Part 20

Ingunn seisoi hetkisen porraskivellä, katsoi harmaansiniseen kevätyöhön ja kuunteli Magnhildin tuvasta kaikuvia soiton ja laulun säveleitä. — Hän ei halunnut sinne — siellä oli nuorta ja iloista väkeä. Mutta mitäpä tuosta, jos hän laskisikin Teitin sisään tänä yönä. Hänkin halusi kerran taas jutella vieraan ihmisen kanssa. Hän jätti oven raolleen ja meni täysissä pukimissa vuoteeseen.

Hetket kuluivat, ja hän koetti kieltää itseltään olevansa hämmästynyt, kun ei Teitiä sittenkään kuulunut. Lopulta hän lienee nukahtanut — mutta äkkiä hän heräsi siihen, että mies nousi hänen sänkyynsä, asettui hänen viereensä, ei aivan säädyllisesti. Mutta kun hän työnsi hänet kovakouraisesti luotaan, tuli Teit heti siivoksi.

Teit selitti puolustuksekseen, että kisapirtissä oli ollut kovin hauskaa. Mutta kun Ingunn oli hiljaa ja vastaili kylmästi kaikkeen, mitä toinen kertoi heidän ilonpidostaan, tuli Teit yhä lauhkeammaksi. Vihdoin hän sanoi rukoilevasti:

"Tiedätkö, iloitsisin eniten siitä, että saisin jutella kanssasi —. Ja nyt olet varmaankin vihainen minulle? Kultaseni, mitä minä kertoisin sinulle?"

"Sen saat itse keksiä", sanoi Ingunn voimatta olla nauramatta. "Jos tahdot kosia, ei sinun sovi kysyä minulta, miten sinun on meneteltävä!"

"No entä sitten? Jos voisin voittaa kätesi, niin — etkö sitten halua pois Bergistä, Ingunn?"

"Ooh — ehkä kyllä —."

"Tahtoisitko muuttaa Islantiin asumaan?"

"Onko Islantiin kovin pitkä matka?" kysyi Ingunn.

Teit myönsi niin olevan. Mutta se oli hyvä maa, parempi kuin Norja — joka tapauksessa parempi kuin ylämaa, sillä täällä oli talvi niin hirvittävän kylmä. Heidän kotiseudullaan ei usein ollut pysyvää lunta koko talvena — lampaat kulkivat ulkona läpi vuoden, samoin hevoset. Se kuulosti Ingunnista houkuttelevalta, sillä hänenkin mielestään talvi oli ikävä — kun karja näki nälkää navetassa, vuodetalja oli jäätynyt seinään aamulla, jalkoja paleli ja oli hakattava avanto jäähän jokaisen vesipisaran takia, mitä talossa tarvittiin.

Teit muuttui kaunopuheiseksi kertoessaan isänmaastaan. Ingunn ajatteli, että siellä mahtoi olla kaunista — ylängöt, mistä he hakivat pikkukarjan syksyllä, olivat varmaankin samanlaisia kuin se tunturi, jolla hän oli käynyt. Maailma oli suuri ja avara — miehille, jotka voivat siinä laajalti matkustella. Hän johtui ajattelemaan Olavia, miten paljon tämä oli matkustellut — Englannissa ja Tanskassa ja Ruotsissa — Teit ei ollut nähnyt muita maita kuin Islannin ja Norjan. Hän toivoi, että Olavkin olisi ollut sellainen, olisi puhellut hiukan kaikesta kokemastaan — mutta Olav kertoi aina niin vähän siitä, mitä hänelle tapahtui. Mutta se johtui kai siitä, että Teit oli niin oppinut mies — Ingunn ei muuten ollut uskonut, että kirjanoppinut mies voisi olla näin nuori ja iloinen ja mukava. Niin, hän ei ollut koskaan ennen tavannut maallikkoa, joka oli samalla oppinut mies — paitsi Arnvid, ja hän taas oli niin paljon vanhempi ja niin vakavamielinen.

