Part 10

Arnvid nyökkäsi. Pesän jaossa oli Kolbein antanut Olaville takaisin ne arkut, joissa Steinfinn oli säilyttänyt kasvatuspoikansa irtainta omaisuutta. Mutta silloin oli Olavin äidin sinettisormus löytynyt muun tavaran joukosta pujotettuna nauhaan, missä riippui toisiakin sormuksia. Eikä Olav ollut mitenkään voinut sanoa mitään siitä, että kun hän viimeksi oli nähnyt sormuksen, se oli ollut Steinfinnin omien kalleuksien joukossa.

"Ja minun mielestäni tässä on kysymys myös isäni kunniasta", jatkoi Olav yhä kiihtyneenä, "vai olisiko minun muka annettava vieraiden ihmisten osoittaa puuttuvaa kunnioitusta hänen viimeistä tahtoaan ja niitä lupauksia kohtaan, jotka oli annettu hänelle ennen hänen kuolemaansa —! Ja Steinfinn — kuulithan sinäkin, mitä hän sanoi; mutta hän ymmärsi kaiketi, miesparka, ettei hän jaksaisi viedä tahtoaan läpi ja uhmata korskeita veljiään. Olisiko nyt Ingunnin isää ja minun isääni pidettävä niin vähäarvoisina, ettei heidän olisi suotava itse päättää lastensa naimisista —?"

Arnvid jäi miettimään pitkäksi aikaa.

"Sinä et nyt kuitenkaan saa — mennä hänen luokseen aitan parvelle, Olav, aivan kuin — et saa mennä tapaamaan häntä salaa, niin että koko talonväki huomaa sen. Herra nähköön, minun ei olisi pitänyt olla puhumatta tästä näin kauan — mutta minusta oli niin vaikea tehdä sitä. Et sinä ole pelännyt osoittaa puuttuvaa kunnioitusta minua kohtaan, Olav."

Olav ei vastannut — ja Arnvidista tuntui pahalta, kun hän katsoi häneen. Arnvid sanoi:

"Minä tarkoitin, Olav, että koska teidän välinne nyt ovat sellaiset, saat sinä itse ottaa talon asiat käsiisi."

Olav nosti katseensa epävarmasti, kysyvästi.

"Anna tiedoksi kartanon väelle, ettet sinä aio väistyä uusien naittajien tieltä, vaan että olet päättänyt pitää kiinni Steinfinnin ja isäsi välisestä sopimuksesta ja ottaa vaimosi luoksesi. Nouse isännän sänkyyn Ingunnin kanssa ja sano, että sinä nyt mielestäsi olet lähin mies hoitamaan Hallvardin ja Jonin asioita niin kauan kuin Ingunnin kanssa olette täällä pohjoisessa."

Olav puri huultaan, ja hänen poskiaan kuumotti. Arnvidin neuvo houkutteli häntä sanomattomasti. Se olisi ollut suorin tie päästä kaikista näistä salaisista öisistä retkistä, jotka saattoivat hänet halveksimaan itseään ja masensivat hänen mieltään. Olisi tuntunut hyvältä tarttua Ingunnin käteen ja taluttaa hänet rohkeasti rinnalleen emännän sijalle ja Steinfinnin ja Ingebjørgin jättämään vuoteeseen. Hölpöttäkööt siitä asiasta kaikki ne talon ihmiset, jotka nyt naureskelivat ja supisivat hänen selkänsä takana — kun eivät vielä oikein uskaltaneet tehdä sitä hänen silmiensä edessä.

