Part 14

Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Einar tarkoitti Arnvidille syytämillään herjasanoilla, mutta sen hän käsitti, että ne olivat sattuneet tähän kuin potku avonaiseen haavaan, ja aina, kun hän muisti sitä, alkoi hänen mieltään aluksi etoa, ja sitten hän joutui suunniltaan raivosta; hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut saastaisen, julman pahoinpitelyn todistajaksi.

Hänelle oli selvinnyt vähitellen, ettei hän tuntenut Arnvidia läheskään kokonaan. Hän luotti häneen enemmän kuin kehenkään kohtaamaansa ihmiseen — hänen mielensä ylevyyteen ja uskollisuuteen; hän tiesi, ettei Arnvid Finninpoika pelkäisi mitään, jos tuli kysymys ystävän tai sukulaisen auttamisesta. Mutta hänessä oli jotakin, joka muistutti suota pohjattomine syväreineen —. Tahi — Asbjørn Allfeit oli kertonut eräänä iltana tarinan eteläisten maiden rikkiviisaasta tohtorista, joka kosiskeli erästä vaimoa, kauneinta naista koko maassa. Viimeksi nainen on suostuvinaan hänen pyyntöönsä, vie hänet salaa huoneeseensa, aukaisee pukunsa ja käskee hänen katsoa rintojaan. Toinen oli valkea ja kaunis, mutta toisesta oli jäljellä vain verinen läiskä. Muut olivat kehuneet tarinaa kilvan, kiitellen sitä hyväksi ja opettavaksi — sillä Raimond, tuo oppinut mies, kääntyi pois maailmasta näyn nähtyään ja meni luostariin. Mutta Olavin mielestä se oli hirmuisin kertomus, mitä hän oli kuullut, ja hän makasi kauan valveilla voimatta saada sitä mielestään. Arnvidissa oli jotakin, mikä sai hänet pelkäämään, että hän vielä kerran saattoi joutua näkemään hänessä sellaista, joka oli kuin salattu haava. Mutta hänestä oli aina tuntunut vaikealta nähdä sairautta ja haavoja — hänen oli vaikea itsensäkin tuottaa kipua toiselle. Nyt hän aavisti hämärästi sen kenties olevan pelkoa siitä, että häneen itseensä kerran saattaisi sattua yhtä kipeästi kuin Arnvidiin syksyllä, jolloin tämä aivan kuin herpaantui. — Ja hän oli vähällä toivoa, ettei Arnvid olisi ollut niin sävyisä, vaan olisi vaatinut hänet tilille jo ennen. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että hän oli käyttänyt hyväkseen toisen miehen avuttomuutta. Ja tässä hän nyt makasi tietäen, että hänen oli pakko pyytää Arnvidia huolehtimaan Ingunnista, suojelemaan häntä kaikkien mahdollisten seurausten varalta, joita hänen ajattelemattomuutensa saattoi aiheuttaa, koska Herra yksin tiesi, milloin hän itse joutuisi semmoiseen asemaan, että —.

Tavallaan Olav kyllä käsitti, mitä Arnvidilta puuttui. Tämä ei ollut koskaan salannut sitä, että hänen sisin toiveensa oli ollut liittyä munkkijärjestöön ja vihkiytyä Jumalalle. Ja elettyään äskeisen ajan Hamarissa Olav ymmärsi paremmin kuin ennen, että sellaista saattoi toivoa. Mutta hän aavisti Arnvidin olevan liikkuvamman mieleltään kuin — niin, kuin esimerkiksi Asbjørn Allfeitin ja veli Vegardin. Arnvid halusi saada taipua, olla kuuliainen ja palvella — mutta hänellä oli silti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta sellaisiinkin miehiin, jotka kannattivat toista lakia, lakia, joka sopi niille miehille, joilla oli maallinen sydän, kiihkeä veri ja kostonhaluinen mieli. — Oli kuin Arnvid kerran olisi ruhjoutunut rujoksi näiden kahden lain välissä.