Lopulta kumpaistakin alkoi nukuttaa — heidän keskustelunsa katkesi monesti. Sitten poika vetäytyi lähemmäksi Ingunnia, haluten kouria ja hyväillä. Ingunn pani vastaan, aluksi hiukan uneliaasti ja välinpitämättömästi — mutta sitten hän säikähti, kun Teit yltyi rajuksi. Hän pyysi toista ajattelemaan, että Aasa-rouva nukkui viereisessä sängyssä; jos hän heräisi ja huomaisi, että Ingunn oli vastaanottanut yöjalkaisen, kävisi Ingunnin huonosti.

Teit nosti öläkän, aivan kuin piloillaan, mutta sitten hän tyytyi, sanoi hyvää yötä ja kiitti. Ingunn saattoi häntä ovelle ja sulki sen — ja näki, että oli jo ohi puoliyön.

Ingunn nousi myöhään ylös seuraavana aamuna ja meni vasta keskipäivällä ulos asialle. Tällöin hän näki islantilaisen seisovan tallin oven edessä peräti nolon näköisenä. Ingunn meni hänen luokseen, toivotti hyvää huomenta ja kiitti viimeisestä.

Teit ei ollut näkevinään hänen ojennettua kättään, tuijotti vain synkkänä eteensä.

"Olet kai riemuinnut kovasti siitä, että minä olin sellainen, jota sait pitää pilkkanasi niin paljon kuin halusit?"

"En käsitä, mitä sinä tarkoitat!"

"Se oli tietysti sukkela pila, että sait köyhän, nuoren miehen kosimaan itseäsi — Bergin tytärtä?"

"En minä ole Bergin tytär, Teit — olen vain veljentytär. Siinä on suuri ero."

Teit katseli häneen epäilevästi.

"Luulin, että teit pilaa puhuessasi kosimisesta ja halutessasi taputella — en uskonut sinun tehneen sitä vakavissasi. Mutta en luullut sinun silti tahtovan pilkata minua — typeryyteni takia, tarkoitan. Ja ymmärräthän, että minä, joka en koskaan ole ollut kotinurkkia kauempana, osaan ja tiedän niin vähän, että minusta oli hauskaa saada puhua sinun kanssasi, joka olet niin viisas ja oppinut ja matkustanut niin paljon."

Ingunn hymyili hänelle lempeästi ja pyytävästi. Teit loi katseensa alas:

"Tuota et varmaankaan tarkoita tosissasi."

"Tarkoitan. Olin luullut sinun jäävän tänne joiksikin päiviksi — ja ajattelin saavani kuulla ja oppia sinulta uutta."

"Ei, minun täytyy nyt lähteä kotiin. Mutta luulen, että Gunnar Berginpoika lähettää minut tänne uudestaan pyhien jälkeen —", sanoi hän hiukan hämillään.

"Ole silloin tervetullut!" Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja poistui takaisin Aasan tupaan.

IV

Arnvid Finninpoika tuli juhannusmessuksi katsomaan tätiään — Aasa-emännän tila oli arveluttava; hänen elämänliekkinsä saattoi sammua minä hetkenä hyvänsä, mutta hän saattoi elääkin vielä jonkin aikaa, jos se oli Jumalan tahto. — Arnvid ei ollut sitten viime tapaamisen kuullut Olavista mitään.

Hänen tulonsa jälkeisenä päivänä olivat hän ja Ingunn kävelemässä pihalla. Silloin saapui Teit Hallinpoika, kulki heidän ohitseen ja astui Magnhildin tupaan. Arnvid jäi katselemaan nuorukaisen jälkeen.

"Tuolla papilla on asiaa tänne tuon tuostakin?" hän sanoi.

Ingunn myönsi.

"Lieneekö sinun sopivaa puhua niin paljon hänen kanssaan, Ingunn —!"

"Kuinka niin? — Tiedätkö hänestä jotakin pahaa?" kysyi Ingunn hetkisen kuluttua.