Mutta sitten hän menetti rohkeutensa ajatellessaan asiaa tarkemmin. Hän pelkäsi heidän virnistystään, noita pieniä, rumia sanoja. Siinä he olivat mestareita — koko tämän seudun kansa. Heillä oli varalla mitä viattomin ilme, niin ettei heihin päässyt käsiksi eikä voinut puolustautua, kun he päästivät huuliltaan jonkun peitetyn sanan, jossa oli pistävä kärki. Usein heidän ilkeytensä oli niin taitavasti salattu, että saattoi kestää jonkin aikaa, ennen kuin hän ymmärsi, mille miehet hymyilivät, kun puhuja vaikeni, näytti välinpitämättömältä tai nousi paikaltaan —. Tietämättään hän oli koko täälläolonsa aikana pyrkinyt esiintymään niin, ettei hän antaisi heille aihetta tuollaiseen hauskuuteen. Tähän asti se oli onnistunut jossain määrin — hän tiesi itsekin talon miesten pitävän hänestä, ja häntä pidettiin arvossa kuten miestä, joka on harvapuheinen, mutta josta tiedetään, ettei hän ole tyhmä: sellaisia ruvetaan helposti pitämään viisaampina kuin he ovat. Vielä ei kukaan ollut rohjennut hiiskua sanaakaan siitä, mitä kaikki tiesivät hänestä ja Ingunnista — hänen itsensä kuullen.

Mutta häntä ahdisti ajatus, että sittenkös syntyisi nauru ja leikinlasku, jos hän itse ilmaisisi asian ja asettuisi isännän paikalle täällä, missä häntä kuluvaan vuoteen asti oli pidetty pelkkänä pikkupoikana. Olav oli huomaamattaan alkanut katsella itseään ja asemaansa Steinfinnin talossa toisin silmin kuin ennen — hän ei enää pitänyt Frettasteiniä kotinaan, missä hän oli ollut pojan asemassa. Saadessaan kuulla noita näykkiviä sanoja, huomatessaan, etteivät Ingunnin sukulaiset antaneet hänelle mitään arvoa, tuntiessaan omantunnon tuskaa ja häpeää kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt salassa, hän oli alkanut pitää itseään alempipaikkaisena kuin ennen.

Ja sitten hän oli niin nuori — kaikki muut talon miehet olivat paljon vanhempia. Hän oli tottunut siihen, etteivät he pitäneet häntä ja Ingunnia täysikasvuisina. Ja häntä kainostutti ajatus, että hänen pitäisi tunnustaa elävänsä yhdessä naisen kanssa — kun kukaan ikämiehistä ei ollut vielä ottanut häntä isäntien joukkoon. Eikä se ilman sitä hänen mielestään ollut oikein.

Hän sanoi nyt:

"Ei se ole hyvä neuvo, Arnvid. Luuletko sinä, että yksikään kartanon miehistä tai naisista tottelisi minua, jos yrittäisin käskeä. Mitä luulisit Grimin, Josepin tai Gudmundin sanovan? — Vai luuletko, että Dalia antaisi hyvällä avaimet Ingunnille?"

"Ingunn saisi kai tyytyä huntuun", Arnvid naurahti, "siihen asti, kun sinä voit antaa hänelle Hestvikenin avaimet."

"Ei, Arnvid. Kolbeinia pelkää joka sorkka tässä talossa — sinä neuvot mahdottomia."

"Sitten minä en tiedä muuta kuin yhden keinon — ja se minun olisi pitänyt ilmoittaa sinulle aikoja sitten, herra paratkoon. Lähde Hamariin ja jätä asia piispan käsiin."

"Torfinn-piispanko? Pelkäänpä, että minun on turha toivoa armoa häneltä", sanoi Olav hitaasti.

"Voit toivoa oikeutta", vastasi Arnvid. "Tässä asiassa voi Pyhä Kirkko yksin tuomita. Te ette voi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa kuin toistenne —"

"Mutta entä jos pyhä isä vaatii, että meidän on ruvettava munkiksi ja nunnaksi, mentävä luostariin syntiämme sovittamaan —."

