Part 9

Odile peräytyi askelen. Kauhunsekainen ilme katseessa hän koetti lukea Jeanin kasvoilta, puhuiko tämä totta, oliko hän oikein arvannut. Jeankin tarkasteli levottomuudella tyttöä. He seisoivat liikkumattomina, väristen, niin likekkäin ja samalla niin kaukana, että olisi luullut heidän uhkailevan toisiansa. Ja todella tunsivat molemmat, että heidän elämänrauhansa oli kysymyksessä. He eivät enää olleet lapsia; he olivat mies ja nainen, voimakkaita ja intohimoisia molemmat. Heidän koko olemuksensa paljastui, särkien tapojen arkipäiväisyyden; sillä noissa ainoissa sanoissa: »Minun täytyy puhua kanssanne» oli Odile kuullut huminaa siitä hengestä, joka antaa itsensä ja vaatii vastalahjaa.

Autiossa lehtikujassa nostivat vanhat kirsikkapuut valkoisia kukkasarjojaan, ja joka kupu tuuditti sylin täydeltä kevätaurinkoa.

— Ylihuomenna? sanoi Odile. Pyhällä-Odilialla? Kuulemaan kellojen soittoa?

Hän kertasi Jeanin sanat. Mutta sillä hän vain tahtoi voittaa aikaa katsoakseen vielä syvemmälle noihin silmiin, jotka olivat häneen kiinnitetyt ja olivat kuin metsän vihreä helma.

Tasangolla ja läheisessä kylässä kävi aivan hiljaiseksi. Tuuli herkesi hetkeksi. Odile kääntyi pois.

— Minä tulen, hän sanoi.

Ei kumpikaan antanut enempiä selityksiä. Rattaat vierivät tiellä lähellä heitä. Joku sulki Bastianin arentitalon ajoportin. Mutta sehän oli sanottu, mikä sanottava oli.

Noissa syvätunteisissa sieluissa saivat puhutut sanat loppumattoman kaiun. Niissä ei enää ollut autiota. Kumpikin sulki itseensä tapaamisen pyhän hetken ja kätki sen, niinkuin maa kätkee vaot, kun kylvö on tehty ja elämä alkaa versoa.

Odile poistui. Jean katseli ihaillen tuota raikkaan- ja voimakkaankaunista olentoa, joka vähitellen hälveni tielle. Sirosti hän kulki. Valkean niskan yläpuolelle Jeanin mielikuvitus kiinnitti suuren, mustan nauharuusun, jota elsassilais-naiset Strassburgin tuolla puolen käyttävät. Odile ei enää kohottanut katsettaan kirsikkapuihin. Kädet sallivat hameen laahata maata. Sen helma notkisti ruohonkorret, lennätti hiukan tomua ja kukanlehtiä, jotka kiisivät hetken ilmassa, ennenkuin vaipuivat.

* * * * *

Ylihuomista päivää kävi pitkäksi odottaa. Jean oli sanonut isälleen:

— Muutamia pyhiinvaeltajia nousee vuoristoon pääsiäislauantaina kuulemaan kellojen soittoa... En ole ennen ollut siellä tähän vuodenaikaan... Jos te ette näe mitään estettä olevan, niin huvittaisi minua sellainen matka.

Ei ollut mitään esteitä.

Lauantaina Jean herättyään avasi akkunan. Oli paksulta sumua. Pelloille näki vain sadan metrin päähän talosta.

— Et suinkaan sinä tällaisella ilmalla lähde? Lucienne kysyi, kun hän näki veljen astuvan ruokasaliin, missä hän itse joi suklaata.

— Lähden kyllä.

— Et näe mitään.

— Kuulen sen sijaan.

— Onko siellä sitten jotain niin erinomaista?

— On.

— No, ota minut mukaasi!

Ei hänellä ollut mitään halua kiivetä Pyhälle-Odilialle. Siinä kun hän istui vaaleassa, pitsikoristeisessa aamupuvussaan, hitaasti juoden suklaataan, ei hän muuta halunnut kuin ohimennen pysäyttää veljensä ja syleillä häntä.

— Vakavasti puhuen, sinä teet eräänlaisen pyhiinvaelluksen tuonne ylös?

— Niin, eräänlaisen...

