Part 27

Olav nousi ja meni maitokomeroon hapuillen eteensä pimeässä. Kuollut makasi jäykkänä ja ääneti, kalmankylmänä. Hän oli kai vain nähnyt unta — hän oli varmaan nukkunut monta tuntia. Jälleen hän lisäsi puita ja aikoi istuutua niin, että voisi paahtaa selkäänsä. Mutta hän ei jaksanut istua selkä mustaan oviaukkoon päin, eikä voinut tuijottaa sitä vastaankaan — ja niin hänen täytyi paneutua penkille uudestaan. Hän kasasi heinäsäkit selkänsä taa ja peitti itsensä taljalla niin hyvin kuin taisi.

Sillä välin uneliaisuus verhosi hänet kuin sumuun — ja joka kerran kun hänen ajatuksensa hämärtyi, hän havahtui epäselvään, tykkivään tuskaan — suonen tykytys haavoittuneessa käsivarressa oli vain kuin jonkin suuremman vaivan kaikua. Sitten hän havahtui täysin hereille, ja ajatukset jatkoivat samaa rataa —.

Tuo mies oli saanut palkkansa. Hänen oli ollut pakko tappaa niin monta arvokkaampaa miestä ottelussa, eikä se ollut milloinkaan käynyt hänen sydämelleen. Ingunnia olisi käynyt sääliminen, mutta ei tätä — ei. Ellei häntä surrut kukaan täällä tai kotimaassa, niin sehän oli hyvä. Ei häntä sitten jäänyt suremaan kukaan viatonkaan, koska syyllinen oli saanut rangaistuksensa. Olisihan enon ja jaarlin luona vietettyjen vuosien pitänyt karaista hänen luontonsa. Tämä oli akkamaisuutta — mies oli ansainnut osansa. Ja niin aina edelleen samaa rataa —.

— Hän kavahti pystyyn — hän oli vain uneksinut, että Teit seisoi ovella kauha kädessä tarjoten hänelle kirnupiimää. Hän makasi siinä, missä hänen piti maata. Ei, Teit, en pelkää sinua. Jos pelkään, pelkään sellaista, jota sinun järkesi ei milloinkaan olisi pystynyt selittämään. Voi minun pikku Ingunniani — et saa pelätä minua —. Jälleen hän oli aivan selvä.

Nyt tässä oli taas uusi huoli, jota täytyi pohtia — mitä oli tehtävä. Kuuluttaako tappo ensi talossa, jonka ohi sattui kulkemaan ihmisten ilmoille tullessaan; silloin hän saisi niskoilleen uuden käräjäjutun sopimuksineen ja sakkoineen, ennen kuin oli päässyt täydelleen eroon entisestäkään. Ja ihmiset arvelisivat takanapäin, että mitähän asioita hänellä oli mahtanut olla tuon islantilaisen kiertäjän kanssa —. Se koski varmaan Ingunn Steinfinnintytärtä —. Ei, se ei käynyt.

Mutta miten hän pääsisi eroon ruumiista!

Niin monen paremman miehen hän oli nähnyt kaatuvan laivan kannelta mereen ja jäävän sinne. Niin moni kelpo talonpoikaisnuorukainen Tanskassa oli jäänyt susien ja kotkien saaliiksi jaarlin matkoilla. Mutta se oli jaarlin asia, eikä hänen, hän ei ollut milloinkaan ollut syypää siihen, ettei kuollut ollut päässyt vihittyyn maahan. Ja koska hän yhä on näin pehmeäluontoinen, että tällaisen Teitin tappo, hänen vaimonsa makaajan tappo, painoi hänen tuntoaan, ei hän kai jaksanut ottaa tunnolleen sitä, mikä _oli_ synti. _Se_ oli oleva synti, jota hän ei saanut vieritetyksi päältään —.

Mutta jos hän tunnustaisi Teitin tapon, olisi turha edes _koettaa_ suojella Ingunnin kunniaa.

