Part 16

Kuten Magnhild-rouva mainitsi, eli Aasa lapsuusmuistoissaan eikä jaksanut muistaa, mitä hänelle sanottiin, vaan kyseli yhä uudelleen samoja asioita joka päivä. Sattui, että hän kyseli nuorinta poikaansa Steinfinniä, oliko hän ollut täällä äskettäin tai odotettiinko häntä pian saapuvaksi taloon. Usein hän kuitenkin muisti hänen kuolleen. Sitten hän kysyi: "Neljä lastahan hänellä oli elossa? Ja sinä olet vanhin? Niin oikein, tiedänhän sen; sinun nimesihän on Ingunn — minun äitini mukaan, sillä Ingebjørgin äiti eli vielä silloin, kun sinä synnyit, ja hän oli kironnut tyttärensä, koska tytär oli karannut Steinfinnin kanssa. Niinpä niin, minun Steinfinnini oli luottavainen ja iloinen, mutta hän sai kalliisti maksaa mieltymyksensä naisiin, ja hän ryösti väkisin ritarin tyttären — —." Aasa ei ollut koskaan pitänyt Ingebjørgistä, ja useasti hän jutteli sekä Steinfinnistä että pojan vaimosta eikä muistanut, että hän puhui juuri heidän tyttärelleen. "Mutta mitenkäs se olikaan — eikös yhtä niistä Steinfinnin pikkutytöistä kohdannut suuri onnettomuus? Ei, minä muistan varmaankin väärin — eiväthän he voi olla vielä niin isoja —?"

"Rakas isoäiti", pyysi Ingunn kiusaantuneena. "Koettakaahan nukkua hetkinen."

"Niin, Gyrid, kai se olisi parasta —." Aasa nimitti useasti poikansa tytärtä Gyridiksi — hän luuli Ingunnia Gyrid Alfintyttäreksi, sukulaisnaiseksi, joka oli ollut Bergissä viisitoista talvea sitten.

Mutta kaiken, mitä hänen nuoruudessaan oli tapahtunut, muisti Aasa mainiosti. Hän jutteli vanhemmistaan ja veljestään Finnistä, Arnvidin isästä sekä miniästään Hillebjørgistä, jota hän oli rakastanut ja peljännyt, — vaikka Hillebjørg oli paljon nuorempi häntä.

Neljäntoista ikäisenä hänet oli annettu Hovin Torelle. Tämä oli sitä ennen elänyt toistakymmentä vuotta Borghildin kanssa ja lähetti vastahakoisesti ystävättärensä luotaan — tämä ei lähtenyt Hovista ennen kuin sen päivän aamuna, jona Aasa tuotiin sinne morsiamena. Borghildilla oli koko elämänsä ajan suuri vaikutusvalta Toreen — ja tuota aikaa kesti parikymmentä vuotta Toren naimisiinmenon jälkeen. Tore neuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeimmistä asioista ja otti usein aviolapsensa mukaan Borghildin luo, jotta tämä ennustaisi heidän tulevaisuutensa ja päättelisi, mitä heistä tulisi. Mutta Toren suurin harrastus ja rakkaus kohdistui niihin neljään lapseen, jotka hän oli saanut jalkavaimon kanssa. — Borghild oli orjanaisen ja erään valtaherran tytär — muutamat sanoivat hänen isäkseen erästä kuningasta, jollaisia Norja oli täynnä siihen aikaan. Borghild oli kaunis, viisas ja älykäs nainen, mutta ylpeä, rahanhimoinen ja julma alempiarvoisia kohtaan.

Sillä välin hallitsi Aasa Maununtytär Hovissa. Hän synnytti miehelleen neljätoista lasta, mutta viisi kuoli kehdossa ja vain neljä eli täysi-ikäisiksi asti.

