Part 9

Olav seisoi siinä kulmakarvat rypyssä — hänen vaalea tukkansa oli kasvanut niin pitkäksi, että se ulottui melkein silmiin asti; se sai kasvot näyttämään vielä leveämmiltä ja lyhyemmiltä ja jurommilta kuin muuten. Kiinteä, väritön suu oli tiukasti kiinni — hän oli taistelunhaluisen ja nurjan näköinen ja näytti tulleen paljon vanhemmaksi viime viikkojen aikana. Kirkas, viaton lapsellisuus, joka oli kaunistanut häntä suuresti, koska hän muuten oli hyvin vakava — oli hävinnyt kuin kaste maasta. Hänen kiihtyneillä, kiusaantuneilla kasvoillaan näkyi nyt toisenlainen vakavuus. Eikä hänen kalpeutensa ja vaaleutensa ollut yhtä raikas kuin ennen — silmänalukset olivat mustat, ja hän oli väsyneen näköinen.

"Sinä et ole sanonut koskaan aikaisemmin, että olit läsnä silloin, kun minut ja Ingunn annettiin toisillemme", sanoi Olav.

"Minä olin vain neljäntoista vuoden vanha", vastasi Arnvid, "eikä minun saapuvilla oloni merkinnyt mitään."

"Ketä toisia siellä oli?"

"Isäni ja Manu-veljeni, Viking ja Magnhild Bergistä, Tore Bring Vikistä ja hänen vaimonsa — muita minä en tiedä. Tupa oli täynnä väkeä, mutta en muista siellä olleen muita tuttuja."

"Eikö isäni seurassa ollut ketään?" kysyi Olav.

"Ei, Audun Ingolfinpoika oli yksin."

Olav jäi miettimään. Sitten hän sanoi istuutuen maahan:

"Ei siis ole elossa muita todistajia kuin Magnhild ja Tore Vikistä. — Mutta ehkä he tietävät neuvoa meille jonkun toisen todistajan."

"Eivätköhän he tietäne."

"Jos tahtovat —", sanoi Olav puoliääneen. "Entä sinä, Arnvid. Voi olla, että sinun todistuksesi on mitätön, koska kerran olit lapsi — mutta sano, mitä sinä ajattelet? _Kihlattiinko_ meidät sinä iltana toisillemme?"

"Kyllä", sanoi Arnvid empimättä. "Sitä minä olen aina pitänyt varmana asiana. Etkö sinä muista, että sinun annettiin kihlata Ingunn sormuksella?"

Olav nyökkäsi.

"Steinfinnillä täytyy olla tuo sormus jossakin. — Luuletko, että tuntisit sen vielä? Se olisi varmaan hyvä todiste."

"Muistan sen hyvin. Se oli äitini sinettisormus, jossa oli hänen nimensä ja Jumalan äidin kuva vihreään kiveen piirrettynä. Isä oli luvannut sen minulle — muistan, etten olisi antanut sitä mielelläni Ingunnille." Hän naurahti.

He istuivat ääneti jonkin aikaa, sitten Olav kysyi hiljaa:

"Mitä sinä pidit vastauksesta, minkä Steinfinn antoi minulle puhuessani hänelle asiasta?"

"En tiedä mitä sanoisin", vastasi Arnvid.

"En tiedä", sanoi Olav hitaasti, "voinko varmasti uskoa Steinfinnin puhuneen Kolbeinille siten, että tämä tietää hänen ja isäni välillä solmitun selvän sopimuksen siitä, että minä saisin Ingunnin.

"Ei Kolbein yksin tule päättämään Steinfinnin lapsista", sanoi Arnvid.

Olav nytkäytti olkaansa pilkallisesti hymyillen.

"Kuten jo sanoin", lausui Arnvid, "olen aina katsonut sinä iltana solmitun kihlauksen täysin päteväksi."

"Eivätkö siis uudet naittajat voi rikkoa tuota sopimusta?"