Lopulta hän oli varmaan vaipunut uneen ja nukkunut kauan ja raskaasti. Päivä paistoi sisään hirsien välistä, kun hän aukaisi silmänsä. Hiillos oli musta. Tuuli oli tauonnut — ei kuulunut mitään muuta kuin teerikukkojen kukerrusta kaukaa ja läheltä sekä jokunen myöhästynyt päivälinnun hujautus.

Hän nousi, venytti itseään ja hieroi jäseniään. Käsivarsi oli jäykkä ja hiukan hellä — ei paljoa. Hän astui ovelle ja katsoi ulos. Koko maailma oli valkoinen, aurinko paistoi korkealta, ja taivas oli pilvetön. Sumu oli laskeutunut alas ja lepäsi auringon kultaamana lähellä maata kuin valkoinen meri, jota reunustivat metsät ja jonka keskeltä korkeammat huiput pistivät esiin lumisina ja kullassa välkkyen. Koko luminen rinne säihkyi punaiselle ja siniselle; jänikset ja linnut olivat jo ehtineet piirtää jälkensä lumeen, ja kaikkialta kuului teirien säväkkä.

Ja keskellä tätä ääretöntä lumista maisemaa ja lumen peittämiä metsiä seisoi hän, ainoa ihminen korvessa, tietämättä, minne kätkisi toisen vähäisen olion — kuolleen. Rikkoako lumipeite ja kaivaa hänet sinne — ei. Hänen täytyi keksiä sellainen keino, etteivät eläimet pääsisi koskemaan ruumiiseen — sitä hän ei suvainnut. Ja jättää se paikalleen ihmisten löydettäväksi, kun nämä palaisivat kesällä karjatuvalle — mahdotonta; silloin voisi käydä selville, kuka kuollut oli — ja sitten koko asia.

Molemmat suksiparit seisoivat seinää vasten ylt'yleensä lumen peitossa. Olav otti paremmat sukset, jotka hän oli saanut lainaksi luostarista, puhdisti ne lumesta ja laski ne maahan. Hän puri hampaat tiukasti yhteen, ja hänen kasvoilleen levisi kova, sulkeutunut ilme.

Hän meni sisään ja siloitti tilan. Sitten hän toi ruumiin ja laski sen suksille — koetti saada sen suoraksi. Hiuksissa oli hyytynyttä verta ja aivoainetta, mutta harmaankelmeät kasvot olivat jotakuinkin puhtaat. Ruumis irvisti pahasti. Olav ei saanut kiinni sen suuta ja silmiä. Hän peitti kuolleen kasvot vanhalla nukkavierulla, verisellä lakilla.

Hiilloksen pohjalta hän löysi pari kipunaa. Hän sytytti tuohia, oksia ja puita, jotka alkoivat pian iloisesti räiskyä. Maitokomerossa oli heinätukko; Olav kantoi sen sisään ja heitti sen tulisijan ja sängyn väliin. Hän sattui potkaisemaan Teitin miekkaa — otti sen maasta ja laski sen hänen rinnalleen. Sitten hän tempasi tulesta tuohikimpun ja sylyksellisen oksia ja viskasi ne lattialle heinätukkoon.

Nyt oli rovio täydessä tulessa. Olav otti halon, heitti kekäleet heiniin — ja leimahtaen ja ritisten nousivat liekit ilmoille. Olav juoksi ulos, kantoi suksia käsissään ja kahlasi mäkeä ylös vastasataneessa lumessa.

Vuoren huipulla, mistä tuuli oli lennättänyt vanhan lumen pois, hän pysähtyi, laskeutui polvilleen ja solmi sukset lujasti jalkoihinsa. Sitten hän tarttui sauvaan, mutta jäi vielä seisomaan, kunnes näki harmaiden savukäämien pursuavan kaikista raoista. Silloin hän luki rukouksen — pelko oli nujertaa hänet — tämä oli Jumalan pilkkaamista. Mutta oli kuin hänen olisi täytynyt tehdä niin — sisällä oli kuollut, ja hänen _täytyi_ siis rukoilla.

