssa sait äpärälapsenkin ollessasi neljäntoistavuotias —."

"Hän ei ollut mikään palkkarenki. Eikä minulla ole koskaan ollut lasta." Ingunn kumartui alas laskien kyynärpäänsä polvien varaan ja kätkien kasvonsa käsiinsä alkaen hiljaa itkeä.

Teit hymyili epäilevästi — hän seisoi katsellen itkevää tyttöä.

"En tiedä, häntäkö odottanet — ettäkö hän palaisi takaisin kihlaamaan sinua? Vai onko sinulla ollut muita sen jälkeen —? Kuinka tahansa, hän ei näy pitävän kiirettä, tuo sinun ystäväsi — pelkään, Ingunn, ettei sinun kannata odotella häntä. — Voisi muuten tulla liian monta väliin."

Ingunn istui edelleen samassa asennossa, itki hiljaa ja lohduttomasti. Teit virkkoi nyt lempeämmin:

"Parempi, että otat minut, Ingunn, joka sinulla on saatavissa. Tulen olemaan sinulle hyvä mies, jos vain jätät tuon — huikentelevaisuutesi ja muutut tasaiseksi ja järkeväksi tästä päivästä lähtien. Minä — minä pidän sinusta", sanoi hän kömpelösti, sivellen kevyesti Ingunnin kumarassa olevaa päätä. "Kaikesta huolimatta —."

Ingunn ravisti hänen kätensä otsaltaan.

"Älä itke noin, Ingunn. En ole aikonut pettää sinua!"

Ingunn suoristautui ja jäi tuijottamaan eteensä. Hän käsitti, että hänen olisi turha kertoa, minkä verran totta Teitin kuulemissa puheissa oli. Tällä seudulla puhuttiin kai niin, koska kukaan ei tuntenut Olavia, ja harvat tunsivat häntäkään, Ingunnia, muuna kuin loisena, suvun häpäisijänä, jonka sukulaiset olivat armotta työntäneet luotaan.

Ingunn ei jaksanut puhua siitäkään. — Mutta siitä, mitä Teitin ja hänen välillään oli viimeksi tapahtunut, siitä hän tunsi tahtovansa kertoa Teitille, tahtovansa selittää, miten se oli voinut tapahtua. Ja hän alkoi:

"Tiedän, että tämä on rangaistus synneistäni — tiedän, että tein suuren synnin, kun en tahtonut antaa anteeksi Kolbeinille, isäni veljelle, — ja minä iloitsin, kun hän oli kuollut ja ajattelin häntä vihan ja koston tuntein, vieläpä kieltäydyin lähtemästä hänen hautajaisiinsa. Juuri hän oli tahtonut, että joutuisin eroon hänestä, jota olin lapsesta saakka rakastanut ja jonka mieluimmin olisin halunnut. En ainoatakaan rukousta halunnut rukoilla Kolbeinin sielun puolesta, vaikka ajattelinkin, että hän varmasti tarvitsi kaikkia rukouksia, joita —. Ja kun hänelle illalla luettiin De profundis, menin ulos tuvasta. Ja minä kieltäydyin lähtemästä muitten mukana hautajaisiin —

"Jumala minua armahtakoon. Tiesin että oli synnillistä vihata vihamiestä sen jälkeen, kun hänet oli kutsuttu tuomiolle. Sitten tulit sinä — ja minä tahdoin ajatella muita asioita — ja ilostuin, kun tahdoit lähteä kanssani kutomaparvelle, en ajatellut muuta kuin että olit nuori poika — ja koska olin siinä mielentilassa, etten tahtonut muistella vainajaa, oli minusta hauskaa hullutella kanssasi, ja niin aloimme sitten heitellä toistemme päälle villoja säkeistä —. Mutta en uskonut, en, en uskonut, vaikka tulit tunkeilevaksi ja puhuit kaksimielisyyksiä —? en uskonut sen johtuvan muusta kuin että olit niin vallaton ja nuori —."

Teit seisoi katsellen häneen edelleen, sama epäilevä hymy suupielissään.

"No hyvä. Olkoon sitten niin. Sain sinut ensin vastoin tahtoasi. Mutta sitten — yöllä?"

Ingunnin pää vaipui alas. Siihen hän ei löytänyt vastausta — hän jaksoi tuskin päästä siitä selville itsekään.

