Part 13

"Olav on mukana", kuiskasi Arnvid; hänen täytyi toistaa se pariin kertaan vähän kovemmin, sillä veli Helge oli huonokuuloinen. Kun tämä viimeinkin ymmärsi, hän meni heti Olavia tervehtimään, pyysi häntäkin istumaan ja maistamaan juomaa. Nyt näkivät Kolbeinpojat, kuka Arnvildilla oli matkassaan. Olav vastasi munkille lähtevänsä mieluummin hänen kerallaan kirkkoon laulua kuulemaan, mutta Haftor Kolbeininpoika huusi hänelle:

"Tule pois vain tänne, Olav, meidän joukkoomme! Emme ole nähneet sinua siitä asti, kun tulit sukulaiseksemme. Käy nyt tänne, Arnvid, ja istu juomaan!"

Arnvidin asettuessa ulkopenkille laski Olavkin kirveen kädestään ja työnsi hupun niskaan. Hänen tultuaan pöydän ääreen ja aikoessaan istuutua taputti Einar käsiään ja hymyili hänelle kuin pikkulapselle:

"Kylläpä sinusta on vääntynyt iso poika! Taitaa toden totta jo ruveta näkymään päältä päin, että olet nainut mies."

"Eiköhän meistä itsekukin ollut hänen iässään yhtä paljon nainut mies", hihitti Hallvard.

Olavin päähän oli tulvahtanut veri, mutta hän hymyili pilkallisesti.

Veli Helge pudisti päätään, mutta naurahti hänkin. Sitten hän pyysi heitä olemaan sovussa. Haftor lupasi tehdä sen, ja munkit lähtivät. Olav katsoi heidän jälkeensä ja mutisi, että hänen teki sittenkin mieli kirkkoon.

"Ei käy päinsä, Olav", sanoi Einar. "Se on sopimatonta — sinun ei pitäisi osoittaa niin vähän halua tutustua vaimosi sukulaisiin. Juodaan nyt", sanoi hän, tarttui kulhoon, jonka maallikkoveli oli tuonut pöydälle, ja joi Olavin tervetuliaisryypyn.

"Onpa sinulla jano", virkkoi Olav puoliääneen. Einar oli jo jonkin verran päissään. Ääneen hän sanoi. "Olemme me tutut ennestäänkin. Ja mitä sukulaisryyppyyn tulee, voisimme yhtä hyvin odottaa siihen asti, kunnes minä olen sopinut ehdoista sinun isäsi kanssa."

"Tottahan se riittää, että hän on sopinut piispan kanssa", sanoi Einar sulavasti, — "koska sinä olet kumartunut hänen edessään. On kaunista nähdä nuorten osoittavan oppivaisuutta; ymmärrätkö nyt, että toisinaan voi olla edullista odottaa? Torfinn-herra kuuluu puhuneen niin koreasti kärsivällisyydestä viime adventtina — siitäkö sinä olet ottanut oppia?"

"Siitä", vastasi Olav. "Mutta se on uutta puhetta minulle, sen sinä tiedät myös, ja siksi minä pelkään, että saatan unohtaa sen."

"Kyllä minä pidän sinun muistisi tuoreena", nauroi Einar kuten ennen.

Jälleen Olav näytti aikovan nousta, mutta Arnvid veti hänet takaisin penkille.

"Noinko sinä pidät kunnon veljille antamasi lupauksen", sanoi hän Einarille. "Tässä talossa on pakko pysyttää rauha!"

"Enkö minä sitten ole rauhallinen! Tottahan tässä saa laskea pientä pilaa, sukulaismies!"

"En _minä_ tiennyt olevani sukulaisten parissa", mutisi Arnvid vihoissaan.

"Mitä sinä sanoit?"

Arnvid ei ollut sukua Tore Hofin ja Borghildin, tämän jalkavaimon, jälkeläisten kanssa, mutta pisto sattui häneen sittenkin; hän vilkaisi Kolbeininpoikien seuralaisiin ja maallikkoveljeen, joka kuunteli uteliaana palvellessaan pöydässä istujia.