"Eivät. Muistan kuulleeni sen siihen aikaan, jolloin kävin luostarin koulua. Kihlausta ei voida purkaa, jos sen ovat solmineet kummankin lapsen isät, elleivät lapset itse ilmoita seurakuntansa papille lailliseen ikään tultuaan — neljätoistavuotisina, luullakseni — että he tahtovat purkaa sopimuksen. Mutta silloin heidän tulee molempien tehdä vala siitä, että neito on koskematon."

Molemmat nuoret miehet olivat tulleet hehkuvan punaisiksi; he katsoivat kumpikin poispäin.

"Mutta entä, elleivät he voisi tehdä tuota valaa?" kysyi Olav viimein hyvin hiljaa.

Arnvid katsoi käsiinsä.

"Silloin se on consensus matrimonialis, niinkuin sitä latinaksi sanotaan — eli he ovat silloin jo teossa suostuneet vanhempiensa päätökseen, ja jos jompikumpi heistä sen perästä nai jonkun toisen, joko pakotettuna tai omasta tahdostaan, on se huoruutta."

Olav nyökkäsi.

"Mahtaisitkohan sinä voida auttaa minua", hän sanoi tuokion kuluttua, "ottamaan selvää siitä, minne Steinfinn on pannut tuon sormuksen."

Arnvid mutisi jotakin. Ja kohta tämän jälkeen he nousivat ja alkoivat kulkea rinnettä alas.

"Nyt tulee aikainen syksy", virkahti Olav. Koivuissa oli jo keltaisia lehtiä vihreiden joukossa, ja tähkät alkoivat vaaleta pellon korkeiden kasvien, ohdakkeen ja maitikan, seassa. Siintävä ilma oli täynnä valkoisia kuituja, jotka välkkyivät auringonpaisteessa; ne olivat raidan ja horsman siemeniä.

Ilta-aurinko paistoi Olavia kasvoihin — hän irvisteli vastaan, silmät välkkyen jäänsinisinä ja terävinä vaaleiden ripsien alla. Ylähuulessa oleva tiheä vaalea haiven välkkyi kullalle pojan maidonvalkeata ihoa vasten. Arnvid tunsi aivan kuin kivun tapaista sydänalassan sen vuoksi, että ystävä oli niin kaunis — eikä hän voinut olla vertaamatta omaa, mustaa, hirviömäistä, korkeaolkaista, lyhytkaulaista vartaloaan tuon toisen kauniiseen, voimakkaaseen nuoruuteen. Oli ymmärrettävää, että Ingunn piti ystävästään sillä tavoin kuin piti —.

Siitä, missä määrin he olivat oikeassa tai väärässä, saivat toiset langettaa tuomionsa. Hän tahtoi auttaa heitä kykynsä mukaan. Hän oli aina pitänyt Olavista — uskonut että hän oli uskollinen ja lujaluonteinen. Ja Ingunn oli niin vieno — varmaan hän siksi oli aina pitänyt niin paljon tuosta pikkutytöstä; oli aivan kuin hänet olisi voinut taittaa paljaalla kädellään.

Sinä iltana ilma oli niin raskas aitassa, että vihitty kynttilä, jota joka yö poltettiin kuolevan luona, tuskin jaksoi palaa. Se loisti heikosti ja himmeästi.

Steinfinn virui pitkänään lopen uuvuksissa. Kuume ei ollut erittäin korkea tänä yönä, mutta puheltuaan pitkään veljiensä kanssa illalla hän oli rasittunut. Kun hänen haavansa oli hoidettu, oli hän ollut niin vaivaantunut, että kyyneleet olivat vierineet hänen partaansa Dallan puristaessa kerran kovemmin saadakseen ulos visvan.

Vihdoin viimeinkin, keskellä yötä, Steinfinn näytti voivan nukkua rauhallisemmin. Mutta Arnvid ja Olav jäivät istumaan — kunnes huomasivat väsymyksen käyvän niin ylivoimaiseksi raskaassa ilmassa, että heidän oli vaikea pysyä valveilla.

"No niin —", kuiskasi Arnvid. "Tahdotko, että etsimme tuota sormusta?"

