Part 15

Kolbein Torenpoika ja Haftor taas olivat pakahtua vihasta sen johdosta, että Olav oli päässyt pakenemaan, ja sanoivat, että piispalla oli varmasti ollut sormensa mukana pelissä — vaikka Torfinn-herra oli ollut poissa kaupungista silloin, kun surmanteko suoritettiin ja palasi kotiin vasta sen jälkeen, kun murhamies oli paennut, ja vaikka Arnvid Finninpoika ilmoitti auttaneensa Olavia matkalle Ruotsiin. Kun tuli ilmi, että Asbjørn Allfeit oli ollut Arnvidin mukana tässä hommassa ja että karkuri oli mennyt papin sisaren luo, joka oli naimisissa Ruotsissa, suuttui Torfinn-herra niin, että lähetti Asbjørnin luotaan joksikin aikaa, sitten kun tämä oli omasta puolestaan hankkinut itselleen rauhan tässä asiassa. Mutta vaikka kukaan ei vakavasti uskonutkaan piispan olleen tietoisen Olavin paosta, sälyttivät monet kuitenkin hänen syykseen sen, että eräs hänen papeistaan oli rikkonut lakia, ollut yhteishommassa lainsuojattoman miehen kanssa ja avustanut tätä pelastumaan.

Kuninkaan vouti kuulutti Olavin henkipatoksi, ja sen jälkeen ilmoittautui Tveitin Helge poikineen sovittamaan murhan Olavin puolesta, uskottujen miesten käräjillä antaman tuomion mukaan. Nämä miehet eivät kuitenkaan olleet Olavin lähimpiä sukulaisia; he olivat hänen isoisänsä veljen jälkeläisiä, ja molemmat sukuhaarat, Tveitin ja Hestvikenin, olivat vuosien kuluessa olleet hyvin vähän yhteydessä toistensa kanssa. Hestvikenin vanha isäntä oli Olavin oikea holhooja. Näytti siis siltä kuin Olavin käräjämiesten olisi vaikeata ja myöhäistä toimia hänen asiassaan, ja kun Torfinn-piispan oli kevätpuolella matkustettava Bjørgviniin erään toisen asian vuoksi, antoi hän Jon Helgenpojan Tveitistä lähteä mukaansa, jotta tämä saattaisi anoa kuninkaalta maassaololupaa Olaville.

Kolbein vaati, että Olav julistettaisiin henkipatoksi. Tämän jos minkään täytyi toki olla ilkityö, väitti hän — olihan Olav raiskannut Kolbeinin veljentyttären tämän isän talossa ja jälkeenpäin surmannut tytön serkun, kun tämä oli vaatinut Olavia sovittamaan pahan tekonsa. Käräjämiehikseen Bjørgviniin Kolbein oli valinnut ritari Gaut Torvardinpojan ja hänen poikansa Haakonin. Herra Gaut oli paroni Andres Plyttin sukulainen; Andres-herra kuului valtakunnanneuvostoon, joka hallitsi Norjaa kuninkaan alaikäisyyden aikana ja oli niiden mahtimiesten johtajia, jotka nyt aikoivat ryhtyä taisteluun pappien kanssa kirkon etuoikeuksista ja vapauksista. Kävi ilmi, että juuri näiden miesten kannatukseen Torenpojat olivat laskelmansa perustaneet, ja Haakon Gautinpojan piti saada Ingunn vaimokseen.

Hamarin piispa otti jälleen puhuakseen Olavin puolesta. Hän huomautti, ettei Olavia sopinut syyttää raiskauksesta, vaikka hän oli vallannut Ingunnin luottaen vanhaan kihlaussopimukseen; ja olivathan Ivar ja Kolbein suostuneet sovintoon tässä asiassa, koska Olav oli sattunut surmaamaan Einarin riidan johdosta, heidän istuessa juomassa muitten miesten kanssa saarnaveljien majalassa Hamarissa. Hänen mielestään oli mitä suurin vääryys, ettei Olav saisi nauttia samanlaista turvaa kuin kuka muu murhamies hyvänsä — ettei hän saisi maassaololupaa ja turvakirjettä omaisuuteensa nähden, koska hän oli halukas antamaan takuun kuninkaalle ja suorittamaan tapposakkoja Einar Kolbeininpojan sukulaisille. Melkein joka seudulla Norjassa oli miehiä, joilla oli joko murha tai muu rikos omallatunnollaan, ja he elivät rauhassa taloissaan saatuaan kuninkaallisen turvaluvan, — vieläpä mahtavimmat ilmankin sitä. Mutta silloinhan jokainen saattoi havaita, miten väärin meneteltäisiin, jos oltaisiin ankarampia Olavia kohtaan, joka oli niin nuori, että ellei se olisi tapahtunut autuaasti kuolleen Maunu-kuninkaan viimeisen lakimääräyksen nojalla, ei kukaan olisi voinut tehdä hänelle pahempaa kuin ajaa hänet maanpakoon siihen asti, kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi. Ja Olav oli heti Arnvid Finninpojan ja Asbjørn Allfeitin välityksellä toimittanut sanan Kolbeinille, että hän oli halukas suorittamaan murhasakon.