"Täällä on paljon sellaisia, jotka eivät ole sukulaisia —.".

Nyt käski Haftor Kolbeininpoika veljeään vaikenemaan "— vaikka me sisällä olijat tunnemmekin Einarin ja tiedämme hänen käyvän kiusanhaluiseksi juovuksissa ollessaan. Mutta näytä sinä Olav olevasi aikamies —; nyt kun sinä aiot ruveta leikkimään isäntää, ei kelpaa, että annat Einarin näykkiä itseäsi kuten ennen pikkupoikana — jolloin itkit vihasta —."

"Itkin vihasta —". Olav puhkui suuttumuksesta. "Sitä minä en ole tehnyt koskaan! Ja mitä tulee siihen, että rupeaisin leikkimään isäntää — niin en ole ymmärtänyt leikiksi sitä, että aion lähteä kotiini ja ottaa haltuuni tilukseni —."

"Eihän mitenkään", sanoi Haftor hiljaa.

Olavista tuntui, että hän oli sanonut tyhmyyden; hän lehahti jälleen punaiseksi.

"Hestvikenhän on suurin kartano sillä seudulla. Suurin isotila pitäjässä. Eikös olekin?" uteli Haftor järkkymättömän totisena. "Sinua odottaa kova paikka, Olav poikaseni — mutta kyllä sinä siitä suoriudut. Tiedätkö, lanko, pelkään Ingunnin käyvän huonommin. Luuletko hänen pystyvän sellaisen tilan emännäksi?"

"Kaipa siihen neuvo keksitään. Minun vaimoni ei tarvitse raataa missään mukana", sanoi Olav ylpeästi.

"Eipä suinkaan", sanoi Haftor entiseen tapaan. "Hänhän joutuu keskelle yltäkylläisyyttä, tiedän mä."

"Se nyt olisi liian rohkeaa puhetta — vaikkei Hestviken olekaan aivan pieni talo. Mutta tärkein puoli siellä on merenkulku!"

"Älä?" äännähti Haftor "Vai harjoitat sinä merenkulkuakin siellä lahden pohjukassa."

Olav vastasi:

"En tiedä, millä kannalla se on nykyään — on niin pitkä aika siitä, kun viimeksi siellä kävin. Mutta entisaikaan oli niin. Ja minä aion ryhtyä siihen uudestaan — olen liikkunut Asbjørn-papin mukana rannassa ja oppinut tietämään yhtä ja toista laivoista ja kaupanteosta."

"Ei suinkaan sitä olisi _tarvis_", sanoi Einar hymyillen. "Näimmehän sinun harjoittavan merenkulkua jo Ingebjørgin hanhilammikossa."

Olav ponnahti pystyyn ja siitä keskilattialle. Toiset olivat kaiken aikaa vain ivanneet häntä — Haftor myös — hän näki sen nyt. — Hanhilammikon laivasillaolo oli ollut leikkiä, jonka hän oli pannut toimeen Hallvardin ja Jonin iloksi siihen aikaan viime kesänä, jolloin Frettasteinin lapset olivat olleet niin avuttomia.

"En ymmärrä sen halventaneen minua mitenkään", sanoi hän kiivaasti, "että veistinkin muutamia laivoja lapsille; eihän kukaan voi luulla minun leikkivän itsekseni sillä lailla —." Hän huomasi äkkiä, miten tyhmältä ja lapselliselta tämä kuului, ja vaikeni äkkiä.

"Totta kyllä", vastasi Einar, "se olisi ollut kovin lapsellista leikkiä sille, joka on kyllin suuri ja rohkea vietelläkseen heidän sisarensa — suurempi miehen teko oli toki leikkiä Ingunnin kanssa aitan parvessa ja tehdä hänelle lapsia —."

"Se on vale", sanoi Olav raivoissaan. "Orjan veri näkyy sinusta, kun voit syytää suustasi tuollaisia ruokottomuuksia omasta sukulaisestasi. Enkä minä tiedä minkään lapsen olemassaolosta —; mutta jos on totta, mitä sanot, ei teidän tarvitse pelätä, että pyytäisimme isäänne elättämään sen. Tiedämmehän, ettei hän pidä sellaisesta —."