"Kai meidän täytyy." Koko Olavin olemus kuristui kokoon hänen tätä sanoessaan — ja otti se Arnvidinkin luonnolle —. Ääneti kuin varkaat he tarkastivat Steinfinnin vaatteet ja tyhjensivät hänen avaimensa rahamassista. Kaiken aikaa Olavin mielessä väikkyi ajatus, että se, joka kerran on astunut pois kunnian tasaiselta tieltä, joutuu helposti harhaan, jolloin hänen ehkä täytyy tehdä montakin syrjähyppyä. Mutta hän ei tiennyt mitään muuta keinoa —.

Mutta _näin_ pahalta kuin hänestä nyt tuntui, kun hän oli polvillaan Steinfinnin vaatearkun ääressä Arnvidin kanssa, hänestä ei ollut kuitenkaan tuntunut milloinkaan. Tuon tuostakin he vilkaisivat sänkyyn päin. Tämä oli ruumiin ryöstöä.

Arnvid löysi rautakierteillä ympäröidyn arkkusen, missä Steinfinn säilytti kalleimpia korujaan. Heidän täytyi koettaa avainta toisensa jälkeen ennen kuin löysivät sellaisen, joka soveltui lukkoon.

Kyykkysillään istuen he kaivelivat solkia, ketjuja ja nappeja. "Se on tämä", sanoi Olav huokaisten syvään sanomattoman keventyneesti.

Nyt he katsoivat yhdessä sormusta valoa vasten. Se oli kultaa ja siinä oli iso vihreä kivi. Arnvid selitti kirjoituksen, joka kiersi Jumalan äidin ja lapsen kuvaa. Kuvassa nämä istuivat pienen katoksen alla, polvistuva nainen sivullaan; se kuului: Sigillum Ceciliae Beornis Filiae.

"Otatko sinä sen itsellesi?" kysyi Arnvid.

"En. Ei suinkaan sillä ole mitään arvoa — todistuskappaleena — ellei sitä löydetä Steinfinnin kätköistä hänen kuoltuaan?" arveli Olav.

Nyt he sulkivat arkun ja korjasivat jälkensä. Arnvid kysyi:

"Tahdotko nyt nukkua?"

"En, nuku sinä vain ensin. Ei minua väsytä."

Arnvid laskeutui penkille. Hetken kuluttua hän sanoi ai vain selvällä äänellä:

"Olisin toivonut, ettei meidän olisi tarvinnut tehdä tätä."

"Niin minäkin", vastasi Olav vavahtelevin äänin.

Ei se ollut mikään _suuri_ synti — sitä se ei _voinut_ olla, ajatteli hän. Mutta se oli niin _rumaa_. Ja samassa häntä pelotti aivan kuin hän olisi saanut pahan aavistuksen — koko edessä oleva elämä: oliko ihmisen pakko tehdä paljon sellaista, mikä hänestä oli yhtä inhottavan vastenmielistä kuin tämä —.

He valvoivat vuorotellen koitteeseen asti. Olav oli iloissaan joka kerran, kun hän sai tehdä jotakin kasvatusisänsä hyväksi — antaa hänelle juotavaa tai kohentaa sänkyvaatteita. Viimein, päivän jo valjettua, Steinfinn heräsi horteestaan ja kysyi:

"Oletteko te molemmat täällä vielä?" Hänen äänensä oli heikko, mutta selvä ja kirkas. "Tule tänne, Olav", hän pyysi.

Molemmat nuoret miehet menivät hänen luokseen. Steinfinn ojensi terveen kätensä Olaville ja sanoi:

"Etkö ole vihoissasi minulle, kun en tahtonut tehdä sinun mieliksesi tuona iltana, jolloin puhelimme yhdessä, koska olet valvonut minun luonani koko yön? Sinä olet aina ollut kuuliainen ja hyvä, Olav — Jumala olkoon armias sinulle. Niin totta kuin tarvitsen hänen armoaan sanon nyt sinulle, että jos olisin voinut tehdä tahtoni mukaan, olisin pitänyt Audunille antamani sanan. Jos olisin jäänyt eloon, olisin mielelläni ottanut sinut tyttäreni mieheksi."