Aasa muisti kaikki kuolleet lapsensa ja jutteli heistä. Eniten hän suri tytärtään Herdistä, joka halvaantui siksi, että oli nukkunut ulkona kasteesta kostealla mäellä. Hän kuoli neljä vuotta myöhemmin, yksitoistavuotiaana. Yhden kasvuiässä olleen pojan oli hevonen potkaissut kuoliaaksi, ja Maunu oli menettänyt henkensä laivalla syntyneessä tappelussa, ollessaan kotimatkalla Totenissa pidetyistä vieraskemuista toisten päihtyneiden nuorten miesten kanssa. Maunu oli juuri mennyt naimisiin, mutta hän ei jättänyt jälkeensä yhtään lasta, ja leski meni uusiin naimisiin sekä siirtyi toiselle paikkakunnalle. Tämä oli poikien vaimoista se, josta Aasa-rouva oli pitänyt eniten.

"Mutta sanokaapa, isoäiti", pyysi Ingunn, "oletteko te saanut kokea elämässänne ainoastaan surua. Eikö teillä ole ollut lainkaan hyviä päiviä, joita voisitte muistella?"

Isoäiti katsoi häneen eikä näyttänyt tajuavan. Nyt, kun hän vain odotteli kuolemaa, oli hänellä yhtä paljon halua muistella surujaan kuin ilojaan.

Ingunn ei pitkästynyt tähän elämään vanhuksen seurassa. Heikko hän oli nytkin terveeksi tultuaan, eikä hän ollut koskaan pitänyt työstä, joka vaati tarttumaan lujasti käsiksi tai pitämään ajatukset koossa. Hän istui ommellen jotakin hienoa käsityötä, jota hän ei halunnut heti saada valmiiksi, ja vaipui omiin ajatuksiinsa kuunnellessaan puolella korvalla isoäidin puhelua.

Kasvuiällään hän oli ollut vilkas ja hänen oli ollut vaikea istua kauan aikaa hiljaa. Mutta nyt oli toisin. Kummallinen sairaus, joka oli kohdannut häntä Olavista erottua, näytti jättäneen jälkeensä varjon, joka ei ottanut poistuakseen; tuntui siltä kuin hän aina olisi kulkenut puoliunessa. — Frettasteinissä hänen seuranaan olivat olleet pojat, ennen kaikkea Olav, ja heidän leikkinsä ja jännityksensä ja vilkkautensa oli tarttunut häneen, joka ei itsestään osannut ryhtyä mihinkään. Tässä talossa oli vain naisia, kaksi vanhaa rouvaa ja heidän palvelusnaisensa sekä joitakin vanhempia renkejä ja työmiehiä; he eivät voineet herättää häntä siitä horrostilasta, johon hän oli joutunut maatessaan halvaantuneena vuoteessaan ja odottaessaan riutuvansa kokonaan pois elävien joukosta.

Kun Olav karkasi maasta, tuntui Ingunnista, kuin ei hänellä olisi ollut voimaa uskoa hänen palaavan takaisin. Hän oli saanut kokea aivan liian monta suurta tapahtumaa tuona lyhyenä ajankohtana, joka oli kulunut siitä, kun hänen isänsä lähti matkaan Mattias Haraldinpoikaa tapaamaan, siihen saakka, kun Arnvid otti hänet Hamariin. Hän tunsi joutuneensa aivan kuin tulvan valtaan, ja aika, minkä hän oli viettänyt Hamarissa, oli ollut kuin pyörrettä, jossa hän ja Olav olivat verkalleen, mutta varmasti edenneet yhä kauemmas toisistaan. Kaikki oli ollut siellä uutta ja outoa, ja Olav oli muuttunut niin, että hän tuntui melkein vieraalta. Ingunn saattoi kyllä käsittää, että Olav menetteli oikein, kun ei koskaan hakenut tilaisuutta tavatakseen häntä salaa heidän siellä ollessaan. Mutta Olavin menettely silloin, kun Ingunn oli saanut kohdatuksi hänet jouluyönä, oli säikäyttänyt hänet pahanpäiväisesti; hän oli tuntenut itsensä sen jälkeen niin neuvottomaksi ja masentuneeksi, ettei edes uskaltanut _ajatella_ Olavia niinkuin ennen, kaihoten ja suloisesti kaivaten hänen rakkauttaan. Hän tunsi olevansa kuin lapsi, jota aikuinen on kurittanut ja ojentanut — itse ei Ingunn ollut havainnut tehneensä mitään hullua. —