Olav oli huomannut, ettei Arnvid milloinkaan puhunut kahdesta naimisissaolovuodestaan. Hän oli kuullut toiselta taholta yhtä ja toista Arnvidin avioliitosta: Tordis, hänen vaimonsa, oli ensin ollut luvattu vanhimmalle Finninpojalle, Maunulle, joka oli hurjimus, mutta muuten iloinen, mukava ja verrattoman kaunis mies, ja Tordis oli ollut katkeroitunut saadessaan veljen Maunun sijaan — mutta Arnvidkaan ei ollut pitänyt paljon vaimostaan. Tordis oli ylpeä ja riitaisa, ei milloinkaan salannut halveksivansa miestään siksi, että tämä oli niin nuori, hiljainen ja arka ihmisten seurassa. Ja anoppinsa kanssa hän eli ilmiriidassa. Arnvid oli varmaan kokenut ilottoman nuoruuden noiden kahden vallanhaluisen, riitelevän naisen parissa. Siksi hän nyt nähtävästi pysytteli erillään kaikista naisista — paitsi Ingunnista. Hänestä hän piti sydämellisesti, kuten Olav oli älynnyt, luultavasti siksi, että Ingunn oli niin avuton ja tarvitsi miesten turvaa ja suojelusta eikä varmaankaan milloinkaan ollut tahtova hallita ja komentaa heitä. Usein Arnvid aivan kuin unohtui katselemaan häntä, kummasti ja surullisesti, aivan kuin olisi surkutellut häntä —. Mutta Arnvidilla oli se heikkous, että hän näytti surkuttelevan kaikennäköistä — esimerkiksi eläimiä. Olav piti myös eläimistä — mutta hän ei osannut hoitaa ja vaalia sairaita elukoita kuten Arnvid. Ihmeellistä muuten, että ne paranivat ja voimistuivat useimmiten, kun Arnvid oli alkanut huolehtia niistä. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi surkutellut kuollutta vaimoaankin, kun Olav kuuli hänen pari kertaa puhuvan tästä —.

Mutta viime aikoina Olav oli alkanut tuntea kasvavaa vastenmielisyyttä Arnvidia kohtaan siitä syystä, että tämä oli niin valmis säälimään. Olav tiesi itsessään olevan samaa heikkoutta, mutta hänelle oli selvinnyt, että se oli vika: se teki ihmisen helposti aikaansaamattomaksi ja antoi vallan kovakätisemmille.

Olav huokasi väsyneesti, neuvottomana. Oli raskasta ajatella kaikkia niitä, joista hän piti — Torfinn-piispaa, Arnvidia, Ingunnia. Mutta muistaessaan Einar Kolbeininpoikaa ja vihamiehiänsä hän _iloitsi_ siitä, mitä oli tehnyt — niin, sillä katua hän _ei voinut_. Mutta hän ei jaksanut olla erossa Ingunnista nyt. — Hän oli joutunut aivan umpikujaan.

Kynttilä oli palanut melkein loppuun — Olav hiipi vuoteesta ja irrotti varovasti sydämen viimeiset kierrokset. Hän meni ovelle ja tutki sitä tarkoin — ei siksi, että hänellä olisi ollut vähääkään pakenemisen toivoa, mutta hänen täytyi kuitenkin yrittää —.

Ovi oli suuri ja raskas, mutta ei aivan tiivis — rakosista oli tuiskuttanut lunta. Hän valaisi sitä: ulkopuolella oli kai iso lukko ja puinen salpa, mutta niihin ei kuulunut mitään sisäpuolella olevia kiinnittimiä; sinne oli vain naulattu pajupuinen kädenripa. Olav veti esiin tikarinsa ja koetti pistää sitä ovenrakoon. Silloin hän huomasi, ettei ovi ollutkaan lukittu; se oli vain suljettu salvalla, ja sitä saattoi höllytellä tikarilla — varovasti, sillä salpa oli iso ja raskas ja tikarinterä heikko.

Hän tunsi polttavan laineen sisällään, ja hänen kätensä vapisivat hiljaa hänen vetäessään jalkaansa saappaita ja pukiessaan ylleen päällysvaatteita. Eihän hän voinut olla koettamatta voimiaan, kun hän oli joutunut lukitsemattomaan taloon. Hän tarttui molemmin käsin tikarin kahvaan, ponnistaen salpaa ylöspäin. Ensi yrityksellä katkesi terä keskipaikkeilta. Olav puri hammasta ja työnsi tyngän kahvaa myöten ovenrakoon, mutta nyt hän ei voinut liikuttaa terää ahtaassa aukeamassa. Hikisenä jännityksestä hän työnteli ja tunnusteli ja sai selville, kuinka pitkälle tikari ylettyi. Sitten hän alkoi vääntää ja kohottaa salpapuuta. Monta kertaa hän huomasi saaneensa sen irti kuurnasta, mutta se putosi takaisin, kun hän päästi irti toisen käden tarttuakseen ripaan. Mutta lopulta se onnistui. Lumi pölähti häntä vastaan; hän astui hiljaa kynnykselle ja kurkisti ulos.