"Kuulin puhuttavan hänestä Hamarissa", sanoi Arnvid lyhyesti.

"Mitä kuulit?" kysyi Ingunn hiukan huolissaan. "Kerrotaanko, että hänellä olisi — jokin paha vika?"

"Kaksikin", sanoi Arnvid hiljaa, ikään kuin vastahakoisesti. "Tuo vintiö oli ollut ensin mestari Torgardin, kanttorin, palveluksessa, ja tämä ylistikin häntä. Islantilaisella oli mitä kaunein käsiala ja hän kirjoitti nopeasti ja virheettömästi; hän osasi myös koristekirjoitusta, niin että mestari Torgard oli uskonut hänelle erään antifonalen ja erään maalain jäljennöksen kappaleiden alkutavujen piirtämisen ja värittämisen, ja se työ oli kauniisti suoritettu. Ja kun kirjansitojan vaimo, joka tavallisesti auttoi miestään, sairastui, oli Teit halunnut mennä miehen avuksi, ja silloin kävi ilmi, että hän oli yhtä taitava kirjansitoja kuin piispan oma mies. Joten mestari Torgard ei olisi mielellään lähettänyt nuorukaista luotaan. Mutta tällä oli sellainen heikkous, että hän joutui aivan järjiltään saatuaan noppa- tai lautapelin käsiinsä. Ja sellaista harrastettiin paljon siinä kaupungissa. Hän saattoi pelata itseltään sekä housut että kengät, ja sitten hän palasi kotiin isäntänsä luokse lainapukimissa. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut älyä katsoa omaa parastaan, vaan hän panttasi tavaroitaan oluenmyyjättärille ja kauppasaksoille. Niin haluton kuin mestari Torgard olikin luopumaan mainiosta kirjuristaan, hän kuitenkin arveli, että poika oli oman etunsa vuoksi hommattava sinne, missä viettelykset eivät olleet niin silmien edessä. Hän on muuten miellyttävä mies, oli kanttorikin sanonut. Mutta kun Reynen nimismies tarvitsi oppinutta miestä, joka osaisi hyvin lukea ja kirjoittaa, oli mestari Torgard hommannut islantilaisen sinne."

Arnvid ei katsonut tarpeelliseksi kertoa Ingunnille, että Teit oli aiheuttanut joitakin ikäviä naisjuttujakin; hän ei välittänyt levitellä juoruja pojasta. Mutta tämän toisen asian Teitistä hän katsoi voivansa kertoa — islantilainen oli näet lainaillut rahoja mestari Torgardin vanhoilta sisariltakin ja kun oli sellainen, niin —.

Juhannusmessun aattona oli Bergin väki ollut aamumessussa — ja kotimatkalla puhkesi hirvittävä ukkosilma. Satoi niin, ettei olisi luullut maailman nähneen sellaista vedenpaisumusta sitten Noakin aikojen. Kirkkoväki haki suojaa suurten kallionkielekkeiden alta, ja silti kaikki olivat märät kuin varikset tullessaan kotiin myöhemmin päivällä.

Tora Steinfinnintytär oli tullut pyhiksi tätinsä luo ja tuonut mukanaan kaksi vanhinta lastaan. Hän oli ollut tällä kertaa hyvin ystävällinen sisartaan kohtaan, ja iltapäivällä hän tuli Aasan tupaan hakemaan Ingunnia heidän puolelleen — siellä oli muitakin vieraita.

Ingunn istua kyyhötti lieden ääressä paitasillaan; hän oli levittänyt tukkansa saadakseen sen nopeammin kuivaksi. Hän huomautti aluksi, ettei hän voinut lähteä isoäidin luota, mutta Toran mielestä Dalia voi istua vanhuksen luona. Silloin sanoi Ingunn, ettei hänellä ollut mitään sopivaa pukua — hänen ainoa pyhäpukunsa oli tullut likomäräksi kirkkomatkalla.