Ja sitten oli Olav tullut hänen luokseen tuona viimeisenä yönä ulkoa pimeästä ja pyrystä, lumisena, kärsivänä ja kiihtyneenä, väristen väsymyksen ja salatun hurjuuden vaiheilla — turvattomana miehenä, kädet Ingunnin serkun veressä. Ingunn oli silloin ollut tavallaan rauhallinen. Mutta kun Olav sitten lähti pois, tuntui Ingunnista kuin kaikki portit olisivat menneet lukkoon.

Sairautensa alkuaikoina hän uskoi olevansa sellaisessa tilassa kuin Hillebjørg-rouva luuli. Mutta kun ajan oloon kävi ilmi, ettei hän saisikaan lasta, hän tuskin jaksoi tuntea hämmästystä. Hän oli niin uupunut, että hänelle olisi ollut liikaa, jos hänen olisi pitänyt odottaa muuta, hyvää tai pahaa. Hän suhtautui kärsivällisesti sairauteensa. Kukaan ei voinut käsittää, mikä häntä vaivasi, mutta siihen ei näyttänyt olevan mitään parannuskeinoa. Jos hän koki ajatella tulevaisuutta, hän näki pelkkää mustaa, häilyvää sumua, samanlaista kuin se pimeys, joka kieppui hänen silmiensä edessä hänen saadessaan huimauskohtauksia.

Hän vaipui syviin muistoihin kaikesta, mitä hänen ja Olavin välillä oli tapahtunut viime kesänä ja syksynä. Hän sulki silmänsä, suuteli omaa palmikkoaan, käsiään ja käsivarsiaan, kuvitellen Olavin tekevän niin. — Mutta kuta enemmän hän heittäytyi unelmien ja kaihon valtaan, sitä epätodellisemmalta hänestä tuntui, että niin oli todellakin kerran tapahtunut. — Että he lopulta pääsisivät yhteen, elämään rauhassa ja lainmukaisesti, sen hän oli kyllä uskonut, mutta hän ei ollut koskaan osannut ajatella sitä, mihin uskoi, eikä liioin osannut ajatella sitäkään, mitä hän oli kuullut pappien puhuvan taivaan autuudesta.

Ja niin hän jäi makaamaan halvaantuneena eikä uskonut koskaan saavansa liikuntakykyään takaisin. Täten oli katkennut viimeinen köysi, joka häntä vielä sitoi arkipäivien touhuun ja muitten ihmisten elämään. Hän ei toivonut enää tulevansa laillisesti vihityksi Olav Auduninpojan kanssa, eikä saavansa hallita hänen taloaan ja synnyttää hänelle lapsia. Sen sijaan hän antautui kuvitelmiin ja unelmiin, joiden hän ei odottanutkaan koskaan toteutuvan.

Joka ilta, kun valo tuvassa oli sammutettu ja tuli peitetty, hän kuvitteli Olavin tulevan ja laskeutuvan hänen viereensä. Joka aamu herätessään hän uskotteli, että hänen miehensä oli noussut vuoteesta ja mennyt ulos. Päivän pitkään hän kuunteli kartanon ääniä ja kuvitteli olevansa Hestvikenissä; ja hän kuvitteli, että Olav oli heiniä ajamassa: nuo olivat hänen hevosensa ja rekensä ja hän siellä ohjaili väkeä työhön. Kun Steinar oli hetkenkin hiljaa hänen sängyssään, kietoi Ingunn laihan käsivartensa pojan ympäri, painoi hänen vaalean päänsä rintaansa vasten ja nimitti poikaa mielessään Auduniksi, ja tämä oli olevinaan hänen ja Olavin poika. Poika tahtoi silloin pois sängystä ja koetti vapautua Ingunnin sylistä, mutta Ingunn houkutteli hänet luopumaan yrityksestään antamalla hänelle vuoteeseen kätkemiään herkkupaloja, ja kertoi hänelle satuja, kuvitellen olevansa äiti, joka puheli lapselleen.