"Hän on kyllä vaativa sinua suorittamaan sakkoja kirkolle siitä, että menit morsiamesi viereen ilman kuulutusta ja häitä. Mutta jos voit esittää todistuksia siitä, että kihlaus on laillinen — ja sen me luullakseni kyllä voimme — on hän vaativa Torenpoikia tyytymään kunniallisiin sovintorahoihin —."

"Niin", keskeytti Olav, "jos Torfinn-herran vaatimuksesta on mitään apua. Hamarin piispojen on ennenkin täytynyt alistua Steinfinninpoikien tahtoon."

"Niin — omaisuusasioissa ja sellaisissa. Mutta eivät he ole sentään niin jumalattomia, että uskaltaisivat väittää kellään muulla kuin kirkon oppi-isillä olevan oikeutta päättää tässä asiassa — siitä, onko avioliitto laillinen vai ei."

"Niinköhän? Ehei, silloin minä mieluummin otan Ingunnin mukaani ja lähden etelään omille mailleni."

"Se ei ole tapahtuva niin kauan kuin minä pystyn käyttämään asetta. Vai luuletko sinä, piru vieköön — vaikka olenkin ollut kauan toimettomana — että minä istuisin täällä silmät kiinni sillä aikaa, kun sinä varastat minun huostaani uskotun sukulaisneidon —." Hän näki Olavin aikovan karata pystyyn. "Ole rauhassa", sanoi hän lyhyesti, "minä tiedän, ettet sinä pelkää minua. Enkä minäkään pelkää sinua. Mutta luulin, että olimme ystäviä. Ja jos sinusta itsestäsi tuntuu, ettet ole menetellyt aivan uskollisen ystävän tavoin, niin tee nyt kuten sanon, koeta saattaa tämä asia loppuun kaikella kunnialla."

"Minä lähden itse sinun kanssasi piispan luo", sanoi hän nähdessään toisen yhä empivän.

"En tee sitä mielelläni", sanoi Olav huoahtaen.

"Onko sinulle mieluisempaa", ahdisti Arnvid kiivaasti, "että täällä juorutaan ja levitetään juoruja ympäri pitäjää sinusta ja minusta ja Ingunnista. Etkö sinä näe, miten naiset suhkavat ja sopottavat hänen selkänsä takana, missä hän liikkuukin — vilkuillen häneen salaa; he tahtovat tietysti katsoa, astuuko hän raskaammin kuin ennen —"

"Siitä ei ole pelkoa", mutisi Olav vihaisesti, "sanoo Ingunn —". Hän oli jälleen tullut tummanpunaiseksi. "Ingunnin täytyy lähteä mukaan", jatkoi hän sitten miettivästi. "Muuten on itse Torfinn-piispan vaikea saada häntä Kolbeinin käsistä."

"Niin, minä otan Toran ja Ingunnin mukaan. Kuinka sinä voit ajatella, että minä saattaisin jättää hänet tästälähin Kolbeinin huostaan —."

"Olkoon sitten niin", vastasi Olav tuijottaen synkästi eteensä.

He ratsastivat rinnettä alas jo kaksi päivää sanotun jälkeen ja saapuivat kaupunkiin myöhään illalla. Neidot nukkuivat pitkään seuraavana aamuna, ja Olav sanoi käyvänsä sepän luona kirvestään hakemassa sillä aikaa kun toiset laittautuivat Kristuksenkirkkoon viimeiseen aamumessuun.

Nämä olivat jo lähteneet matkaan hänen tullessaan takaisin majalaan. Hän kiiruhti perästä, lumi kirskui hänen jalkainsa alla — oli tullut raikas, selkeä päivä. Kellot kaikuivat selvästi kirkkaassa pakkassäässä, ja taivas kellersi etelässä valkoisten selänteiden ja sinimustan veden yllä. Hän näki toiset kirkonportilla ja juoksi heidän jälkeensä.