Olav oli palannut takaisin Norjaan helluntain tienoissa ja asettunut Elvesysseliin, lähelle Mariaskogin luostaria. Siellä hänellä oli pieni perintötila, joka oli joutunut Hestvikenin miehille Olavin isoisän, Ingolf Olavinpojan vaimon mukana. Täällä ei kukaan yrittänyt ottaa häntä kiinni, vaan kuninkaan asiamiehet antoivat hänen elää rauhassa syyspuoleen — talo oli kaukana niiltä seuduilta, missä Olavin vihamiehet liikkuivat. Mutta kun syksyllä kuulutettiin, että Olav Auduninpojan pohjoisessa oleva omaisuus, johon kuului hänen jälkeenjättämänsä irtaimisto ylämaassa ja hänen tilansa Vikenissä, siis melkein koko hänen perintötilansa, oli takavarikoitu, lähti Olav toisen kerran maasta ja purjehti nyt etelään, Tanskanmaahan.

Miklebøssä oli Hillebjørg-emäntä ottanut Ingunn Steinfinnintyttären hyvin vastaan. Hän oli pitänyt Olavista, niin vähän kuin hän oli häntä nähnytkin, eikä suinkaan pitänyt tästä vähemmän siksi, että tämä oli surmannut yhden Toren jalkavaimon jälkeläisistä. Omaa poikaansa hän kohteli tavallista suopeammin, ja kun nostettiin rikoshaaste Arnvidia vastaan sen johdosta, että hän oli auttanut Olavia, nauroi Hillebjørg sille ja taputti häntä olalle: "Eipä ollutkaan liian aikaista, poikani, että sinäkin kerran jouduit juttuun; en ole koskaan pitänyt siitä, että olet ollut niin säyseä."

Hän oli lempeämpi tuota sairasta nuorta naista kohtaan kuin mitä Arnvid oli nähnyt hänen olevan ketään muuta ihmistä kohtaan. Ingunnin vointi oli kohtalaista — häntä vaivasi huimaus siinä määrin, että kun hän nousi vuoteeltaan aamulla, hänen täytyi seisoa hiljaa pitkät ajat ja pitää kiinni jostakin, sillä tupa pyöri hänen silmissään ja kaikki oli yhtä mustaa. Jos hän kumartui ottamaan jotakin lattialta, sokaisi tuo huimaus hänet pitkäksi aikaa. Ruoka ei maistunut hänelle, ja hän laihtui ja kuihtui kalveten silmäkuoppia myöten. Hillebjørg valmisti hänelle juomia, joiden piti auttaa vaivaa vastaan — mutta Ingunn ei voinut niitäkään saada pysymään sisällään. Vanhempi nainen hymyili ja lohdutti häntä — tuo sairaus kestäisi vain aikansa, ja pian hän voisi jälleen paremmin. Ingunn ei vastannut mitään toisen laskiessa leikkiä, mutta painoi päänsä alas ja koetti salata, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Muulloin hän ei koskaan itkenyt, vaan oli hiljainen ja kärsivällinen.