Ensimmäinen seikka, mikä herätti hänet jonkin verran kuvitelmista, oli se, että Magnhild-rouva otti hunnun häneltä. Koskaan ennen hän ei ollut pitänyt häpeänä, että oli joutunut Olavin omaksi. Frettasteinissä hän oli ajatellut niin vähän, hän oli vain rakastanut. Vasta kun Arnvidille ja Olaville tuli kiire lähtö Hamariin pyytämään tunnustusta Olavin naimaoikeudelle, oli jonkinlainen neuvottomuus herännyt hänessä. Mutta kun kelpo piispa lähetti valkoisen päähineen hänelle, käskien häntä kiinnittämään tukkansa sykerölle, rauhoittui hän jälleen. Vaikka hän olikin tehnyt väärin setiään kohtaan, jotka olisivat olleet hänen naittajiaan isän kuoleman jälkeen, niin saattoi Torfinn-herra kyllä asiat oikealle tolalle, ja silloin hänestä tulisi yhtä hyvä vaimo kuin kenestä tahansa muusta naidusta naisesta.

Hän värisi nöyryytyksestä tuntiessaan olevansa avopäin käytettyään puolitoista vuotta huntua. Hänestä tuntui kuin väkivaltaiset kädet olisivat julkeasti riisuneet hänet alasti — niinkuin tehtiin orjanaisille entisajan ihmismarkkinoilla. Hän vältti menemästä Magnhildin tupaan silloin, kun siellä oli vieraita. Hän ei hevin näyttäytynyt ulkona ihmisten parissa muulloin kuin kirkossa — siellä täytyi kaikkien naisten verhota päänsä. Ingunn veti viittansa hupun kasvoilleen, niin ettei yhtään hiussuortuvaa ollut näkyvissä. Kostaakseen hiukan sitä, että hänen nyt täytyi pukeutua tavalla, joka ei soveltunut hänelle, hän pani pois kaikki korunsa, käytti vain tummia koristamattomia pukuja ja piti tukkansa kahdella tiukalla palmikolla, vailla nauhoja tai muuta komeutta.

Tuli sitten kevät. Eräänä päivänä hävisi jää lahdesta ja selkä lepäsi vapaana ja kirkkaana kuvastellen molempien rantojen virehtyviä rinteitä. Nyt oli Bergissä kaunista. Ingunn houkutteli isoäidin ulos päivän puolelle, istui hänen luonaan ja ompeli paitaa Olav Auduninpojalle. Olav oli sanonut hänelle, että Hestviken oli vuonon rannalla.

Hän keksi jotakin hommattavaa Aasan hallussa olevassa parviaitassa. Aamut päästään hän viipyi siellä askartelemassa. Hän poisti luukun ikkuna-aukosta ja istui sen ääressä katsellen ulos.

Vastaisen rannan puolella souti vene — metsänrinteen tumman vesikuvan rikkoivat pitkät laineet. Ingunn kuvitteli, että tuossa veneessä olivat Olav ja poika. He soutivat tänne päin. Ingunn _näki_ kaiken edessään. He laskivat laituriin, ja Audun auttoi isäänsä venettä kiinnitettäessä. Isä seisoi ylhäällä laiturilla, ja poika oli alkanut keräillä veneestä tavaroita. Viimeksi hän otti pikku kirveensä, Olav ojensi kätensä ja auttoi hänet luokseen — niin, nyt oli poika yhtä iso kuin Jon, Ingunnin veli. Nuo kaksi astelivat sitten polkua pitkin taloa kohti, isä edellä ja poika perässä.