Ingunn kääntyi häneen päin punehtuen kuin ruusu — Olav huomasi hänellä valkoisen otsavaatteen kasvojen ympärillä aivan kuin nuorilla aviovaimoilla. Hänkin punastui, hänen sydämensä alkoi sykkiä — nyt oli tosi edessä; oli aivan kuin hän ei olisi huomannut sitä ennen. Nuorena, vailla sukua ja ystäviä hän oli ryhtynyt tähän — ja Ingunn oli nyt hänen vaimonsa. Häntä kainostutti kauheasti kulkea tällä lailla hänen seurassaan. Suorana kuin kynttilät, tuijottaen suoraan eteensä he astuivat rinnakkain kirkkomäkeä ylös.

Suuruksen jälkeen Olav seurasi Arnvidia piispankartanoon. Hänestä tuntui pahalta heidän kulkiessaan, eikä asia parantunut siitä, kun hän joutui istumaan ja yksin odottamaan piispan holvituvassa erään papin vietyä Arnvidin muassaan Torfinn-herran luo piispan makuukamariin.

Odotusaika venyi venymistään. Olav ei ollut milloinkaan ennen käynyt holvituvassa, se oli näkemisen arvoinen. Kattokin oli muurattu ja kupumainen, eikä valoa tullut sisään muualta kuin takaseinällä olevasta pienestä lasi-ikkunasta; mutta ei siellä ollut sentään kovin pimeä, sillä seinät olivat valkoisiksi kalkitut ja niihin oli maalattu värillisiä kukkia ja linnunkuvia seinävaatteen korkeudelle asti. Tulisijaa ei näkynyt missään, mutta kohta hänen tultuaan sisään ilmestyi ovesta kaksi miestä kantaen isoa hiiliastiaa, jonka he asettivat keskelle lattiaa. Olav meni lämmittelemään käsiään sen ääreen, kun kävi liian ikäväksi istua penkillä värisemässä. Hän sai olla yksin suurimman osan aikaa, eikä hän viihtynyt tässä huoneessa; se muistutti kirkkoa ja teki hänet levottomaksi.

Sitten tuli sisään kolme matkatamineihin sonnustautunutta miestä; he asettuivat hiilivadin ympärille puhellen keskenään, eivätkä he olleet huomaavinaan penkillä istuvaa nuorukaista. He puhuivat riita-asiastaan — jostakin kalastusoikeudesta. Kaksi vanhinta oli talonpoikaa, kotoisin Fagabergin puolelta, nuorempi mies oli pappi ja toisen talonpojan poikapuoli. Olav alkoi tuntea itsensä perin nuoreksi ja kokemattomaksi — ei tainnut olla helppo saada osakseen huomiota täällä. Hetken kuluttua tuli joku piispan palvelijoista hakemaan miehiä ulos. Olavin olisi myös tehnyt mieli lähteä pihaan — siellä oli paljon nähtävää. Mutta hän tuumi, ettei se tainnut käydä päinsä; hänen täytyi istua siinä missä istui.

Vihdoinkin Arnvid tuli hyvin kiireesti sisään, tarttui miekkaansa ja sitoi sen vyölleen kertoen, että piispa oli lähdössä erääseen taloon Vangiin ja oli pyytänyt häntä mukaansa. Hän ei ollut ehtinyt puhua piispalle paljon Olavin asiasta — ihmisiä oli tullut ja mennyt koko aamun. Piispa ei ollut puhunut paljoa, mutta oli kutsunut Arnvidin ja Olavin vieraikseen piispankartanoon, niin että nyt sai Olav lähteä takaisin majalaan ja muuttaa tänne hevosensa ja tavarat.

"Entä neidot — eiväthän he voi jäädä sinne?"

"Eivät", sanoi Arnvid. Heidän tuli asua eräässä talossa alhaalla kaupungissa kahden hurskaan eläkenaisen luona, joilla oli siellä vierastupa. Sinne oli näinä päivinä tuleva myös Magnhild-rouva, Steinfinnin sisar, Bergistä; piispa oli luvannut lähettää hänelle sanan huomenna. "Piispa sanoi, ettei sinun pidä tavata Ingunnia ennen kuin asia on selvitetty — paitsi tietysti kirkossa, missä voitte tavata toisenne ja puhua keskenänne". Arnvid törmäsi ulos.