Hän muisti äkkiä unohtaneensa kirveensä tupaan, samaten reppunsa, — mutta se oli ollutkin tyhjä. Nyt paloi sekä maitoastia että leipäkasa; se oli pientä kaiken muun rinnalla, mutta —. Hän ei ollut koskaan halveksinut jumalanviljaa, vaan ottanut maasta pienimmänkin murenen sekä suudellut sitä ennen kuin söi. Tämä oli isoisän opetuksista melkein ainoa, minkä hän muisti.

— Helvettiin. Sodassa hän oli nähnyt täysien vilja-aittojen ja talonpoikien tupien palavan poroksi. Ja Teitiä paremmat miehet olivat jääneet tuleen, elävät sekä kuolleet. Miksi tämä siis olisi ollut niin paljon pahempaa —.

Ennen maailmassa polttivat miehet kaatuneet päällikkönsä. Sinä saat yhtä mahtavan rovion kuin entiset kuninkaat, Teit — miekka rinnallasi, ruokaa ja juomaa vierelläsi —.

Savu tuprusi tupruamistaan — nyt se peitti koko majan. Tuli loisti sisällä — ensimmäiset liekit leimahtivat esiin katon harjalta. Olav potkaisi ja viiletti mäkeä alas.

— Kesällä löytyisivät Teitin luut hiilien keskeltä, koetti hän lohduttautua. Kyllä hän pääsisi lopuksi vihittyyn maahan —.

Hän laski joenuomaa kohti niin että lumi pöllysi ja korvissa suhisi, lensi yli alanteen, seisahtui hetkeksi sen toisessa päässä ja katsoi taakseen. Hänen taakseen jättämä vaaran selänne kaartui kauniisti, loistaen auringon kultaaman lumen peitossa taivaan sineä vasten. Eräästä kohden pöyrysi pieni tumma savupatsas ilmaan —.

— Kostin tahratun aviovuoteeni. Eikö mies voi vastata Jumalalle sellaisesta teosta? Hän kaatui ase kädessä; Herra, sinähän näit sen itse —.

* * * * *

Tuntia myöhemmin hän hiihti lumen peittämän aidan seipäiden välitse lumisella rinteellä. Siinä oli taloja; katoilla olevat kinokset yhtyivät monin paikoin maasta nouseviin kinoksiin, mutta eräästä räppänän aukosta nousi savua. Tuvasta oli astuttu polku navettaan, ja tunkiolle oli äskettäin viskattu jätteitä.

Olav katsoi seutua kääntäessään suksiaan ja seisahtuessaan. Maailma oli hohtavan valkoinen ja kaikki varjot siniset. Kaukana pohjoisessa näkyi syvällä leveä laakso, jossa oli suuria kartanoita.

— Sanon riitaantuneeni matkatoverini kanssa illalla ja sen päättyneen verileikkiin. Ja sitten oli tuli tarttunut olkiin —.

Hän karkaisi luontonsa ja jatkoi matkaa yli aukean.

Illansuussa hän saapui Miklebøhon. Arnvid oli poissa — hän oli lähtenyt toissailtana teerenpyyntiin molempien poikiensa kera, mutta talonväki otti ilolla vastaan kartanonisännän parhaan ystävän.

Seuraavana päivänä Olav seisoi pihalla auringonnousun aikaan Arnvidin ja hänen poikiensa palatessa kotiin. Maunu talutti hevosta — sekä se että miehet liikkuivat lumikengillä — ja sen selkä oli lastattu täyteen säkkejä ja pusseja ja komeita lintukimppuja. Arnvid ja Steinar kantoivat suksia, jousipyssyjä ja isoja tyhjiä nuolikoteloita.

Arnvid tervehti vierastaan hiljaa ja sydämellisesti, ja hänen poikansa vapaasti ja reippaasti. Nämä olivat kasvuiässä; kauniita, vaaleaverisiä, lupaavia miehenalkuja.

"Muutin mieltä kuten näet —."

"Sepä oli hyvä." Arnvid hymähti hiukan.

