Part 17

Ingunn oli sävähtänyt tulipunaiseksi siinä istuessaan, mutta hän rohkaisi mielensä, ja hänen kasvoillaan kamppailivat uhma ja pelko; hänen silmänsä näyttivät tavattoman suurilta ja mustilta, kun hän katsoi setiinsä.

"Niin, me puhumme sinusta", lausui Kolbein hänelle. "Olet ollut tarpeeksi sukulaistesi taakkana, Ingunn. On jo aika sinun saada mies, joka voi pitää sinut kurissa."

"Voitteko te löytää sellaisen miehen, joka minut ottaisi?" kysyi Ingunn ivallisesti. "Minähän olen teidän mielestänne maailman viheliäisin ihminen?"

"Emme puhu siitä", sanoi Kolbein kiukkuisesti. "Luulin sinulla olleen aikaa palata järkiisi. Niin julkea et kuitenkaan voi olla, että haluat elää yhdessä miehen kanssa, joka on tahrannut kätensä serkkunsa verellä — vaikka hänet saisitkin?"

"On kuultu ennenkin miehen tappaneen serkkunsa", sanoi Ingunn epävarmasti ja hiljaisella äänellä.

"Älä puhu enempää", vastasi Kolbein raivoissaan. "Emme anna sinua milloinkaan Einarin murhaajalle."

"Siihen teillä ehkä on oikeus", sanoi Ingunn. Hän tunsi kaikkien pöydän ympärillä istuvien tuijottavan häneen, ja hän virkistyi ihmeellisesti siitä, että näin oli astunut ulos varjosta ja masennuksesta. "Mutta jos te tahdotte antaa minut jollekin muulle, niin saatte nähdä, että se ei ole teidän määrättävissänne!"

"Kenenkä sitten luulet siitä määräävän?" kysyi Kolbein pilkallisesti.

Ingunn tarttui käsin penkkiin, jolla istui. Hän tunsi, miten hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta hän oli siinä itse — hän ei uneksinut. Hän siinä puhui ja kaikki tuijottivat häneen. Ennen kuin hän ehti vastata, ryhtyi Ivar välittämään.

"Jumalan nimessä, Ingunn — eihän kukaan tiedä, missä tuo Olav on. Et tiedä itsekään, onko hän elossa vai kuollut. Aiotko istua leskenä koko ikäsi ja odotella kuollutta miestä?"

"Minä tiedän, että hän elää." Ingunn pujotti kätensä povelleen vetäen sieltä esille pienen hopeahelaisen tuppipuukon, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan. Hän otti puukon ja pani sen eteensä pöydälle. "Olav antoi minulle tämän ennusmerkiksi, ennen kuin erosimme — hän pyysi minua odottamaan niin kauan kuin terä pysyi kirkkaana, — jos se ruostuisi, silloin hän oli kuollut —."

Hän huokasi raskaasti pari kertaa. Silloin hän huomasi jonkin verran alempana pöydässä istuvan nuoren miehen tuijottavan ihastuneesti vastaan. Ingunn tiesi, että hänen nimensä oli Gudmund Joninpoika ja että hän oli suuren talon ainoa poika täällä Bergissä, mutta ei ollut koskaan puhellut hänen kanssaan. Nyt hän käsitti äkkiä, että tämä oli juuri se sulhanen, jota hänen setänsä tahtoivat hänelle; hän oli nyt aivan varma siitä. Hän katsoi tuota nuorta miestä suoraan silmiin ja tunsi, että hänen oma katseensa oli luja kuin rauta.

Silloin sanoi Ivar Torenpoika taas välittäen, päätään raapien:

"Tuollaiset ennusmerkit — no niin, enpä tiedä, miten paljon sellaisiin on uskomista —."

"Taidatpa, Ingunn, pian saada nähdä, kuka määrää sinun avioliitostasi", keskeytti Kolbein. "Sinä aiot siis panna vastaan, sinä, jos me annamme sinut miehelle, jonka katsomme sinulle sopivaksi? Keneen luulet voivasi turvautua — nyt kun piispa, ystäväsi, on pötkinyt maasta, etkä voi ryömiä hänen viittansa sisälle?"