Tora kulki ympäri tupaa hyräillen. Hän oli vieläkin hyvin kaunis, vaikka olikin lihonut kovasti vuosien kuluessa. Hän oli komeasti puettu; hänellä oli sininen samettipuku ja silkkihuntu — ja rintasolki ja kullattu vyö näkyivät selvästi leveällä edustalla. Hän oli avannut Ingunnin arkun:

"Etkö voi pukea yllesi tätä —" Tora toi lieden valoon lehtivihreän silkkipuvun, minkä Ingunn oli saanut heidän äidiltään juhlaan, mikä pidettiin Mattias Haraldinpojan surmaajaisiksi.

Ingunn kumartui alas kuin pelästyneenä. — Tora jatkoi:

"Sinä et ole käyttänyt sitä monta kertaa, sisko. Muistan kadehtineeni sinua silloin, kun äiti antoi sen sinulle. Oletko käyttänyt sitä muulloin kuin sinä iltana?"

"Käytin sitä häissä Eldridstadissa?"

"Niinkö; olen kuullut, että olit hyvin kaunis siellä." Tora huokasi. "Minä makasin kotona harmitellen, etten saanut olla mukana suurimmissa häissä, mitä näillä seuduin on ollut pariinkymmeneen vuoteen. Tule nyt, sisko", sanoi hän rukoilevasti. "Minulla on niin kova halu tanssia ja kisailla tänä iltana — nyt on ensimmäinen kesä naimisiinmenoni jälkeen, jolloin voin nauttia sellaisesta. Tule nyt, Ingunn — Arnvid laulaa meille, — ja tuolla islantilaisella, sinun ystävälläsi, on niin ihana ääni!"

Ingunn nousi vitkalleen. Tora otti hymyillen puvun, pujotti sen hänen päänsä yli ja auttoi häntä järjestämään poimuja hopeavyön alle.

"Tukkani on vielä hiukan kostea", mumisi Ingunn hämillään ja kokosi sen käsiinsä.

"Anna sen riippua valloillaan, hymyili Tora. Hän tarttui sisarensa käteen ja veti hänet ulos perässään.

"Ai, Ingunn täti, ai, Ingunn täti!" huusi Toran pikku tyttö, kun hän astui valaistuun tupaan. Ingunn nosti lapsen syliinsä. Pikku tyttönen kietoi kätensä hänen kaulaansa, painautui hänen kostean tukkansa sisään, joka verhosi hänet kuin tumma kultavaippa ja ulottui polviin saakka. "Äiti", huusi hän, "tällaisen tukan minä tahdon täysi-ikäiseksi tultuani!"

"Niin, voithan toivoa!"

Ingunn laski pienokaisen permannolle. Hän oli niin tietoinen omasta kauneudestaan tänä iltana, että hän itsekin siitä viehättyi. Olav, muisti hän, ja hänen sydämensä sykähti pari kertaa voimakkaasti — Olavin _täytyi_ olla täällä. Hän sipaisi kasvojaan ja työnsi hiukset sivulle — ja katseli sitten ympärilleen: hän kohtasi Arnvidin merkillisen, tumman katseen, ja Teitin kellanruskeat silmät loistivat häntä kohti kuin kynttilät. Mutta sitä, jota hän haki, ei täällä näkynyt. Hän puristi kätensä ristiin povelleen — täällä ei ollut häntä, jonka olisi pitänyt nähdä, että Ingunn oli nyt kaunein nainen koko tuvassa. Hetken verran hänestä tuntui, kuin hän olisi tahtonut mieluiten juosta isoäidin luo, riisua pukunsa ja itkeä —.