"Oletko tullut metsän läpi tuo pikkuinen keihäs ainoana aseenasi", ihmetteli Arnvid heidän istuessaan yhdessä puhelemassa sillä aikaa, kun ruokaa kannettiin pöytään.

Olav vastasi ottaneensa mukaan kirveenkin, mutta se oli hukkunut eilen, kun hän oli hakannut havuja alusikseen — hän oli löytänyt metsämajan ja nukkunut siinä; ei hän tiennyt sen paikan nimeä. Saattoi olla Graadalsboden. Mutta pimeässä ja vastasataneessa lumessa hän ei löytänytkään sitä enää. Hän oli muuten saanut haavan käsivarteensa kirveestä, kun se lensi hänen kädestään.

Arnvid tahtoi katsoa haavaa, ennen kuin he menivät levolle. Se oli aivan mitätön naarmu — kyllä se meni pian umpeen. Mutta miten Olav oli voinut satuttaa itseään siihen paikkaan, sitä Arnvid ei voinut käsittää — vaikka kyllähän nuo vanhanaikaiset pitkäteräiset, kaksipuoliset kirveet olivat oikullisia — ja varmaan myös sopimattomia kuusenhavujen katkomiseen —.

VIII

Ingunn synnytti lapsen kolmantena päivänä Halvardinmessun jälkeen. Toran nostaessa vastasyntyneen lattialta tarttui äiti käsillään päähänsä ja huusi aivan kuin tahtomatta kuulla tai nähdä mitään.

Kun hänet oli saatettu sänkyyn, kantoi Tora valmiiksipuetun lapsen hänen luokseen:

"_Katsohan_ toki sentään poikaasi, sisko. Se on niin kaunis", pyysi Tora, "sillä on pitkä, musta tukka."

Mutta Ingunn huusi ja veti peitteen korviensa yli.

* * * * *

Tora Steinfinnintytär oli murheellinen ja vihoissaan näyttänyt pahalta; ja kun poika hänen mielestään näytti liian heikkoja elonmerkkejä, hän pyysi pappia kastamaan lapsen ennen lähtöään. Äidiltä kysyttiin, mikä sille pantaisiin nimeksi, mutta tämä vain ähkyi ja piiloutui vaatteiden alle. Magnhildilla ja Toralla ei ollut halua antaa sille mitään suvun kantaisien nimistä, ja niin he pyysivät pappia määräämään sille nimen. Tämä vastasi, että oli Pyhän Eirik-kuninkaan, marttyyrin, päivä, ja hän saattoi siis kastaa Ingunnin lapsen hänen kaimakseen.

Tora Steinfinnintytär oli murheellinen ja vihoissaan istuessaan pieni turmanlintu, oman sisarensa poika, sylissään, äidin tahtomatta edes nähdä sitä.

Kolmantena päivänä synnytyksen jälkeen Ingunn oli hyvin heikko. Tora ymmärsi rintoihin nousseen maidon vaivaavan häntä. Hän ei jaksanut liikkua eikä kärsinyt kenenkään koskettaa itseään, ei saanut niellyksi ruoan palaakaan, mutta valitti sietämätöntä janoa. Tora sanoi, että oli paljon pahempi, jos hän joi — maito nousisi silloin päähän asti. "En uskalla antaa sinulle tippaakaan, ellet anna minun tuoda Eirikiä rinnoillesi —." Mutta sittenkään Ingunn ei huolinut luokseen lastaan.

Kun Tora illalla asetti poikaa levolle, hän kaatoi vahingossa vesivadin, eikä hänellä ollut enempää lämmintä vettä tuvassa. Silmänräpäyksen hän seisoi neuvottomana. Sitten hän kietaisi huivin alastoman lapsen ympäri ja kantoi sen sänkyyn. Ingunn oli kuumehorteessa, ja ennen kuin hän ehti panna vastaan, oli Tora laskenut Eirikin hänen käsivarrelleen; sitten hän lähti ulos.