"Tahdon turvata Jumalaani ja Luojaani", sanoi Ingunn; hän oli lumivalkea kasvoiltaan, ja hän kohosi puoleksi paikaltaan. "Tahdon luottaa hänen armoonsa, jos te pakotatte minut tekemään yhden synnin välttääkseni toista, suurempaa. — Ennemmin kuin annan teidän pakottaa minua tulemaan avionrikkojaksi ja menemään morsiusvuoteeseen toisen miehen kanssa, oikean mieheni eläessä, minä hyppään tuonne vuonoon!"

Kolbein ja Ivar aikoivat molemmat vastata, mutta nyt laski vanha Aasa Maununtytär kätensä pöydälle, nousi vaivoin pystyyn, pitkänä ja laihana ja kumaraisena; hän tuijotti ympärillä oleviin miehiin vanhoilla, punaisilla, vesistävillä silmillään.

"Mitä te tahdotte tehdä tälle lapselle?" hän kysyi uhkaavasti painaen toisen koukistuneen kätensä lujasti Ingunnin niskalle. "Te tahdotte hänelle pahaa, ymmärrän sen. Ivar poikani, kuljetko sinä Borghildin porttojoukon asioilla? Tahdotte, näen mä, sortaa Steinfinnin lasta — aiotte käydä hänen kimppuunsa, Magnhild ja Ivar. Mutta silloinpa minä pelkään, että te olette liikalapsia minulle!"

"Mutta äiti!" pyysi Ivar Torenpoika.

"Isoäiti!" Ingunn turvautui vanhukseen, pakeni hänen nahkavaippaansa. "Niin, niin, isoäiti, auttakaa minua!"

Vanhus veti hänet luokseen.

"Nyt me lähdemme", kuiskasi hän. "Tule, lapseni, lähdetään pois!"

Ingunn nousi ja tuki isoäitiä. Hapuillen edeltä kepillään ja nojaten toisella kädellään poikansa tyttären olkapäähän laahusti Aasa Maununtytär tuvan ovea kohti, mumisten mennessään:

"Kulkevat Borghildin joukon asioilla — lapseni — huomaan eläneeni liian kauan!"

"Älähän nyt, äiti —." Ivar tuli perästä, otti kepin äidin kädestä ja tarjosi sen sijaan olkapäänsä tueksi. "Minä olen sanonut koko ajan, että olisi parempi sopia Olavin kanssa, mutta —. Ja kun hän nyt on kokonaan kateissa, niin —"

He olivat saapuneet Aasan ovelle. Ivar sanoi veljensä tyttärelle:

"En minä tahdo sinulle pahaa, ole varma siitä. Mutta minun mielestäni olisi parempi sinulle itsellesi, että pääsisit naimisiin ja saisit oman kodin hoidettavaksesi. Parempi kuin kulkea täällä ja kuihtua —"

Ingunn sysäsi hänet sopivasti syrjään samalla kun hän melkein nosti isoäidin yli kynnyksen, sulki oven jälkeensä ja salpasi Ivarin ulos.

Hän riisui vanhuksen ja auttoi hänet vuoteeseen, luki iltarukouksen yhdessä hänen kanssaan, polvillaan isoäidin vuoteen vieressä. Aasa-muori oli nyt aivan voimaton tavattoman ponnistuksen jälkeen. Ingunn puuhaili vielä hiukan sisällä ennen kuin kävi nukkumaan.

Hän oli paitasillaan ja oli juuri vuoteelle menossa, kun ovelle hiljaa koputettiin. Ingunn meni ja aukaisi salvan — ja näki miehen hahmon seisovan ulkona lumessa, tummana tähtitaivasta vasten. Jo ennen kuin tämä oli avannut suunsa, tiesi Ingunn, että siellä oli uusi kosija, ja hän tunsi mielensä kummallisen juhlalliseksi, samalla kun häntä hiukan pelotti. Mutta tapahtuihan edes jotakin!

