Part 18

"Niin, tiedäthän, että olen tuntenut sinut noin pienestä saakka", sanoi Ivar. "Ja minä olen aina pitänyt sinusta. Suutuin kyllä silloin, kun saimme tietää, että sinä olit omin luvin anastanut morsiamesi, mutta sehän oli luonnollista —."

"Tietysti se oli luonnollista." Olav nauroi, ja Ivar myös.

Ingunn kysyi pelokkaasti:

"Etkö sitten ole tullut kotiin _jäädäksesi_ tänne, Olav?"

"Norjaan jään — kenties. Mutta täällä pohjoisessa en voi viipyä monta päivää. Pärttylinmessupäivänä on minun oltava jaarlin luona Valdinsholmissa."

Ingunn ei tiennyt, missä Valdinsholm mahtoi olla, mutta kuulosti siltä kuin se olisi ollut hyvin kaukana.

Olavista saattoi helposti huomata, että hän oli oppinut käyttäytymään ihmisten parissa. Hiljaisesta ja harvasanaisesta kotikasvatista oli tullut seurustelutaitoinen nuori hovimies, joka osasi sovittaa hyvin sanansa. Olav tarinoi vilkkaasti ja edukseen, mutta hän kuunteli myös mielellään vanhempia ihmisiä, ja suurin osa hänen puheestaan oli vastailemista Ivarin ja Magnhildin kysymyksiin. Harvoin hän kääntyi juttelemaan Ingunnille, eikä hän koettanut kertaakaan päästä puheisiin yksistään hänen kanssaan.

Hän kertoi, että Tanskassa oli nyt hyvin rauhatonta — valtaherrat olivat kaikin puolin tyytymättömiä kuninkaaseensa, vaikka näillä oli paljon suuremmat vapaudet ja oikeudet siinä maassa kuin täällä; — mutta ehkäpä he juuri siitä syystä olivat saaneet halun ahmia vielä enemmän. Hänen oma enonsa, Barnim Erikinpoika, menetteli Olavin mielestä kaikessa niinkuin halusi, ja laeista, joiden piti olla voimassa siinäkin maassa, hän ei ollut havainnut ritarin välittävän koskaan.

"Etkö ole saanut haltuusi mitään perintöjä äitisi sukulaisilta?" kysyi Ivar. "Etkö voisi niitä nyt vaatia?"

"Eno vastaa kieltävästi", sanoi Olav hymyillen hiukan pilkallisesti. "Ja voihan hän olla oikeassa. — Kun tulin Høvdinggaardiin, selitti hän minulle ensiksikin, että isoäitini oli toimittanut pesänjaon lastensa kanssa Erik-herran kuoleman jälkeen, ennen kuin hän meni naimisiin Bjørn Andersinpojan kanssa. Toiseksi minun äitini oli menettänyt kaiken perintöoikeutensa Tanskassa olevien sukulaistensa omaisuuteen poistuessaan maasta ja mennessään naimisiin Norjassa, kysymättä heidän mieltään —. Ja kolmanneksi oli kuningas julistanut äitini täysveljen, Stig Bjørninpojan henkipatoksi; hän on kuollut ja hänen poikansa kulkevat vierailla mailla, ja Hvidbjergin on kuningas ottanut huostaansa. Nyt on Valdemar herttua ottanut Stigin poikien asian esille, ja hän voi hankkia heille tilan takaisin, ja Barnim-eno arveli, että minun olisi pidettävä itseni esillä: ehkäpä minullekin saattaisi tipahtaa jotakin." Hän hymyili. "Se tapahtui sitten, kun eno ja minä olimme oppineet paremmin tuntemaan toisiamme — olimme heti hyviä ystäviä, ja hän on kohdellut minua hyvin ja ollut minua kohtaan erittäin antelias. Hän vain tahtoo, etten minä vaatisi mitään _oikeuksia_ —."