Hän puuhaili hyvän aikaa kodassa, mutta yhtäkkiä hän pelästyi kauheasti ja lähti juoksemaan takaisin tupaan. Jo ovella hän kuuli Ingunnin kovan, äänekkään itkun. Tora syöksyi vuoteen luo ja vetäisi auki peitteen:

"Jumalan nimessä — ethän vain ole tehnyt sille mitään pahaa —!"

Ingunn ei vastannut. Eirik makasi siinä polvet vatsaa kohti vedettyinä, kädet nenällä; se oli siinä niin pienenä, laihana ja punaisenruskeana ja näytti viihtyvän oivallisesti äitinsä lämmössä. Sen tummissa silmissä oli miettivä katse.

Tora hengähti helpotuksesta. Hän otti vastaan Dallan tuoman vesipytyn, nosti pojan pois, pesi ja kapaloi sen. Sitten hän kantoi käärön takaisin sänkyyn.

"Tuonko sen sinun luoksesi?" kysyi hän niin yhdentekevästi kuin suinkin.

Päästäen pitkän, valittavan äänen Ingunn kohotti kätensä, ja Tora laski pojan hänen syliinsä. Hänen sormensa vapisivat hiukan, mutta hän koki puhua hiljaa ja tasaisesti, tukiessaan sisartaan patjoilla, laskiessaan Eirikin hänen povelleen ja puuhaillessaan tämän kanssa, koettaen saada poikaa imemään.

Tämän jälkeen Ingunn otti tottelevaisesti pojan luokseen, kun Tora toi sen hänen rinnoilleen. Mutta hän oli yhtä surullinen kuin ennen ja näytti aivan lohduttomalta.

Hän oli vielä vuoteessa Arnvidin eräänä iltana tullessa taloon ratsain. Magnhild-rouva oli lähettänyt sanan Bergistä Miklebøhon heti, kun Ingunn oli päässyt vaivoistaan.

Arnvid astui tupaan ja tervehti Magnhild-rouvaa ja Toraa niin rauhallisesti ja arvokkaasti kuin ei mitään erikoista olisi ollut tekeillä. Mutta tullessaan sängyn luo ja kohdatessaan Ingunnin kuolemanhätäisen katseen muuttuivat hänen omatkin kasvonsa oudosti. Hehkuvan punan levitessä kasvoille ja kaulalle Ingunn hapuili arasti hentoine sormineen rintojaan — veti paidan kiinni, otti lapsen poveltaan ja käänsi sen kasvot, jotka vetäytyivät itkuun, tulijaa kohti.

"Taitaapa olla sellainen, jota eukot sanovat kauniiksi", virkkoi Arnvid hymyillen ja koskettaen sormella lapsen poskea. "Ikävä, että hätäilitte niin kovin sen kastamisella. Sinusta olisi pitänyt tulla minun kummipoikani."

Hän istahti sängynportaalle Ingunnin luo ja vei kätensä peitteen reunaan, niin että se kosketti lapsen otsaa ja äidin käsivartta. Tämä vapisi kauheasti — ja sitten tapahtui, mitä Arnvid pelkäsi — Magnhild-rouva kysyi Olavia.

"Terveisiä kaikille häneltä. Hän erosi minusta Hamarissa; hänellä oli kiire kotiinsa, mutta hän arveli ehtivänsä tänne helluntaiksi; niihin aikoihin Ingunn lienee jo siksi voimistunut, että saattaa seurata häntä etelään." Arnvid painoi lujasti Ingunnin käsivartta saadakseen tämän pysymään rauhallisena.

Sitten hän vastasi Magnhildin ja Toran kysymyksiin ja kertoi, mitä tiesi Olavin aikeista. Kaikki kolme puhuivat aivan kuin luonnollisimmasta asiasta — vaikka jokainen tiesi toisten ajattelevan samaa: millaiseksi noiden kahden elämä oli muodostuva? Tässä makasi morsian toisen miehen lapsi rinnoillaan, ja sulhanen tiesi sen ratsastaessaan etelää kohti laittaakseen talonsa kuntoon emäntää vastaanottamaan.

