Part 11

"Ei". Piispa pudisti päätään. "Kuten jo sanoin, olet sinä saanut niskoillesi velvollisuuksia, mutta et minkäänlaisia oikeuksia. Jos olisit jättänyt asian herra Arindbjørnin huostaan tytön vielä ollessa neito, olisit voinut saavuttaa paljon enemmän kuin nyt. Joko heidän olisi täytynyt antaa sinulle sekä tyttö että hänelle kuuluva omaisuus tai olisitte voineet erota ja olla vapaat solmiamaan toisen naimakaupan. Mutta nyt, poikani, emme voi tehdä muuta kuin rukoilla Jumalaa auttamaan sinua, ettet miehuusikääsi tultuasi katuisi sitä, että sidoit kätesi ja jalkasi salaa ja ummessa silmin, ennen kuin olit jättänyt taaksesi lapsuuden."

"Sitä päivää ei ole tuleva", sanoi Olav kiivaasti, "jolloin minä katuisin, etten antanut Kolbein Borghildinpojan nitistää minulta sitä, mikä oli minulle tuleva —."

Piispa katsoi häneen tutkien, ja Olav jatkoi:

"Ei, herra — Kolbein tahtoi saada tämän kaupan puretuksi, eikä hän silloin olisi valinnut keinoja — sen minä tiedän!" Ja hän kertoi kihlasormuksesta.

"Oletko varma siitä", kysyi Torfinn-herra, ettei Steinfinn itse ollut pannut sormusta takaisin sinun arkkuusi ennen kuolemaansa; olisihan hän voinut ajatella sen olevan parhaassa turvassa muiden tavaroittesi joukossa, kun sait takaisin kaiken sinulle kuuluvan.

"Ei, sillä minä näin hänen kuolinpäivänsä aamuna Ingunnin sormuksen, ja se oli silloin siinä lippaassa, missä Steinfinn säilytti omia ja lastensa kalleuksia."

"Ottiko Steinfinn itse esille tuon lippaan — hänkö näytti sinulle sormusta?"

"Ei, Arnvid näytti sitä."

"Hm. Näyttää todella siltä kuin Kolbein —." Piispa istui hetken mietteissään, sitten hän kääntyi Olaviin päin. "Teidän kahden nuoren asemassa olisi nyt suorinta — en sano, että se olisi täydellinen pulasta pääsy, mutta parhain mahdollinen — että sinun ja neidon sukulaiset suostuisivat myös maan lakien mukaiseen avioliittoon ja että saisitte toisenne ja kaiken, mitä kumpikin omistaa ja on antava toisilleen. Muuten teidän elämänne mutkistuu kovin ja voitte joutua viekoitelluiksi suurempiin synteihin kuin se, mihin nyt olette langenneet, jos joudutte eroon. Mutta ymmärräthän, että vaikka voisimmekin saada todisteita kihlauksen pätevyydestä, saattavat Torenpojat tarjota sinulle semmoiset sovinnonehdot, että joudut köyhemmäksi naimisesi takia kuin olit sitä ennen."

"Se on samantekevää minusta", sanoi Olav uhmaten. "Sanaa, joka on annettu minun isälleni, ei pidä rikottaman, vaikka hän onkin kuollut. Minä tahdon Ingunnin omaan kotiini, vaikka minun olisi otettava hänet vastaan paitasillaan —."

"Entä nuori Ingunn itse", sanoi piispa hiljaa, "oletko varma siitä, että hän on samaa mieltä — että hän pysyy vanhoissa sopimuksissa mieluummin kuin joutuisi toiselle miehelle?"

"Ingunn on samaa mieltä kuin minä — että meidän ei ole tehtävä vasten isiemme tahtoa, vaikka nämä ovat kuolleet ja vieraat kokevat vähentää heidän oikeuttaan lapsiinsa nähden."

Torfinn-piispa teki voitavansa tukahduttaakseen hymyä:

"Ja niin te lapsukaiset pujahditte morsiusvuoteeseen vain ollaksenne kuuliaiset isäinne tahdolle?"