Hän oli maannut valveilla useita tunteja kauhun ja häpeän murtamana. Ja kuitenkin hänestä oli tuntunut siltä, kuin ei hän itsekään olisi voinut käsittää, että se oli totta — että hän oli nyt menettänyt kaikkensa ja häpeällä leimattu. Sillä hänen oma hurja ja hullu hilpeytensäkin iltapäivällä villaparvessa oli vain kuin muistoa unesta tai huumauksesta. Ja että Teit oli ottanut hänet, — mutta koko ajan esiintyi Teitin kuva hänelle sellaisena, kuin se oli syöpynyt häneen juhannusyön jälkeen, kun hän seuraavana aamuna oli harmitellut omaa mieletöntä pelkoaan. Olihan Teit vain poikanen, miellyttävä, viisas poika, josta hänellä koskaan ei ollut ollut muuta kuin hauskuutta, — tosin hiukan rohkeasuinen, mutta hänhän oli niin nuori. Ja kuitenkin hän tiesi siinä viruessaan, että nyt hän oli saattanut itsensä vihoviimeiseen onnettomuuteen ja että hän nyt oli huora —.

Lopulta hän oli nukkunut. Ja hän oli herännyt siihen, että Teit otti hänet syleilyynsä. Hän ei ollut ajatellut sulkea aitan ovea — sitä ei koskaan suljettu kesäisin, kun siellä nukuttiin. Hän ei enää muistanut, minkä vuoksi hän ei ollut yrittänyt saada Teitiä poistumaan. Hänestä oli varmaankin tuntunut, että häpeä tulisi vielä suuremmaksi, jos hän nyt olisi sanonut, ettei hän tahtonut tietää mitään Teitistä, jolla nyt oli omistajan oikeus häneen — ettei hän enää koskaan tahtonut nähdä häntä ja että hän vihasi häntä. Ja kun Teit sitten oli siinä itse ja Ingunn kuuli hänen raikkaan, nuoren äänensä, tuntui hänestä varmaankin, ettei hän niin hirvittävästi Teitiä vihannutkaan — Teit oli niin herkkäuskoinen, ei aavistanut lainkaan, mitä hän Ingunnille oli tehnyt. Eihän hän tietänyt, että Ingunn oli sidottu toiseen, oli naimisissa Jumalan edessä.

Vasta seuraavana aamuna nähdessään onnettomuutensa auringon kirkkaassa valossa, Ingunnin mieleen johtui, että hänen oli päästävä tästä heti — hänen ei tullut antaa vetää itseään syvemmälle. Itse hän ei tuntenut jaksavansa tehdä mitään sen hyväksi, omin voimin hän ei voisi katkaista —. Mutta hän oli tuskissaan huutanut apua — tapahtukoon minulle mitä hyvänsä, minä en valita, kunhan minut vain vapahdetaan tekemästä lisää syntiä —.

Teit seisoi häntä katsellen. Ja kun Ingunn oli edelleen vaiti, ojensi Teit kätensä häntä kohti:

"Parasta, että teemme sovinnon, Ingunn, ja koetamme elää hyvinä ystävinä."

"Niin. Mutta minä en tahdo mennä naimisiin kanssasi, Teit — voit sanoa ystävillesi, etteivät he saa lähteä kosimaan puolestasi —."

"Sitä en tahdo. Ja entä jos sukulaisesi antavat myöntävän vastauksen?"

"Siitä huolimatta sanon ei."

Teit seisoi hölmistyneenä. Ingunn huomasi vihan kuohuvan hänessä:

"Entä jos nyt teen kuten tahdot. En kosi — enkä tule enää tänne? Entä jos sukulaisesi jonkin ajan kuluttua voivat havaita, että olet jälleen ollut entisillä teilläsi?"

"En sittenkään tahdo mennä naimisiin kanssasi."

"Aivanko varmasti?"

"Varmasti. Sillä ennen kuin kutsuisin sinua — hyppäisin vuonoon."

"Vai niin. Se on sinun asiasi eikä minun — ja sinun syntisi eikä minun. Sinun mielestäsi meillä ei siis enää ole mitään sanottavaa toisillemme?"

Ingunn nyökkäsi ääneti. Teit seisoi hetkisen — sitten hän kääntyi, hyppäsi yli puron ja kiiruhti ratsunsa luo.

Ingunn seisoi paikallaan, kun Teit saapui ratsastaen polkua pitkin.

"Ingunn —", lausui hän rukoilevasti.