Olav kiiruhti majalaan, mutta sinne oli jo tullut toinen eläkenaisista, ja Ingunn ja Tora seisoivat lähtövalmiina. Hän ei siis saanut puhutuksi Ingunnille. Ingunn oli surullisen näköinen Olavin ojentaessa hänelle kätensä hyvästiksi. Mutta Olav sanoi Toralle, niin että sisar saattoi kuulla, piispan ottaneen heidät suopeasti vastaan; oli kovin ystävällistä, että he kaikki kolme saivat olla hänen vierainaan.

Mutta palatessaan piispankartanoon hän kohtasi nuoren papin, joka sanoi, että heidät oli määrätty contubernaleiksi. Olav ymmärsi sen tarkoittavan sitä, että hänet oli määrätty nukkumaan siinä huoneessa, missä pappi asui. Pappi oli pitkä, tuiki laiha kuikkana, hänellä oli iso, luiseva hevosenpää ja häntä kutsuttiin Asbjørn Allfeitiksi. Tämä käski nyt erään miehen ottaa huostaansa Olavin hevosen ja vei itse nuorukaisen siihen parveen, missä hänen makuupaikkansa oli. Sitten hän sanoi menevänsä alas laivarantaan; sinne oli aamulla tullut lastilaiva Gudbrandinlaaksosta — ehkäpä Olavia huvittaisi lähteä katsomaan. Olav sanoi lähtevänsä mielellään.

Hestviken oli vilkas merenkulkupaikka, sen Olav tiesi — mutta kukaan ei olisi voinut olla vähemmän perillä laivoista ja veneistä kuin hän; niin oudosti saattoi sattua. Hän piti sekä silmänsä että korvansa auki astuttuaan alukseen, rohkenipa tiedustaakin yhtä ja toista. Hän auttoi miehiä lastin purkamisessa — oli sekin hauskempaa kuin seisoskella tyhjin toimin. Suurin osa lastia oli suola-, silli- ja taimentynnyreitä, mutta toisissa tynnyreissä oli myös vuotia, metsäeläinten nahkoja, voita Ja talia. Papin laskiessa lastia auttoi Olav lyömällä merkkejä lautaan; hän oli tottunut siihen Frettasteinissä, sillä hän oli usein ollut Grimin apuna siinä toimituksessa; ukko ei enää ollut aivan tarkka laskuissaan.

Hän pysyi koko päivän Asbjørnin seurassa — lähti hänen kerallaan kirkkoon kuorirukoukseen ja sitten illalliselle, jonka Olav sai nauttia piispanväen pöydässä. Ja noustessaan illalla parveen Asbjørnin ja erään toisen nuoren papin kanssa hän tunsi olonsa jo aika lailla paremmaksi. Hän ei enää ollut yhtä outo kuin alussa, ja täällä oli paljon uutta nähtävää. — Arnvid ei ollut palannut vielä.

Mutta yöllä Olav heräsi ja jäi miettimään kaikkea, mitä hän oli kuullut Torfinn-piispasta. Hän pelkäsi tätä sittenkin.