"Herra!" pääsi Olavilta nyt puoliääneen, ja hän punastui uudelleen. "Ingunn ja minä olemme yhdenikäiset ja meidät on kasvatettu yhdessä kuin veli ja sisar pienestä asti. Seitsemännestä ikävuodestani olen elänyt kaukana kaikista sukulaisistani. Ja kun hän kadotti sekä äidin että isän, hän turvautui minuun. Silloin me päätimme, ettemme antaisi heidän erottaa meitä toisistamme."

Piispa taivutti päätään hitaasti, ja Olav sanoi kiihkeästi:

"Herra — minusta olisi suuri häpeä sekä itselleni että isälleni, jos minun olisi ratsastettava ilman morsianta Frettasteinistä, missä kaikki ovat pitäneet meitä kihlattuina kymmenen vuoden ajan. Mutta ajattelin niinkin, että kun saavun kotiseudulle, missä minulla ei ole ainoatakaan tuttua ihmistä, tahtoisin vaimokseni sen, jonka ystävä olen ollut lapsuudenpäiviltä asti."

"Vanhako olit vanhempiesi kuollessa, Olav?" kysyi piispa.

"Seitsenvuotias isäni kuollessa. Äidittömäksi jäin jo syntymishetkelläni."

"Minun äitini elää vieläkin." Torfinn-herra jäi istumaan ääneti. "Ymmärrän, ettet sinä tahtoisi kadottaa kasvinsiskoasi." Hän nousi, ja Olav ponnahti paikalla pystyyn. Piispa sanoi:

"Sinä tiedät, Olav, ettet ole äiditön ja orpo — sitä ei ole kukaan kristitty. Sinulla, kuten meillä kaikilla, on mahtava veli, Kristus, ja Hänen äitinsä, taivasten valtiatar, joka on myös sinun äitisi — ja hänen luonaan on nyt varmaan sinun oma äitisi, joka synnytti sinut. Olen aina uskonut Pyhän Neitsyt Maarian rukoilevan poikaansa erityisesti niiden lapsien puolesta, joiden täytyy kasvaa täällä maan päällä ilman äitiä — enemmän kuin meidän muiden puolesta —. Kenenkään ei pitäisi unohtaa, ketkä ovat meidän lähimmät ja mahtavimmat omaisemme. Mutta varsinkin sinun tulisi muistaa tämä. Silloin et unohtaisi niin helposti, mikä suuri turva sinulla on Rauhan Jumalassa — koska sinulla ei ole lihallisia veljiä ja sukulaisia, jotka voisivat vetää sinut kerallaan hurjaan elämään ja vallattomuuksiin tahi kiihottaa sinua kostoon ja vainopoluille. Sinä olet kovin nuori, Olav, ja kuitenkin olet jo ehtinyt eksyä synnin töihin — olet itse sotkenut itsesi taiston ja riidan melskeeseen. Olkoon Jumala kanssasi, jotta sinusta tulisi Rauhan mies, sitten kun itse saat määrätä tiesi."

Olav polvistui ja suuteli Torfinn-piispan kättä hyvästiksi. Pappi katsoi häntä kasvoihin ja sanoi hiljaa hymyillen:

"Taistelunhaluinen sinä olet — minkäs sille mahtaa. Jumala ja Pyhä Äiti suojelkoot sinua, ettei mielesi kovettuisi."

Hän kohotti kätensä ja siunasi nuorukaista. Ehdittyään ovelle Torfinn-herra kääntyi ja sanoi naurahtaen:

"Unohdin erään seikan — kiittää sinua avusta. Asbjørn eli Asbjørn Allfeit, joksi häntä kutsutaan, kertoi sinun jo ryhtyneen hyödyttämään taloa. Kiitos siitä."