Olav puhui hymyillen. Mutta Ingunn huomasi, että hänen kasvoihinsa ja eleisiinsä oli tullut jokin vieras piirre. Jotakin yksinäistä, joka niissä oli ollut aina, mutta joka nyt ilmeni selvemmin, ja jotakin kovaa, mikä oli uutta. Ingunn aavisti, ettei Olav ollut kokenut pelkkää onnea ja iloa joutuessaan köyhänä ja maasta ajettuna hakemaan suojaa mahtavilta tanskalaisilta sukulaisiltaan.

"Voin kyllä sanoa, että Barnim Erikinpoika on ollut hyvä minua kohtaan — mutta olin sittenkin toinen mies sinä päivänä, jolloin tapasin Alf-herran —; ja kun pidin miekankahvasta sekä vannoin hänelle valani, tuntui minusta melkein kuin olisin palannut kotiin."

"Sinä pidät hänestä!" sanoi Ivar.

"Pidänkö —!" Olavin kasvot kirkastuivat. "Jos olisit tavannut jaarlin, et sanoisi tuolla tavoin. Me seuraisimme häntä, vaikka meidän pitäisi purjehtia kautta helvetin höyryävän tulirapakon — joka mies, johon hän katsoo hymyillen. — Hänen ruskeat silmänsä loistavat kuin timantit. Pieni hän on — olen häntä varmasti päätä pitempi — leveäselkäinen, karvainen ja ruskeatukkainen; niin, sanotaanhan, että Tornbergin suku on peräisin kuninkaantyttärestä ja karhusta. Ja Alf-herralla on kymmenen miehen voima ja kahdentoista äly. Ei ole monta miestä joka ei olisi iloinen ja kiitollinen saadessaan totella häntä — eikä monta naistakaan", — sanoi Olav hymyillen.

"Onko totta, mitä kerrotaan kuningattarestamme, — että hän haluaa mennä naimisiin Alf-herran kanssa!" kysyi Ivar uteliaana.

"Kuinkapa minä sen tietäisin?" nauroi Olav. "Mutta jos on totta, mitä kerrotaan, on hän hyvin viisas nainen. Mutta silloin hänen valtansa loppuisi Norjan valtaistuimella, jos hän joutuisi tuon karhun käpäliin —."

Ivar arveli, että Alf-jaarli liikkui juuri Ingebjørg-kuningattaren asioissa Tanskan vesillä, taisteli siellä rannikoilla kaapaten saksalaisia kauppalaivoja, jotka pyrkivät pohjoiseen salmien kautta.

Olav sanoi, että se oli kyllä totta — jaarli tahtoi hankkia Ingebjørg-kuningattarelle hänen isiensä perinnön Tanskasta, samalla kun hän kuritti saksalaisia kauppiaita heidän viimevuotisista tunkeutumisistaan Bjørgviniin ja Tunsbergiin. Mutta hän teki sen siksi, että hän itse sitä tahtoi, eikä sen vuoksi, että kuningatar oli häneltä sitä pyytänyt. Oli varmaankin olemassa sellainen sopimus jaarlin ja tanskalaisten valtaherrojen välillä, että hän avustaisi heitä heidän taistelussaan Tanskan kuningasta vastaan, ja vastapalvelukseksi Jakob-kreivi ja muut herrat pakottaisivat kuninkaan luopumaan Ingebjørgin Tanskassa olevista tiluksista.

He olivat istuneet juomassa illallisen jälkeen, ja Ivar alkoi jo puhua levolle lähdöstä; silloin Olav nousi seisomaan ja veti sormestaan suuren kultasormuksen, jossa oli vihreä kivi. Hän näytti sitä Ivarille ja Magnhild-rouvalle:

"Mahdattekohan tuntea tätä? Tällä sormuksella isäni antoi minun kihlata Ingunnin. Eiköhän teidän mielestänne Ingunnin sopisi saada se nyt ja käyttää sitä?"