Ei näkynyt missään koiria — ne oli kai suljettu koppiin huonon sään tähden. Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi kuivan kidelumen hienoa ritinää seiniä vasten. Hitaasti ja varovasti Olav kahlasi pimeässä vieraan pihamaan halki. Lumikinokseen erään rakennuksen eteen oli pistetty joukko suksia. Olav valitsi itselleen parin ja jatkoi matkaansa.

Kujaan vievä portti oli suljettu, mutta aivan sen vieressä oli hirsikasa. Siitä kyllä pääsi kiipeämään lauta-aidan yli. Hän alkoi uskoa tätä kaikkea ihmeeksi. Hän kiipesi kasalle ja pudotti sukset aidan yli — kuuli niiden tömähtävän pehmeään kinokseen toisella puolen. Äitini, ajatteli hän, ehkä äitini nyt rukoilee, että pääsisin pakoon —.

Oli hankalaa liikkua avarassa vaipassa ja leveässä mekossa, mutta yli hän pääsi ja pudottautui lumeen toiselle puolen. Hän kääri mekkonsa helmat niin korkealle vyön alle kuin saattoi ja kiinnitti sukset jalkaan. Sitten hän ponnistautui suoraksi ja alkoi painaltaa vasten pyryä lumen tanssiessa ilmassa valkoisina rakeina.

Hänen päästyään kujan päähän tie oli kadonnut, satanut umpeen. Paikoitellen näkyi vain seipäiden päitä hänen totuttuaan pimeään. Mutta hän ponnisti edelleen, alati vasten tuulta. Oli kerrassaan mahdotonta erottaa tienviittoja tämmöisenä yönä — vaikkakin hän tunsi talon, missä Ingunn oli; hän oli useasti ratsastanut sen ohi kylätietä pitkin Asbjørnin seurassa, mutta tässä ilmassa siitä ei ollut mitään apua. Hän oli hyvä hiihtäjä, mutta keli oli raskas. Kuitenkin hän ponnisteli huolettomana eteenpäin umpimähkään — hän oli varma siitä, että joku auttoi häntä tänä yönä. Hän tuskin muisti olevansa aivan aseeton — tikarista ei enää ollut mitään hyötyä — eikä hänellä ollut rahaa matkassaan kuin viisi, kuusi aurtuaa. Mutta häntä ei pelottanut vähääkään.

Hän ei tiennyt, mikä aika yöstä oli, saapuessaan viimeinkin sen talon pihaan, missä Ingunn asui. Mutta täällä olivatkin koirat valveilla — kokonainen lauma ryntäsi häntä vastaan raivokkaasti ja ahnaasti. Hän hääti ne luotaan aidanseipäällä, jonka oli ottanut mukaansa matkalle ja huusi ihmisiä hätään. Vihdoin kuului ovelta liikettä.

"Onko Ingunn Steinfinnintytär täällä? Minun täytyy heti saada puhua hänen kanssaan — olen Olav Auduninpoika, hänen miehensä —."

Lyhyt talvipäivä alkoi painua iltaan ja hämärä tiivistyi lumisten maiden yllä kahden väsyksiin ajetun hevosen pysähtyessä Ottastadin kirkon luona pienen talon pihaan. Kolme turkkeihin puettua vierasta puheli hetken aikaa isännän kanssa.

"Hän on tuvassa", sanoi isäntä. "Hänen miehensä taitaa olla vielä sängyssä — hän tuli tänne aamupuoleen, ja sen jälkeen he makasivat puhellen ja kuiskaillen —. Herra ja pyhä Olav tietäköön, mistä he puhuivat, mutta kova päivittely siinä vain kävi — minä vaivuin uneen — hän raapi päätään katsoen ovelan kysyvästi kolmeen vieraaseen. Asbjørn-papin hän tunsi, ja toiset kaksi olivat Arnvid Finninpoika Miklebøsta, heidän vierasnaisensa sukulainen, joka oli käynyt talossa pari kertaa ennenkin tapaamassa tätä, sekä Arnvid Finninpojan saattopoika."