Olav polvistui maahan ja suuteli kasvatusisänsä kättä. Hän ei voinut sanoa mitään — sisimmässään hän rukoili Steinfinniä sanomaan ne sanat, jotka vapahtaisivat hänet kaikista vaikeuksista. Mutta häpeä ja syyllisyys lukitsivat hänen suunsa.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän puhui Steinfinn Torenpojan kanssa. Hän ja Arnvid nukkuivat vielä iltapäivällä, kun Haftor Kolbeininpoika tuli herättämään heitä. Steinfinnin kuolinkamppailu oli alkanut, ja koko talonväki tuli ylös parvelle ollakseen hänen luonaan.

VII

Veli Vegard oli antanut Steinfinnille synninpäästön in articulo mortis; sen jälkeen hän sai kauniin hautauksen. Steinfinnin sukulaiset ja ystävät puhuivat suuria sanoja hautajaisissa; he vannoivat, ettei Mattias Haraldinpojan asiasta syntyisi sen pahempia seurauksia. Vielä eivät vainajan käräjämiehet olleet antaneet tietoa itsestään — mutta he asuivat eri puolilla maata. Ilmassa tuntui myös levottomuutta — talosta taloon kulki huhuja tulossa olevista suurista tapauksista. Ja Steinfinnin omaiset kerskuivat, että ne miehet, jotka nyt pääsisivät valtaan maassa, kuninkaan ja herttuan ollessa lapsia, olivat _heidän_ ystäviään.

Vain pieni osa Steinfinnin veloista ja saamisista selvitettiin täydellisesti hänen alaikäisten lastensa pesää jaettaessa. Sukulaiset uskottelivat Steinfinnillä olevan suunnattomia rikkauksia — mutta miehestä mieheen kuiskittiin yhtä ja toista.

Arnvid Finninpojan oli määrä jäädä Frettasteiniin lasten luo, kunnes Haftor Kolbeininpojan häät oli vietetty uudenvuoden vaiheilla. Tämän jälkeen Haftor aikoi muuttaa taloon ja hoitaa sitä Hallvardin, Steinfinnin vanhimman pojan, nimessä, kunnes tämä ehti täyteen ikään.

Steinfinnin veljet jäivät Frettasteiniin pariksi päiväksi hautajaisvieraiden jälkeen. Lähtönsä edellisenä iltana miehet istuivat kuten tavallisesti olutta juoden, kun ruoka oli korjattu pöydästä. Silloin Arnvid nousi paikaltaan viitattuaan Olaville, että tämä astuisi hänen luokseen, ja alkoi puhua:

"Hyvät sukulaiseni, Ivar ja Kolbein, tässä on minun ystäväni, Olav Auduninpoika, joka on pyytänyt minua esittämään asiansa. Steinfinn lausui ennen kuolemaansa, että Olavin on lähdettävä omaan kartanoonsa sopimaan sukulaistensa kanssa Ingunnille annettavasta vasta- ja huomenlahjasta, kun hän nyt ottaa tämän luoksensa. Mutta me olemme ajatelleet, että asiain ollessa nykyisellä kannalla olisikin parasta päättää tämä asia heti ja viettää Olavin häät tässä talossa — silloin säästymme sekä itse että Olavin sukulaiset pitkistä matkoista — onhan talvi ovella ja asiamme varsin epävarmat. Siksi Olav on pyytänyt minua sanomaan teille, että hän tahtoo antaa takuun — ja minä olen valmis menemään hänen puolestaan takaukseen kuudestatoista kultamarkasta — ja hän tarjoo sitä vastaan, minkä hän on saava Ingunnin mukana, hänelle määrän, joka vastaa kolmatta osaa pesästä paitsi sänky- ja pitovaatteita sekä koruja tavaran arvon mukaan. Hän lupaa myös antaa vakuuden siitä, että hän on suorittava sille teistä, joka ottaa varustaakseen hänen häänsä, täyden korvauksen hääruoasta — joko puhtaassa rahassa tai siten, että hän myy teille Ingunnin osan Hindkleiviin ja antaa hänelle palstan korvaukseksi omat, etelässä olevat maansa —."