Tulija oli, kuten hän arvasi, Gudmund Joninpoika. Tämä kysyi:

"Olitko jo vuoteessa? Saisinkohan hiukan jutella kanssasi tänä iltana? Sillä on vähän niinkuin kiire, näetkös."

"No sitten saat astua sisään. Emmehän me voi seisoa täällä kylmässä —"

"Mene sinä vain vuoteeseen", sanoi Gudmund päästyään sisälle ja nähtyään, miten vähissä pukimissa Ingunn oli. "Ehkä saan käydä tähän sängyn laidalle, niin voimme paremmin jutella?"

Ensin he tarinoivat hiukan ilmasta ja Haakon Gautinpojasta, joka nyt ajatteli asettua asumaan Frettasteiniin, ja Haftorista, joka aikoi muuttaa kotiin isänsä luo. Ingunnia miellytti Gudmundin ääni ja hänen rauhallinen, hyväntahtoinen käyttäytymisensä. Eikä hän voinut sille mitään, että häntä miellytti myös maata täällä pimeässä ja jutella kosijan kanssa rauhallisesti ja siivosti. Oli niin kauan siitä, kun joku oli häntä hakenut tai välittänyt puhutella häntä hänen itsensä vuoksi. Mitäpä siitä, jos hänen täytyi sanoa, että Gudmundin kosinta oli hyödytön — tuntui kuin ylennykseltä se, että Gudmundin säätyinen mies oli iskenyt silmänsä häneen, vaikka hänen omat sukulaisensa olivat tehneet hänestä loiseläjän.

"Ja sitten minä olisin vielä kysynyt sinulta erästä asiaa", sanoi hänen vieraansa lopuksi. "Oliko vakaa tarkoituksesi, mitä tänä iltana puhuit."

"Oli kyllä."

"No, sitten minä voin sanoa sinulle", lausui Gudmund, "että isäni ja äitini haluavat kovin minun menevän naimisiin tänä vuonna, ja me olemme päättäneet pyytää Ivar Torenpojalta sinua."

Ingunn oli vaiti; Gudmund jatkoi jälleen:

"Mutta jos minä pyydän isää tiedustamaan muualta, niin hän tekee sen kyllä. Jos tosiaankin tarkoitat, mitä tänä iltana sanoit?"

Kun ei vieläkään tullut vastausta, hän sanoi:

"Sillä tiedäthän, että jos me ensin kysymme Ivarilta tai Kolbeinilta, niin emme saa kieltävää vastausta. Mutta jos sinä et suostu, niin järjestän minä kyllä asiat siten, ettei sinua tällä asialla enää kiusata."

Ingunn sanoi:

"En käsitä, Gudmund, että sinä ja sinun sukulaisesi voivat ajatella minun kaltaistani naista — kun voitte solmia paljon paremman naimakaupan. Tiedäthän sinä kaiken, mitä minusta on puhuttu."

"Kyllä. Mutta ihminen ei saa olla liian ankara eikä kova. Sinun sukulaisesi soisivat sinulle täyden perinnön sisartesi ohella, jos tästä meidän asiastamme tulisi tosi — ja minusta sinä näytät hyväluontoiselta — ja sitten sinä olet kaunis —"

Ingunn ei heti vastannut. Tuntui niin hyvältä levätä tällä tavoin hiljaa ja jutella miellyttävän nuoren miehen kanssa, tuntea hänen lämmittävä läheisyytensä ja hänen hengityksensä aivan poskensa vieressä pimeässä. Ingunnin ympärillä oli kauan ollut niin tyhjää ja kylmää. Sitten hän sanoi hyvin lempeästi:

"Nyt tiedän, mitä ajattelen — en voi mennä naimisiin _kenenkään_ muun kuin sen miehen kanssa, jonka oma minä olen. Muuten voin sanoa sinulle, että minä kyllä käsitän sen arvon, minkä sinä tahdot tarjota minulle."