"Ole vaiti nyt", sanoi Arnvid; hän oli hypännyt ylös ja mennyt Olavin luo. "Ja pitäkää suunne, te muut", hän sanoi kääntyen toisten puoleen. "Miehen teko, sanoit — sitäkö te kutsutte miehen teoksi, että Kolbeinin tehtyä sovinnon istutte siinä haukkuen kuin rakit perästäpäin. Mutta sinun, Olav, tulisi pitää itseäsi liian hyvänä haukkumaan takaisin."

Nyt olivat Kolbeininpojat ja Hallvardkin keskilattialla — vihan vimmassa Olavin viime sanojen johdosta. Kolbein oli nuoruudessaan vannonut itsensä vapaaksi erään lapsen isyydestä, mutta siitä puhuttiin pahoja siihen aikaan, ja sitä mukaa kuin poika varttui, tuumivat useimmat, että olipa kumma, miten hän muistutti Kolbeinia.

"Tuki itse suusi, Arnvid", sanoi Haftor — hän oli kutakuinkin selvä. "Sinun osasi tässä asiassa on todellakin sellainen, että on paras olla puhumatta siitä. Mutta Olav saa tyytyä omaansa; sillä joskin minä olen suostunut sovintoon enkä ole vaatinut hänelle sitä palkkaa, minkä hän olisi ansainnut, ei hänen tarvitse odottaa, että me ottaisimme hänet _tervetulleena_ sukuumme."

"Niin, _tervetullut_ et sinä ole _koskaan_ oleva, Olav poikaseni", matki Hallvard.

"Vastatkaa omasta puolestanne, älkääkä koko suvusta", sanoi Arnvid. "Kolbein oli muuten aikonut tarjota Olaville vaimoksi sinun sisaresi, Borghildin, Ingunnin asemesta, Hallvard!"

"Se on vale!" huusi Hallvard.

"Saattaa olla", vastasi Arnvid. "Mutta hän sanoi minulle vastikään aikoneensa tehdä niin."

"Pidä suusi, Arnvid", puuttui Einar taas puheeseen, "me tunnemme sinun ystävyytesi Olavia kohtaan — ei olisi hyödyksi sinulle, jos penkoisimme _sitä_. Sinä olet tuonut kaiken tuolle lellikillesi — jopa lapsen iässä olevan sukulaisesikin —."

Arnvid kumartui uhkaavasti toista kohti:

"Einar, varo kieltäsi nyt!"

"En, piru vie, minä välitä moisesta hapanneesta lukutoukasta. Sinun ystävyytesi tätä valkopintaista poikaa kohtaan taitaa ollakin kaunis juttu. Olemme mekin kuulleet yhtä ja toista siitä ystävyydestä, mitä te opitte papin koulussa —."

Arnvid tarttui Einarin molempiin ranteisiin ja väänsi niitä, kunnes toinen vaipui polvilleen päästäen kirouksen ja ähkäisten tuskasta ja raivosta. Silloin astui Haftor väliin. — Kolbeininpoikien rengit istuivat asemillaan — heitä ei näyttänyt haluttavan sekaantua herrainsa riitoihin. Einar Kolbeininpoika pääsi pystyyn taas hieroskellen ja oikoen käsivarsiaan ja käsiään ja kiroillen samalla hiljaa ja hartaasti.

Olavin katse siirtyi miehestä mieheen. Hän ei ymmärtänyt oikein — mutta tunsi, kuin hänen sydäntään olisi kouristanut. Hän oli saattanut Arnvidin pahempaan pulaan kuin oli osannut aavistaa; toiset hyökkäsivät hänen ystävänsä kimppuun verisesti pilkaten ja häväisten. Hänestä tuntui pahalta katsoa Arnvidin kasvoja, etupäässä siksi, ettei hän saanut selvää siitä, mitä niistä kuvastui. Sitten suuttumus sai hänet valtaansa, leimahti ilmiliekkiin ja nieli kaikki muut tunteet.