Ingunnin täti ja setä vastasivat siihen myöntävästi, ja Olav pani sormuksen Ingunnin sormeen. Sen jälkeen hän otti satulalaukusta esille kullatut vitjat, joissa oli risti ja hopeakoristeita vyötä varten, ja antoi Ingunnille nekin. Sitten hän otti esiin arvokkaita lahjoja Ivarille ja Magnhildille sekä kolme kultasormusta, jotka hän pyysi Ivarin toimittamaan Toralle, Hallvardille ja Jonille. Sekä Magnhild että Ivar olivat tästä hyvin mielissään, ylistivät lahjoja ja olivat hyvin suopeita Olavia kohtaan. Magnhild-rouva antoi tuoda viiniä, ja he joivat kaikki yhteisesti joulusarvesta.

Kun Magnhild-rouva sanoi, että nyt saattoi Ingunn mennä isoäidin luo nukkumaan, nousi Olav paikaltaan — hän tahtoi mennä Grimin ja Dallan luo puhumaan hiukan heidänkin kanssaan. Magnhild ei esittänyt vastaväitteitä.

Taivas oli pilvessä, mutta pilvien välitse hohti illan valo kylmänä ja messinginkaltaisena. Yöt alkoivat jo käydä koleiksi ja syksyisiksi.

Olav ja Ingunn astelivat ulkorakennusten ohi. He saapuivat pellon aidan luo; Olav nojasi kyynärpäänsä veräjään, jäi siihen seisomaan ja katselemaan eteensä. Vilja oli tuleentunut, se hohti vaaleana synkän taivaan alla; alhaalla lepäsi lahti tyynenä, kuvastellen alkavaa hämärää — toisella puolen sulautui sinimusta metsäinen selänne rannan tummuuteen.

"Täällä on samanlaista kuin ennen", sanoi Olav hiljaa. "Kuten tavallisesti syksyllä. Tanskassa tuulee melkein aina."

Hän kääntyi puolittain tyttöä kohti, laski kätensä hänen olalleen ja veti hänet lähemmäs itseään. Päästäen syvän onnenhuokauksen Ingunn nojautui raskaasti häneen. Hän tunsi vihdoinkin vähitellen päässeensä kotiin; nyt hän oli Olavin syleilyssä.

Olav tarttui hänen kasvoihinsa molemmin käsin, työnsi ylös hänen tukkansa ja suuteli häntä ohimoille.

"Ennen sinulla oli kiharoita täällä hiusrajassa", — kuiskasi hän.

"Minä kampaan nykyään tukkani niin kireälle", sanoi Ingunn hiljaa. "Olen kammannut kiharat pois. — Kun he ottivat minulta hunnun, olen palmikoinut niin sileästi kuin suinkin voin —."

"Niin, nyt minä muistan — sinähän käytit huntua Hamarin talvena!"

"Oletko pahoillasi siitä, että annoin heidän pakottaa itseni ottamaan sen pois?"

Olav pudisti päätään, hymyillen hiukan:

"Olin melkein unohtanut sen — ajatellessani sinua muistin sinut sellaisena kuin olit sitä ennen."

"Olenko mielestäsi samanlainen kuin ennen", kuiskasi Ingunn pelokkaasti, "vai olenko muuttunut rumemmaksi?"

"Et!" Olav otti hänet rajuun syleilyyn. Hetkisen he seisoivat tiukasti toisiinsa pusertuneina. Sitten Olav päästi hänet irti:

"Ei — meidän on mentävä sisään. Tulee pian pimeä —." Mutta hän veti Ingunnin palmikkoja soimiensa lomitse, kietoi ne ranteittensa ympäri ja ravisteli häntä sinne tänne, pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään.

"Miten kaunis sinä olet, Ingunn", sanoi hän kiihkeästi. Jälleen hän päästi Ingunnin irti, naurahtaen merkillisesti, ja kysyi sitten äkkiä:

"Siitähän on toista vuotta jo, kun näit Arnvidin viimeksi?"

Ingunn myönsi niin olevan.

"Olisin mielelläni halunnut tavata häntä nyt. Hän on ainoa ystäväni nuoruuden ajoilta — hän ja sinä. Ihmisiin, joita tapaa iäkkäämmäksi tultuaan, ei voi suhtautua samalla tavalla."