Illan kuluessa johtui puhe tanssiin — puhuttiin vanhasta, komeasta miekkatanssista. Arnvid myönsi osaavansa sen, ja Tora sanoi, että sekä hän että hänen sisarensa olivat oppineet askeleet. Teit pisti väliin terävästi ja posket hehkuen, että hän osasi koko laulun ja että hän mielellään olisi esilaulajana. Magnhild-rouva sanoi hymyillen, että jos nuoria huvittaisi nähdä tuota vanhaa tanssia vielä kerran, niin osasi hänkin sen, — "ja sinä myös, Bjarne, niinhän?" virkkoi hän kääntyen erään vanhan herran, nuoruudenystävänsä, puoleen. Lisäksi astui esiin pari vanhaa palvelijaa, hiukan hämillään, mutta saattoi huomata, että heidän teki mieli ottaa osaa nuoruusaikansa kisaan.

Arnvid sanoi, että Teit saisi johtaa tanssia — hän osasi sen varmasti parhaiten — ja sitten oli Magnhild-rouvan ja ritari Bjarnen oltava lähinnä. Mutta sitä eivät vanhat halunneet. Kävi sitten niin, että Teit joutui ketjun päähän, sitten seurasivat Ingunn ja Arnvid ja Tora. Siinä oli kaikkiaan seitsemän miestä paljastetuin miekoin ja kuusi naista.

Tanssi sujui mainiosti — Teit johti verrattomasti. Hänen kaikuva, kirkas äänensä oli hiukan terävä, mutta saattoi kuulla hänen saaneen opetusta. Arnvidin kaunis, täyteläinen ääni oli hyvänä tukena, ja Bjarne-herralla ja kahdella talon vanhalla torpparilla oli niinikään vielä hyvä lauluääni — ja kaikki innostuivat Teitin johtaessa laulua ja tanssia. Yksikään nainen ei laulanut mukana — mutta tuntui kuin tuo vanha kalpatanssi olisi siitä saanut enemmän vakavuutta ja voimaa: aseet kalskahtelivat, ja miesten tahdikas astunta ja laulu kaikuivat yhä jyhkeämmin; naiset liukuivat vain äänettöminä edestakaisin miekkojen alitse, jotka ristivät toisiaan kilahdellen ja kalisten.

Ingunn tanssi kuin lumottuna ja huumaantuneena — hän oli pitkä ja notkea, ja hänen täytyi kumartua alemmas kuin muitten naisten, ja hän piti silmänsä puoliummessa, kävi kalpeaksi ja huohotti raskaasti. Kun hän astui miekanterien alle, hulmahtivat hänen valloillaan olevat hiuksensa aivan kuin raskaat siivet. Yksi suortuva oli lennähtänyt Teitin rintapieleen ja sotkeutunut hänen solkeensa; se kiristyi aina kun hän pujottautui edes ja takaisin, mutta hän ei viitsinyt pysäyttää tanssia irrottautuakseen.

Oli tanssittu viisitoista tai kuusitoista säkeistöä, kun Magnhild-rouva päästi niin kovan huudon, että koko ketju pysähtyi. Hiki virtasi hänen punaisia kasvojaan pitkin — hän tarttui kädellään rintaansa — hän ei jaksanut enää, huusi hän nauraen.

Arnvid nyökkäsi nykyräisellä päällään Teitille; hänen silmänsä säihkyivät hurjasti, ja hän huusi jotakin samalla kun jatkoi laulua, kaikkien miesten tehdessä samoin:

Miekoin iskekäämme Aslaugin poiat oivat. Terävä on kalpa. Herää Hild, jos arvaa —

Viimeiset säkeet miehet tahtoivat laulaa, vaikka olisi ollut hypättävä yli kymmenen, kahdentoista säkeistön —

Sellaisen annoin mä pojilleni äidin, joll' on sydän kelpo. —

Tanssivat miehet olivat niin innostuneet leikkiin, että he aivan hehkuivat, ja he lauloivat kuorossa, niin että katto raikui:

Miekoin iskekäämme —! Päähän tahdon päästä! Kotiin mua kutsuu neidot, joilla Odin minut saattaa luokseen. Juhlapöydäss' aasain kera oltta nautin; päättynyt on vaiva elon; hymyin kuolen!