Hän kuvitteli, että hänellä oli myös pieni tytär, Ingebjørg. Tämä oli ulkona kartanolla — tuli aitasta kantaen suurta puuvatia, joka oli täynnä leipiä. Hän taittoi viipaleen ja murensi leipää kanoille — ei, hanhille. Ingunn muisti, että heillä oli Frettasteinissä ollut hanhia, kun hän oli ollut pieni, ja noissa kömpelöissä, valkeissa ja harmaankirjavissa linnuissa oli jotakin mahtipontista. Hestvikenissä täytyi olla hanhia —.

Hiljaa, aivan kuin tekisi syntiä, hän hiipi salpaamaan ovea. Sitten hän otti hunnun arkustaan ja sitoi sen päähänsä. Ingunn käänsi vyönsä niin, että kiinnityskohta joutui sivulle; hän ripusti siihen raskaita esineitä, mitä sattui löytämään, keritsimet ja joitakin avaimia. Näin koristettuna hän istahti parvella olevan tyhjän sängyn laidalle. Kädet sylissä hän nyt harkitsi, mitä kaikkea hänen olisi tehtävä, ennen kuin mies ja lapset tulisivat sisälle.

Bergiin saapui vain silloin tällöin tietoja kaikista niistä merkillisistä tapahtumista, joita Norjassa sattui tänä vuonna. Ingunn ei isoäidin pirtissä liikkuessaan saanut kuulla juuri mitään. Sitten tuli aivan kuin salamana kirkkaalta taivaalta tieto, että Torfinn-piispa oli julistettu kiroukseen ja että hän oli matkustanut maasta pois.

Heidän seurakuntapappinsa oli tämän tiedon tuonut taloon vasta eräänä päivänä talvella. Torfinn-herra oli ollut tarkastusmatkoilla Norddalissa joitakin kuukausia, ja sieltä hänen olisi pitänyt mennä tapaamaan arkkipiispaa erääseen meren saareen. Mutta sitä ennen olivat ritarit, joilla oli kaikki valta käsissään, julistaneet sekä arkkipiispan että useat muutkin piispat maanpatoksi ja pakottaneet heidät pakenemaan pois. Piispa Torfinn oli astunut erääseen laivaan, mutta kukaan ei tietänyt, minne hän sitten oli joutunut tai milloin häntä voitiin odottaa takaisin hiippakuntaansa. Pappi, joka tätä kertoi, ei ollut suruissaan, — piispa oli nuhdellut häntä hänen laiskuudestaan sekä siitä, ettei hän ollut ruoskinut kyllin ankarasti isoisten syntejä. Pappi oli omasta mielestään tarpeeksi hyvä sielunpaimen, eikä _hänen_ laumaansa voinut kohdella piispan vaatimalla tavalla; ja hän oli ollut hyvin harmissaan tuolle jäykälle munkkipöpölle, joksi hän tätä nimitti.

Oli selvää, että piispojen ja nuoren kuninkaan neuvosherrojen välinen riita koski suuria asioita, ja tuo Olav Auduninpojan avioliittojuttu oli pikkuasia, joka ei ollut mitenkään tärkeä — vaikkakin se joutui vedetyksi esiin esimerkkinä Hamarin piispan sietämättömästä itsevaltiudesta ja vanhan lain ja oikeuden polkemisen halusta. Mutta pappi halusi mielellään pysyä hyvissä väleissä rikkaan Bergin rouvan kanssa — ja ehkäpä hän ei itse käsittänyt, miten vähäin tuo kahden lapsen avioliittoasia merkitsi niiden paikkakuntien ulkopuolella, missä näiden suku tunnettiin. Niinpä hän siis jutteli, että joku olisi voinut luulla piispa Torfinnin joutuneen maanpatoksi pääasiallisesti sen vuoksi, että hän oli suojellut Steinfinnin suvun pahinta vihollista.