Mutta lopuksi Arnvid sanoi haluavansa puhua pari sanaa kahden kesken Ingunnin kanssa. Toiset nousivat paikaltaan; Tora otti lapsen äidiltä kantaakseen sen kätkyeeseen:

"Entä tämä?" hän kysyi. "Tahtooko Olav sen äidin mukana etelään?"

"Minun käsitykseni mukaan hänen tarkoituksensa oli sellainen."

— Sitten hän jäi kahden Ingunnin kanssa. Ingunn makasi pitkänään ja oli sulkenut silmänsä. Arnvid siveli hänen otsaansa pyyhkäisten siitä hikeä.

"Olav pyysi minua jäämään tänne siksi, kun hän itse pääsee sinua noutamaan."

"Miksi niin?" kysyi Ingunn peloissaan.

"Siksi, että —", sanoi Arnvid vitkaan. "Ihmiset puhuvat varovammin tietäessään, että heidän juttunsa voi tulla miehen kuuluville, joka —."

Hiki helmeili Ingunnin otsalla. Hän kuiskasi melkein kuulumattomasti: "Arnvid — eikö — Olavilla ole mitään keinoa — päästä vapaaksi —."

"Ei. — Mutta ei hän ole sanonut sitä haluavansakaan", jatkoi Arnvid tuokion kuluttua.

"Mutta jos koettaisimme — taivuttaa arkkipiispan — polvistua hänen eteensä — maksaa sakkoja —?"

"Hänen piispansa voisi suostua antamaan hänen elää erossa sinusta — jos Olav pyytäisi sitä. Mutta kun hän nyt itse haluaa hakea sinut kotiinsa ja asua kanssasi — tekee hän sen vapaasta tahdostaan. Mutta itse Romaborgin paavikaan ei minun luullakseni voi katkaista teitä yhdistävää sidettä, niin että Olav tulisi vapaaksi ottamaan toisen vaimon."

"Eikö sittenkään, vaikka minä menisin luostariin?"

"Minun tietääkseni sinulta vaadittaisiin Olavin lupa siihen. Eikä hän saisi kuitenkaan solmia uutta avioliittoa. Mutta hurskaan nunnan asemaan sinä, ihmisparka, et taitaisi olla kovin sopiva —.

"Ja sitten sinun tulee muistaa, mitä Olav itse sanoi minulle: Hän se kerran pani liikkeelle kaikkensa saadakseen kuulla pyhän kirkon tuomion siitä, olitteko te kaksi aviopuolisot vai ettekö. Hän tahtoi tietää Torfinn-piispan mielipiteen siitä, oliko yhteiselämänne ollut avioliitto Jumalan lakien mukaan, eikä huoruutta — ja Torfinn-herra myönsi sen. Ja vaikka tuo piispa oli niin ankara toisia väkivallantekijöitä ja naisrauhan rikkojia vastaan, vaati hän Olavin asiassa, että tämän piti saada päästä sakoilla ja solmia sovinto Einarin riitamiesten kanssa. Etkö ymmärrä, ettei Olav _voi_ peräytyä omista sanoistaan, eikä hän sano tahtovansakaan.

"Mutta tässä istun ja unohdan, että olet vielä heikko. — Ole rauhassa, Ingunn — muista, millainen mies Olav on. Itsepäinen ja kiukkuinen; mitä hän tahtoo, sen hän tahtoo. Mutta uskollinen kuin piru — tunnethan tuon sananparren —."