Ingunn katsoi häntä suoraan silmiin — ja raivosta ja kiihtymyksestä suunniltaan Teit kurottautui ja iski Ingunnia voimiensa takaa korvalle, niin että tämä horjahti:

"Ilkeä sinä olet ja häilyvä, senkin kirottu narttu!" Teitiltä purkautui itku. "Ja tulkoon sinulle sellainen palkka, kuin ansaitset siitä kavalasta leikistä, mitä olet leikkinyt kanssani!"

Sitten hän iski kannukset ratsun kupeisiin, ja se lähti juosta hölkkäsemään — jonkin matkaa. Mutta heti mäelle päästyään se palasi tavalliseen tahtiinsa.

Ingunn seisoi katsellen ratsastajan jälkeen — hän piteli kädellään hehkuvaa poskeaan — mutta hän ei ollut enää suutuksissaan Teitille. Kummallisen selvästi hän nyt käsitti, että Teitin täytyi tosiaankin luulla häntä siksi, miksi oli häntä nimittänyt. Ja se lisäsi Ingunnin surua — ja hän muisti nytkin pitäneensä Teitistä. Ja hän sääli Teitiä siksi, että tämä oli niin nuori.

Hänen oli mentävä kotiin, muisti hän sitten. Mutta tuntui siltä, kuin hän vaipuisi kokoon ajatellessaan mäellä olevaa kartanoa — hän ei voisi liikkua missään niin ettei aina jokin paikka muistuttaisi tuosta pojasta —.

Ja sittenkään hän ei voinut sille mitään, että hänen mielessään liikkui aavistus — että muutaman kuukauden kuluttua hänen olisi helpompi olla. Kun hänen ei enää tarvitsisi ajatella tätä — mutta samalla hänen mieleensä iski kuin tulinen tuskan salama. Vaikka se oli hyvin vähän luultavaa —. Mutta vaikkapa Teit ei olisikaan maininnut mitään siitä — niin oli hän jo saanut kärsiä siitäkin pelosta. Niin sairas kuin hän nyt olikin surusta ja jännityksestä, tiesi hän kuitenkin itse, ettei hänellä sitten, kun oli kulunut kylliksi pitkä aika ja hän oli saanut täyden varmuuden siitä, ettei ainakaan sitä ollut tapahtunut, — ettei hänellä sitten olisi niin vaikea olla. Silloin hänestä ei ollut tuntuva kuin nyt, että tuo onnettomuus ja tuo synti olivat tuhonneet _koko hänen elämänsä_. —

Vanha Aasa-rouva heikkeni kovin syyspuolella ja Ingunn hoiteli häntä hellästi ja väsymättömästi. Magnhild ihmetteli tyttöä: kaikkina näinä vuosina hän oli nähnyt veljensä tyttären vetelehtivän täällä aivan kuin puoliunessa, tekevän niin vähän kuin suinkin ja senkin niin verkalleen kuin vain oli mahdollista. Nyt näytti siltä, kuin tämä olisi herännyt, ja täti saattoi nähdä hänen osaavan tehdä työtäkin, kun hän vain tahtoi — ei hän ollut aivan mahdoton, kun vain ryhtyi johonkin. Välistä Magnhild-rouva ajatteli, että ehkäpä tuo poloinen pelkäsi, miten hänen kävisi vanhuksen kuoltua; hänen tavaton ahkeruutensa oli rukousta siitä, etteivät he katsoisi kovin epäsuopeasti häneen sen jälkeen, kun he eivät tarvinneet enää häntä vanhusta hoitamaan. He olivat ehkä olleet liian ynseitä tuota lapsiraukkaa kohtaan.

Ingunn kävi käsiksi kaikkiin mahdollisiin töihin. Kun hänen ei tarvinnut omistaa kaikkea aikaansa sairaan vanhuksen hoitamiseen, otti hän työskennelläkseen siellä, missä työtä vain oli — hän teki kaikkea, mikä saattoi auttaa häntä pitämään ajatuksia poissa siitä, mihin ne vastoin hänen tahtoaan lakkaamatta palasivat; suunnattomalla jännityksellä hän odotti varmuutta siitä, että oli aiheettomasti peloissaan —.