Einar alkoi taas käyttää kieltään tietäessään veljensä ja serkkunsa seisovan takanaan. Hän sanoi jotakin — Olav ei kuullut mitä. Arnvidin kasvot puristuivat aivan kuin muhkulle — sitten hän iski nyrkillään Einaria leuan alle, niin että tämä kaatui takaperin pitkin pituuttaan romahtaen pöydän vieressä olevaa penkkiä vasten.

Maallikkoveli oli syöksynyt miehiä erottamaan; hän auttoi Einar Kolbeininpojan jaloilleen ja kuivasi hänestä veren huutaen toisille:

"Tiedättehän te, että on rikos rikkoa rauha meidän talossamme — onko tämä soveliasta suurisukuisille miehille!"

Arnvid hillitsi itsensä ja sanoi Haftorille:

"Veli Sigvald on oikeassa. Nyt me lähdemme, Olav — se on varminta."

"_Mekö_ lähdemme?" kysyi Olav terävästi. "Emmehän _me_ alkaneet toraa —."

"Se, jolla on ymmärrystä, lopettakoon sen", sanoi Arnvid lyhyeen. "Einarille minä vastaan toisessa paikassa, joka on sopivampi siihen. Mutta sinulle, Haftor, minä sanon, että voin vastata täydellisesti itsestäni tässä asiassa — minä olen vastannut piispalle ja Kolbeinille, ja sinua se ei liikuta."

"Sinä sanot, ettet ollut ymmärtänyt mitään, niin", härnäsi Einar, "ja väität kaiketi valheeksi sitäkin, mitä ihmiset puhuvat — että olit naimisissa vuoden ennen kuin ymmärsit, mitä varten äitisi oli antanut sinulle vaimon —."

Olav näki Arnvidin kasvojen värähtelevän — aivan kuin miehellä, joka saa iskun avonaiseen haavaan; hän juoksi takaisin ja tarttui keihääseensä, jonka oli jättänyt oven luo. Älyttömän vihan vallassa ystävänsä puolesta Olav juoksi väliin — näki Einarin heiluttavan kirvestä ja kohotti Ættarfygjjan molemmin käsin. Hän löi kirveen Einarin kädestä niin että helähti; se lensi kauas, sipaisi Hallvardia, joka seisoi takana ja putosi lattialle. Olav kohotti uudelleen Ættarfylgjan ja iski sillä Einar Kolbeininpoikaa. Einar kyykistyi väistääkseen iskua — mutta sai kirveen selkäänsä lapaluun alle, johon se upposi syvään. Einar kaatui maahan ja jäi makaamaan kokoonkäpertyneenä.

Nyt oli Kolbeinin miehiinkin tullut eloa — kaikki kolme olivat kömpineet pöydän takaa heilutellen ilmassa aseitaan; he olivat kovasti päissään, eikä heillä näkynyt olevan oikein sisua hyökkäämiseenkään, mutta he pitivät kovaa ääntä. Hallvard istui penkillä haavoittunutta jalkaansa pidellen, kyyryssä ja ähkien.

Haftor oli vetäissyt esiin miekkansa ja ryntäsi toisten joukkoon — se oli kutakuinkin pieni ase, ja toisilla oli tapparat ja keihäät, joten nämä aluksi koettivat vain estää Haftoria pääsemästä lähelleen. Mutta pian he huomasivat itsellään olevan aika vastuksen tästä — toinen oli nyt selvinnyt humalastaan ja heilutti keihästään erinomaisesti; hän näkyi päättäneen mihin hintaan tahansa kostaa veljensä puolesta ja pyrki maaliinsa ketterin ja varmoin liikkein, joka jäsen jännittyneenä, kaikki aistit valveilla.

Olav puolusti itseään parhaansa mukaan, vaikka oli tottumaton käyttämään tapparaa tosissaan — mutta leikki piti hänet oudossa nautinnonhimoisessa jännityksessä, ja hän tunsi sisällään sekavaa, kiivasta kärsimättömyyttä joka kerran, kun Arnvidin keihäs ilmestyi hänen eteensä häntä suojellen.