* * * * *

Mutta Ingunnin ei saattanut huomata muuttuneen toivorikkaammaksi. Toiset naiset olivat kovin hyvillään tietäessään nyt varmasti, ettei Olav Auduninpoika aikonut ruveta rettelöimään, vaan oli päättänyt ottaa itselleen vaimon, jota hän kerran oli pyytänyt niin ylpeästi ja suurisanaisesti, sekä unohtaa, mitä tämä oli rikkonut välillä. Ingunnin sukulaiset: Ivar, hänen veljensä ja Haakon sanoivat asiasta kuultuaan, että Olav oli loukannut heitä kaikkia niin syvästi silloin, kun hän ensin oli houkutellut itselleen morsiamensa ja sitten haastanut hänen naittajansa piispan tuomioistuimen eteen sekä viimeksi tappanut Einarin tämän nuhdellessa häntä, ettei ollut muuta kuin oikein ja kohtuullista, että tämä nyt pysyi ääneti, kätki Ingunnin häpeän ja teki voitavansa saattaakseen asian hyvään loppuun. Sitä paitsi Hestviken oli kaukana. Ja joskin sen puolen kansa saisi kuulla hänen vaimollaan olleen lapsen toisen kanssa, ennen kuin Olav oli nainut hänet, ei se ollut mitään ennenkuulumatonta; monelle arvossapidetylle kunnon miehelle oli sattunut samoin. Tuon enempää ei kenenkään hänen kotiseutulaisensa tarvinnut saada tietää, elleivät he itse puhuneet tyhmyyksiä ja ilmaisseet Ingunnin olleen sidotun Olaviin jo ennen lapsen syntymää, tavalla, jonka moni pappi väitti olevan huoruutta.

Näin esittivät Ivar ja Magnhild asian Ingunnille. Hän kuunteli heitä kalpeana, silmät hehkuen; Arnvid näki hänen joutuvan kovasti kuohuksiin heidän puheestaan.

"Mitä sinä sanot siitä, Arnvid", kysyi hän kerran, kun Ivar ja Haakon olivat istuneet hänen luonaan selitellen käsitystään asiasta. Ingunn oli jo jalkeilla päivisin.

"Sanon", vastasi Arnvid hiljaa, "että vaikka asia on paha, täytyy sinun itsesi ymmärtää, että siinä on perääkin."

"Sanotko _sinä_ niin — vaikka kutsut itseäsi Olavin ystäväksi!" hän kuohahti.

"Niin, olen hänen ystävänsä — ja luulen näyttäneeni sen teossa muutaman kerran", sanoi Arnvid. "Enkä väitä, etten itsekin olisi syyllinen siihen, että asia sai näin pahan käänteen. En ehkä antanut viisasta neuvoa Olaville — olin liian nuori ja ymmärtämätön — eikä minun olisi pitänyt jäädä majalaan sinä iltana, jolloin Einar hankki riitaa kanssamme. Mutta en hyödytä ystävääni, etkä hyödytä sinäkään, jos nyt kätkemme päämme siipien suojaan tahtomatta nähdä, että Torenpojatkin ovat _jonkin verran_ oikeassa!"

Mutta Ingunn purskahti itkuun.

"Etkö sinäkään pidä paremmin Olavin puolta? Kukaan muu ei pidä hänen kunniaansa minkään arvoisena paitsi minä."

"En", vastasi Arnvid, "— hän saa tyytyä siihen osaan, minkä olet valmistanut hänelle."

Ingunnin itku lakkasi äkkiä — hän nosti silmänsä ja katsoi toiseen.

"Niin on, Ingunn — vaikka minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Olen niin kiusaantunut koko teidän asianne tähden", — hän sanoi väsyneesti.

"Mutta sanoit totuuden."

Lapsi makasi sängyssä parkuen; Ingunn meni nostamaan sen syliinsä. Arnvid huomasi, minkä oli huomannut jo ennen, että vaikka Ingunn piteli pienokaista varoen ja näkyi pitävän siitä, oli kuin hän ei koskaan olisi liikuttanut sitä tuntematta pientä vastenmielisyyttä; ja kun hän joutui itse sitä vaalimaan, hän teki sen hyvin kömpelösti. Eirik olikin kova huutamaan, oli levoton ja inisi alati ollessaan äitinsä käsissä; vain hetkeksi se viihtyi päästyään rinnoille. Tora sanoi sen johtuvan siitä, että Ingunn oli niin masentunut ja rauhaton, mistä syystä häneltä lähti vain vähän maitoa. Ja Eirik oli aina nälkäinen.

Nytkin se lakkasi pian imemästä ja itkeä vikisi kiskoessaan tyhjää rintaa. Ingunn huokasi hiljaa; sitten hän sulki vaatteensa, nousi ja alkoi astua edestakaisin poikaa kantaen. Arnvid katsoi heitä.