Kaikki nuo ajatukset, joilla hän vuosikausia oli tottunut leikkimään — yhdyselämästä Olavin kanssa Hestvikenissä, siitä, että Olav saapui ja vei hänet pois, ja heidän lapsistaan — kun hän vain joutui niitä muistelemaankin, tuntui hänestä, kuin hän olisi koskenut enkelin tuliseen miekkaan. Hän saattoi tuskin olla ääneensä vaikeroimatta —.

Hän heittäytyi kaikkiin sellaisiin tehtäviin, jotka vaativat harkintaa — ja jotka rasittivat ruumista. Hän ei _tahtonut_ antaa perään, vaikkapa hän tuntisikin itsensä sairaaksi syksyllä — eihän hän ollut läheskään niin huonossa kunnossa kuin ensi aikoina Miklebøssä.

Hän oli aina ollut sellainen, että kun hän oli kovasti säikähtänyt, hän sai ankaran tuskan jälkeenpäin ja sitten hän pyörtyi. Hänen tarvitsi vain ajatella sitä kertaa jolloin hän oli ajanut Olavin kanssa vuoren rinnettä alas. Se oli tapahtunut joulunpyhien aikana, viimeisinä vuosina ennen heidän täysi-ikäisiksi tuloaan; he olivat saaneet päähänsä, että heidän piti päästä pääkirkossa pidettävään messuun, ja he olivat lähteneet matkaan pimeänä talviaamuna, vaikka ketään muita Frettasteinistä ei haluttanut lähteä kirkkoon sinä päivänä — oli kova etelätuuli, leuto sää ja satoi. Hän muisti niin selvästi pitkällisen päätä huimaavan pelontunteen, joka kouristi koko hänen ruumistaan ja aivan kuin hajotti sen, kun hän havaitsi reen kääntyneen liukumaan syrjittäin alaspäin pitkin jäistä iljannetta — kiinni hevosen kupeessa, hevonen joka reuhtoi kavioillaan tukea tapaillen, niin että kipunat ja jäänsirpaleet sinkoilivat, mutta joutui reen mukana liukumaan alaspäin — ja Olavin, joka oli hypännyt reestä ja tahtoi pysäyttää sen, mutta kaatui iljanteella; sitten ei Ingunn enää tietänyt mitään. Mutta tultuaan tajuihinsa jälleen hän oli polvillaan nuoskaisessa lumessa, nojaten Olavin käsivarteen ja antoi ylen niin, että luuli kaikkien sisuksiensa purkautuvan ulos, Olavin painellessa vapaalla kädellään lumipalloilla ja jäällä hänen takaraivoaan, joka oli tärähtänyt kallioon —.

Häntä ei nytkään vaivannut muu kuin pelko —.

Uudenvuodenpäivänä hän istui isoäidin kanssa kahden kotona — muut olivat vieraisilla. Hän oli pannut lujasti puita uuniin — hänen jalkojaan paleli niin. Tulen häilähtelevä hohde antoi jonkinlaista eloa vuoteessa lepäävän vanhan naisen kalpeille ja ryppyisille kasvoille. Talvipäivien kalpeassa valossa ne näyttivät Ingunnista monesti niin rauhallisilta, kuin ne olisivat olleet jo vainajan.

"Isoäiti, älä kuole!" vaikeroi hän hiljaa. Isoäiti ja hän olivat olleet yhdessä niin kauan, he kaksi olivat joutuneet tähän syrjäiseen loukkoon muitten elämän kulkiessa kulkuaan ulkopuolella. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi alkanut lopulta pitää isoäidistä sanomattomasti, — ja hän käsitti, että juuri hänellä itsellään oli ollut tukea, ainoa tukensa, isoäidissä, kun hän oli ohjannut tämän laahustavia askeleita, pukenut häntä ja ruokkinut häntä. Ja nyt se oli pian loppuva — kunpa hän itsekin olisi saanut laskeutua vanhuksen rinnalle. Välistä hän oli rohjennut toivoa elämänsä päättymistä — toivoa, että hän saisi kuolla tässä pilkkopimeässä sopessa, isoäidin turvissa, kenenkään huomaamatta mitään.

Mutta isoäiti oli kuoleva pian. Ja sitten oli Ingunnin vähitellen astuttava muitten joukkoon. Ja hänen oli kuljettava pelon vallassa, että jonakin päivänä joku huomaisi hänestä —.