Hän käsitti epämääräisesti, että ovi oli avattu ulos yöhön, mutta hämmästyi sittenkin suunnattomasti nähdessään priorin munkkien seuraamana syöksyvän sisään. — Koko näytös ei ollut kestänyt monta hetkeä, mutta Olavista tuntui kuin hänet olisi herätetty pitkästä unesta ottelun päättyessä, hänen itsensä tietämättä oikeastaan miten —.

Parlatorio oli jo jokseenkin hämärä, sillä tuli oli laimennut liedellä. Olav katsoi mustavalkopukuisia munkkeja, joita oli kerääntynyt hänen ympärilleen — pyyhkäisi kerran kasvojaan, antoi kätensä vaipua ja jäi seisomaan kirveeseen nojaten. Hän oli täynnä ihmetystä siitä, että tämä oli todella _totta_.

Joku sytytti kynttilän liedestä ja kantoi sen penkille, missä veli Vegard ja eräs toinen munkki hoitivat Einaria. Hän hengitti vielä; hänen kurkustaan kuului röhinää, aivan kuin juopuneelta, joka rupeaa oksentamaan. Olav kuuli toisten sanovan, että pahin verenvuoto oli _sisässä_, rinnassa. Ja veli Vegard katsahti kerran Olaviin niin kummasti. — Sitten hän kuuli priorin puhuttelevan häntä sekä kysyvän, hänkö oli ensiksi rikkonut rauhan.

"Niin, minä iskin ensiksi Einar Kolbeininpoikaa. Mutta rauhan laita on kaiken iltaa ollut niin ja näin — jo kauan ennen kuin minä rikoin sen. Lopulta Einar herjasi meitä semmoisilla puheilla, että tartuimme aseisiin."

"Niin on asia", sanoi maallikkoveli. Hän oli iäkäs talonpoika, joka vasta äsken oli tullut luostariin. "Einar lausui sellaisia sanoja, että entisaikaan jokainen olisi sanonut hänen syystä saaneen tuomionsa Olavin kädestä."

Haftor seisoi veljensä vieressä; hän kääntyi ja sanoi kylmästi hymyillen:

"Niin, siltähän se näyttää tässä talossa — ja piispankartanossa. Koska nämä molemmat ovat piispan miehiä — sydämineen, sieluineen. Mutta mitäpä jos tämän maan mahtavat pian kyllästyvät koko leikkiin — siihen, että jokainen pappi, joka luulee itsellään olevan vähänkin valtaa, käyttää sitä pahimpien ilkityöntekijäin ja lainrikkojain suojaksi."

"Tuo on valhetta, Haftor", sanoi priori, "emme me, Herran palvelijat, tahdo suojella ilkityöntekijöitä kauemmin kuin laki sallii. Velvollisuutemme on saada rikos rangaistuksi lain mukaan, mutta ei siten, että sitä seuraa kosto ja uudet rikokset loppumattomiin."

Haftor sanoi halveksivasti:

"Nämä teidän uudet lakinne ovat roskalakeja. Entinen laki soveltui paremmin kunniantuntoisille miehille — mutta nämä uudet kelpaavat paremmin Olavin tapaisille miehille, jotka raiskaavat parhaiden sukujen tyttäret ja hakkaavat maahan heidän sukulaisensa, kun nämä nousevat vaatimaan hyvitystä."

Priori kohautti olkaansa.

"Laki on tässä tapauksessa sellainen, että lääninvoudin täytyy ottaa Olav huostaansa ja pitää häntä vangittuna siksi, kunnes asiassa on langetettu tuomio. Tässä ovat miehet, jotka olen noudattanut tänne", sanoi hän kääntyen parin aseissa olevan miehen puoleen, joiden Olav tiesi asuvan lähinnä kirkkoa olevissa taloissa. "Sitokaa tämä nuori mies, Bjarne ja Kaare, ja viekää hänet Audun-herran luo — hän on lyönyt tätä miestä hengenvaarallisesti."