Arnvid puhui vielä jonkin aikaa ehdoista, jotka Olav tarjosi tulevan vaimonsa sukulaisille, ja ne olivat erittäin hyvät. Olav lupasi luettaa sielumessut Steinfinnille ja Ingebjørgille sekä lupasi olla aina Steinfinninpojille uskollinen ja kuuliainen lanko, joka oli taipuva vanhempien neuvoihin sikäli kuin hänen nuoreen ikäänsä katsoen saattoi sitä edellyttää. Lopuksi Arnvid pyysi Steinfinninpoikia ottamaan vastaan tehdyn tarjouksen sellaisena kuin se oli esitetty heille — mielisuosiolla ja hyvästä sydämestä.

Steinfinninpojat istuivat siinä sen näköisinä, kuin asia olisi mietittänyt heitä ankarasti. Ystävänsä puhuessa Olav oli seisonut tämän edessä pöydän ulkolaidan puolella. Hän seisoi suorana, levolliset, kalpeahkot kasvot Ingunnin setiä kohti kääntyneinä. Väliin hän nyökkäsi vahvistavasti Arnvidin sanoille.

Viimein Kolbein Torenpoika vastasi:

"On totta, Olav, että me tiedämme kerran olleen puhetta sinun isäsi ja meidän veljemme välillä siitä, että sinä naisit jonkun hänen tyttäristään. Eikä sinun pidä uskoa, ettemme ymmärtäisi hyvää tarkoitustasi. Mutta on toinen juttu, toivoisivatko sinun sukulaisesi nykyisissä oloissa yhtä kernaasti tätä naimaliittoa, — veljentyttäremme ja sinun välillä — ja antaisivat siihen suostumuksensa. Mutta tähdellisin seikka on se, että meidän on nyt tarvis saada sukulaisiksemme miehiä, joilla on valtaa ja mahtavia omaisia, ja niitä sinulla ei ole. Turva on meille tärkeämpi kuin rikkaus — ja luulemme sinun ymmärtävän tämän, koska olet osoittanut tarjouksellasi olevasi ikäiseksesi harvinaisen ajattelevainen. Mutta koska Steinfinn silloin lupasi isällesi toimittaa sinulle hyvän naimakaupan, tahdomme mielellämme auttaa sinua siinä. Steinfinnin tyttäriin nähden olemme ajatelleet toisin — mutta älä anna mielesi masentua siitä. Jumalan avulla toivomme voivamme järjestää sinulle naimakaupan, joka on kaikissa suhteissa yhtä hyvä ja joka paremmin soveltuu sinun iällesi — sillä sinä olet niin nuori, ettei sinulle sovi samanikäinen morsian; joko sinun on saatava vaimo, joka on sinua vanhempi ja ymmärtävämpi, tahi kihlattava nuori neito sekä odotettava häntä, kunnes itse olet täydessä iässä."

Olavin kasvot olivat alkaneet punoittaa Kolbeinin puhuessa. Mutta ennen kuin hän ehti puuttua puheeseen, sanoi Arnvid sukkelaan:

"Tällä seudulla ovat kaikki pitäneet Olavia ja Ingunnia kihlattuna parina — ja minä olin itse läsnä, kun Steinfinn vahvisti päätöksen kädenlyönnillä —."

"Ei, ei se ole niin", sanoi Kolbein. "Minä olen kuullut kerrottavan, että se oli pelkkää leikkiä — Steinfinn ja Audun olivat myöhemmin puhuneet, että hyvä olisi, jos leikistä kerran tulisi tottakin. Ja totta siitä olisi saattanut tullakin, ellei veljemme olisi joutunut onnettomuuksiin. Mutta koska siis tuota kihlausta ei koskaan ole solmittu —"

"Sormus, jolla minä kihlasin Ingunnin, on Steinfinnin koruarkussa, minä tiedän sen", keskeytti Olav kiivaasti.