Miehet törmäsivät tupaan. Ingunn istui ylimmän sängyn parraspuulla; hänellä oli käsissään neulomus, mutta oli liian pimeä neuloa hämärässä sopessa. Hän nousi heti tuntiessaan tulijat ja astui heitä vastaan pitkänä ja solakkana mustassa puvussaan, kasvot kalpeina ja silmänalukset mustina hunnun alla.

"Hss", varoitti hän kuiskaten, "olkaa hiljaa — Olav nukkuu!"

"Siinä tapauksessa sinun on aika herättää hänet, nuorikkoiseni", sanoi Asbjørn-pappi. "En minä ole ennenkään uskonut tuolla pojalla olleen paljon älyä, mutta tämä on jo liikaa. Pitäähän hänen ymmärtää, että täältä he tulevat etsimään häntä ensiksi — ja toinen nukkuu kaikessa rauhassa!" Pappi ärähti kiukusta.

Ingunn asettui heidän tielleen:

"Mitä te tahdotte hänestä?"

"Emme me tahdo mitään pahaa", sanoi Arnvid, "mutta pahastipa hän on sotkenut asiansa. Sinun täytyy lähteä minun kanssani, Ingunn, minun talooni Miklebøhon, sillä ymmärräthän, että nyt on Torfinn-herran vaikea olla antamatta sinua takaisin sukulaistesi huostaan."

"Entä Olav?" kysyi hän uudelleen.

Asbjørn pappi huokasi toivottomasti:

"Mikä voima hänet lennättikään tänne — ei suinkaan tuo tuossa voi pitää suutansa lukossa siitä, mitä hän saa tietää."

"Kyllä voi, kun hän tietää sen olevan Olavin parhaaksi. Ingunn, sinun täytyy ymmärtää, että tämä pappi ja minä panemme alttiiksi paljon ruvetessamme salaamaan murhamiestä ja auttamaan häntä pakoon."

"Kyllä minä osaan olla vaiti", sanoi Ingunn vakavasti. Hän astui syrjään ja meni sängyn ääreen, jossa katsoi nukkuvaa kotvan aikaa kuten äiti, joka ei henno herättää lastansa.

Pappi tuumi mielessään, että oli hän sittenkin koko kaunis. Hän oli pannut merkille, että ne naiset, joiden takia nuoret pojat tekevät syntiä ja tyhmyyksiä, ovat harvoin sellaisia, että järkevä, tyyni mies voi havaita heissä mitään erinomaista. Ja tästä naisesta hän oli pitänyt harvinaisen vähän: tämä Ingunn Steinfinnintytär oli näyttänyt laiskalta ja keveäluontoiselta naiselta, tarmottomalta ja hemmotellulta, sellaiselta, joka ei kelvannut muuhun kuin saattamaan harmia ja häiriötä miehille. Mutta nyt pappi ajatteli, että ehkäpä Ingunn sentään oli parempi kuin miksi hän oli tätä arvellut; ehkä hänestä luontuisi kelpo vaimo, kun ikää karttuisi ja mieli vakaantuisi. Hän oli ainakin puolestaan käyttäytynyt ihmisiksi, ja hän katsoi ystäväänsä kuin olisi pitänyt tästä uskollisesti. Ja kaunis hän oli, sitä ei voinut kieltää —.

Olav oli tuiki nuoren ja viattoman näköinen maatessaan siinä valkoiset, jäntevät käsivarret niskan alla ja vaalea tukka levällään pieluksen ruskealla villapäällisellä. Hän nukkui rauhallisesti kuin lapsi. Mutta samassa silmänräpäyksessä, jona Ingunn kosketti hänen olkapäätään ja herätti hänet, hän kavahti istualleen täysin valveilla, veti polvet pystyyn ja jäi kädet niiden ympärillä istumaan sänkyyn katsellen tyynesti molempia miehiä.

"Oletteko tulleet tänne noutamaan minua?"

"Arnvid on tullut viemään sinun vaimosi luokseen. Minä —", hän katsoi toisiin. "Luulisin olevan parasta puhua ensin kahden kesken Olavin kanssa".

Arnvid tarttui Ingunnin käteen ja vei hänet istumaan huoneen taimpaan nurkkaan. Asbjørn Allfeit istuutui sängyn laidalle Olavin viereen. Olav kysyi vakavasti:

"Mitä Torfinn-herra sanoo tästä? Oli paha, että jouduin maksamaan hänen vieraanvaraisuutensa näin huonosti."