Olav oli nyt yhdenkolmatta ja Ingunn kahdenkymmenen ikäinen, mutta kumpikaan heistä ei ajatellut, että he olivat liian nuoria puhuakseen noin. Heille kummallekin oli tapahtunut niin paljon ennen kuin he olivat jättäneet taakseen lapsuuden.

Heti sen jälkeen Olav kääntyi lähteäkseen takaisin kartanolle, ja Ingunn seurasi hänen jäljessään navettarakennusten välistä ahdasta kujaa pitkin. Grim ja Dalia istuivat kivellä navetan oven edessä. Vanhukset ihastuivat ikihyväksi, kun Olav pysähtyi heidän luokseen. Hetkisen kuluttua hän otti vyöstään rahoja ja antoi heille — ja silloin heidän ilollaan ei ollut rajoja.

Ingunn seisoi navetan seinustalla, mutta kukaan ei puhunut hänelle, ja kun hän havaitsi, että Olav halusi istahtaa hetkiseksi juttelemaan vanhojen palvelijoiden kanssa, sanoi hän hyvää yötä ja lähti isoäidin tupaan.

Olav viipyi Bergissä viisi päivää. Kuudennen aamuna hän sanoi, että hänen täytyi illalla ratsastaa Hamariin, sillä sieltä oli hänelle luvattu venekyyti Eidsvoldeniin, jos hän voisi olla valmiina lähtemään aikaisin seuraavana aamuna.

Hän oli tullut oikein hyväksi ystäväksi Ivarin ja Manghildin kanssa, ja kaikki talossa sanoivat, että Olav oli kovasti miehistynyt poissaolonsa vuosina. Mutta Ingunn ja hän eivät olleet saaneet jutella keskenään kovinkaan paljon.

Sinä päivänä, jolloin Olavin piti ratsastaa pois, pyysi Ingunn häntä mukaansa siihen parveen, missä Aasan ja hänen tavaransa olivat. Hän avasi arkkunsa, otti sieltä esille kokoontaitetun liinavaatteen ja ojensi sen Olaville kääntäen kasvonsa hänestä pois.

"Se on sinun hääpaitasi, Olav. Tahdoin antaa sen sinulle _nyt_."

Kun hän vihdoin loi katseensa Olaviin, seisoi tämä pidellen paitaa käsissään; hän oli punastunut, ja ilme hänen kasvoillaan oli kummallisen viehkeä ja liikuttunut.

"Kristus siunatkoon sinua, oma Ingunnini — Kristus siunatkoon käsiäsi jokaisesta ompeleesta, minkä olet tähän ommellut —."

"Olav — älä lähde!"

"Tiedäthän, että minun täytyy", sanoi Olav hiljaa.

"Ei, ei, Olav! En ollut ajatellut, että kun kerran saapuisit kotiin, lähtisit taas heti luotani. Jää tänne, Olav — vain kolmeksi — vaikkapa _yhdeksikin_ päiväksi!"

"En voi." Olav huokasi. "Etkö voi käsittää, Ingunn, että olen vielä henkipatto; minun oli vaarallista _tullakaan_, mutta olin sitä mieltä, että minun täytyi saada _nähdä_ sinut ja puhua sukulaistesi kanssa. En omista tällä hetkellä Norjassa mitään, mitä oikeudenmukaisesti voisin nimittää omakseni. Jaarli, herrani, on minulle luvannut —. Ja vaikkapa asiat eivät olisikaan niin — kun hän on käskenyt minun saapua luokseen määräajaksi, en voi jäädä pois. Minun täytyy lähteä joutuakseni hänen luokseen ajoissa —."

"Etkö voi ottaa minua mukaasi?" kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti.

"Täytyyhän sinun käsittää, etten voi. Minne minä sinut veisin? Valdinsholmiinko, jaarlin miesten pariin —!" Olav nauroi.

"Minulla on ollut niin raskaat päivät täällä Bergissä", kuiskasi Ingunn.