Ingunn joutui hirvittävän tuskan valtaan. Hän käsitti jälleen täysin selvästi, millainen hänen asemansa todellisuudessa oli, ja kaikki hänen haaveensa kuihtuivat kuin kukkasniitty hallayönä. Hän tajusi nyt, ettei hän ollut muuta kuin suojaton, hyljätty ja isätön nuori ihminen, ei neito eikä vaimo; eikä ainoakaan ystävä ollut puoltamassa hänen oikeuttaan — piispa oli poissa, Arnvid oli kaukana, eikä hän voinut saada hänelle sanaa. Ingunnilla ei ollut ketään, johon hän olisi voinut turvata, paitsi tuota lapsuudessaan elävää vanhaa isoäitiä, jos hänen vihamieliset sukulaisensa nyt kostaisivat hänelle. — Hän kyyristyi kokoon pienenä, värisevänä, vaikeroivana olentona turvautuen siihen ainoaan tahdonilmaukseen, mikä vielä oli elossa hänen heikossa maahan kytketyssä sielussaan — hän tahtoi pitää kiinni Olavista ja pysyä hänelle uskollisena, vaikkapa hänet kidutettaisiin kuoliaaksi Olavin tähden.

Samoihin aikoihin — adventin lähestyessä — saapuivat Tora Steinfinnintytär ja hänen miehensä, Haakon Gautinpoika, Bergiin. Haakon ei ollut vielä löytänyt sellaista seutua, minne hän olisi viitsinyt asettua asumaan, ja nyt odotti Tora lasta jo ennen joulua. Ja niinpä aikoi nuori väki jäädä Bergiin täksi talveksi. Ingunn ei ollut nähnyt sisartaan kahteen vuoteen, ja lankoaan hän ei ollut tavannut koskaan ennemmin. Haakon ei ollut hullumman näköinen — hän oli kookas nuori mies, hänellä oli kauniit kasvonpiirteet ja punertavanruskea, kihara tukka, mutta hänen silmänsä olivat pienet ja ruskeat, lähellä toisiaan korkean, käyrän nenän juuressa, ja hän katsoi melko lailla kieroon.

Ensi päivästä lähtien hän suhtautui penseästi vaimonsa sisareen. Hän ilmitoi selvästi sanoin ja elein, ettei hän pitänyt Ingunnia muuna kuin vieteltynä neitona, joka oli häväissyt itsensä ja koko sukunsa, mielissään Toran kauneudesta ja hänen hyvästä älystään, mielissään siitä, että Tora kohta synnyttäisi hänelle lapsen perimään kaikkia niitä ihanuuksia, joita hän kerskui omistavansa; hän antoi vaimonsa huolehtia kaikesta — mikä oli hyvin viisaasti tehty. Mutta vaikka näin olikin ja vaikka Ingunn-parka oli ollut tietämätön siitä kunniasta ja onnesta, jonka hän oli hylännyt antautuessaan Olav Auduninpojalle, — että hän nimittäin olisi päässyt naimisiin Haakon Gautinpojan kanssa, — niin oli Haakon alkanut vihata häntä sen jälkeen, kun hän oli valinnut kasvuiässä olevan pojan, joka oli hänen isänsä palveluksessa ja jonka suvusta ja omaisuudesta Mjøsin seuduilla kellään ei ollut varmaa tietoa, mieluummin kuin hänet, Harlandin ritarin pojan.

Ja nuorempi sisar kulki täällä rehevänä ja hohtavan punakkana, ylpeänä emännän arvostaan, vaikka hänellä ei ollut huonetta eikä taloa hallittavanaan. Valkea vaimonhuntu, jota hän kantoi arvolla ja oikeudella, ulottui melkein kintereihin, hänen vyössään kilisi runsas avainnippu — vaikka luoja tiesi, mitä tuo talottoman isännän vaimo niillä aikoi lukita ja avata. Mutta Tora sai aikaan, että jok'ainoa ihminen Bergissä, Magnhild-rouva mukaan luettuna, seisoivat varpaillaan hänen ja hänen miehensä edessä, ja naiset valmistautuivat vastaanottamaan lasta, jota he odottivat tuollaiselle mahtimiehen pojalle kuuluvalla kunnioituksella.