"Niin", sanoi Gudmund. "Etkö luule, Ingunn, että me kaksi olisimme sopineet yhteen?"

"Luulen kyllä. Täytyisi olla noita, ellei voisi elää sovussa sinun kanssasi. Mutta käsitäthän sinä nyt, etten minä ole vapaa —."

"Etpä, et", sanoi Gudmund huoaten. "Pidän siis huolen siitä, ettei sinua enää kiusata meidän takiamme. Olisin mielelläni ottanut sinut. Mutta saanpahan toisen."

He makasivat siinä vielä hiukan aikaa jutellen, mutta lopulta arveli Gudmund, että nyt hänen oli aika lähteä, ja Ingunn sanoi, että niin kai oli parasta. Hän saattoi Gudmundin ovelle sulkeakseen sen hänen jälkeensä, ja he erosivat kätellen. Ingunn tunsi itsensä kauttaaltaan lämmenneeksi ja liikuttuneeksi palatessaan takaisin vuoteeseensa. Tänä yönä hän oli nukkuva hyvin —.

Pitkänpaaston aikana sai Ingunn luvan ratsastaa kaupunkiin ripittääkseen itsensä veli Vegardille, joka oli ollut hänen rippi-isänsä siitä päivästä lähtien, jolloin hänet kahdeksanvuotiaana päästettiin ripille, aina siihen saakka, kun Arnvid otti hänet mukaan Miklebøhon.

Hänen ei ollut helppo ilmaista munkille kaikkia syntejään. Hänen ei ollut koskaan ennen ollut tarvis ripittää muuta kuin nimeltä mainitut synnit: että hän oli rukoillut ajattelematta, vastannut vanhemmille tylysti, suuttunut Toraan tai palvelustyttöihin, ottanut esineitä luvatta, valehdellut — ja sitten tuon viimeisen, Olavin asian. Nyt hän tunsi halua puhua ajatuksista — ja hänen oli niin vaikea tavoittaa niitä ja ilmaista niitä sanoilla. Varsinkin hän pelkäsi, että hänet säikytettäisiin tai pakotettaisiin rikkomaan uskollisuutta, jonka hän oli luvannut Olav Auduninpojalle Jumalan silmien edessä.

Veli Vegard sanoi, että Ingunn oli tehnyt oikein kieltäytyessään suostumasta kenellekään muulle miehelle niin kauan kun hän ei ollut saanut tositietoa Olavin kuolemasta. Munkki oli tuominnut hänen ja Olavin omatahtoista menettelyä paljon ankarammin kuin piispa, mutta hän sanoi myös, että he olivat sidotut toisiinsa koko eliniäkseen. Mutta Ingunnin täytyi rukoilla Jumalaa vapahtamaan hänet sellaisista ajatuksista, että hän ottaisi itsensä hengiltä, — se oli kuolemansynti, ei suinkaan pienempi kuin se, että hän antaisi pakottaa itsensä avioliittoon olematta leski. Ja veli Vegard varoitti häntä vakavin sanoin ajattelemasta liiaksi, kuten Ingunn oli kertonut tekevänsä, — yhdyselämää Olavin kanssa ja lapsia, joita hän saisi hänen kanssaan. Moiset ajatukset vain heikonsivat hänen tahtoaan, kiihottivat himoja ja lisäsivät uhmaa sukulaisia vastaan — ja oli kai Ingunn tullut käsittämään, että Olav ja hän olivat itse vetäneet onnettomuuden päälleen holtittomuudellaan ja tottelemattomuudellaan niitä kohtaan, joiden valtaan Jumala oli heidät uskonut. Oli parempi, jos hän nyt pyrkisi kärsivällisyyden hyveen saavuttamiseen, kantaisi kohtalonsa rakkaan Isän rangaistuksena, koettaisi elää rukouksissa, armeliaisuudessa ja palvelevassa rakkaudessa sukulaisiaan kohtaan, niin kauan kuin nämä eivät vaatisi häneltä tottelevaisuutta sellaisessa, mikä on syntiä. Ja lopuksi sanoi veli Vegard, että hänen mielestään Ingunnille olisi parempi, jos hän menisi luostariin, asuisi siellä hurskaana leskenä, ja odottelisi tietoa siitä, saisiko Olav palata synnyinmaahansa ja ottaa hänet luokseen, — jos kerran Jumalan tahto oli, että heidän piti sellainen onni saavuttaa. Mutta jos hän saisi varman tiedon Olavin kuolemasta, hän saattoi valita, halusiko palata takaisin maailmaan vai ottaisiko hän nunnakaavun ja vihkisi elämänsä rukoukseen Olavin ja vanhempiensa sekä kaikkien niiden sielujen puolesta, jotka itsepäisyys ja liian suuri rakkaus tämän maailman mahtiin ja iloihin oli johtanut harhaan. Munkki tarjoutui itse puhumaan tästä hänen sukulaistensa kanssa ja saattamaan häntä luostariin, jos hän haluaisi sinne.