Hänestä ei ollut työntekoon. Hän istui kutoen nauhaa tai ommellen pienen pieniä kukka- ja eläinkuvioita reunuskaistoihin. Toisin ajoin hän ompeli liinapaitaa, jonka oli leikannut Hamarissa ollessaan. Hienoissa käsitöissä hän oli aina ollut näppärä, ja tähän paitaan, joka oli aiottu Olaville hänen kotiin palattuaan, hän kohdisti kaiken taitonsa ja ahkeruutensa; mutta työ ei edistynyt nopeasti sittenkään. Väliin hän myös laitteli leluja Arnvidin pojille, palmikoi heille sotisopia oljista, laittoi sulkia heidän nuoliinsa ja teki mailoja ja palloja, parempia kuin oli koskaan ollut. Hän osasi valmistaa sellaisia siksi, että oli aina leikkinyt poikien kanssa; Olav oli opettanut häntä. Hän lauloi pojille ja kertoi heille satuja, ja tuo puuhailu kolmen pikkupojan parissa näytti häntä parhaiten lohduttavan — hän olisi pitänyt aina yhtä poikaa sylissään. Maunu oli viidennellä ja kaksoset Finn ja Steinar kohta nelivuotiaat. Maunu ja Finn olivat raisuja, vantteroita poikia, eivätkä he pitäneet siitä, että naiset leikkivät heidän kanssaan, mutta Steinar oli hennompi ja mieltyi Ingunniin. Niinpä siis Ingunn otti tämän pojan mukaansa kaikkialle, kanteli häntä sylissään, ja poika nukkui hänen luonaan öisin. Steinar oli isänkin lemmikki, ja Arnvid istui usein iltaisin Ingunnin luona lapsen leikkiessä tämän sylissä; ja Arnvid lauloi heille, kunnes pienokainen nukahti pää Ingunnin polvelle vaipuneena. Silloin pyysi Ingunn kuiskaten häntä vaikenemaan — istui sitten hiljaa, katseli vuoroin eteensä, vuoroin nukkuvaa lasta, suuteli hiljaa hänen tukkaansa ja unohtui taas tuijottamaan eteensä.

Mutta kesän lähestyessä huomattiin, ettei Ingunnin huonovointisuuteen ollut mitään luonnollista syytä, eikä kukaan voinut käsittää, mikä häntä vaivasi.

Arnvid tuumi, voisiko yksistään suru häntä tuolla tavoin näännyttää, — sillä hän ei parantunut, vaan näytti pikemminkin huononevan; huimauskohtaukset yltyivät ja hän menetti silloin tällöin tajuntansa, ylenantoi kaiken, mitä yritti syödä, ja valitti tuntevansa alituista kipua kupeissaan aivan kuin niihin olisi isketty seipäällä — ja jalat tuntuivat niin oudoilta aivan kuin kuihtuneilta; hän jaksoi tuskin kävellä enää.

Hän kaipasi Olavia yöt päivät, arveli Arnvid, ja sitten häntä oli varmaan alkanut painaa uudestaan vanhempien kuoleman aiheuttama suru — hän oli välillä puolittain unohtanut heidät. Nyt hän katui sitä katkerasti ja valitteli, että oli hukannut suuren onnen, joka näytti olleen hänelle määrätty. "Samana yönä kun äitini kuoli, tuli minusta Olavin vaimo!"

Amvidin katse kävi kummalliseksi, kun Ingunn sanoi tämän, mutta hän vaikeni.

Hän suri nähtävästi myös sitä, että oli erossa sisaruksistaan. Tora oli Bergissä tädin luona, ja vaikka Ingunnin ja Toran välit eivät koskaan olleet erikoisen lämpimät, kaipasi Ingunn kuitenkin sisartaan. Mutta raskaampaa oli ajatella kahta nuorta veljeä; heidän kanssaan hän oli aina ollut hyvä ystävä, mutta nyt he olivat Frettasteinissä Haftorin ja hänen nuoren vaimonsa luona — ja Hallvardia ja Jonia opetettaisiin nyt varmaan vihaamaan Olav Auduninpoikaa ja häntä.

Kaikesta tästä hän puhui Arnvidin kanssa kyynelettömin silmin — hänen mielensä oli liian raskas ja toivoton puhjetakseen itkuun. Arnvid mietiskeli, tulisiko Ingunn kuolemaan surusta.

Mutta Hillebjørg-emäntä piti Ingunnin tautia niin kummallisena, että sitä saattoi melkein luulla noidutuksi.