Olav ojensi Ættarfylgjan lähellä seisovalle munkille.

"Ei teidän tarvitse sitoa minua", sanoi hän kiivaasti vieraille miehille — "ei, älkää koskeko minuun. — Minä lähden teidän matkaanne hyvällä."

"Niin, mutta nyt sinun onkin lähdettävä samassa — ymmärräthän, ettei sinun paikkasi ole täällä, sillä nyt tuodaan Einarille Corpus Domini", sanoi priori.

Ulkona oli taas alkanut tuiskuta, ja tuulikin jonkin verran. Kaupunki oli asettunut lepoon jo runsas tunti sitten. Tuo pieni joukkue astui raskaasti pimeässä, pyryssä ja ajolumen keskellä kirkonaidan ja kaniikkirakennuksen välistä kujaa — kaikki näytti kuolleelta ja autiolta, ja tuuli ulvoi valittavasti muurien ympärillä ja vinkui isojen saarnien latvoissa.

Ensimmäisenä astui eräs kaupungin miehistä, hänen perässään käveli vanha munkki, jota Olav ei tuntenut, mutta jonka hän tiesi aliprioriksi. Tämän jälkeen tuli Olav, mies molemmilla sivuillaan ja kolmas kintereillään. Olav astui miettien, että hän nyt oli _vanki_ — mutta hän oli uninen, kummallisen veltto ja tylsä.

Voudin talo oli tuomiokirkon itäpuolella. Heidän täytyi seisoa kauan kinoksessa ja kolkuttaa suljettua porttia, lumen tunkiessa vaatteiden läpi ja tuiskuttaessa heidät kaikki valkoisiksi, mutta viimein portti avattiin, ja esiin astui uninen mies, kalvolyhty kädessä, kysyen heidän asiaansa. Ja niin he pääsivät sisään.

Olav ei ollut milloinkaan käynyt tämän portin takana. Hän ei erottanut muuta kuin pimeää ja lunta mustien seinien välissä. Vouti itse oli poissa — hän oli ratsastanut kaupungista päivällisen aikaan piispan seurassa, kuuli Olav kuin puolihorteessa — hän oli vähällä nukahtaa. Väsymyksestä hoippuen hän antoi taluttaa itsensä pieneen rakennukseen, joka oli pihassa.

Siellä oli purevan kylmää ja pilkkopimeää; liesi oli aivan kylmillään. Tuokion kuluttua joku toi kynttilän ja vuodevaatteita, jotka viskattiin huoneessa olevaan sänkyyn. Sitten miehet sanoivat hyvää yötä, ja Olav vastasi puoliunessa. Toiset lähtivät, ovi lukittiin takaapäin, Olav oli yksin — ja valpastui samassa kokonaan. Hän jäi seisomaan tuijottaen pikku kynttilään —.