Mutta Ingunn pelästyi. Hän pelkäsi, että jos hän joutuisi luostarin sisäpuolelle, hänen ei olisi helppo päästä sieltä pois — vaikka veli Vegard sanoikin, että niin kauan kuin Olav oli elossa, Ingunn ei voisi ottaa nunnan huntua ilman hänen suostumustaan. Sitten Ingunn kertoi, että hänen isoäitinsä oli vanha ja heikko ja tarvitsi häntä, ja veli Vegard oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että hänen oli, niin kauan kuin Aasa Maununtytär häntä tarvitsi, oltava isoäidin luona.

Kun hän pääsiäisen jälkeen palasi Bergiin, olivat Haakon ja Tora matkustaneet koko joukkoineen; oli sovittu niin, että he asettuisivat asumaan Frettasteiniin. Talossa tuli hyvin hiljaista heidän lähdettyään. Aika kului noiden vanhojen naisten parissa niin yksitoikkoisesti, että siinä suhteessa Ingunnin olisi ollut yhtä hyvä asua luostarissa.

Ja sitten hän ei taas jaksanut vastustaa ajatuksiaan — vaan alkoi jonkin ajan kuluttua viettää kuviteltua elämäänsä miehensä ja lastensa parissa talossa, jota hän nimitti Hestvikeniksi. Mutta väliin hänessä heräsivät ne tunteet, jotka Gudmund Joninpojan kosinta oli herättänyt eloon — pelko, mutta myös jonkinlainen tyydytys. Hän ei siis ollut sittenkään menetellyt kovin huonosti, koska niin suurisukuinen ja rikas nuori mies oli aikonut kosia häntä. Ja hän uneksi kauniista ja mahtavista kosijoista, joita hänen setänsä koettaisivat pakottaa häntä ottamaan — ja miten hän osoittaisi rohkeutta ja lujaa tahtoa, eivätkä mitkään kiusat eivätkä nöyryytykset voisi pakottaa häntä luopumaan uskollisuudestaan Olav Auduninpoikaa kohtaan.

II

Bergissä kului päivä toisensa kaltaisena. Aika kiiti niin lentämällä, ettei Ingunn voinut käsittää, mihin se hävisi. Mutta kun hän näki, miten paljon oli ennättänyt tapahtua toisten elämässä, miten heille kasvoi ja orasti, tunsi hän tuskan piston — onko siitä jo niin kauan!

Tora saapui Frettasteinistä mukanaan molemmat lapsensa. Steinfinn kolusi kaikki nurkat — hän oli iso ikäisekseen, kaksi ja puoli vuotias. Hänen pikku siskonsa osasi lykkiä itsensä istuma-asennossa penkin tai jonkun muun esineen luo, ottaa siitä kiinni ja nousta seisomaan. Tora tahtoi kaikin mokomin saada Ingunnin mukaansa Frettasteiniin. Ingunn osasi käsitellä lapsia — ja kun Tora nyt odotti kolmatta Olavinmessun ajaksi, hän katsoi hyvin sopivaksi, että sisar muuttaisi hänen luokseen auttamaan häntä kaikkien näiden lasten kasvattamisessa. Mutta Ingunn sanoi, ettei isoäiti voinut tulla toimeen ilman häntä. Sydämessään hän ajatteli, ettei hän halunnut nähdä Frettasteiniä koskaan — paitsi jos hän voisi mennä sinne yhdessä Olavin kanssa.