* * * * *

Vasta illalla, kun Olav jo oli vuoteessa, hänen mieltään viilsi pistävänä ajatus, ettei hän ollut puhunut täyttä totta Torfinn-piispalle Ingunnista ja itsestään. Mutta hän ei tahtonut juuri nyt muistella viime kesää ja syksyä, aitassa vietettyjä öitä ja kaikkea tuota.

Hän viihtyi piispankartanossa, viihtyi päivä päivältä paremmin pelkkien miesten parissa, jotka kaikki olivat häntä itseään vanhempia ja joilla kullakin oli oma vakituinen toimensa määrätunnilleen.

Olav seurasi Asbjørn Allfeitin kintereillä joka paikkaan. Heitä oli neljä miestä siinä ylishuoneessa, missä Olav ja Arnvid nukkuivat; neljäntenä oli muuan nuori pappi, joka oli ollut Arnvidin lukutovereita. Asbjørn oli hyvän joukon heitä toisia vanhempi — noin kolmissakymmenissä. Arnvid kävi kirkossa rukoushetkinä muiden pappien kanssa, ja hän toi kerallaan kirjan, joka oli ollut hänen oppikirjansa kouluvuosina, ja hän istui ja luki siitä huvikseen aamulevon aikana. Hän istui sängyn laidalla lukien ääneen ensimmäisiä kappaleita: De arte grammatica og Nominale. Olav makasi pitkänään kuunnellen: ihmeellistä, miten paljon erilaisia nimiä nuo roomalaiset tarvitsivat yhdelle ainoalle sanalle, esimerkiksi sellaiselle kuin järvi. Kirjan lopussa oli pari liitettä, joihin sopi harjoittaa kirjoitusta. Arnvid mukaili huvikseen vanhoja merkkejä, kirjaimia ja mietelauseita, mutta kädet pyrkivät kohmettumaan kylmässä huoneessa, eikä kirjoittaminen sujunut enää niin taitavastikaan kuin ennen lapsuudessa. Eräänä päivänä hän sentään raapusti kokoon seuraavat sanat:

Est male scriptura quia penna non fuit dura. [On paha kirjoittaa, kun kynä ei ole jäykkä.]

Hänen laskettuaan kirjan kädestään ja mentyään ulos Asbjørn otti sen käteensä ja piirsi reunustaan:

Penna non valet dixit ille qui scribere nescit. [Kynä ei juokse, kun ei järki juokse.]

Olav hymyili hiljaa saadessaan tietää, mitä se merkitsi.

Asbjørn Allfeit luki messunsa aikaisin aamulla, ja Olav lähti useimmiten hänen mukanaan kirkkoon; arkipäivinä hän ei kovin usein tullut käyneeksi siellä. Asbjørn-pappi oli suurimmaksi osaksi vapaa alttaripalveluksesta; hän luki määrärukoukset kirjastaan siellä, missä hän kulloinkin liikkui toimissaan. Hänellä oli huolenaan piispankartanon tulot ja menot, hän otti vastaan kymmenykset ja verot ja puhui ihmisten kanssa. Pappi opetti Olavia tarkastamaan tavaroita ja arvioimaan niiden laatua, neuvoi, miten mikin laji saatiin parhaiten sijoitetuksi ja säilytetyksi, selitti hänelle kauppakaarta ja kymmenyslakia ja opetti häntä käyttämään laskulautaa. Mjøsen ei ollut vielä mennyt jäähän, vaan ihmiset kulkivat soutaen ja purjehtien kaupunkiin. Asbjørn otti useamman kerran Olavin mukanansa pienille retkille. Hän osti myös kaksi solkea Olavilta, ja nyt oli tuolla nuorella pojalla selvää rahaa vyössä — ensi kerran elämässään.