Istuen juuri kumartuneena kuppinsa yli, ei Lucienne nähnyt nopeaa hymyä, joka seurasi sanoja. Hän vastasi hiukan katkerasti:

— Sinä tiedät, ett'en ole mikään innokas katoolilainen; töin tuskin täytän sen, mitä täytyy, eivätkä hartaudenharjotukset minua houkuttele... Mutta sinulla on enemmän uskoa; minä sanon, mitä sinun tulee rukoilla... Usko minua, sen vuoksi maksaa kyllä vaivaa lähteä pyhiinvaellusretkelle...

Hänen äänensä muuttui; se kävi äkkiä intohimoiseksi; kulmakarvat kohosivat, ja silmissä oli jotain samalla itsepintaista ja hellää. Hän jatkoi:

— Sinun tulee rukoilla sitä löytämätöntä naista, jota tarvitset voidaksesi elää täällä... Kun minä menen naimisiin, muuttuu elämä julmaksi kodissa... Sinä kannat yksin surua perheen säröisyydestä ja kansalaistesi epäluulosta. Sinulla ei ole ketään, kelle valittaa huoliasi... Siinä olisi elämäntehtävä jollekulle. Rukoile siksi itsellesi häntä, joka olisi kyllin voimakas, kyllin iloinen, kyllin puhdastuntoinen täyttääkseen tuon tehtävän, koska nyt kerran tahdot asua Alsheimissa. Kuten näet, on tämä ystävän ajatus...

— Lämminsydämisen ystävän!

He syleilivät.

— Hyvästi, pyhiinvaeltaja! Onnea matkalle!

— Hyvästi!

— Jean riistäytyi irti. Pian oli hän puistossa, kääntyi tultuaan ristikkoportin läpi, meni ylöspäin pitkin humalistoja ja viinimäkiä ja tuli metsään.

Sekin oli täynnä sumua. Tiheät kuusiryhmät, jotka kohosivat viettävillä rinteillä, paistoivat harmailta virtojen vastakkaiselle rannalle, ja välimatkan suuretessa, katosivat kuin auringottomaan ja varjottomaan pilveen. Jean ei seurannut viitotettua tietä. Hän kapusi reippaasti metsikössä, koska maa ei ollut kovin äkkijyrkkää, ja pysähtyi aina hetkiseksi hengähtääkseen ja kuunnellakseen, tokko hänen korviinsa ennättäisi joltakin suunnalta tässä vuoriston silmän-läpitunkemattomassa salaperäisyydessä, ylhäältä tai alhaalta, Odilen tai jonkun pyhiinvaeltajaparven ääntä. Turhaa! Hän kuuli vain vesivirtojen lorinaa tai joskus huutoa: joku tuntematon kutsui koiraansa tai huhuili siellä arasti joku Obernain köyhistä asukkaista, joka lapsineen oli tullut noukkimaan risuja vastoin säädöstä, joka ei salli kerätä puita muuta kuin torstaisin. Eikö kattilan pitänyt saada kiehua pääsiäispäivänä? Ja eikö itse taivas ollut lähettänyt tätä kaikkipeittävää sumua suojaksi vartijoita vastaan? Jean nautti rajusta kiipeämisestä ja yksinäisyydestä. Kuta korkeammalle hän kohosi, sitä enemmän laajeni hänessä Odile-ajatus, sitä suuremmaksi tuli ilontunne siitä, että hän, viimeinkin tyttöä tavatakseen, oli valinnut juuri tämän elsassilaisten pyhän paikan ja tämän kaksinkertaisesti valtavan päivän. Kaikkialla hänen ympärillään aukeni hiirenporras, tuo kaunis saniaiskasvi, joka verhoaa kivikkorinteitä, samettimaisesta koukerostaan; kuusamien vuoden vanhoissa oksissa oli lehtiä joka puolenjalan päässä; ensimmäiset mansikat ja ensimmäiset kielot kukkivat; kurjenpolvet, jotka ovat niin kauniit Pyhän-Odilian seudussa, kohottivat karvaisia varsiaan; mustikat ja vadelmat, koko metsäkasvisto, nuo laajat kentät, alkoivat sekottaa tuuleen nesteittensä lemua. Sumu pidätti, säilytti nuo tuoksut, kuin yli Vogeesien rinteiden levitetty verkko.