Ingunn ei tiennyt, missä Olav nyt oli. Viimeksi hän oli saanut kuulla hänestä viime kesänä, kun Arnvid oli käymässä Bergissä. Asbjørn Allfeit pappi, oli palannut takaisin Norjaan samana keväänä — hän oli seurannut piispa Torfinniä maanpakolaisuuteen, oli ollut hänen kanssaan Roomassa ja ollut hänen luonaan, kun hän kuoli Flanderissa. Kotimatkalla Asbjørn oli etsinyt Olavin käsiinsä Tanskassa; tämä oli silloin enonsa luona ja viihtyi hyvin. Asbjørn oli joutunut sen jälkeen papiksi jonnekin Trøndelageniin. Matkallaan Øterdalin kautta hän oli pistäytynyt Arnvidin luona Miklebøssa ja tuonut hänelle terveisiä heidän ystävältään.

Arnvid oli tuonut mukanaan Steinarin ilahduttaakseen Ingunnia. Mutta poika oli nyt kasvanut isoksi, eikä Ingunn enää voinut leikkiä hänen kanssaan kuten ennen. Isä sanoi Steinarille, että Ingunn oli kerran pelastanut hänet tulenvaarasta. Mutta se ei näyttänyt tekevän suurtakaan vaikutusta poikaan.

Ingunn sai hänet lähtemään kanssaan lahdelle kalaan. Hän meloi sillan korvassa — hän ei jaksanut soutaa tuota raskasta venettä minnekään, eikä Steinar ollut koskaan ennen ollut vesillä. Mutta heillä oli hauskaa silläkin tavoin, vaikka kaloista ei juuri ollut puhetta.

Gudmund Joninpoika oli ollut naimisissa pitkän aikaa; ja hänellä oli avioliitostaan jo poikakin. Hän tuli joskus Bergiin lainaamaan venettä ollessaan menossa isoisänsä luo lahden toiselle puolen.

Mutta Ingunn kulki vain päivästä päivään noiden kahden vanhan naisen parissa, ja nyt hän oli jo kahdenkymmenen ikäinen. Kuihtua, oli Ivar-setä sanonut silloin —. Hän tunsi hämärästi, että niin kaunis kuin nyt hän ei ollut vielä koskaan aikaisemmin ollut. Sisälläolo isoäidin kanssa oli kalventanut hänen poskiaan, mutta hänen ihonsa oli kuulea kuin kukkanen. Eikä hän ollut enää niin hinteläkään; hän oli käynyt ryhdikkäämmäksi — eikä hän kulkenut enää niin allapäin ja kumarassa. Hänen käyntinsä oli muuttunut kauniiksi, ja hänen kookkaan, solakan vartalonsa liikkeissä oli erikoista pehmeyttä ja hiljaista suloa. Kun hän joskus sattui joutumaan ihmisten pariin, tunsi hän, että monet miehet katsoivat häneen pitkään; hän havaitsi sen, vaikkei hän koskaan vastannut heidän katseisiinsa, vaan kulki aina säveästi alasluoduin silmin, lempeä kaiho kasvoillaan.

Eräänä iltana, kun Magnhildin luona Bergissä oli muutamia vieraita asiamiehiä, tunkeutui muuan miehistä hänen luokseen hänen jo mentyään vuoteeseen. Mies oli humalassa. Ingunn ajoi hänet ulos; Aasa vanhus ei ollut huomannut kenenkään tulleen sisälle. Mies selvisi melkein kokonaan humalastaan luikkiessaan ulos kuin piesty koira — Ingunnin päästäessä kuuluviin hillityn, jääkylmän vihansa.