Näin hän ei juuri nähnyt Ingunnia. Hän piti piispalle antamansa sanan, ei koettanut tavata tyttöä muuta kuin kirkossa, ja sinne Ingunn ilmestyi tavallisesti vasta myöhempiin messuihin, Olavin käydessä mieluimmin jo ensimmäisessä. Arnvid kävi usein siinä talossa, missä Steinfinnin-tyttäret asuivat. Häneltä Olav sai kuulla Magnhild-rouvan olleen yrmeän veljensä tyttärelle — hän oli nuhdellut tätä siitä, että tämä oli antanut vietellä itsensä, ja Ingunn oli vastannut vihaisesti takaisin. Torfinn-herra oli ollut hyvin ystävällinen puhuessaan Ingunnin ja Toran kanssa — ja oli oikein kutsuttanut nämä luokseen kerran. Mutta Olav ei sattunut olemaan kotona neitojen käydessä piispankartanossa — hän oli sinä päivänä lähtenyt Asbjørnin mukana Helgeøenille, jonne tällä oli asiaa.

Eivätkä he voineet liioin puhua keskenään niinäkään kertoina, jolloin he tapasivat kirkon luona ja jolloin Olav saattoi Ingunnia jumalanpalveluksen jälkeen lyhyen taipaleen alas Klosskirkon luo. Mutta näin oli hänen mielestään paras. Tosin hän joskus muisti, miltä tuntui pitää Ingunnia sylissään — Ingunn oli hento ja pehmeä, lämmin ja hellä. Mutta hän karkotti luotaan tuon ajatuksen — nyt ei ollut aikaa sellaiseen. Vielä he ehtisivät elää yhdessä ikänsä kaiken rakkaina, hellinä ystävyksinä. Hän oli varma siitä, että Torfinn-piispa auttaisi häntä saamaan oikean asian läpi.

Oli myös totta, että häntä aivan kuin vaivasi ajatella menneiden kuukausien elämää. Se tuntui näin perästäpäin niin kumman epätodelliselta, jopa miltei luonnottomalta. Yöt aitan parvessa kaksin Ingunnin kanssa pilkkopimeässä; elää ja tuntea valtoimesti kaikilla aisteillaan paitsi näöllään, niin täydellisessä pimeydessä, että se oli samaa kuin sokeus. Päivät läpeensä sitten torkuksissa ja haluttomana — jännityksen velloessa kuin maininki tyhjässä päässä odotellessa sitä, mikä saattoi olla edessä. Jossakin mielen pohjalla tuntui ainaista rauhattomuutta — ja vaikkei hän aina edes tiennyt, mikä siellä taas oli alkanut jäytää hänen omaatuntoaan, hän tiesi jonkin olevan hullusti ja muistuttavan jatkuvasti olemassaolostaan. Silloinkin, kun hän oli kahden Ingunnin kanssa, ei hän voinut unohtaa kokonaan, että jotain oli epäkunnossa. Ja silloin häntä harmitti hiukan, ettei Ingunn näyttänyt tuntevan pienintäkään pelkoa tai epäilystä, ja häntä kyllästytti se, että tämä aina olisi vaatinut häntä olemaan iloinen ja vallaton ja halaamistuulella.

Eikä Olav surrut vähääkään, että hänen oli pakko elää jonkin aikaa semmoista elämää, missä ei ollut sijaa naisille eikä salaiselle rakkaudelle.

Itse piispaa hän näki hyvin harvoin. Sikäli kuin virka salli tämä eli sen munkkikunnan sääntöjen mukaan, mihin hän oli liittynyt nuoruudessaan. Hänen makuuhuoneensa oli asiatuvan yläpuolella ja siellä hän työskenteli, luki rukouksensa ja nautti useimmat veronsa. Tästä huoneesta veivät portaat alas kappeliin, missä piispa toimitti messun aamuisin, ja parvensolasta, joka kulki kivitalon toisen kerroksen tasalla, johti katettu silta erääseen Kristuksenkirkon komeroon.

Piispankartanossa oli monta, jotka eivät pitäneet siitä, että olivat saaneet kuivettuneen munkin herrakseen: edellinen Gilbert-piispa oli elänyt kuin ruhtinas ja oli kuitenkin samalla ollut hurskas pappi sekä harras ja pystyvä oppi-isä. Asbjørn-pappi sanoi pitävänsä paljon tästäkin piispasta, mutta vielä enemmän hän oli pitänyt entisestä: Gilbert-piispa oli ollut hyväntuulinen mies, tarinankertoja ja rohkea ratsastaja ja metsämies.