"Niin, nyt sinä sanoit suuremman totuuden kuin tiedätkään. Ja siksi sinun on koetettava pyrkiä maasta pois."

"Pitääkö minun paeta maasta?" kysyi Olav venyttäen. "Ilman että asiaa tutkitaan —? Onko Torfinn-herra sanonut, että minun on tehtävä niin?"

"Ei, vaan minä sanon sen. Piispa ja vouti tietävät tuskin vielä mitään koko asiasta — Einar on kuollut — me odotamme heitä kotiin vasta huomenna. Ja minä sain Audunin talonväen käsittämään, että koska he eivät olleet pitäneet sinusta paremmin kiinni, he saavat olla puhumatta siitä Kolbeinille siihen asti, kunnes vouti itse sen tekee. Sinua haetaan parastaikaa, mutta tässä ilmassa hakijat tuskin ovat lähteneet tänne asti, ja nyt on kohta yö. Joka tapauksessa meidän täytyy uskaltaa Jumalan avulla jäädä tänne puoliväliin yötä, — kunnes kuu on noussut — että ilma selkenee ja tulee hanki. Guttorm vanhus lähtee oppaaksi näyttämään tietä. Ja koska olette kumpikin hyviä suksimiehiä, pitäisi teidän ehtiä Solbergaan kolmannen päivän iltana. Siellä, minun sisareni luona, et saa viipyä enempää kuin on välttämätöntä, ja sinun on pysyttävä piilossa, kunnes Sven Birgerinpoika hankkii sinulle turvapaikan jossakin sielläpäin."

"Mutta voiko olla viisasta, että minä lähden maasta, ennen kuin minut on tuomittu lähtemään?" kysyi Olav.

"Koska olet lähtenyt karkuun, täytyy sinun yrittää eteenpäin", sanoi pappi. "Vai onko sinusta hauskempi, että ihmiset alkavat sanoa sinun karanneen vankeudesta päästäksesi tänne taputtelemaan vaimoasi? Ei sinun tarvitse ollenkaan katsoa minuun noin julmasti —.

"Sinä olet nuori ja lyhytjärkinen etkä ajattele muuta kuin omia asioitasi; se kuuluu sinun ikäistesi luonteeseen. Et suinkaan sinä ole ajatellut sitäkään, että Torfinn-herran kaltaisella miehellä saattaa olla mielessä monta muuta tärkeämpää asiaa kuin miten sinä saisit nauttia Ingunnista ja hänen omaisuudestaan. Koko sinun asiasi sattui sopimattomaan aikaan — et olisi voinut keksiä huonompaa aikaa vaivataksesi piispaa huolillasi —."

"Se oli Arnvidin neuvo", keskeytti Olav.

"Äh, Arnvidin. Hän on yhtä mahdoton kuin sinä, kun on puhe vaimoihmisen kaltaisesta hennosta korresta. Mutta kuten sanoin, Olav, meidän täytyy nyt järjestää asiat niin, että piispakin joutuu sanomaan sanansa tässä sinun surmajutussasi; mutta nyt on myös aika sinun sukulaistesi astua esiin, ja heidän on hankittava sinulle turvalupa, jotta voit ostaa itsellesi oleskeluoikeuden Norjassa."

"Mitenkähän lienee", alkoi Olav tuumia. "Pitääköhän piispa siitä, että häviän täältä sillä lailla."

"Varmastikaan ei", sanoi pappi lyhyeen. "Ja juuri siksi minä tahdon, että sinun on tehtävä niin. Nuo uudet valtaherrat, jotka ovat riistäneet vallan alaikäiseltä kuninkaaltamme, varustautuvat julkitaisteluun pyhää kirkkoa vastaan — ja Torfinn-herran täytyy päästä vapaaksi sellaisista huolista kuin sinun esittämäsi. Jos sinä olisit joutunut Mjøsin linnaan, hän olisi tehnyt voitavansa sinun puolestasi siksi, että olit hakenut turvaa häneltä, ja siksi, että sinulla on vähän ystäviä, sekä siksi, että Torfinn-herra on hurskas ja totinen ja hellä isä kaikille isättömille — ja itsepäinen ja äksy kuin pukki; se on hänen suurin vikansa. Mutta toivon sinun käsittävän, että kun _kerran_ olet hakenut turvaa häneltä ja saanut ja sen jälkeen tehnyt semmoisia tuhmuuksia, olisi epämiehekästä pyytää sitä toiste, sillä tiesithän silloin saattavasi hänet pahoihin vaikeuksiin."