Koko kasvukautensa ajan oli Ingunn kyllä tietänyt, että Tora sydämessään harvoin oli tyytyväinen häneen, tämän mielestä vanhempi sisar oli tyly vanhempiaan kohtaan, ajattelematon ja laiska; hänen olisi pitänyt istua hiljaa äidin ja palvelijattarien luona naisten pirtissä mieluummin kuin aina juosta ulkona leikkimässä Olavin ja hänen ystäviensä kanssa. Mutta Tora ei puhunut koskaan mitään siitä — hän oli kahta vuotta nuorempi, ja se merkitsee paljon lapsuudessa. Ingunn välitti vähät siitä, mitä Tora _ajatteli_. Viimeisenä syksynä Frettasteinissä oli Tora ollut puhumatta siitäkin, mistä Ingunn tiesi hänen olevan perillä ja kauhuissaan. Mutta vasta heidän Hamarissa olonsa aikana oli sisar puhunut asiasta, ja silloin hän oli suhtautunut odottamattoman lempeästi Ingunnin ja Olavin menettelyyn, ja oli siellä ollut kiltti Ingunnia kohtaan. Kasvattiveljestään oli Tora aina pitänyt todellisella sisaren rakkaudella — hän piti Olavista enemmän kuin oikeista sisaruksistaan sen vuoksi, että Olav oli hiljaisempi ja tasaisempi — ja olihan piispa antanut Olaville ja Ingunnille jonkinlaisen tunnustuksen, ja kaikki ne, joita sisaret tapasivat kaupungissa, tuomitsivat Torfinn-herran mukaan: vaikka Olav olikin maksanut pahan pahalla, oli niiden vääryys kuitenkin suurempi, jotka olivat tahtoneet purkaa solmitun kihlauksen siksi, että sulhanen oli nuori ja vailla voimakkaita puoltajia. Kukaan ei epäillyt, ettei piispa lopulta saisi asiaa päättymään Olaville kunniallisella tavalla. Joten Tora siis silloin ei ollut ajatellut Ingunnin hätäilyn voivan tuottaa häpeää heille kaikille.

Nyt oli toisin. Hän ei voinut antaa Olaville anteeksi, että tämä oli murhannut hänen läheisen sukulaisensa, ja hän puhui kovia sanoja siitä tavasta, millä Olav oli maksanut heille kaikille sen, että he olivat ottaneet hänet, omaisia vailla olevan lapsen, Steinfinnin sukuun kasvatettavaksi. Ingunnille hän ei ollut epäystävällinen — mutta Ingunn käsitti kyllä, mitä Tora hänestä ajatteli: tämä oli lapsuudesta saakka ollut sellainen, ettei hänen onnettomuuteen joutumisensa ihmetyttänyt nuorempaa sisarta — mutta Tora tahtoi olla hyvä eikä tehdä tuolle raukalle raskaammaksi kohtalon taakkaa, johon hän oli itse syypää.

Ingunn alistui ääneti Toran hiljaisiin lohdutteluihin, mutta kun puhe johtui Olavin huonoihin tekoihin, koetti hän vastustaa. Mutta se vaikutti kovin vähän; toisella oli selvä yliote. Se seikka, että Ingunn oli vanhempi, ei merkinnyt mitään nyt, kun Tora oli naimisissa. Toralla oli kokemusta ja oikeus lausua sanansa muiden aikuisten parissa. Ingunnilla oli omat kokemuksensa, joita hänellä ei olisi saanut olla, rakkaudesta, josta kaikki tahtoivat häntä rangaista, emännän hommista ja lapsenkasvatuksesta, joita hän oli kuvitellut, mutta joita hän ei ollut todellisuudessa kokenut. Hän tunsi itsensä orvoksi ja alakuloiseksi istuessaan nurkassaan ja nähdessään, miten Tora ja Haakon täyttivät koko talon elämällään. Tummassa katumuspuvussaan, rinnallaan kaksi paksua, sileää palmikkoa, joiden paino näytti aiheuttavan sen, että hän kulki hiukan kumarassa ja kantoi päätään hiukan alaspainettuna, hän muistutti köyhää palkkapiikaa tuon nuoren, rikkaasti puetun vaimon rinnalla.