Olav tuumi mielessään, ettei kukaan voinut istua uljaammin ja vapaammin satulassa kuin Torfinn-herra. Ja elettiinhän täällä joka suhteessa kuin päällikön talossa, vaikka piispa itse eli hyvin ankarasti — jokaista taloon tullutta vierasta kestittiin ylenpalttisesti; joka palvelija sai kaljaa arkipäivinä ja simaa pyhinä. Piispan vieraspöydässä nähtiin viiniä, ja milloin Torfinn-herra söi vieraittensa parissa ja tahtoi osoittaa erikoista kunnioitusta, hän kannatti eteensä suuren hopeahaarikan. Koko aterian ajan täytyi juomanlaskijan seisoa hänen istuimensa lähellä ja täyttää haarikka aina, kun piispa antoi merkin. Olavin mielestä näytti kauniilta, kun Torfinn-herra tarttui haarikkaan, kääntyi herttaisesti kumartaen sen puoleen, jolle hän aikoi ojentaa haarikan, ja antoi sitten kantaa sen kunniavieraalle.

Sinä iltana, jolloin Tore Bring Vikistä oli siellä, tuli Olavin vuoro juoda Torfinn-piispan perästä — ilta-aterian jälkeen tämä kutsutti hänet luokseen piispantuolin viereen. Torfinn-herra nosti haarikan huulilleen ja ojensi sen Olaville; se tuntui jäiseltä, ja viini näytti melkein vaaleanvihreältä kirkkaan hopeatuopin pohjalla. Se oli kirpelöivää ja hapanta ja pisteli sisuksia, mutta maistui sentään hyvältä; se oli raikasta, oikeata miesten juomaa ja synnytti perästäpäin oudon juhlallisen lämmön ruumiissa. Hän pudisti päätään Torfinn-piispan sanoessa hymyillen: "Sinä taidat pitää enemmän simasta, Olav?" Sitten piispa kysyi, mitä Olav oli pitänyt sen päivän jumalanpalveluksesta — oli ollut juhlamessu kulkueineen aamulla; ja sitten hän pyysi taas Olavia maistamaan sanoen: "Oletko iloinen nyt? Luulenpa, että voimme olla tyytyväiset Torelta kuulemiimme uutisiin."

Magnhild-rouva sen sijaan oli vastannut vältellen eikä hän ollut ilmaissut selvää kantaansa sen suhteen mitä oli tapahtunut noilla käräjillä Olavin lapsuudessa. Hän luuli veljensä ajatelleen naimista Olav Auduninpojan ja jonkun hänen tyttärensä kesken — ainakin yhteen aikaan — mutta ei ollut tiennyt asiaa päätetyksi. Tore Vik sanoi kuitenkin olevansa varma siitä, että Steinfinn ja Audun olivat solmineet naimakaupan sinä iltana. He olivat vahvistaneet sen kädenlyönnillä, ja Tore itse oli erottanut heidän kätensä; hän mainitsi myös kolme, neljä muuta miestä, jotka olivat olleet todistajina liiton solmiamistilaisuudessa ja jotka hänen tietääkseen vielä elivät. Pesänjaosta tehtyä sopimusta hän ei tuntenut, mutta oli kuullut miesten puhuvan siitä kerran ja muisti vielä, ettei Audun Ingolfinpoika ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan tinkimisestä; ja Steinfinn määräsi suuret myötäjäiset tyttärelleen. Minun pojastani tulee vielä paljon rikkaampi, Steinfinn, oli Audun sanonut.