Sitten tanssijat päästivät toisensa ja hoippuivat penkeille istumaan, miesten pannessa pois miekkojaan ja pyyhkiessä hikeä kasvoiltaan, silmät loistaen. Ja nuoret, jotka olivat katselleet, huusivat innoissaan — se oli ollut hyvin kaunista! Magnhild-rouva piteli sivujaan, väsymyksestä menehtyneenä:

"Tämä on toisenlaista tanssia kuin teidän hyppynne — laulapas nyt sinä, Margret, se imelä rakkauslaulu, josta te nuoret niin pidätte:

"Kuningas herra Erik Ruijan vuorilla ratsastaa —

"se on niin liukas ja makea kuin hunaja — meidän vanhat laulumme ovat liian sotaisia sellaisille silkkinukeille kuin te olette!"

Nuoret eivät antaneet itseään kahdesti pyytää — heidän mielestään vanhat olivat jo tanssineet liian kauan, vaikka olikin hauskaa kerran nähdä muinaista miekkatanssia —.

Teit tuli sinne, missä Ingunn istui seinän viereen lyyhistyneenä, ihanaan tukkaansa verhoutuneena. Hän ei ollut tullut punaiseksi tanssista, vaan hänen kasvonsa hohtivat vahankalpeina.

"Ei, en jaksa enää tanssia. Istun mieluummin täällä katselemassa."

Teit meni takaisin toisten luo. Hän oli uupumaton ja näytti osaavan kaikkea, sekä vanhat laulut että tukuttain noita uusia.

Ingunn pysähtyi pihamaalla — hän oli lähtenyt kisapirtistä mennäkseen isoäidin luo ja käydäkseen nukkumaan.

Oli varmasti jo puoliyön tienoo — taivas oli kalpea ja kirkas taivaanrantaa myöten, siinä oli vaaleaa hehkua, joka pohjoisessa muuttui rikinkeltaiseksi. Vain lahden toisella puolen kohoavan harjun yläpuolella näkyi harmaansininen pilviharso, ja kuu oli joutumaisillaan sen taakse.

Vaikka yö oli niin kirkas, oli kuitenkin synkempää kuin tavallisesti tähän vuodenaikaan — pellot, niityt ja lehdot olivat kosteita päivällä vallinneen rajuilman jälkeen; kosteutta ja kylmyyttä huokui kaikkialta. Veden yllä leijaili sakeita kokkosavun pilviä, mutta kaikki kokkotulet oli sammutettu lukuun ottamatta yhtä, joka loisti suurena ja punaisena eräällä kaukaisella niemellä ja kuvastui kapeana, hehkuvana miekkana teräksensinervään vedenkalvoon.

Teit tuli ulos häntä hakemaan — Ingunn tiesi hänen sitä haluavan. Taakseen katsomatta hän asteli vuonolle viettävää peltoa alas. Hänen tultuaan veräjälle ja laskiessaan alas sulkupuita saavutti Teit hänet.

He eivät virkkaneet mitään toisilleen kävellessään edelleen, Ingunn edellä ja Teit jäljessä nuoren laihon läpi kulkevaa kapeaa polkua pitkin. Pellon laidassa oli puro, ja polku kulki sen vartta tammien ja raitojen muodostaman lehtikatoksen suojassa alas talon venevalkamaan.

Ingunn pysähtyi heidän tultuaan lehtipuitten varjostoon. Siellä oli pilkkopimeä — hän pelkäsi kulkea edemmäksi.

"Huh — miten kylmä tänä yönä on", kuiskasi hän melkein kuulumattomasti, väristen hiukan. Teitin hahmo erottui vain epäselvästi pimeästä, mutta Ingunn tunsi hänen ruumiistaan huokuvan lämpimän leyhkeen, ja se tuntui suloiselta kosteitten lehtien ja raa'an mullan kylmässä ja kirpeässä tuoksussa. Teit oli aivan vaiti, ja hänen vaiteliaisuutensa tuntui äkkiä kauhistavalta ja uhkaavalta — ja Ingunn ajatteli äkkiä heränneen, hillittömän pelon vallassa, että hänen täytyi saada Teit sanomaan jotakin; silloin vaara olisi ohi.