Eräänä iltana alkukesästä Arnvid sai houkutelluksi Ingunnin mukaansa katsomaan laihoa, joka kasvoi nopeasti kauniin sään vallitessa. Hänen oli tuettava Ingunnia kävellessä, ja Arnvid näki hänen siirtelevän jalkojaan kuin näkymättömät siteet olisivat olleet niitä kahlehtimassa. Hän oli saanut Ingunnin metsänlaitaan saakka, mutta siellä hän äkkiä vaipui maahan ja jäi makaamaan tajuttomana. Pitkän ajan kuluttua Arnvid sai hänet virvoitetuksi vihdoin tajuihinsa; näin kauan hän ei tietänyt Ingunnin koskaan olleen tiedottomana. Ingunn ei voinut seisoa pystyssä, vaan Arnvidin täytyi kantaa hänet sisään niinkuin lasta kannetaan. Ingunn oli niin laiha ja painoi niin vähän, että Arnvid joutui aivan ymmälle.

Seuraavana aamuna havaittiin, ettei Ingunn voinut liikuttaa jalkojaan — koko hänen alaruumiinsa oli halvaantunut. Ensi päivinä hän lepäili hiljaa valitellen — tuskat selässä olivat hyvin ankarat. Mutta vähitellen ne asettuivat, ja nyt hänen ruumiinsa oli aivan tunnoton vyötäisiltä alas saakka. Hän ei valittanut koskaan, puhui hyvin vähän, mutta näytti usein olevan aivan tiedoton ympäristöstään. Ainoa, mitä hän pyysi, oli saada pitää Steinar luonaan, ja kun tämä kapusi hänen sänkyynsä, leikki ja peuhasi hänen puolikuolleen ruumiinsa päällä, joka nyt oli kuihtunut niin, ettei siitä ollut juuri muuta kuin luuranko jäljellä, näytti hän tyytyväiseltä.

Näihin aikoihin ei kukaan tietänyt, missä Olav oleskeli. Arnvid arveli Ingunnin pian kuolevan, eikä hän voinut lähettää Olaville tietoa Ingunnin tilasta.

Mutta Hillebjørg-emäntä toimitteli kaikille, joiden kanssa hän joutui puheisiin, että aivan varmasti joku oli noitunut sairauden Ingunniin. Hän oli pistellyt neuloilla tämän reisiä ja sääriä ja polttanut häntä hehkuvalla raudalla, mutta Ingunn ei ollut tuntenut mitään; sen voivat todistaa arvossapidetyt miehet ja naiset ja pitäjän pappi ja hänen oma poikansa. Mutta tästä tihutyöstä ei voinut epäillä ketään muita kuin Kolbeinia ja Haftoria. Ja siinä tuo onneton lapsukainen nyt makasi, kuihtui ja kuoli hiljalleen. Hän kehoitti poikaansa pyytämään piispaa tutkimaan asiaa. Arnvid alkoi melkein uskoa äidin olevan oikeassa ja hän lupasi matkustaa herra Torfinnin luo heti, kun oli palannut tarkastusmatkaltaan. Sillä välin hän sai Ingunnin puhumaan papin kanssa ja ripittämään itsensä, ja Arnvid antoi lukea messuja hänen puolestaan. Tällä tavoin kului aika Maarian syntymäpäivään.

Sinä päivänä oli Arnvid käynyt ripillä ja nauttinut Corpus Dominin, ja messuaikana hän oli rukoillut sairaan sukulaisensa puolesta niin kauan ja voimakkaasti, että hän oli tullut aivan hikeen. Oli jo iltapäivä, kun Miklebøn kirkkoväki palasi kotiin. Arnvid puheli parastaikaa Guttormin kanssa valakasta, joka oli kotimatkalla ruvennut ontumaan, kun hän kuuli kovaa avunhuutoa siitä tuvasta, missä Ingunn makasi.

Päätäpahkaa hän kiiruhti sisään Guttormin kanssa. Siellä juoksenteli Ingunn avojaloin ja paitasillaan talloen puoleen ja toiseen — huone oli täynnä savua, ja lattiaoljet olivat tulessa niiden vaatteiden ympärillä, joita Ingunn oli tulen päälle viskannut. Sylissään hänellä oli Steinar, joka vuodevaippaan käärittynä huusi ja vaikeroi.

Toisten tullessa Ingunn vaipui penkille, suuteli ja hyväili poikaa sopertaen hänelle: "Steinar, Steinar, kultaseni, kohta sinuun ei koske enää, minä hoidan sinua niin hyvin, puluseni!" Hän huusi toisille, että Steinar oli saanut palohaavoja ja että heidän oli heti hankittava voidetta ja kääreitä.