Adventin aikaan lähti Arnvid käymäseltään kotiinsa Elfardaliin, ja Olav lähti hänen mukaansa. Olav oli käynyt siellä viimeksi pikkupoikana. Nyt hän kulki siellä talon isännän ystävänä ja vertaisena, katseli ympärilleen asiaa ymmärtävin silmin ja otti osaa keskusteluun kuin mies, joka itsekin on tottunut talonpitoon. Arnvidin äiti hoiti kaikki asiat, ja hän otti Olavin avosylin vastaan, koska tämä oli saanut raukeamaan Kolbeinin tuumat Ingunniin nähden; hän vihasi näet kaikesta sydämestään Kolbeinia ja kaikkia niitä lapsia, jotka hänen sukulaisellaan oli ollut jalkavaimonsa kanssa. Hillebjørg-emäntä oli ylväs ja komea nainen, vaikka olikin vanha, mutta hänen ja hänen poikansa suhde tuntui kylmältä. Arnvidilla oli kolme vaaleata, kaunista pikku poikaa, aivan äitinsä näköisiä, kuten Arnvid sanoi. Ja Olav ajatteli lämpimin mielin, että sitten hänestäkin tulee oma isäntänsä, kun hän pääsee kotiinsa, Hestvikeniin.

Vähää ennen joulua ystävykset palasivat kaupunkiin; Arnvid tahtoi viettää joulun siellä.

IX

Jouluaattona sai Olav sanan lähteä piispan luo.

Syvässä ikkunakomerossa paloi kynttilä lukutuolin päällä — pieni kalkittu huone näytti rauhaisalta ja kodikkaalta heikossa valossa. Kalustusta ei ollut muuta kuin kirstu kirjoja varten ja seinänvieruspenkki. Piispa söi ja makasi sillä. Hänellä ei ollut sänkyä eikä pöytää. Mutta huoneessa oli matala palli, millä kirjuri saattoi istua lauta polvillaan, kun piispa saneli kirjeitä.

Edellisillä kerroilla Olavin käydessä täällä oli Torfinn-herra pyytänyt häntä istumaan pallille, ja Olavista oli ollut hauskaa kyykähtää piispan jalkojen juureen; oli niin helppo silloin puhua hänelle, aivan kuin isälle.

Mutta nyt tuli Torfinn-herra häntä kohti ja jäi seisomaan hänen eteensä kädet viitan alla.

"Torenpojat tulevat tänne loppiaisena, Olav; olen käskenyt heidät tänne, ja he ovat luvanneet saapua. Nyt me saamme tämän asian selväksi — Jumalan avulla."

Olav kumartui äänettömänä katsoen jännittyneesti piispaan. Torfinn-herra nipisti huulensa yhteen, nyökkäsi pari kertaa ja sanoi:

"Totta puhuen he eivät tunnu sovinnonhaluisilta, poikani. He olivat puhuneet minun miehilleni sellaista, että minä olen ottanut sinulta sakkorahoja osuudestasi surmaretkeen ja antanut sinun käydä ripillä. He olisivat tahtoneet, että olisin päästänyt heidätkin kiroista ennen joulua, mutta saammepa puhua siitäkin tavattaessa. Ymmärrätkös, he ovat vihoissaan siitä, etten minä ottanut sinua vastaan pahantekijänä ja naisenraiskaajana —", hän naurahti lyhyeen ja tuimasti.

Olav katsoi piispaan odottavasti.

"Väärin sinä _olet_ tehnyt, älä muuta luulekaan — mutta olet nuori ja kaukana sukulaistesi hoivasta — ja nämä miekkoset tahtovat kahden isättömän lapsen oikeudet —. Et suinkaan sinä menetä rohkeuttasi", sanoi hän lyöden Olavia keveästi olkapäälle, "jos sinun täytyisi taipua vähän syvempään Ingunnin setien edessä? Sinähän tiedät loukanneesi heitä, poikani. Vääryyttä sinun ei tarvitse sietää heidän puoleltaan, jos minun vallassani on estää se."

"Tahdon tehdä kuten sanotte", sanoi Olav hiukan allapäin.

Piispa katseli häntä hymyn vilahtaessa kasvoille.