Muun muassa hän kuului sanoneen niin, että ennemmin sai kymmenen miestä menettää henkensä kuin yksi neito tulla raiskatuksi. Oli olemassa muuan asia, mistä oli pidetty paljon ääntä vuosi sitten. Erään rikkaan miehen poika Alvheimista oli iskenyt silmänsä köyhään talonpoikaistyttöön; kun hän ei saanut tätä vietellyksi lupauksilla eikä lahjoilla, hän yhdytti tytön eräänä iltana keväällä tämän kyntäessä pellolla ja yritti nyt ottaa hänet väkisin. Tytön isä puuhaili metsässä aitaa korjaamassa. Hän oli vanha ja raihnas, mutta kuullessaan tyttären huutavan, hän tempaa kirveensä ja alkaa kiivetä rinnettä; ja hän halkaisee miehen kallon. Ilkityöntekijän asia sai raueta; vainajan sukulaisten oli tyytyminen siihen. Mutta kuten hyvin saattoi arvata, tahtoivat nämä nyt saada surmamiehen lähtemään seudulta. Ensin he koettivat lahjoa hänet muuttamaan muuanne, mutta kun mies ei suostunut siihen, he alkoivat ahdistaa häntä uhkauksin ja ilkitöin. Mutta silloin oli Torfinn-piispa ottanut turviinsa köyhän talonpojan lapsineen.

Ja entä Tronstadin mies, joka oli löydetty murhattuna halkometsään. Miehen leski ja lapset vetivät käräjiin kartanon toisen torpparin murhasta epäiltynä. Tämän täytyi paeta pelastaakseen henkensä, ja hänen vaimonsa ja alaikäiset lapsensa saivat kärsiä loputonta puutetta ja pahoinpitelyä murhatun sukulaisten taholta. Silloin tapahtui sellaista, että kuolleen miehen oma serkku tunnusti tehneensä murhan — heille oli tullut riita perinnöstä. Mutta Torfinn-piispa kuului pakottaneen hänet tunnustamaan kansan edessä sen, mitä hän oli tunnustanut piispalle ripissä, sekä sanoneen, ettei yksikään pappi voinut päästää häntä synnistä, ennen kuin hän oli osoittanut katumusta ja päästänyt viattomat vainosta.

Arnvid sanoi, että köyhiä ja murheellisia kohteli tämä piispa mitä hellimmin ja kehoitti näitä kääntymään hänen puoleensa kuin rakkaan isän puoleen. Mutta hän ei taivuttanut niskaansa hituakaan korskeiden ja kovasydämisten ihmisten edessä, olivatpa nämä mahtavia miehiä tai pikkueläjiä, pappeja tai maallikoita. Hän ei tuominnut kenenkään syntejä — mutta jokaisen, joka osoitti katumusta ja mielenparannusta, hän otti avosylin vastaan, ojentaen, lohduttaen ja suojellen.

Kaikki tuo oli kaunista, oli Olav ajatellut — ja monet herra Torfinnistä kuullut puheet miellyttivät häntä suuresti — tuon Trøndelagenin munkin täytyi olla peloton mies ja sellainen mies, joka tiesi mitä tahtoi. Mutta hän ei ollut koskaan ajatellut joutuvansa viemään omaa asiaansa piispan tuomiolle. Ja kun Arnvid tiesi kertoa piispan kohtelevan kaikkia samalla tavalla, se tuntui Olavista jo menevän liian pitkälle — kyllä hänen mielestään sentään oli vähän eroa sillä, oliko joku pikkutalollinen tappanut naapurinsa jonkin riita jupakan tähden vai kostiko Steinfinn Mattiakselle. Hän ei puolestaan ainakaan pitäisi siitä, jos joku arvelisi hänen kääntyneen piispan puoleen ja hakeneen tämän suojelusta Steinfinnin sukua vastaan siksi — niin, siksi, että hän muka olisi vähempiarvoinen kuin nämä. Ja kaiken lisäksi Torfinn-piispa oli ankara puhdastapaisuuden mies —. Hän saattoi väittää kaikkia muita vastaan, että se, mitä oli ollut hänen ja Ingunnin välillä kesästä alkaen, oli tavallaan vuodeyhteyttä. Mutta hän ei tuntenut itse niin —.

Seuraavana aamuna hän istui jälleen pienessä holvituvassa odottamassa. Sillä oli holvituvan nimi siitä syystä, että vieressä oli toinen isompi, asiatupa. Näiden välillä ei ollut ovea; koko tämän kivitalon huoneissa oli vain yksi ovi, joka johti sisäpihaan.