"Voit tietää; ei Steinfinn ole hävittänyt mitään sinulle kuuluvaa omaisuutta, Olav poikaseni, ja sukulaisesi voivat todistaa, ettei siitä ole puuttuva ainoatakaan nappia, kun he ottavat sen vastaan sinun nimessäsi."

Olav hengitti pari kertaa kiivaasti ja lyhyeen. Kolbein jatkoi:

"Ymmärräthän sinä, Olav, etteivät järkevät miehet kihlaa lapsiaan juovuspäissä —"

"Steinfinn teki niin — miten järkevä hän sitten lienee ollut —."

"— ennen kuin pesänjaosta ja sen sellaisesta on tarkasti sovittu. Ymmärräthän sinä, että jos Steinfinn olisi tehnyt sellaisen sopimuksen Audun Ingolfinpojan kanssa, hän olisi antanut jyrkän kiellon, kun minä keväällä puhuin hänelle Ingunnista erään ystäväni puolesta —"

"Mitä hän sanoi?" kysyi Olav henkeään pidättäen.

"Hän ei päättänyt puoleen eikä toiseen, vaan lupasi kuunnella tuota miestä; neuvotellessamme tästä toisesta asiasta me puhuimme uudelleen siitä, miten edullista olisi, jos Ingunn naitettaisiin siihen sukuun. Mutta minä pysyn kyllä kiinni siinä sanassani, Olav, että me sukulaiset tahdomme auttaa sinua solmimaan hyvän naimaliiton."

"Minä en ole pyytänyt sitä; minulle on luvattu Ingunn."

Arnvid keskeytti hänet:

"Steinfinnin viimeisiä sanoja oli, Ivar — hänen kuolinpäivänsä aamuna — että jos hän olisi itse voinut naittaa Ingunnin, hän olisi mieluimmin ottanut Olavin vävykseen.

"Sehän on selvä", sanoi Kolbein nousten paikaltaan ja astuen keskilattialle, "mutta nyt kävi niin, Arnvid, ettei hän voinut. Pitäisihän sinun olla kyllin vanha tietääksesi, ettemme voi työntää luotamme miehiä, jotka parhaiten voivat tukea meitä vaikeuksissamme, vain siksi, että Olav on elänyt täällä uskoen todeksi leikkiä, jota hänen annettiin leikkiä kerran lapsena. Sinä, Arnvid, jouduit vasten mieltäsi morsiusvuoteeseen, — on kumma, että nyt kiirehdit näin työntämään ystävääsi siihen. Olav on varmaan kerran kiittävä meitä siitä, ettemme sallineet hänen ajaa tahtoaan läpi, tätä lapsellista päähänpistoa —"

Näin sanoen hän ja Ivar astuivat suljettavaa vuodetta kohti, missä Steinfinnin ennen oli ollut tapana nukkua; he paneutuivat maata ja sulkivat oven.

Arnvid meni Olavin luo; nuorukainen seisoi siinä, missä oli seisonut, katse maahan luotuna; hänen kasvonsa värähtelivät. Arnvid pyysi häntä kanssaan nukkumaan.

"Oli onni, että hillitsit itsesi sen verran, ettei Kolbeinin ja sinun välilläsi syntynyt toraa", sanoi Arnvid heidän riisuutuessaan pimeässä patsaiden takana.

Olav puhisi kiukusta. Arnvid sanoi:

"Muuten olisi voinut käydä niin, että Kolbein olisi käskenyt sinun lähteä talosta heti. Älä anna hänen huomata, että sinulle on hyvin tärkeätä, saatko Ingunnin vai jonkun toisen vaimon, niin se käy helpommin."

Olav oli vaiti. Hänen oli ollut tapana nukkua ulommaisena vuoteessa, mutta heidän aikoessaan nyt asettua sijoilleen pyysi Arnvid:

"Anna minun nukkua laidalla tänä yönä, hyvä ystävä — tämän iltainen olut ei ollut hyvää; minä tunnen sen kääntävän mieltäni."