"Sitä en voi käsittää. Ovathan Magnhild-rouva ja Aasa-rouva hyviä ihmisiä —. Siellä etelässä ollessani minä usein pelkäsin, mahtaisiko Kolbein saada läpi tahtonsa, että sinä tulisit hänen luokseen. Pelkäsin puolestasi, rakkaani. — Täällähän sinulla on ollut aika hyvä olla."

"En jaksa olla täällä enää —. Etkö voi viedä minua mukanasi — hankkia minulle olinpaikkaa jostakin muualta?"

"En voi hankkia sinulle olinpaikkaa niin kauan kuin en ole saanut takaisin oikeutta tilaani", sanoi Olav kärsimättömästi. "Ja entä mitä luulisit Ivarin ja Magnhildin pitävän siitä, että veisin sinut pois — Ivar on juuri se, joka tulee puhumaan puolestani Kolbeinille. Älä ole niin ymmärtämätön, Ingunn. Eikä Aasa-vanhus voi tulla toimeen ilman sinua."

Molemmat vaikenivat hetkeksi. Ingunn meni ikkunan luo.

"Olen aina ajatellut, seisoessani ja katsellessani ulos, että täällä on samanlaista kuin Hestvikenissä."

Olav astui hänen luokseen ja laski kätensä hellästi hänen kaulalleen.

"Oi ei", sanoi hän hajamielisenä, "vuono on paljon leveämpi Hestvikenissä. Siellä on suolainen meri. Ja talo on muistaakseni ylempänä."

Hän väistyi takaisin, otti paidan ja taittoi sen kokoon.

"Sinulla on ollut tässä paljon työtä, Ingunn — olet ommellut siihen niin paljon kirjailua."

"Ooh. Minulla on ollut neljä vuotta sitä näpläilläkseni", sanoi Ingunn tylysti.

"Tule, lähdetään ulos", sanoi Olav äkkiä. "Tule, niin menemme ulos juttelemaan!"

He kulkivat rinnettä alas, kunnes saapuivat eräälle kummulle lahden rannalla. Kuivalla, kivisellä mäellä kasvoi katajia ja pikku pensaita ja välillä oli auringon paahtaman, lyhyen ruohon peittämiä aukeamia.

"Tule, istutaan tähän!" — Itse heittäytyi Olav vatsalleen Ingunnin eteen. Siihen hän jäi loikomaan ja tuijottamaan ajatuksiinsa vaipuneena.

Ingunnista tuntui kuin he tavallaan olisivat tulleet toisiaan lähemmäksi juuri siksi, että Olav vaipui ajatuksiinsa ja jäi äänettömäksi, saatuaan Ingunnin ulos kanssaan kahden; Ingunn oli niin tottunut tähän heidän lapsuudestaan saakka. Hän istui siinä katsellen hellästi pieniä kesakkoja, joita Olavilla oli nenän juuressa — ne olivat hänen mielestään niin tuttuja.

Suuria pilviä kulki taivaalla heittäen varjoja maahan, niin että vastarannan metsä muuttui tummansiniseksi — vihreä niitty ja vaalea pelto loistivat vain voimakkaasti välistä. Vuono oli harmaa, tyynien, tummien viirujen halkoma, jotka edempänä kuvastelivat syksyistä maisemaa palasittain. Välistä pilkahti aurinko esiin, ja terävä, kultainen valo paahtoi — mutta heti kun pilvi kulki sen ohi, ei tuntunut lainkaan lämpimältä — ja maa oli kostea —.

Pitkän ajan kuluttua kysyi tyttö:

"Mitä sinä ajattelet, Olav?"

Olav huokasi raskaasti aivan kuin olisi herännyt — sitten hän tarttui Ingunnin käteen ja painoi kasvonsa hänen käsiinsä:

"Kun et sinä olisi niin ymmärtämätön", sanoi hän, palaten jälleen heidän aikaisempaan keskusteluunsa. Hetkisen kuluttua hän virkkoi:

"Høvdinggaardista lähdin kiitosta sanomatta —."