Jean kulki Heidenbruchin kohdalta, katsahti sen vihreisiin ikkunaluukkuihin ja jatkoi matkaansa. »Ulrich eno», hän kuiskasi, »tepä vasta olisitte iloinen nähdessänne ja kuullessanne, minne olen menossa ja kenen ehkä kohta saan tavata!» Fidèle haukahti puoliunissaan, mutta ei tullut esiin. Vuoristossa oli yhä autiota. Hiirihaukka kirkui sumuverhojen yläpuolella. Jean, joka ei ollut tätä matkaa kulkenut kuin pikkupoikana, nautti yksinäisyydestä ja rauhallisuudesta ympärillään. Hän saapui harjulle, jonka Strassburgin piispanistuin omistaa, ja seurasi kauan, kouluaikaisia muistojaan elvyttääkseen, n.s. »pakana-aikuista muuria», joka kymmenen kilometrin pituisena ympäröi kukkulaa.

Puolenpäivän aikaan, kuljettuaan ensin Männelsteinin kallioitten yli, Jean saapui aivan vuoren huipulle rakennetun luostarin pihalle, vuoren, joka kuin vanha kivikruunu lepää korkeitten kuusimetsäin harjalla; ja siellä hän tapasi, joskaan ei kaikkia niin kuitenkin useita pyhiinvaeltajajoukkoja sekä riisuttuja ajoneuvoja ja ijänikuisten lehmusten runkoon sidottuja hevosia. Miten nuo vanhat puut, jotka oksillaan peittävät miltei koko muurien välisen alan, ovat tänne ylös joutuneet, ei kenkään tiedä. Jean muisti tien vanhastaan. Hän suuntasi kulkunsa oikealla sijaitsevia kappeleita kohti. Ensimmäisessä, joka on maalattu, kävi hän vain pikimältään, mutta toisessa, litteäholvisessa, hän pysähtyi arkun eteen, jossa näkyy lepäävässä asennossa Elsassin suojeluspyhän, abbedissa Odilian vahainen veistokuva, niin lempeänä rusottavine poskineen, huntuineen, kultaisine sauvoineen, kärpännahalla vuorattuine, orvokinvärisine viittoineen. Jean polvistui; uskonsa koko voimalla hän rukoili säröisen ja surullisen kotinsa puolesta, josta hän jonkunlaisella ilolla tunsi olevansa niin kaukana; hän rukoili, että Odile Bastian tulisi tähän rakkaudenyhtymään, jonka hetki läheni. Hurskasluonteisena hän lisäsi: »Osota meille polkumme! Salli meidän yhdessä sitä vaeltaa! Salli meidän nähdä esteitten poistuvan!» Tässä samassa paikassa oli vuosisatojen läpi kaikilla elsassilaisilla ollut tapana polvistua.

Sitten lähti Jean ulos ja meni luostarin yhteiseen ateriahuoneeseen, jossa nunnat olivat alottaneet tarjoilla ensimmäisille vieraille. Odilea ei ollut siellä. Pitkän aamiaisen jälkeen, jota yhäti uusien pyhiinvaeltajain tulo hidastutti, lähti Jean nopeasti pois, laskeusi luostaria kantavan kallion juurelle, ja löydettyään tien, joka tulee Saint-Naborista päin ja kulkee pyhän Odilian lähteen sivuitse, hän asettui tiheään metsikköön, josta näki osan tiestä. Hänen jalkainsa juuressa kulki kovaksi poljettu, ruohoton, kuusenneulasten peittämä nauhamainen polku, joka näytti kuin ilmassa riippuvalta. Sillä toisella puolen kohosi vuorenseinä niin jyrkkänä, ett'ei sen loppua enää näkynyt. Kirkkaalla ilmalla taisi erottaa kaksi metsäistä syrjäharjannetta, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Nyt rajotti näköä valkoinen sumuverho, joka peitti kaikki, syvänteen, rinteet, puut. Mutta tuuli puhalsi ja liikutteli noita usvakerroksia, joiden tiheys tuntui lakkaamatta vaihtelevan.

Kello oli kaksi. Tunnin perästä alkaisivat pääsiäiskellot soida. Ne, joita uteliaisuus houkutteli kuulemaan, eivät suinkaan olleet enää kaukana kukkulasta.