"Niin — ei suinkaan se ole sinusta mieluista, että sinun on notkistettava vähän niskaasi. — Jos nyt aiot kirkkoon, voit mennä parvensolaa pitkin."

Torfinn-piispa nyökkäsi ja ojensi kätensä suudeltavaksi — merkiksi siitä, että keskustelu oli loppunut.

Risti veljet lauloivat parhaillaan vespervirttä. Olav polvistui erääseen komeroon, levitettyään turkkinsa huolellisesti polvien alle, ja piti lakkia silmiensä edessä voidakseen paremmin koota ajatuksensa.

Hän oli jännityksen vallassa — mutta oli sentään hyvä, että ratkaisu oli edessä. Hän kaipasi pois epätietoisuudesta. Oli aivan kuin hän olisi kulkenut pimeässä, jossa vähän väliä kompastui tiellä ja suistui muraan. _Sitä_ hän oli pelännyt — ei Kolbeinia ja hänen miehiään. Nyt loppuisi kaikki kaksimielinen ja — ja puoleksi salattu häly; hänen asiansa tulisi ratkaistuksi. Hän oli täyttävä pian seitsemäntoista — ja hänestä oli hauska olla käräjäasian päähenkilönä. Hänestä tuntui aivan kuin hänen jänteensä olisivat vahvistuneet näinä piispankartanossa vietettyinä viikkoina — Frettasteinissä elettyjen uneliaiden vuosien jälkeen, jotka hän oli viettänyt laiskojen renkien, juoruavien naisten ja leikkivien lasten parissa. Hänen itsetuntonsa oli kasvanut päivä päivältä hänen täällä ollessaan, poissa naisten ja lorujen lähettyviltä, pelkän miesväen keskellä, jolta hän oli saanut oppia ja josta hän oli alkanut pitää koko nuoruutensa innolla, halusta kohdata tasaväkisiänsä ja ylempiänsä. Aivan hänen sieluaan lämmitti luulo, että hänestä oli ollut suurta hyötyä Asbjørn-papille ja että piispa Torfinn oli osoittanut häntä kohtaan isällistä suopeutta.

Suoritettuaan rukouksensa hän istuutui syrjään kuullakseen laulun loppuun asti. Hän istui miettien Asbjørn Allfeitin tuumia laskutaidosta — kuinka Jumalan olemus oli kätketty lukujen olemukseen, niiden lakeihin ja järjestykseen. Se oli aritmetiikkaa, ja se kaikui niin kauniilta; ja mitä kaikkea pappi olikaan saanut selville lukujen yhteenkuuluvaisuudesta — miten ne lisäsivät ja hajottivat toisiaan salaperäisten, järkähtämättömien lakien mukaan; tuntui aivan siltä kuin olisi katsonut taivaallisiin ihmeisiin, asuntoihin: lukujaksojen kullatuista ketjuista riippui koko luomakunta, ja enkelit ja sielut kulkivat ylös ja alas näitä ketjuja pitkin. Ja hänen mielensä yleni epämääräisen kaihon vallassa, ja hän toivoi, että hänenkin elämänsä tulisi lepäämään Jumalan kädessä tuollaisena kultaisena renkaana — laskuna, jossa ei ollut virhettä. Sen jälkeen kun se, mikä nyt painoi häntä, oli pyyhitty pois kuten väärät viivat laskulaudasta.

Keskiyönmessu — enkelimessu — oli kauneinta kaikesta, mitä Olav oli nähnyt. Koko avara kirkkosali häämötti pilkkopimeässä, mutta kuorissa, pääalttarin ympärillä, paloi lukemattomia kynttilöitä, korkeita ja matalia, niin että se oli kuin elävistä liekeistä tehty seinä. Siellä välkkyi himmeästi kultakuteinen silkki ja hohtivat valkoiset liinakankaat: kaikilla papeilla oli tänä yönä kultakankaiset messupaidat, ja muilla laulajilla aivinapaidat ja kynttilät kädessä, ja he seisoivat isojen kirjojen ääressä laulaen. Arnvid Finninpoika oli heidän joukossaan, samoin monta muuta arvossapidettyä maaseudun miestä, jotka olivat käyneet papinkoulua nuoruudessaan. Koko kirkko oli täynnä pyhää savua iltaisen kulkueen jäljeltä, ja nuo harmaat, tuoksuvat pilvet leijuivat yhä alttarin vaiheilla. Kun kuorin täyttävä miesten ja poikain parvi alkoi suuren Gloria-veisuun, tuntui kuin enkelit olisivat yhtyneet lauluun katon öisestä pimeydestä.