Ingunnilta pääsi pieni säikähtynyt huudahdus.

"Niin", sanoi Olav. "Se oli pahasti tehty — se ei ollut kaunista, sillä eno on osoittanut monella tavoin hyvyyttä minua kohtaan —."

"Jouduitteko epäsopuun?"

"Ei sitäkään. Se johtui siitä, että hän oli tehnyt jotakin, josta minä en pitänyt. Hän rankaisi erästä renkiään — enkä voi sanoa, että se olisi ollut ankarampi rangaistus kuin minkä tämä ansaitsi. Mutta eno oli usein julma jouduttuaan, niinkuin silloin, vimmasta suunniltaan — ja sinä tiedät, etten ole koskaan hyväksynyt ihmisten tai eläinten tarpeetonta kiusaamista —."

"Ja niin te jouduitte epäsopuun —?"

"Ei niinkään. Tuo renki oli ollut kavaltaja —. Oli istuttu ja juotu hallissa, eno ynnä muutamia sukulaisia ja ystäviä — niin, siellä oli _minunkin_ sukulaisiani — he olivat tulleet meille pääsiäistä viettämään — oli pääsiäisilta. He puhuivat kuninkaasta, ja hänelle ei kukaan heistä tahtonut hyvää — ja he juttelivat siinä kuningas Eirikiä vastaan punotuista hankkeista. Siellä pohditaan monenmoisia merkillisiä juonia nykyään, näetkös — ja juopuneita ja hölläsuisia me olimme kaikki. Tuo Aake oli kulkenut pöydän ohi ja mennyt sitten kuninkaan päämiehen luo Holbekgaardiin sekä myynyt hänelle kuulemansa tiedot, ja tämän sai eno tietää. Silloin eno antoi viedä miehen puistoon ja sitoa hänet suurimpaan tammeen; ja sitten hän nosti petturin toisen käden, jolla mies oli vannonut Barnimille uskollisuutta ja naulasi sen puukolla runkoon.

"Niin, en tarkoita, etteikö hän olisi sitä ansainnut. Mutta kun tuli yö, arvelin, että nyt oli Aake seisonut siellä tarpeeksi kauan. Menin ulos ja irrotin hänet ja lainasin hänelle hevosen sekä pyysin häntä lähettämään sen takaisin erääseen taloon Kallundborgissa, missä minut tunnettiin, kun hän oli saanut tilaisuuden poistua Själlannista. — Mutta pelkäsin, että eno vihastuisi hirmuisesti kepposeni johdosta, eivätkä siinä olisi hyvät sanat auttaneet. Olin kuullut, että jaarli oli pohjoisessa niemen seuduilla — ja silloin minä kokosin tavaroitani minkä ennätin ja ratsastin samana yönä pohjoiseen. Ja niin jouduin jaarlin kanssa Englantiin.

"Niin, ei hän saanut suinkaan kaunista kiitosta minulta — ja minä rukoilen Jumalaa joka päivä, ettei hän saisi enempiä ikävyyksiä sen johdosta, että päästin irti Aaken. Annoin hänen vannoa, mutta vannoopa tai paljastaapa sellainen mies —. Jos eno olisi hirttänyt hänet, olisin sanonut, että se oli hyvin tehty. Mutta kun hän seisoi siellä tammea vasten, käsi kiinni naulattuna —. Se tapahtui juuri pääsiäisen jälkeen, näetkös; olimme olleet joka päivä kirkossa, ja minä olin polvistunut ristin juurelle ja suudellut sitä pitkänäperjantaina. — Silloin minusta tuntui, että tuo mies, joka seisoi siellä, muistutti ristiinnaulittua —."

Ingunn nyökkäsi hiljaa.

"Sehän oli hyvä työ."

"Jumala tietää. Kunpa voisin niin uskoa. Ja jos palaan Tanskaan jaarlin seurassa, niin voinhan lähettää enolle sanan — ehkä saan luvan ratsastaa hänen luokseen pyytääkseni häneltä anteeksi. Sillä olin hänelle kauhean kiittämätön."