Tora sai pojan, kuten hän ja Haakon olivat odottaneet — ison ja terveen lapsen, siitä kaikki olivat samaa mieltä. Ingunn määrättiin olemaan sisaren luona tämän ollessa vuoteessa, ja hän joutui nyt puuhailemaan paljon sisarensa pojan kanssa. Hän oli aina ollut hyvin ihastunut pikkulapsiin, ja nyt hän mieltyi sydämestään tuohon nuoreen Steinfinn Haakoninpoikaan. Kun hänen täytyi ottaa poika vuoteeseensa yöksi, jotta äiti voisi paremmin levätä, ei hän voinut olla kuvittelematta — hänen täytyi kuvitella, että poika oli hänen omansa. Hänen täytyi saada lämmitellä noissa vanhoissa ajatuksissa, että hän oli Hestvikenissä, omassa talossaan, ja että hän oli siellä Olavin ja heidän lastensa, Audunin, Ingebjørgin ja uuden pikku tulokkaan kera. Mutta nyt hän tunsi katkerasti kietoutuneensa vain vaivaisiin lukinverkkoihin nähdessään sisaren komeilevan todellisuuden kouriintuntuvissa, lämpimissä peitoissa, rikkautenaan mies, sylilapsi, koko tuo palvelijajoukko, joka oli asettunut taloon, sekä arkut ja säkit, jotka oli kasattu huoneisiin ja aittoihin. Haakon tahtoi järjestää suuret ristiäiset, ja Magnhild-rouva tarjoutui suorittamaan puolet kustannuksista. Pitoihin saapuivat ei ainoastaan Haftor Kolbeininpoika, josta oli tullut Haakonin hyvä ystävä, vaan myös sedät, Kolbein ja Ivar, ja nämä jäivät taloon vielä joiksikin päiviksi vieraitten lähdettyä.

Eräänä iltana istuivat sukulaiset Magnhild-rouvan tuvassa; Aasa Maununtytär oli siellä myös ja istui kunniapaikalla. Ingunn istui hänen rinnallaan ja auttoi häntä syönnissä ja juonnissa, sillä vanhuksen kädet vapisivat kovin. Muuten hän oli ollut paljon terveempi tänä talvena; hän oli ollut kovin iloinen siitä, että oli päässyt isoäidinäidiksi; tätä uutta tapahtumaa hän ei unohtanutkaan, vaan tiedusteli usein lapsen vointia ja halusi nähdä sitä.

Tänä iltana siirtyi keskustelu paronien ja piispojen väliseen riitaan, ja Torenpojat olivat varmoja, kuka pääsisi voitolle. Piispojen oli antauduttava, tyydyttävä siihen valtaan, mihin heillä kansan hengellisinä oppi-isinä oli oikeus, mutta annettava vanhojen lakien maallikkojen keskeisistä asioista pysyä voimassa. Piispa Torfinnistä oli monella hänen omankin hiippakuntansa papilla sellainen käsitys, että hän oli mennyt liian pitkälle: "— Olen puhunut kolmen oppineen ja hurskaan papin kanssa", sanoi Kolbein, "ja kaikki kolme ovat vastanneet minulle olevansa valmiit lukemaan morsiusmessun sinä päivänä, jolloin naitamme Ingunnin pois."

Magnhild-rouva vastasi:

"On selvää, ettei piispan tulkinta voi olla oikea. Jumalan tahto ei voi olla sellainen, että hänen pappiensa tulee puoltaa huikentelevaista ja itsepäistä nuorisoa tai että pyhän kirkon on autettava ilkeitä lapsiaan kapinoimaan vanhempiaan vastaan —."

"Eipä suinkaan", sanoivat muutkin.