Olav nyökkäsi ääneti. Hän nousi ja alkoi pukea vaatteita ylleen.

"Ingunnin ja minun taitaa nyt olla vaikeampi päästä yhteen", sanoi hän hiljaa.

"Eivätköhän hänen sukulaisensa lopulta kyllästy hänen paimentamiseensa — kun hän ei ole nainut eikä naimaton", sanoi pappi. "Mutta kyllä te luultavasti saatte odottaa jonkun vuoden."

Olav veti kulmakarvansa kurttuun tuijottaen eteensä ja sanoi:

"Me lupasimme toisillemme viime yönä, että pysymme uskollisina ja että minä palaan hänen luokseen elävänä tai kuolleena."

"Se oli jumalaton lupaus", sanoi Asbjørn kuivasti. "Mutta johan minä ajattelin —. On helppo olla hyvä kristitty, Olav, niin kauan kuin Jumala ei vaadi muuta kuin että käy kirkossa kuuntelemassa kaunista laulua ja tottelee häntä hänen taputtaessaan isän kädellä. Mutta miehen usko näkyy silloin, kun Jumala ei tahdo kuten hän. Minä kerron nyt sinulle, mitä Torfinn-herra sanoi eräänä päivänä — kun puhuimme sinusta ja asiastasi. 'Suokoon Jumala', hän sanoi, 'hänen oppivan ymmärtämään ajoissa, että se mies, joka on määrätty tekemään oman päänsä mukaan, on näkevä pian päivän, jolloin hän huomaa tehneensä sellaista, mitä hän ei ikänä olisi uskonut itsestään.'"

Olav katsoi eteensä totisena. Sitten hän sanoi nyökäten:

— "Niin. Se on totta. Minä tiedän sen jo."

Heille tuotiin ruokaa, ja tuokion kuluttua muut paitsi Arnvid paneutuivat pitkäkseen makuusijoille; Arnvid tarjoutui valvomaan. Hän istahti lieden ääreen ja alkoi lukea puoliääneen kirjaa, jonka oli tuonut repussaan. Väliin hän käväisi kurkistamassa ovesta, pitkällekö yö oli kulunut. Ilma oli seljennyt, ja koko taivaan kansi oli säkenöivien tähtien peitossa — oli alkanut pakastaa. Kerran hän polvistui rukoilemaan kädet ristissä rinnalla.

Viimein hän sanoi ulkoa tultuaan, että nousevan kuun hohde näkyi tunturin takaa. Hän tuli tupaan ja astui sen sängyn luo, missä Olav ja Ingunn nukkuivat yhdessä, poski poskea vasten. Hän herätti Olavin:

"Sinun alkaa olla aika lähteä talosta."

Olav aukaisi silmänsä, irrottautui Ingunnin käsivarsista ja nousi heti sängystä. Hän oli täysissä tamineissa, ei muuta kuin saappaita ja turkkia vailla. Hän otti nyt jalkineensa ja hirvennahkakauhtanan ja puki ne ylleen. Arnvid oli hankkinut hänelle pukineita, jopa punaiset kartuaanisaappaat, jotka olivat menneet pahaksi edellisenä yönä.

"Guttorm kyllä tuntee kaikki paikat tällä seudulla molemmin puolin rajaa", jutteli Arnvid. Guttorm oli hänen entinen saattomiehensä, tavallaan hänen kasvatusisänsä, ja hänet Arnvid oli määrännyt oppaaksi Olaville. Arnvid ojensi Olaville miekkansa, keihään ja rahapussin ja sanoi: "Me kerromme sinun myöneen minulle Ælgsblakkenisi — tiedäthän minun aina toivoneen sitä itselleni."

"Niin."

"Nuo Einarin roskapuheet", — mutisi Arnvid hitaasti tuleen katsoen. "Hän oli aina valheellinen ja paha —. Ja itse sellainen rietas ihminen, ettei ymmärtänyt toisten saattavan — inhota sellaista —."

Olav katsoi maahan ymmällä ja hämillään. Hän ei käsittänyt rahtuakaan kaikesta tuosta.

"Minä tahdoin, että sinä saisit Ingunnin, koska uskoin sinun tahtovan olla hyvä hänelle. — Vannotko, Olav, ettet milloinkaan petä minun sukulaisnaistani —."