Hän makasi tuijottaen kauan tummansinisiä metsiä kohti:

"Sanot, ettei sinun ole ollut hyvä olla täällä, Ingunn. En ole minäkään saanut viettää joulua joka päivä. En moiti sukulaisiani — mutta he ovat rikkaita ja mahtavia miehiä, ja minä tulin heidän luokseen köyhänä ja vieraana ja lainsuojattomaksi julistettuna — poikasena he minua pitivät eivätkä suvun jäsenenä, koska he eivät olleet naittaneet äitiä. En tahdo sanoa, että he olisivat voineet vastaanottaa minut paremmin kuin vastaanottivat — asiain ollessa niin kuin ne olivat."

"Älä ole järjetön, pyysi hän jälleen." Hän siirtyi hiukan eteenpäin ja antoi päänsä vaipua raskaasti Ingunnin syliin. "Mieluimmin jäisin kyllä tänne nyt samalla tai ottaisin sinut mukaani — jos se vain kävisi päinsä. — Olisitko ennemmin tahtonut, etten olisi tullutkaan, kun en voinut jäädä kuitenkaan —?"

Ingunn pudisti päätään ja silitti hellästi hänen tukkaansa.

"On vain merkillistä", sanoi Ingunn hiljaa, "ettei enosi tahtonut tehdä enempää sinun hyväksesi — kun hänellä ei ole muita lapsia elossa kuin se nunna?"

"Ehkä olisi tehnyt — jos olisin tahtonut jäädä Tanskaan. Mutta sanoin aina, etten tahtonut. Ja hän huomasi kyllä, että kaipasin takaisin tänne."

Hetkisen kuluttua kysyi Ingunn:

"Nuo ystäväsi — siinä kaupungissa, minkä mainitsit — mitä väkeä ne ovat?"

"Ooh, ei mitään", vastasi Olav. "Ravintolavieraita. Kävin usein siinä kaupungissa enon asioilla — myymässä karjaa tai muuta sentapaista —."

Ingunn silitti yhä hänen hiuksiaan.

"Suukon sinä kuitenkin voit suoda minulle!" Olav nousi polvilleen, syleili häntä rajusti ja painoi suudelman hänen huulilleen.

"Voit ottaa niin monta kuin tahdot", kuiskasi Ingunn hänen rinnaltaan. Kyyneleet tulvahtivat silmiin hänen tuntiessaan Olavin rajuja ja kuumia suudelmia kaikkialla kasvoillaan ja kaulallaan. "Niin monta kuin tahdot —. Olisit voinut saada suukon joka päivä —!"

"Pelkäänpä, että silloin olisin tullut kovin tyytymättömäksi —!" Olav nauroi kurkkuunsa. "Oma Ingunnini!" Hän taivutti Ingunnin taapäin niin, että hänen niskansa tuli lähelle maata. "Mutta nyt ei kestä enää kauan, ennen kuin —" kuiskasi hän.

"Meidän täytyy lähteä", sanoi hän sitten ja päästi Ingunnin käsistään. "Mitähän Magnhild-rouva mahtanee ajatella, kun poistuimme tällä tavoin kartanosta!"

"Vähätpä siitä", hymähti Ingunn.

"Niinpä kyllä!" Olav hymyili, tarttui Ingunnin käteen ja auttoi hänet pystyyn. Hän pudisteli hatullaan Ingunnia ja itseään. "Mutta kyllä meidän kuitenkin täytyy nyt lähteä."

Olav piti yhä Ingunnin kättä omassaan siihen saakka kun he tulivat polulle, mistä heidät voitiin nähdä talosta.

III

Olavin lähdettyä Ingunn ei voinut voittaa pientä pettymyksen tunnetta. Tuntui kuin Olavin käynti olisi koskenut vähimmin häntä.