"Suostuisitko siihen, että ottaisin poikasi kasvatikseni", hän kysyi. "Otan sen luokseni ja koetan olla sille samanlainen isä kuin omille pojilleni."

Ingunn ei vastannut heti, mutta sanoi sitten:

"Tiedän, että olisit sille hyvä kasvatusisä. Ja olet kyllä voinut odottaa toisenlaista kiitosta kaikesta siitä ystävyydestä, mitä olet osoittanut minulle. — Jos kuolen, silloin saat ottaa haltuusi Eirikin — ja se on helpottava viimeistä hetkeäni."

"_Nyt_ et saa puhua noin", sanoi Arnvid koettaen hymyillä. "Nythän juuri olet päässyt hengenvaarasta."

* * * * *

Eirikin ollessa kuuden viikon vanha tuli Bergiin se vaimo, jonka kanssa Magnhild oli sopinut aikaisin keväällä lapsesta, jonka piti syntyä salaa täällä Bergissä ja joka hänen piti ottaa kasvatiksi. Mutta huhut Ingunnista olivat ehtineet levitä jo kauas. Arvailtiin kilvan, kuka saattoi olla lapsen isä — mutta useimmat arvelivat siksi tuota islantilaista, joka oli käynyt niin usein Bergissä viime kesänä — ja tämä oli sitten hävinnyt, lähtenyt arvattavasti vaimon rikkaita sukulaisia pakoon. Ja aiottu kasvatusäiti, Hallveig nimeltään, tuli nyt eräänä iltana Bergiin kysymään, mitä tuon lapsen suhteen aiottiin tehdä — hän ei ollut sitten saanut mitään tietoa asiasta.

Ennen kuin Magnhild keksi mitä vastata, ilmestyi Ingunn siihen sanoen olevansa lapsen äiti; Hallveig sai ottaa sen mukaansa. Hallveig katsoi Eirikiä ja kehui sitä kauniiksi lapseksi; ruokaa odotellessaan hän nosti sen syliinsä ja laski sen rinnoilleen.

Ingunn seisoi vieressä katsellen miten Eirik imi — tämä taisi olla ensi kerta sen lyhyen elämän aikana, jolloin se sai syödä tarpeekseen. Sitten Ingunn kantoi lapsen sänkyyn, mutta vaimo vietiin toiseen rakennukseen nukkumaan. Tarkoitus oli, että hän ratsastaisi pois seuraavana päivänä aamun koitteessa, ennen kuin kukaan talon väestä heräisi.

Sisarukset jäivät kahden kesken Aasan tupaan, ja Tora sytytti vihityn kynttilän, jota he polttivat vielä joka yö. Ingunn istui sängyn laidalla selin lapseen. Eirik makasi tyytyväisesti äännellen seinän puolella.

"Ingunn — älä tee niin", sanoi Tora vakavasti. "Älä lähetä lasta luotasi tuolla lailla. On _synti_ tehdä niin, kun ei siihen ole pakkoa."

Ingunn oli vaiti.

"Se hymyilee —", sanoi Tora valaisten poikaa kynttilällä. "Katso poikaasi, Ingunn — se osaa jo hymyillä — voi, miten herttainen ja kultainen se on —."

"Olen jo huomannut sen", sanoi Ingunn. "Se on hymyillyt monta kertaa viime päivinä."

"En ymmärrä, miten _voit_ tehdä niin —."

"Etkö ymmärrä, etten tahdo viedä tuota lasta Olavin katon alle — ja pyytää häntä kasvattamaan karanneen papinkokelaan jälkeensä jättämää lasta."

"Etkö häpeä puhua tuolla tapaa omasta lapsestasi!" sanoi Tora järkyttyneenä.

"Kyllä häpeänkin."

"Ingunn — ole varma siitä että saat katua kaiken ikäsi sitä tekoa että möit lapsesi toiselle."

"Minun osani on sellainen, etten voi olla katumatta mitään."