Olav oli istunut siinä hetken aikaa, kun nuori, pienikasvuinen, harmaan ja valkoisen kirjavaan munkkikaapuun verhoutunut mies astui sisään; hänen pukunsa oli hiukan erilainen kuin saarnaveljien. Munkki sulki oven takanaan ja astui joutuisasti Olavia kohti — ja nuorukainen ponnahti kiireesti paikaltaan ja taivutti toisen polvensa; hän tunsi selvästi, että tämän täytyi olla Torfinn-herra. Piispan ojentaessa esiin kätensä suuteli Olav nöyrästi sormuksen isoa kantakiveä.

"Tervetuloa tänne, Olav Auduninpoika! Ikävä, etten ollut kotona eilen sinun tullessasi — mutta toivon talonväkeni kestinneen vieraitamme hyvin."

Ei hän ollut sittenkään aivan nuori, Olav huomasi sen nyt — ohut hiusseppel välkkyi hänen päässään kuin hopea, ja hänen kasvonsa olivat kapeat, uurteiset ja väriltään melkein yhtä harmaat kuin kaapu. Mutta hän oli solakka ja ihmeellisen notkea kaikissa liikkeissään — vaikka oli tuskin Olavin mittainen. Oli mahdotonta arvata hänen ikäänsä — hän hymyili, eikä hän silloin näyttänyt vanhalta; hänen suuret, kellanharmaat silmänsä loistivat, mutta kalpean, kapeahuulisen suun ympärillä väikkyi hymy vain heikkona varjona.

Olav mutisi jotakin kiitokseksi ja jäi seisomaan hämillään — tuo ankara piispa oli kokonaan toisen näköinen kuin hän oli kuvitellut. Hän muisti hämärästi nähneensä edellisen piispan — hän oli täyttänyt koko huoneen äänellään ja ruhollaan. Olav tunsi, että tämäkin täytti huoneen, vaikka oli hento ja hopeahapsinen — mutta täytti sen toisella tavalla. Torfinn-herran istuutuessa ja pyytäessä Olavia istumaan viereensä tämä vetäytyi arasti penkille vähän matkan päähän.

"Taitaa käydä niin, että sinun täytyy jäädä tänne osaksi talvea", sanoi Torfinn-piispa. "Sinä kuulut olevan rannikkolainen ja kaikki sukulaisesi paitsi Soleyarin sveitsiläiset asuvat kaukana täältä. Vie aikaa, ennen kuin voimme saada tiedon heidän kannastaan tässä asiassa. Tiedätkö, ovatko he luovuttaneet sinun holhouksesi laillisella tavalla?"

"Isäni teki sen, herra — ja kaiketi hänellä oli oikeus siihen?"

"Oli kyllä. Mutta lieneehän hän toki puhunut siitä sukulaisillesi ja nämä sitten suostuneet siihen, että Steinfinn saisi holhousrahat heidän sijastaan?"

Olav jäi äänettömäksi. Asia ei näyttänyt olevan aivan selvä — johan hän oli aavistellut sitä jonkin aikaa. Mitään holhousrahaa Steinfinn ei koskaan ollut nauttinut hänen isänsä pesästä — ei ainakaan hänen tietääksensä.

"Minä en tiedä mitään siitä — tunnen niin huonosti lakia; kukaan ei ole opettanut minua", hän sanoi alakuloisesti.