Hän tiesi kyllä itse, että oli hullua ajatella niin, Olav oli menetellyt viisaasti esiintyessään aivan kuin hän olisi luopunut vanhasta vaatimuksestaan häneen, siihen, että hän oli Olavin oma ja käytettävissä. Sitä eivät he kuitenkaan olisi koskaan saaneet ajetuksi läpi tässä talossa. Mutta Olav oli saavuttanut sen, että nyt sekä Ivar että Magnhild pitivät häntä Olavin laillisesti kihlattuna morsiamena.

Magnhild-rouva antoi hänelle lahjoja morsiusarkkuun — se oli ollut surullisen tyhjänä tähän asti; melkein uuden, majavannahkavuorilla varustetun vihreän samettivaipan, pöytäliinan ja sinikuvioisen käsiliinan, yhden pellavaisen ja yhden silkkisen paidan, täydelliset kehdon varusteet, kolme kuvakudoksista penkkityynyä, malmipadan, hopeahelaisen juomasarven ja suuren hopeakannun — kaikki nämä hän sai kahden seuraavan kuukauden kuluessa. Ja Magnhild sai Aasa Maununtyttären antamaan pojantyttärelle uudet sänkyvaatteet, mitkä hänellä oli aitassa, vällyineen ja peitteineen, patjoineen ja erilaisine lakanoineen. Meneekö Ingunn naimisiin? kysyi isoäiti kummastellen joka kerta, kun tytär sai kerjätyksi häneltä jotakin. Hän unohti sen joka päivä.

Ivar lupasi antaa hänelle satulan ja rahaa kuuden lehmän ostoon — olisi liian tukalaa kuljettaa elukoita ylämaasta Vikeniin. Ja hän pyysi Ingunnia käymään Galtestadissa, jossa hän voisi valita itselleen osan hänen vaimovainajansa puvuista: "Suon tämän sinulle ennemmin kuin Toralle — hän on tullut niin mahtavaksi saatuaan tuon Haakon mahtavan ja tultuaan hänen poikiensa kuningasäidiksi."

Hän meni niin pitkälle, että otti selon siitä, minne oli joutunut Olavin vaatearkku, joka myytiin Hamarissa, silloin kun poika julistettiin maanpakolaiseksi. Arkku oli vaaleaa niinipuuta, tavattoman hyvin tehty ja mitä kauneimmilla leikkauksilla somistettu. Ivar osti sen takaisin ja lähetti sen Ingunnille Bergiin.

Sukutappara oli ollut dominikaanien huostassa Hamarissa koko ajan. Veli Vegard kätki sen piiloon silloin, kun kuninkaan vouti otti huostaansa Olavin irtaimiston. Munkki sanoi, ettei se ollut suuri synti, sillä tuo tappara, joka oli kulkenut samassa suvussa toistasataa vuotta, ei saanut joutua vieraille niin kauan kuin Olav oli elossa. Kun Olav nyt tuli takaisi Hamariin, oli veli Vegard Rendalissa saarnaamassa talonpojille Paternosteria ja enkelin tervehdystä — hän oli valmistanut neljä erittäin hyvää saarnaa ja hän kierteli hiippakunnassa kesällä niitä esittämässä. Mutta Olav oli mennyt priorin luo ja hän oli suorittanut luostarin kirkossa julkisen kirkkosovituksen tapon johdosta. Sen jälkeen oli priori antanut hänelle tapparan takaisin. Mutta lähtiessään jälleen etelään Olav jätti sen munkkien säilytettäväksi.

Kolbein oli kovasti raivostunut, kun Ivar kääntyi hänen puoleensa ja halusi neuvotella sovinnosta Olavin puolesta. Hän ei tulisi koskaan vastaanottamaan korvausrahoja Einarin murhasta — Olav Auduninpojan tuli pysyä miehenä, joka ei voi sakoilla rikostaan sovittaa, ja Ingunn sai jäädä sellaiseksi kuin oli, perinnöttömäksi ja kunniattomaksi, jollei hän suostuisi sellaiseen avioon, minkä hänen sukulaisensa voisivat hankkia häväistylle naiselle — avioon palkkarengin tai pikkutilallisen kanssa.