Ensimmäiseksi hän tunsi aivan kuin jäätyvänsä. — Sitten kuohahti hänessä raivo, ja hänet täytti uhmaava, riemukas nautinnon tunne — olipahan hän sittenkin saanut nujerretuksi tuon sietämättömän Einar Kolbeininpojan — ja kautta taivaan, hän ei katunut tekoaan. Yhdentekevää, millä hän saisi sovittaa kiihkeytensä! Kolbein ja koko hänen joukkonsa — jumaliste, miten hän vihasi heitä! Vasta nyt hän oikein huomasi, kuinka hän oli näivettynyt viime kuukausina: pelko, jäytävä omantunnontuska, monet nöyryytykset, joita oli sattunut hänelle hänen pyrkiessään ylös siitä veteliköstä, mihin hän oli vajonnut — Kolbein oli ollut alituisena esteenä, missä ikänä hän oli koettanut päästä kuivalle kamaralle. Ellei tuo Kolbeinin joukko olisi ollut hänen tiellään, hän olisi aikoja sitten päässyt eroon kaikesta pahasta, ollut vapaa ja huoleton, saanut unohtaa kaivelevan tunteen siitä, että hän oli salasyntinen ja petturi. Kolbein oli pitänyt häntä vallassaan. Nyt se oli kostettu — ja hän _kiitti_ Jumalaa kaikesta sydämestään. Ei väliä, vaikka Torfinn-piispa ja kaikki hänen uudet ystävänsä sanovatkin, että on syntistä ajatella niin. Miehen liha ja veri on tällainen. — Ja Olavin mieli nousi kapinaan kaikkia uusia oppeja ja ajatuksia vastaan, joiden alaiseksi hän oli joutunut täällä — olivathan ne kauniita tavallaan, kyllä hän sen ymmärsi, mutta mahdottomia, luonnottomia haaveita. Milloinkaan ei _kaikista_ miehistä voisi tulla sellaisia pyhimyksiä, että he suostuisivat antamaan asiansa, suuret ja pienet, kanssakristittyjen tuomittaviksi ja tyytyä lakiin ja oikeuteen, joka heille annettiin — mutta jota he eivät itse _ottaneet_. Hän muisti Haftorin puhuneen illalla, ettei näistä uusista laeista ollut kuin vähäväkisille. Ja hän tunsi yhtäkkiä olevansa yhtä mieltä Kolbeinin ja hänen poikainsa kanssa tässä yhdessä asiassa — hän tahtoi ajaa asiaansa omin päin, asettaa väärän väärää vastaan, jos tarvittiin. Hän kuului samaan joukkoon kuin Kolbein ja Steinfinn ja Ingebjørg — ja Ingunn, joka oli heittäytynyt hänen kaulaansa laeista piittaamatta, kiihkeänä, omavaltaisen lemmen huumaamana — ei näiden pappien ja munkkien pariin, joiden elämä vieri viileän, selkeän säännöllisesti, jotka toimittivat joka päivä samaa samoina aikoina: rukoilivat, tekivät työtä, söivät, lauloivat, menivät maata ja nousivat jälleen alkaakseen rukouksensa. He tutkivat lakeja, jäljensivät niitä, pohtivat epäselviä kohtia, olivat keskenään eripuraisia ja ryhtyivät riitaan maallikkojen kanssa niiden tulkitsemisesta — yksinomaan siksi, että rakastivat lakejaan ja uneksivat kesyttävänsä niillä kaikki ihmiset, kunnes ei ainoakaan mies enää käyttäisi asetta lähimmäistään kohtaan eikä ajaisi asiaansa väkivallalla, vaan kaikki kuuntelisivat hiljaisina ja nöyrinä taivaan Kuninkaan lempeää oppia Jumalan lasten veljeydestä. Hän tunsi vieläkin kaukaista, alakuloista hellyyttä ajatellessaan heitä, kunnioitusta sellaisia miehiä kohtaan — mutta _hän_ ei jaksanut taipua lain alle alati, ja pelkkä ajatus, että _hänen itsensä_ ympärille oli aiottu kietoa nuo kahleet, tympäisi häntä rajattomasti. —

Hänen kapinallisuuttaan lisäsi se, että hän aavisti _heidän_ ajatuksensa, jonka mukaan _hän_ nyt olisi susi lammasten joukossa. Torfinn-piispa ei mitenkään voinut pitää hänestä enää, kun hän oli palkinnut täten hänen isällisen hyvyytensä. Ja kaikki saarnaveljet olivat katsoneet häneen niin pitkään — heitä kai suututti, että hän oli tahrannut heidän vierastupansa verellä. Vanhin heistä, alipriori, oli puhunut katumuksesta ja parannuksen teosta ennen ulosmenoaan. Mutta Olav ei ollut lainkaan katuvaisella mielellä.

Maksoi mitä maksoi. Hänen ei vain olisi pitänyt uskoa Arnvidia, ei tulla tänne eikä antaa erottaa itseään Ingunnista.