"Kyllä minä sen arvaan. Mutta meidän täytyy saada selvä tästä holhousasiasta, Olav — ensiksi sinun osuudestasi murhapolttoretkeen — siitä, olitko sinä mukana Steinfinnin sukulaisena vaiko hänen palkollisenaan. Kolbein ja hänen miehensä ovat hankkineet itselleen turvaluvan, mutta sinä et kuulu heihin. Minä puhun tästä kuninkaan voudille, joten voit asua huoleti kaupungissa. Mutta entä nuo Steinfinnin sanat, jotka hän lausui vähää ennen kuolemaansa — että hän olisi toivonut sinun ja tyttärensä naimaliittoa, kuten Arnvid väittää. Mahtoiko hän olla sinun holhoojasi silloin, vai kuuluiko holhous sinun sukulaisillesi, kuten se kuuluu nyt.

"Arvelin olevani täysi-ikäinen", sanoi Olav punastuen, "koska kerran Ingunn oli kihlattu minulle lain määräämällä tavalla ja koska olin pitänyt häntä vaimonani".

Piispa pudisti päätään.

"Miten sinä voit ajatella, että te, lapsiparat, olisitte kuuluneet toisillenne lain määräämällä tavalla, ilman sukunne läsnäoloa ja kuulutusta, vaikka olettekin maanneet yhdessä omasta tahdostanne! Velvollisuuden te olette saaneet niskoillenne, koska kerran itse katsotte solmineenne naimaliiton — olette nyt kuolemansynnin uhalla sidotut elämään yhdessä, kunnes kuolema teidät erottaa tahi elämään yksin, ellemme saa aikaan sovintoa hänen naittajainsa ja sinun naittajaisi kesken. Mutta et sinä ole tullut täysi-ikäiseksi moisen avioliiton kautta, eivätkä sinun omaisesi saata vaatia sinulle minkäänlaisia myötäjäisiä, ennen kuin olet notkistanut polvea Torenpoikien edessä sekä maksanut sakot — eikä olisi heidän tapaistaan luovuttaa sinulle vapaaehtoisesti sellaisia myötäjäisiä, joita sinun säätyisesi mies voisi vaatia vaimonsa keralla tavallisissa oloissa. Tämä leikki saattaa käydä sinulle kalliiksi, Olav. Saat maksaa sakkoa kirkolle siitä syystä, että vietit häitä salaa. Kirkko vaatii kaikkia erehtyneitä lapsiaan tekemään niin; sillä avioliittoasioissa tulee menetellä avoimesti, säädyllisesti ja ymmärtävästi. Muuten voisivat liian monet nuoret parit tehdä kuten sinä: sinä ja tämä nuori nainen olette Jumalalle antamanne lupauksen sitomia, mutta kenenkään ei ole pakko antaa sinulle apua tai oikeuksia, koska kukaan ei ollut läsnä, ei luvannut mitään tai taannut puolestasi silloin kun sidoit itsesi."

"Herra", sanoi Olav. "Minä luulin, että te olisitte turvamme — koska itse käskette meidän pysyä siinä, mitä olemme toisillemme luvanneet —."

"Jos olisit antanut asiasi kirkon käsiin heti, kun ymmärsit neidon setien aikovan haastaa riitaa kihlauksen pätevyydestä — silloin olisit tehnyt oikein. Silloin olisit voinut vaatia minun toimitusmiestäni, herra Arindbjørn Skolpia, kieltämään Kolbeinia kirkonkirouksen uhalla naittamasta Ingunnia toiselle miehelle, ennen kuin oli selvitetty, oliko sinulla oikeus tuohon naimakauppaan."

"Paljonkohan Kolbein olisi välittänyt siitä —."

"Hm. Tiedätpäs sinä sen. Lakia sinä et tunne, mutta tunnet laittomuuden —." Piispa liikutteli käsiään viitan alla. "Muista kuitenkin, että Kolbeinilla ja Ivarilla on jo ennestäänkin niin paljon raskauttavia riita-asioita, ettei heidän luulisi olevan kovin kärkkäitä saamaan niskoilleen uutta murhajuttua."

"Minä luulin asian olevan selvän sillä", jatkoi Olav itsepäisesti, "että Ingunnin isä oli kädestä pitäen luvannut isälleni antaa neidon minun vaimokseni."