Mutta saatuaan miehen oven ulkopuolelle hän aivan lyyhistyi kokoon — jälkeenpäin hän värisi hampaat kauhusta kallisten. Mikä häntä eniten pelästytti, oli — että hän oli itse tullut niin kummalliseksi — vaikka mies ei ollut voinut havaita mitään; siitä hän oli varma. Puolustautuessaan rauhanhäiritsijää vastaan kylmästi ja päättävästi, niin peräti suuttuneena ja kiukuissaan, ettei hän edes ollut pelännyt, hän oli kuitenkin syvällä sisimmässään tuntenut ikään kuin houkutusta luopua vastustuksesta, antautua —. Hän oli niin väsynyt, niin väsynyt — ja äkkiä hänestä tuntui, kuin hän olisi puolustautunut vuosikausia. Hän oli väsynyt odottamiseen —. Olavin olisi pitänyt olla täällä, juuri nyt hänen olisi pitänyt olla täällä! Hän ei saanut unta silmiinsä sinä yönä; järkyttyneenä ja kurjana hän lepäsi itkien ja vaikeroiden taljan alle kyyristyneenä; hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi enää kestää nykyistä olotilaansa. — Mutta seuraavana päivänä, kun tuo mies tuli pyytämään anteeksi, hän suhtautui tämän sopertelevaan puheeseen harvasanaisella, lempeällä arvokkuudella, katsoen häntä suoraan silmiin; hänen suurien, tummien silmiensä katse oli niin täynnä surumielistä halveksumista, että miehen täytyi häpeissään poistua hänen luotaan.

Olav — Ingunn ei tiennyt hänestä enää mitään. Ja yhä useammin ja useammin täytyi hänen vuoteellaan itkeä myöhäiseen yöhön, levottomuuden ja kaipauksen ja kummallisen tuskan kiusaamana; kuinka kauan tätä kestäisi —! Hän painoi molemmin käsin Olavin taikapuukkoa rintaansa vasten. Terä pysyi yhä kirkkaana sittenkin. Ja se oli ainoa, johon hän saattoi luottaa —.

Oli sitten eräs sunnuntai kesän lopulla. Bergistä oli vain Ingunn ollut messussa parin palvelijan kanssa. Hän oli ratsain; Grim vanhus kulki sivulla valakkaa ohjaten. He tulivat pihaan, ja vanhus aikoi juuri auttaa häntä alas hevosen selästä — kun Ingunn näki nuoren, vaaleatukkaisen miehen kumartuvan ulos Magnhildin tuvan ovesta. Tuntui kuin tuo hetki olisi ollut kummallisen pitkä ja paljonpuhuva, ennen kuin hän tunsi miehen — se oli Olav.

Olav astui häntä kohti, ja Ingunnista näytti aluksi kaikki muuttuvan niin harmaaksi ja loistottomaksi — aivan kuin silloin, kun on maannut kasvot maata vasten helteisenä kesäpäivänä ja avaa äkkiä silmänsä ja katsoo ympärilleen: — päivänpaiste ja koko maailma on ikään kuin himmentynyt ja kaikki värit muuttuneet paljon haalistuneemmiksi —.

Hän oli aina muistanut Olavin paljon isommaksi, paljon kookkaammaksi ja kauniimmaksi — hän vaaleutensa oli aivan kuin loistanut.

Olav saapui hänen luokseen, nosti hänet satulasta ja laski hänet maahan. Sitten he kättelivät ja läksivät rinnatusten astelemaan taloa kohti; kumpikaan heistä ei virkkanut mitään.

Ivar Torenpoika astui ovesta ulos; hän tervehti Ingunnia nauraen:

"Oletko nyt tyytyväinen, Ingunn — vieraaseen, jonka tällä kertaa toimme taloon?"

Ingunn hämmästyi — hän punastui kaulaa myöten ja hymy purkautui esiin hänen silmistään ja suupielistään.