"Ei se tehnyt hyvää minullekaan", sanoi Olav naurahtaen lyhyeen.

Mutta hän paneutui kuitenkin seinän puolelle. Arnvid oli juuri vaipumaisillaan uneen huomatessaan Olavin kohoavan makuulta ja aikovan kiivetä hänen ylitseen.

"Minne sinä menet?" kysyi ystävä tarttuen häneen.

"Minua janottaa", mutisi Olav. Arnvid kuuli hänen hapuilevan sinne päin, missä vesikorvo seisoi; sitten hän kouhaisi vettä ja joi.

"Tule nukkumaan nyt", pyysi Arnvid.

Hetken kuluttua Olav todellakin tassutti takaisin, kömpi sänkyyn ja paneutui pitkäkseen.

"On paljon parempi, ettet sinä kerro Ingunnille, minkä vastauksen saimme, ennen kuin olemme neuvotelleet siitä, mitä meidän nyt on tehtävä", kuiskasi Arnvid vakavasti.

Olav oli kauan hiljaa ennen kuin vastasi:

"Taitaa olla". Hän huokasi syvään. "Olkoon sitten."

Arnvid tunsi rauhoittuvansa hiukan tämän jälkeen. Mutta hän ei uskaltanut nukkua ennen kuin kuuli toisen olevan sikeässä unessa.

VIII

Lunta tuli tupruten Olavin astuessa ulos pihamaalle iltahämärissä Pyhän Katariinan päivänä. Se oli tämän syksyn ensi lumi — askeleen jäljet jäivät lumiseen iljanteeseen hänen juostessaan mäkeä alas talliin.

Hän jäi seisomaan hetkeksi tallin ovelle katsellen valkoiseen myllerrykseen. Hän räpytti silmiään lumihiutaleiden takertuessa hänen pitkiin ripsiinsä; se tuntui kuin keveältä hyväilyltä. Metsä, joka ympäröi taloa pohjoisessa ja idässä henkien pimeyttä ja kolkkoutta syksyöinä, oli nyt tullut lähelle ja hohti tuiskun ja hämärtyvän illan läpi aivan kuin valkoinen, ystävällinen seinä. Olav seisoi siinä hyvillään lumen tulosta.

Tallista kuului kovaäänistä puhetta — ovi ammahti auki hänen takanaan ja sieltä syöksähti mies aivan kuin ulos viskattuna. Hän törmäsi Olavia vastaan, ja molemmat kellahtivat kumoon. Mies nousi jaloilleen, huusi jollekin, joka seisoi tallin ovella mustana lyhdyn heikossa valossa:

"Tässä on toinenkin, jolle voit näyttää miehuuttasi, Arnvid" — ja katosi samassa lumipyryyn ja pimeään.

Olav ravisti lumet yltään ja kumartui sisään ovesta: "Mikä Gudmundia vaivasi —?" hän kysyi ja huomasi samassa Arnvidin selän takana tytön, joka itki.

"Ulos siitä senkin inhottava lutka", huusi Arnvid tytölle raivoissaan. Nainen puikahti kumarassa miesten ohi ulos. Arnvid sulki oven hänen jälkeensä.

"Mitä tämä on?" kysyi Olav uudelleen.

"Eipä juuri mitään — sinun mielestäsi luullakseni", sanoi Arnvid kiivaasti. Hän ripusti naulaan pienen kalvolyhdyn, joka oli maassa hänen jalkansa vieressä; Olav näki Arnvidin olevan niin kiihdyksissä, että hän vapisi. "Ei muuta kuin että jokainen äpäräpalvelija tässä talossa uskaltaa jo pilkata minua siitä että — että —. Minä olen sanonut, etten tahdo nähdä naisväkeä tallissa; se ei kelpaa. Gudmund vastasi minulle, että voisin mieluummin vahtia talon aittoja ja sukulaisnaisiani."