"Vannon. Ja minä luotan siihen, että sinä pidät huolta hänestä. Ellen tietäisi voivani olla huoleti hänestä, kun hän joutuu sinun turviisi, en totta totisesti seuraisi Asbjørnin neuvoa ja pakenisi Ruotsiin. Mutta tiedän sinun pitävän hänestä."

"Niin pidän." Yhtäkkiä hän purskahti nauruun. Hän koetti panna vastaan, mutta ei voinut lakata; hän istui vavahdellen tukahdutetusta hihityksestä, kunnes kyyneleet alkoivat vieriä poskia pitkin. Viimein hän istui yhdessä sykkyrässä hytkyen naurusta, käsivarret polvia pitkin ja pää niiden välissä. Olav katsoi häntä, ja hänen oli ylen paha olla.

"Ei — nyt sinun ja Guttormin täytyy lähteä". Arnvid hillitsi itsensä, pyyhki naurun kyyneleet kasvoiltaan ja nousi. Hän meni herättämään toiset kolme.

Olav ja Guttorm vanhus seisoivat pihamaalla sukset jalkoihin sidottuina, hyvin aseistettuina ja kaikella tarpeellisella varustettuina. Toiset kolme seisoivat portailla, kun Ingunn meni Olavin luo ojentaen hänelle kätensä. Olav puristi sitä lujasti, ja he puhuivat jonkin sanan, puoliääneen. Ingunn oli tyyni ja aivan maltillinen.

Laskeva kuu oli siksi ylhäällä, että varjot lankesivat pitkinä ja häilyvinä lumikentän syvennyksiin.

"Metsässä luistaa varmaan hyvin", lohdutti pappi.

Olav kääntyi ja antoi suksiensa liukua takaisin kahden ystävän luo, jotka seisoivat tuvan oven edessä. Hän hyvästeli heitäkin kädestä ja kiitti heitä kauniisti avusta. Sitten hän käänsi suksensa. Arnvid Finninpoika ja Asbjørn-pappi jäivät katsomaan matkamiesten jälkeen näiden hiihtäessä metsää kohti loivaa rinnettä ylös jäntevin, voimakkain potkaisuin. Sitten he hävisivät pimentoon.

"No niin, Laus Deo", virkkoi pappi. "Kahdesta pahasta on tämä parempi. — Minä pelkäsin, että Ingunn alkaisi itkeä ja parkua eron hetkellä."

"Ehei", sanoi Arnvid. Hän vilkaisi kuuhun hymyillen omituisen orvosti. "Hän on arka vain pikkuasioissa; siinä, missä kysytään luontoa, hän on kova kuin kulta."

"Niinkö luulet — no sinähän hänet tunnet paremmin kuin minä", sanoi Asbjørn-pappi yhtäkaikkisesti. "Nyt on meidän kahden vuoro, Arnvid. Tämä leikki voi käydä meille kalliiksi; nousee hälinä, kun tulee tietoon, että olemme auttaneet Olav Auduninpoikaa karkumatkalle."

"Niin, mutta eihän ollut muuta neuvoa."

"Ei ollut". Pappi pudisti päätään. "Mahtaakohan Olav oikeastaan ymmärtää, _kuinka_ paljon me olemme uskaltaneet hänen tähtensä?"

"Oletko sinä hullu", sanoi Arnvid, ja naurunpuuska sai hänet jälleen valtaansa. "Etkö sinä ymmärrä, ettei sellainen nulikka tiedä antaa arvoa _millekään_."

Asbjørn Allfeit naurahti; sitten hän haukotteli. Ja nuo kolme, pappi, Arnvid ja Ingunn palasivat sisään ja asettuivat uudelleen nukkumaan.

INGUNN STEINFINNINTYTÄR

I

Kun Olav Auduninpoika oli paennut, sanoi piispa Torfinn, ettei hänellä enää ollut oikeutta pitää Ingunn Steinfinnintytärtä kätkössä tämän sediltä. Mutta Arnvid Finninpoika vastasi, että Ingunn oli sairas ja ettei hän voinut lähettää tätä luotaan. Torfinn-herra harmistui kovin havaitessaan, ettei Arnvidkaan halunnut alistua lain määräyksiin suuremmassa määrin kuin minkä katsoi itselleen soveliaaksi. Nyt tahtoi piispa järjestää asian siten, että Ingunn matkustaisi tätinsä luo Bergiin, mutta Arnvid sanoi, että hänen oli mahdoton matkustaa minnekään.