Mutta se _ei ollut_ varmaa, se _ei ollut_ varmaa nytkään. Pelko se vain pani hänen verensä hyppimään ja jyskyttämään: hän oli tuntenut niin ankaria sykähdyksiä sydämessään, että oli vähällä joutua tainnoksiin. Välistä tykytti veri nopeasti kaulavaltimossa, ja hän saattoi tuntea suonten sykkivän korvallisillaan, niinkuin veri olisi syöksynyt pään läpi. Ja tuo, mitä hän oli tuntenut eilen illalla — ja yöllä — ja tänään jälleen, useita kertoja, syvällä povessaan oikealla puolella — kuten äkillisenä iskuna tai töytäyksenä — se oli kaiketi vain veri, joka jyskytti ankarasti suonissa —.

Sillä vaikkapa siellä olisi ollutkin jotakin, oli sen mahdotonta siellä päästä elämään, niin hän oli riuduttanut itseään ja kuronut itsensä kapeaksi —.

Viikot kuluivat, ja pari kertaa huomautti Magnhild-rouva Ingunnille, että hänen pitäisi hiukan säästää itseään — tuo äkillinen raataminen rasitti häntä liiaksi. Ingunn vastasi, että vähänpä se häntä rasitti; ja hän hoiteli edelleen isoäitiä; mutta se into, mikä hänellä oli ollut ulkoaskarteluun ja työntekoon, näytti jälleen hänestä häipyneen. Hän oli ikään kuin liukunut takaisin itseensä.

Hänestä tuntui kuin hänen sielunsa olisi vajonnut syvälle synkkään pimeyteen, missä se vain sokeasti kamppaili sen hirvittävän vieraan olennon kanssa, jota hän kantoi sisässään. Yöt ja päivät se liikkui tahtoen tilaa ja haluten murtaa hänen pakottavan ruumiinsa. Välistä hänestä tuntui, että nyt hän ei jaksanut enää — hän tunsi koko ruumiissaan sellaista kipua, että näköä haittasi — hän ei uskaltanut edes yöksi poistaa siteitä, jotka tuottivat hänelle niin sanomatonta piinaa. Mutta hän ei voinut antautua — hänen täytyi saada se lakkaamaan, olemaan liikkumatta —.

Tänä aikana palasi muuan muisto alituisesti hänen mieleensä: kerran, kun hän ja hänen sisarensa olivat pieniä, oli Toran kissa ottanut linnun, jonka Olav oli pyydystänyt hänelle kesytettäväksi. Kissa oli juuri saanut pentuja, ja silloin hän varasti kaksi niistä, juoksi lammikolle ja piti niitä veden alla. Hän oli odottanut, että ne kuolisivat heti pinnan alle jouduttuaan. Mutta oli kerrassaan uskomatonta, miten kauan nuo pikku eläimet kamppailivat hengestään hänen käsissään, pienten ilmakuplien kohotessa kauan aikaa pinnalle. Lopulta hän luuli niiden kuolleen — mutta eipäs, ne nytkähtelivät jälleen. — Nyt hän otti ne ylös, juoksi takaisin ja luovutti ne jälleen kissalle. Mutta silloin ne olivat jo hengettömiä —.

Koskaan hän ei ajatellut sitä omana lapsenaan, tuota vierasta elämää, jonka hän tunsi kasvavan sisällään ja liikkuvan yhä voimakkaammin, vaikka hän taistelikin sitä tukahduttaakseen. Se oli vain kuin jokin muodoton villi ja ilkeä olio, joka oli tunkeutunut hänen sisäänsä ja imemällä hänen ytimiään ja vertaan kasvanut suureksi ja täyteläiseksi — hirviö, joka hänen oli salattava. Millainen se olisi tultuaan päivänvaloon ja miten hänen itsensä kävisi, jos joku saisi tietää, että hän oli kantanut sellaista, — sitä hän ei uskaltanut ajatella koskaan.

Joulusta kuuden viikon kuluttua kuoli vihdoin Aasa Maununtytär, ja hänen lapsensa, Ivar ja Magnhild, valmistivat suuret hautajaiset.

Viimeisten seitsemän vuorokauden aikana, jotka isoäiti oli elänyt, ei Ingunn ollut nukkunut kuin hiukkasen silloin tällöin, pukimissaan. Ja kun ruumis oli kannettu ulos, pyysi hän saada jäädä makaamaan. Hän vääntelehti vuoteessaan; väliin hän nukkui, väliin makasi valveilla, tuijottaen eteensä kykenemättä lainkaan ajattelemaan edessään olevaa tulevaisuutta.