Torfinn-piispan kasvot hohtivat kuin alabasteri hänen istuessaan paikallaan hiippoineen ja sauvoineen, kultainen vaippa hartioilla. Nyt helähtivät messukellot soimaan, kaikki, jotka olivat seisoneet tai istuneet, polvistuivat maahan odottaen henkeä pidättäen muutosta, joka tiesi Jumalan syntyvän maailmaan tänä yönä. Olav odotti, kalvavan hartaasti hänkin, ja hänen rukouksensa suli yhdeksi oikeuden ja hyvän omantunnon kaipuun kanssa.

Hän oli nähnyt Ingunnin vilahdukselta naisten puolella, mutta ei mennyt ulos messun jälkeen nähdessään tämän lähtevän. Laulettaessa laudaa kuorissa hän haki itselleen mukavan istumapaikan erään pylvään jalustalta, ja siinä hän istui turkkivaippaansa kääriytyneenä väristen ja aina toisinaan torkahdellen siihen asti, kunnes papit poistuivat kuorista. Kirkkomäellä hehkui vielä sammuva hiilloskasa siinä, mihin kirkkokansa oli viskannut soihtunsa tullessaan. Olav meni sen ääreen lämmitelläkseen vähän — häntä vilutti ja nukutti monituntisen kirkossa olon perästä. Lumi oli sulanut laajalti maata myöten, ja vieläkin huokui suloinen, väkevä lämpö mustanpunaisesta kekäliköstä. Paljon ihmisiä seisoi ympärillä. Olav keksi Ingunnin — tämä seisoi selin häneen; hän oli yksin. Olav meni tervehtimään häntä.

Ingunn kääntyi puolittain, ja hiilloksesta lähtevä hohde lankesi punerruksena valkoiselle otsavaatteelle, joka pilkisti hupun alta. Hän tuntui yhä hiukan vieraalta tuossa naidun naisen puvussaan — Olav ei jaksanut käsittää ajatusta, että hän liikkui täällä niin täysikasvuisen ja arvokkaan näköisenä, vaikka hän itse koki kaikin puolin näyttää aikuiselta mieheltä ja hankkia tunnustusta ja arvonantoa asialleen.

He kättelivät ja toivottivat toisilleen hyvää joulua. Sitten he puhuivat vähän ilmasta; ei ollut varsin kylmä, taivas oli puolipilvessä, mutta näkyi sentään jokunen tähtikin, vaikka oli hiukan sumuista, sillä järvi ei ollut vielä jäätynyt.

Tora tuli heidän luokseen, ja Olav tervehti häntä suudellen. Hän ei voinut mitenkään suudella Ingunnia täällä heidän kohdatessaan — tämä oli hänelle liian läheinen ja samalla kaukainen, että hän olisi voinut tervehtiä häntä kuin kasvinveli.

Tora poistui heti taas joidenkin tuttavien luo, jotka hän oli huomannut. Ingunn ei ollut puhunut juuri mitään, ja hän oli katsonut koko ajan muualle. Olav tuumi, olisiko hänen lähdettävä — ei todellakaan näyttänyt hyvältä, että he seisoivat tässä kahden. Silloin Ingunn ojensi kätensä ja tarttui kuin arastellen hänen vaippaansa.

"Etkö voi lähteä kanssani, että saamme puhella?"

"Miksi en. Lähdetkö etelään päin?"