Olav kääntyi pois. Tallin pimeydestä kuului hevosten rouskutusta ja liikahtelua pilttuissa. Lähinnä oleva kurotti kaulaansa ovesta ja päristi Olaville; lyhdyn valo kimmelsi eläimen suurissa, tummissa silmissä.

"Kuulitko sinä?" kysyi Arnvid.

Olav kääntyi hevosta kohti eikä vastannut mitään. Tuskissaan hän tunsi punastuvansa.

"Mitä sinä sanot siitä?" tiukkasi Arnvid kiivaasti.

"Mitä minun pitäisi sanoa —", vastasi Olav hiljaa. "Kun minun asiani kääntyi sellaiseksi kuin kääntyi — Kolbeinin vastauksen jälkeen — ei sinua saattane ihmetyttää, että seurasin neuvoasi —."

"Minun — neuvoani!"

"Sitä neuvoa, jonka sinä annoit minulle silloin, kun puhelimme yhdessä metsässä. Sinä sanoit, että kun kaksi alaikäistä on kihlattu toisilleen ja sen ovat tehneet heidän lailliset holhoojansa, ei kellään ole oikeutta erottaa heitä; ja jos he suostuvat vanhempiensa päätökseen, ei tarvita muuta. Sen jälkeen he voivat elää kuten aviopuolisot —."

"Tuota minä en ole koskaan sanonut —!"

"En minä muista, miten se oli sanasta sanaan, mutta niin minä luulin sinun tarkoittavan."

"Tarkoittavan!" kuiskasi Arnvid kuohuksissaan. "Minä en voi uskoa, Olav — minä tarkoitin — minä — minä luulin sinun tietävän —."

"En. Mitä sinä sitten tarkoitit?" kysyi Olav rohkeasti; hän kääntyi kokonaan Arnvidiin päin. Äärimmäisen häpeäntunteen vallassa hän tekeytyi kovaksi, katsoi ystäväänsä uhmaten silmiin kasvot punaisina.

Arnvid Finninpoika loi alas katseensa nuorukaisen edessä, punastuen hänkin. Hän ei voinut sanoa, mitä hän oli luullut. Hänen oli taaskin vaikea uskoa. Hämminki ja häpeä tekivät hänet sanattomaksi. Hän oli antanut läheisen ystävyyden jatkua miehen kanssa, jonka hän uskoi häväisseen hänen sukulaisneitonsa — mutta oli kuin hän vasta nyt olisi ymmärtänyt, miten pahalta se näytti. Hänestä tuntui kuin hän ei tätä ennen olisi tajunnut, mikä siinä oli loukkaavaa ja rumaa — siksi että Olav oli tuntunut hänen mielestään niin läpeensä kunnialliselta; hän ei ollut voinut pitää sitä kunniattomuutena — siksi kun se koski Olavia.

Hän ei uskonut sitä nytkään — ei uskonut, että Olav seisoi tuossa valehtelemassa. Arnvid oli aina pitänyt häntä rehellisimpänä kaikista ihmisistä. Hän koetti uskoa yhä — Olavin sanoihin täytyi voida luottaa. Hän itse oli varmaan tehnyt vääryyttä ystävälleen hautomalla kesäistä epäluuloaan — asian täytyi olla niin. Noiden kahden välillä ei tarvinnut olla mitään sopimatonta, vaikka he olivat olleet kesällä yhdessä öisin —.

"Minä olen aina uskonut sinusta hyvää, Olav", hän sanoi. "Uskonut sinut kunniantuntoiseksi."

"Kuinka sinä siis olisit voinut odottaa", sanoi Olav kiivaasti tuijottaen toista silmiin, "että minä olisin pysynyt hiiskumatta ja antanut Torenpoikain polkea maahan kunniani ja riistää oikeuteni. Minä en tahdo palata kotiini siten, että kuka tahansa uskaltaa sylkäistä jälkeeni ilkkuen minulle siitä, että annoin noiden miesten petkuttaa itseltäni morsiamen, joka oli minulle luvattu. Tiedäthän sinä, että Kolbein ja hänen poikansa pettävät minua — muistatko, mistä minä löysin sormukseni?"