Hän oli ollut vuoteessa ja Steinar oli ollut hänen luonaan; Steinar oli istunut lieden laidalla, missä pieni liekki oli palamassa, ja vaikka vuoteessa olija oli kieltänyt, oli hän leikkinyt siinä, pistellen kuivia oksia tuleen. Päivä oli helteinen, eikä pojalla ollut yllään muuta kuin paita — ja yhtäkkiä se oli syttynyt tuleen. Sitten ei Ingunn ehtinyt ajatella mitään, ennen kuin seisoi pankon luona pitäen lasta sylissään. Paidan hän oli sammuttanut kietomalla peiton pojan ympärille, mutta sitten hän näki, että lattialla olevat katajanoksat ja oljet olivat tulessa, ja oli viskannut pielukset penkeiltä tulen peitoksi ja yrittänyt sammuttaa sitä, huutaen apua —.

Pojan vatsa oli palanut, mutta myös Ingunn oli saanut pahoja haavoja jalkoihinsa ja käsivarsiensa sisäpuolelle. Hän ei kuitenkaan välittänyt muusta kuin Steinarista, hänen haavojaan ei saatu hoitaa ennen kuin lapsesta oli huolehdittu, ja sitten hän sijoitti pojan sänkyynsä ja hoiteli ja viihdytteli häntä, jutellen hellästi tuolle lapsiparalle. Ja niin kauan kun pojalla oli kuumetta ja kipuja, hän ei välittänyt mistään muusta kuin Steinarista.

Halvaantuminen oli kuin lauennut — eikä hän itse näyttänyt huomaavan sitäkään. Hän söi ja joi ajattelematta ja ahnaasti, kun hänelle tuotiin ruokaa, ja aikaisemmat kauheat ylenannatukset ja huimauskohtaukset olivat kokonaan lakanneet. Arnvid istui Steinarin luona yöt päivät, ja niin katkeralta kuin hänestä tuntuikin nähdä poikaa tuollaisena, kiitti hän kuitenkin Jumalaa Ingunnia kohdanneesta ihmetyöstä.

Tästä lähtien Ingunn parani nopeasti, ja kun Steinar oli siinä määrin tervehtynyt, että hänet voitiin kantaa päivänpaisteeseen katsomaan yöllä satanutta lunta, saattoi Ingunnin kasvoissa ja vartalossa huomata entistä hienoa pyöreyttä, ja hänen poskensa punertuivat kylmässä ilmassa. Hän seisoi Steinar sylissään odotellen Arnvidia, joka oli metsässä keräämässä jäätyneitä ruusunmarjoja hattuunsa, — sillä Steinar vaati, että isän _oli löydettävä_ hänelle marjoja.

Toiveet sovinnosta Arnvidin ja muitten Ingunnin sukulaisten kesken eivät olleet parantuneet sen johdosta, että Hillebjørg-emäntä oli levittänyt Kolbeinista lausumiaan arveluita — että tämä olisi muka antanut noitua kuolemantaudin veljentyttäreensä. Ja kun Haakon Gautinpojan ja Tora Steinfinnintyttären kihlajaisia juotiin Frettasteinissä vähää ennen adventtia, ei tilaisuudessa ollut ketään Miklebøsta. Häät pidettiin uudenvuodenpäivänä 1282, ja sen jälkeen kiertelivät vastanaineet vierailulla nuorikon sukulaisten luona, sillä Haakon oli veljessarjan nuorin, eikä hänellä ollut omaa taloa maan länsiosassa. Tarkoituksena oli, että hän asettuisi asumaan ylämaahan.

Mutta nyt saapui Magnhild-rouvalta Bergistä tieto, että hän halusi Ingunnin luokseen. Ivar ja Kolbein olivat luvanneet antaa tytön olla rauhassa, jos hän pysyisi siellä ja eläisi säädyllisesti. Arnvid kirosi ankarasti veli Vegardin ilmoittaessa tämän, mutta ei hän voinut kieltääkään sitä, ettei hänellä ollut laillista oikeutta pitää Ingunnia luonaan. Ja Hillebjørg alkoi kyllästyä vieraaseen: nyt kun Ingunn oli terve, hän ei enää voinut sietää tuota nuorta naista, josta vain oli vaivaa eikä mitään hyötyä. Ja Magnhild-rouvan lähettämässä tiedossa oli paljon huomioonotettavaa: hänellä oli luonaan äitinsä, Aasa Maununtytär, Hovin Toren leski; vanhus oli sairaalloinen ja saattoi vaatia poikansa tytärtä avukseen ja seuralaisekseen.