"Laulapa uudestaan se säe, minkä lauloit sisällä", kuiskasi Ingunn, "raidasta —"

Matalalla, mutta kirkkaalla äänellä lauloi Teit pimeässä:

Onnekas olet sä rantojen raita sulolehviä kantain. Miehet aamukasteen sun yltäsi ravistaa. Ja minä kaipaan Thegniä päivin sekä öin!

Ingunn ojensi kätensä ja veti sylinsä täyteen kirpeätuoksuisia, vihantia oksia — vesipisaroita ripsui hänen ylleen pimeässä.

"Pilaat kauniin pukusi", sanoi Teit. "Kastuitko — anna kun koetan —!"

Mutta kun hänen kätensä hipaisivat Ingunnin rintaa pimeässä, väistyi Ingunn salaman nopeudella hänen ojennettujen kättensä ulottuvilta; päästäen hiljaisen pelon kirkaisun hän lähti juoksemaan polkua ylös — juoksi, kantaen molemmin käsin liepeitään, kuin henkensä kaupalla pellon poikki.

Teit oli niin ällistynyt tällaisesta asian käänteestä, että kesti hetkisen, ennen kuin hän kykeni lähtemään hänen jälkeensä. Ja silloin oli Ingunn jo ehtinyt niin paljon edelle, ettei Teit tavoittanut häntä ennen kuin veräjällä. Sieltä voitiin heidät nähdä pihalta, missä vieraita nyt liikkui maatamenoaikeissa. Ja niin Teit pysähtyi ja antoi Ingunnin mennä.

Teitin ilme oli synkkä ja loukkaantunut, kun he seuraavana päivänä kohtasivat toisensa. Ingunn tervehti häntä melkein nöyrästi ja sanoi hiljaa ja arasti:

"Taisimmepa olla kumpikin pois suunniltamme viime yönä — kun keksimme lähteä rantaan keskellä yötä."

"Sitäkö sinä vain ajattelitkin?" kysyi islantilainen kuivasti.

"Eikä siellä ollut varmaan sen useampia juhannuskokkoja, kuin minkä me näimme kartanolta. Olisi siis ollut hyödytöntä mennä alas laiturille."

"Niin, meillä olisi ollut enemmän iloa toisistamme, jos olisimme olleet sisällä", sanoi Teit harmistuneena. Hän kohotti lakkiaan ja meni matkoihinsa.

V

Tuli sitten muuan iltapäivä — syyspuolella — kolme kuukautta juhannusajasta. Ingunn kulki veräjästä, josta sulkupuut nyt oli poistettu, sillä karja oli tuotu kotiin laidunmaalta ja sai kulkea vapaasti kaikkialla.

Karja oli tänään niityllä viljapellon alalaidassa — oli mahdotonta ajatella kauniimpaa näkyä kuin olivat nuo kirjavat, lihavat eläimet loistavassa auringonpaisteessa, tummanvihreän äpärikön keskellä, joka näytti aivan uhkuvan rehevyyttä ja jonka keskellä hohti suuria saunakukkaparvia. Taivas oli kirkas ja pieniä poutapilvihattaroita leijaili korkealla. Vuono välkkyi sinisenä, kuvastellen syksyn värikkäitä maita ja lehtimetsää, joka ympäröi kotitannerta punaisena ja kellervänä. Taempana kohosi metsä tummana, sinivihreänä, ja oli kuin joka ainoa kuusenlatva olisi näkynyt erikseen kohotessaan ilmoille väkevässä, viileässä ilmassa auringonpaistetta imien.