Ingunn, muisti hän sitten, ja ikävä syöksähti esiin kuin neuvoton tuska — Ingunn oli ainoa ihminen maailmassa, jonka hän todella tunsi ja joka oli hänelle läheinen. Ingunn, sellaisena, miksi hänet oli luotu, eikä tippaakaan toisenlaisena, pehmeänä, itsepäisenä, ymmärtämättömänä, viehkeänä, herttaisena ja hellänä — hän oli ainoa ihminen, josta hän tiesi jotakin ja josta hän saattoi olla varma; kaikesta ainoa, mikä kuului hänelle, mitä hän oli pitänyt käsissään ja mikä ei ollut vain olematon haave tai sana tai hämärä muisto. _Hän_ oli yhtä todellinen kuin hänen oma ruumiinsa ja sielunsa, ja hän huusi häntä, ääneti, koukistuen kokoon, hammasta purren ja puristaen nyrkkejään, niin että kynnet tunkeutuivat lihaan. Ajatellessaan, miten kaukana hän nyt oli Ingunnin luota ja voisiko hän enää saada tämän omakseen, hän alkoi tuntea niin kiihkeää ikävää, että hän valitti ääneensä ja puri omia nyrkkejään. Hän tahtoi tämän luo, hän tahtoi hänet _viereensä_ nyt heti, hän olisi ollut valmis raastamaan hänet kappaleiksi ja syömään hänet suuhunsa pelosta, että joku voisi erottaa heidät toisistaan. Ingunn, Ingunn, voihki hän hiljaa.

Hänen _täytyi_ löytää hänet. Hänenhän täytyi saada sanotuksi hänelle, mitä oli tapahtunut — saada tietää, mitä Ingunn sanoi siitä, että hän oli tappanut hänen serkkunsa. Sillä Einar kuolisi, siitä hän oli varma, verta oli tullut heidän välilleen, mutta voi, pyhä Maaria! mitä se merkitsi, kun he jo olivat yksi liha. Ingunn ei pitänyt Kolbeininpojista, mutta omainen on omainen — ja nyt tyttö kai surisi ja itkisi, pikku raukka — eikä hän sittenkään jaksanut toivoa, että se olisi jäänyt tekemättä. — Ja sitten hänen täytyi saada tietää, olivatko Ingunnin asiat siten, kuin Einar oli sanonut — ja jos olivat, niin kylläpä sitten oli kovat edessä. — Lyhyt, kuiva nyyhkytys puistatti Olavia. Kolbein oli tahtonut neidon luokseen kurittaakseen häntä — mutta jos hän saisi hänet käsiinsä ja jos Ingunn kantaisi Kolbeinin pojan surmaajan lasta — he varmasti kiusaisivat hänet kuoliaaksi.

Olavin täytyi puhua tästä Arnvidin kanssa — Arnvid tulisi kai huomenna tapaamaan häntä. Arnvidin täytyi viedä Ingunn jonnekin, mistä Kolbein ei löytäisi häntä —.

Kynttilänä oli vain ohut, rautanaulan ympäri kääritty sydän. Olavia ei tavallisesti pelottanut pimeässä, mutta nyt hän ei olisi suonut kynttilän sammuvan, sillä hän ei tahtonut jäädä yksin pimeään ajatuksineen. Hän kohensi hiukan sydäntä.

Yhdellä tempaisulla hän heitti pois vaippansa, saappaansa ja hienon mekkonsa sekä hyppäsi sänkyyn. Hän kaivautui jääkylmiin vaatteisiin, tunki kasvonsa pielukseen ja vaikeroi ikävästä. Hän muisti jouluyön ja tunsi suuttumusta kaitselmusta kohtaan: tämäkö oli nyt palkka siitä, että hän silloin oli tehnyt oikein —!

Hän veti taljan päänsä yli päästäkseen näkemästä kynttilän sammumista, mutta viskasi sen jälleen päältään, painoi kasvot kättään vasten ja jäi tuijottamaan pikku tuikkua.

Niin. Arnvid oli ainoa ihminen, jota hän voi pyytää suojaamaan Ingunnia sillä aikaa kun hän itse ei voinut —. Mutta hänestä oli äkkiä alkanut tuntua vastenmieliseltä ajatella Arnvidia.