Vähää ennen pääsiäistä matkusti Arnvid sitten Ingunnin kera Bergiin.

Magnhild-rouva oli vanhin Toren aviolapsista; hän oli nyt viidenkymmenen iässä — samanikäinen kuin velipuolensa Kolbein Torenpoika. Hän oli ritari Viking Erlinginpojan leski. Lapsia hänellä ei ollut koskaan ollut; hyvää tehdäkseen hän sen vuoksi otti luokseen nuoria neitoja, sukulaisten ja ystävien tyttäriä, joita hän piti talossa muutamia vuosia opettaen heille säädykkäitä tapoja ja kaikenlaisia korkea-arvoisille naisille sopivia taitoja, — sillä Magnhild-rouva oli miehensä eläessä liikkunut paljon kuninkaankartanossa. Hän oli tarjoutunut ottamaan luokseen myös veljensä tyttäret Frettasteinistä, mutta Seinfinn — tai Ingebjørg — ei ollut halunnut lähettää pikkutyttöjä hänen luokseen, ja Magnhild-rouva oli tästä kovin pahastunut. Kun sitten kuultiin Ingunnin hullaantuneen kasvattiveljeensä, sanoi Magnhild, että nyt oli käynyt niinkuin hän oli pelännyt; nuo lapset oli kasvatettu huonosti, ja heidän äitinsä oli tottelematon isälleen ja uskoton sulhaselleen; oli siis selvää, että Steinfinnin tyttäret tuottaisivat suvulle häpeää.

Ingunn oli väsynyt ja alakuloinen istuessaan reessä ja ajaessaan loppumatkaa metsän läpi. He olivat olleet matkalla useita päiviä, sillä oli tullut lumisade ja leuto sää heti heidän lähdettyään Miklebøsta. Iltapäivällä oli nyt alkanut pakastaa, ja Arnvid asteli reen vieressä, sillä tie oli huono, — välistä mentiin iljanteisten kallioiden yli, välistä läpi pakkautuneiden lumikinosten, sillä kukaan ei ollut viime lumisateen jälkeen ajanut tästä.

Kun he tulivat ulos metsästä, oli aurinko painumassa vastaisen harjun taa; se näytti tulenkarvaiselta usvan keskellä, ja lahden tumma jää välkkyi himmeän kuparinhohtoisena. Pakkanen oli verhonnut metsät ja suot huurteeseen, ja kaikki näytti harmaalta ja ikävältä illan valossa. Alempana kulkivat Arnvidin miehet: hanki murtui vähän väliä heidän ja tavarakuorman alla. Talo oli alhaalla rannalla, hiukan syrjässä — metsä sulki sen sisäänsä, niin ettei Bergistä voinut nähdä toisia laakson kartanoita.

Ingunn ei ollut nähnyt tätiään sitten kun Hamarissa, lähes puolitoista vuotta sitten, ja silloin oli Bergin rouva ollut ankara hänelle. Hän ei odottanut nytkään mitään hyvää Magnhild-rouvan taholta.

Arnvid heittäytyi reen laidalle.

"Älä ole niin surullinen, Ingunn", pyysi hän. "On raskasta erota sinusta, kun olet niin lohduton."

Ingunn sanoi:

"Lohduton en ole; tiedäthän, etten ole valittanut. Mutta ystävien pariin en nyt joudu. Rukoile Jumalaa puolestani, että pysyisin lujana, sillä minä odotan saavani osakseni koettelemuksia niin kauan kuin viivyn Bergissä."

Mutta kun he saapuivat pihaan, tuli Magnhild-rouva itse ulos ottamaan vastaan Ingunnia. Hän vei veljentyttärensä omaan rouvatupaansa ja pyysi palvelijattaria tuomaan sinne lämmintä juomaa ja kuivia jalkineita. Itse hän auttoi nuorta sukulaistaan riisumaan karvaisia saappaita ja nahkamekkoa. Mutta sitten hän sanoi koskettaen Ingunnin huntua:

"Tuon saat riisua pois."

Ingunn punastui:

"Olen käyttänyt huntua Hamarin ajasta asti. Piispa käski minun peittää tukkani; hän sanoi, ettei kukaan siveä nainen kulje avopäin neitsyysaikaansa kauemmin."