Päivän loistava hilpeys sai hänet tuntemaan raskaasti oman neuvottoman tuskansa ja viheliäisyytensä. Hän ei uskaltanut olla menemättä, kun Teit oli määrännyt hänelle tapaamisen. Hän pelkäsi kauheasti joutua kahden kesken Teitin kanssa, mutta hän ei uskaltanut menetellä toisin. Muuten olisi Teit saattanut hakea hänet puheilleen kartanolla, ja joku olisi voinut kuulla —.

Sänki loisti kuin vaalea kulta polun molemmin puolin — nyt voi nähdä laajalle aukeiden, leikattujen peltojen yli. Teitin kellervä ratsu oli syömässä ruohoa lehdossa, alhaalla puron varrella.

Ingunn rukoili hiljaa, sanattomasti — vain huokaus kuvasti hänen syvää hätäänsä. Näin hän oli rukoillut sinä yönä, jolloin Teit oli ollut hänen luhtinsa oven takana, koputtanut hiljaa ja kutsunut häntä nimeltä. Pilkkopimeässä hän oli polvistunut vuoteelleen kädet kiedottuina hevosenpään muotoisen sängynpatsaan ympäri, rukoillut apua, hiljaa, ääntä päästämättä, pelosta väristen. Sillä jos onnettomuus _oli_ tapahtunut, jos hän nyt oli vajonnut kaikkein pahimpaan — niin hän ei tahtonut enää, hän ei tahtonut sortua syvemmälle. Mutta hänestä tuntui, kuin voisi Teit pakottaa hänet vastoin hänen tahtoaan, niin että hänen täytyisi kulkea permannon yli ja laskea hänet sisään.

Huomatessaan Teitin poistuneen ovelta Ingunn oli itkenyt sulasta kiitollisuudesta. Sillä hänestä tuntui, ettei häntä ollut pidättänyt hänen heikon tahtonsa kipinä, vaan näkymätön voima, väkevä ja ankara, joka oli täyttänyt pimeyden hänen ja ovelta leviävän kauhun välillä. Kun hän perin väsyneenä oli pujahtanut taljan alle, oli hän ajatellut, nöyränä ja kiitollisena pelastuksesta, ettei mikään rangaistus hänen synnistään olisi niin ankara, ettei hän voisi ottaa sitä vastaan kiitollisuudella, kun hän ei vain enää koskaan joutuisi Teitin valtaan.

Ja kun he olivat kohdanneet seuraavana päivänä, ja Teit oli leikillään sanonut, että Ingunn oli nukkunut niin raskaasti, että hänen oli täytynyt poistua tyhjin toimin ovelta, oli Ingunn vastannut: "Olin valveilla ja kuulin kyllä." Ingunn oli ollut aivan rauhallinen, sillä hän oli varma siitä, etteivät ne hyvät voimat, jotka olivat häntä yöllä pidättäneet, sallisi Teitin enää saada valtaa hänen ylitseen.

Kun Teit oli kysynyt, minkä vuoksi hän ei ollut avannut, — eikö hän ollut uskaltanut vai oliko joku toinen ollut sisällä, oli Ingunn rohjennut sanoa:

"Ei, mutta en tahtonut. Etkä saa tulla tänne enää, Teit. — Ole hyvä, älä tule enää luokseni!"

"Enpä ole kuullut mokomaa — ole hyvä, sanot sinä —! Edellisenä yönä —."

"Niin, niin", oli Ingunn keskeyttänyt. "Se oli tarpeeksi pahoin, kyllin suuri synti —."

"Synti?" oli Teit kysynyt ylen hämmästyneenä. "Niinkö sinä ajattelet!"

Se oli johtunut Ingunnin mieleen silloin, ja se johtui hänen mieleensä nyt, astellessaan tässä, ja hän tunsi jonkinlaista sääliä tuota nuorukaista kohtaan. Eihän Teit voinut tietää, miten suuren synnin Ingunn oli tehnyt silloin, kun oli antautunut hänelle: että hän, Ingunn, oli rikkonut uskollisuuden, jota hän ei edes uskaltanut ajatella tässä helvetin korvessa, minne oli joutunut —.