"Oletteko tulleet yhdessä?" Hän siirsi katseensa sedästä Olaviin. Silloin tämäkin hymyili — Ingunn tunsi niin hyvin tuon hiljaisen hohteen; Olavin kalpea, kaunis suu karehti pehmeästi, vaikka huulet eivät avautuneetkaan; hän siristi hiukan silmiään ja noiden pitkien, silkinhienojen ripsien alla säihkyi sininen, iloinen katse —.

"Tulithan sinä lopultakin kotiin?" sanoi Ingunn hymyillen.

"Niin, ajattelin käydä kerran kotipuoltakin katsomassa", sanoi Olav siihen.

Ingunn istahti kynnykselle katsellen Olavia, joka jäi pihalle keskustelemaan Ivarin kanssa. Kummallisen nopeasti kaikki rauhoittui hänen sisällään. Onni, se oli kuin vaipumista lepoon, — täydelliseen lepoon.

Ivar tahtoi näyttää Olaville jotakin — miehet poistuivat edemmäksi. Ingunn istui tarkkaillen Olavia hänen astellessaan: ei yksikään mies, minkä hän oli nähnyt, astunut niin kauniisti, liikkunut niin miellyttävän levollisesti. Olav ei ollut kovin kookas, sen hän muisti nyt hyvinkin; itse hän oli hiukkasta pitempi — mutta Olav oli niin kaunismuotoinen, juuri tarpeeksi harteikas ja kapea vyötäisiltään; hänen vartalonsa oli kiinteä ja vankkalihaksinen, vaikka hän olikin niin solakka, suora ja notkea jäseninen.

Hänen kasvonsa olivat hiukan laihtuneet, hänen ihonsa käynyt hieman kuivemmaksi ja kovemmaksi. Ja tukka oli hiukan tummunut — se ei ollut enää niin hohtavan vaalea, vaan oli tullut enemmän tuhkanväriseksi. Mutta kuta kauemmin Ingunn häntä katseli, sitä paremmin hän tunsi hänet jälleen. Heidän erotessaan oli hänen kauneudestaan ollut vain ikään kuin lapsellisen viehkeyden hohdetta. Nyt hän oli aikamies — mutta merkillisen kaunis nuori mies sittenkin.

Syvässä onnessaan aikaillen istui Ingunn illallispöydässä ja havaitsi ihmeekseen, että sekä Ivar että Magnhild olivat hyvin ystävällisiä Olavia kohtaan. Olav oli tullut maahan viikko sitten — Osloon.

"Minun mielestäni sinun olisi pitänyt käydä ensiksi katsomassa taloasi", sanoi Ivar. "Eihän siinä mitään vaaraa olisi ollut — nyt, kun sinä olet jaarlin miehiä."

"Ei suinkaan, olisinhan kyllä _uskaltanut_ tehdä niin. Mutta minä olin saanut päähäni, etten tahdo mennä Hestvikeniin ennen kuin olen saanut hallintovallan tilaani. Ennättääpähän sinne sittekin, ajattelin", hymyili hän, "kun saan kaikki selväksi etelässä voidakseni viedä Ingunnin mukanani kotiin."

Ingunn sai heidän keskustelustaan sen käsityksen, ettei Olav ollut vielä saanut maassaololupaa. Mutta Ivar ei, enemmän kuin Olav itsekään, näyttänyt panevan sille suurta painoa. Jaarli Alf Erlinginpoika Tornbergistä oli nyt maan mahtavin mies, ja Olav oli tavannut hänet Tanskassa ja liittynyt hänen saattoonsa. Jaarli oli luvannut hankkia hänelle turvakirjeen, ja juuri jaarlin luvalla hän oli tullut nyt maahan etsimään miestä, joka hänen puolestaan voisi neuvotella sovinnosta Einarin sukulaisten kanssa. Sitten hän oli ajatellut olevan parasta esiintyä rohkeasti — ja oli ratsastanut suoraan Ivar Torenpojan luo Galtestadiin. Ja he olivat pian päässeet sovintoon.