"_Hänkö!_" veti Magnhild-rouva pitkään. "Hän keksii kaikenlaista —. Mutta siitä on jo niin pitkä aika, eikä sinusta enää näillä seuduilla puhuta. Enkä minä halua, että sinä itse elvytät huhuja omasta häpeästäsi kulkemalla täällä narrina ja käyttämällä vaimon päähinettä. Pane pois huntu ja kierrä vyösi toisin päin. Kaikeksi onneksi sinun ei ole _tarvinnut_ kiinnittää sitä sivulta."

Ingunnilla oli vyötäisillä pienillä hopeanastoilla koristettu nahkavyö, jonka alasriippuva pää oli kauniisti silattu. Magnhild-rouva käänsi sen niin, että solki joutui etupuolelle. Ja jälleen hän käski Ingunnia riisumaan päähineensä.

"Kaikki tuntevat minun asiani", sanoi Ingunn kiivaasti, "ja silloinhan he vasta oikein ajattelisivat pahaa minusta ja pitäisivät minua julkeana, jos nyt kulkisin avopäin, vaikka minulla ei ole siihen oikeutta — niinkuin portot tekevät."

Magnhild-rouva sanoi:

"Täällä on myös isoäitisi, Ingunn, ja hän on vanha. Hän muistaa hyvin kaikki nuoruudenaikaiset asiansa, mutta uudet asiat hän unohtaa heti kuultuaan. Meidän täytyisi selittää hänelle joka päivä uudestaan, minkä vuoksi sinä kuljet vaimon puvussa."

"Onhan hänelle helppo sanoa, että mieheni on matkoilla."

"Ja sitten saa Kolbein kuulla, että pidät kiinni vanhoista vaatimuksista, eikä hänen vihansa Olavia kohtaan lauhdu koskaan. Ole nyt järkevä, Ingunn, ja lopeta nuo hassutukset."

Ingunn irrotti hunnun päästään ja ryhtyi panemaan sitä kokoon. Se oli kaunein mitä hänellä oli — neljä kyynärää pitkä ja silkillä ommeltu. Hillebjørg oli antanut sen hänelle viime vuonna ja sanonut, että hän voisi käyttää sitä kirkkohuntunaan sekä silloin, kun menisi ensi kertaa messuun Olavin kanssa tämän palattua kotiin.

Hän irrotti hiuksistaan neulat ja antoi raskaan, tummankellervän tukkansa valahtaa alas.

"Miten kaunis tukka sinulla onkaan", sanoi Magnhild-rouva. "Useimmat naiset olisivat iloisia saadessaan komeilla sillä vielä jonkin aikaa, Ingunn, — kun ei heillä kuitenkaan olisi mitään iloa miehestään, eikä huntukaan tuottaisi heille emännän valtaa tai arvoa. Anna tukkasi olla hajallaan tänä iltana."

"Ei, ei täti", pyysi Ingunn melkein itku kurkussa. "_Sitä_ ette saa koskaan vaatia minulta —!" Hän jakoi hiukset ja palmikoi niistä kaksi tiukkaa palmikkoa.

Arnvid istui yhä vielä pöydässä, kun Magnhild-rouva ja Ingunn astuivat tupaan. Hän nosti katseensa ja hänen kasvonsa synkistyivät.

"Tuollaistako täällä halutaan", sanoi hän sitten, kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä. "Etkö sinä saa nauttia naidun naisen kunniaa?"

"En, kuten näet", sanoi Ingunn vain.

Aasa Maununtyttärellä oli Bergissä käytettävänään pirtti ja parviaitta sekä kaksi palvelijatarta, joiden tehtävänä oli siivota, keittää ruokaa, kehrätä ja kutoa kaikki, mitä rouva sai villoina talosta. Grim ja Dalia, Frettasteinin vanhat palkolliset, hoitelivat hänen elukoitaan, jotka olivat kytkyessä Magnhild-rouvan navetassa; nuo kaksi olivat saaneet pienen tuvan asuttavakseen aivan navetan vierestä, mutta heidät luettiin kuuluviksi Aasan väkeen.

Ingunn ei saanut Bergissä muuta tehtävää kuin olla isoäidin pikku talouden kaitsijana ja vanhuksen seurana. Enimmäkseen hän sai istua sisällä isoäidin luona, kun palvelijattaret olivat ulkona asioilla.