Ja tosiaankin, suuren hiljaisuuden keskeltä kuuli Jean alhaalta päin toisiinsa sekaantuneita, katkonaisia ääniä, joiden sointu ohimennen saapui metsän käänteeseen. Sitten vihelsi joku marseljeesin alkua, ja Jean tiesi nyt, että tulijat olivat elsassilaisia ylioppilaita. Kaksi nuorta miestä, se, joka oli vihellellyt, ja toinen, joka oli saavuttanut edellisen, tuli vähitellen esiin sumusta ja poistui luostariin päin.

Sitten tuli nuori pariskunta: vaimo mustissaan, kaartokaulaisine röijyineen, joka jätti valkoisen paidan näkyviin, kypäränmuotoinen pitsikoriste päässä; mies, puettuna liiveihin kukitetusta sametista, yhdellä vaskinappirivillä koristettuun takkiin sekä karvalakkiin.

— Wissemburgilaista talonpoikaisväkeä, ajatteli Jean.

Hiukan jälempänä asteli jutellen reippaita alsheimilaisia ja heiligsteiniläisiä naisia; mutta heidän vaatetuksessaan ei ollut jälkeäkään elsassilaisesta kansallispuvusta. Heidän joukossaan oli vaimo Münsterin laaksosta, helposti tunnettava myssystään, joka oli tummasta vaatteesta, tiiviistä kuin etelämaalainen pilardikangas, ja jota etupuolella koristi punainen rusetti.

Kului taas pari minuuttia.

Sumun seasta kuului askelia, vanha kumaraselkäinen pappi tuli näkyviin, kulkiessansa pyyhkien kasvojaan. Hänen jäljessään tepasteli kaksi hilpeännäköistä lasta, epäilemättä jonkun vaimon poikia niiden joukosta, jotka äsken poistuivat; he tervehtivät molemmat yhtaikaa Elsassin murteella:

— Ylistetty olkoon Jesus Kristus, herra kirkkoherra!

— Ijankaikkisesta ijankaikkiseen! vastasi pappi.

Hän ei tuntenut lapsia eikä hän heille muuta sanonut paitsi vastauksensa heidän ikivanhaan, kauniiseen tervehdykseensä. Jean, joka istui puolipiilossa kuusen vieressä, kuuli vielä erään vanhan miehen, joka sivuutti papin tien käänteen takana, lausuvan:

— Ylistetty olkoon Jesus Kristus!

Kuinka tuo tervehdys tällä kertaa kajahti metsän holvikossa!

Jean tuijotti eteensä, niinkuin syviin mietteisiin vaipunut, joka näkee edessään vain jotain epämääräistä, ajatustaan siihen kiinnittämättä.

Näin istui hän hetken. Silloin kantoivat sumupilvet ylöspäin tuskin kuuluvan kuiskauksen, niin heikon, että linnunkin laulu on voimakkaampi: »Terve, Maria, sinä armorikas, sinä siunattu vaimojen joukossa...» Toinen kuiskaus seurasi ensimmäistä ja kertoi »Ave Marian» loppusanat: »Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile puolestamme...» Vaistomainen levottomuus, salaperäinen varmuus valmisti ylöspäin kiipeäväin naisten tuloa.

He olivat pitkiä molemmat. Vanhempi oli vanhan Elsassin tyttäriä, harmaa-ihoinen, ja eli, vähäistä veroa maksaen, kirkon turvissa, jonka hän koristi juhlapäiviksi. Hän näytti väsyneeltä, mutta hymyili, kerratessaan helminauhansa rukouksia. Nuorempi asteli polun oikeaa viertä pitkin vuorenseinämää; ja hänen hiukan kohotettu, ylpeä päänsä, hänen hiuksensa, himmeän vaaleat kuin kaunis männynkuori, koko hänen sopusuhtainen, voimakas ruumiinsa erottui kalvakkaa sumuverhoa vasten, joka täytti tienmutkauksen. Jean ei edes liikahtanutkaan, ja kuitenkin näki nuorempi naisista hänet ja käänsi päätään. Odile hymyili ja keskeyttämättä rukoustaan vastasi katseellaan, joka suuntausi kukkulaa kohden:

— Odotan teitä tuolla ylhäällä!

Naiset eivät hiljentäneet kulkuaan. Tasaisesti, ryhdikkäinä he nousivat ylöspäin, ja ruumistaan hieman huojuttaen, siirtelivät rukousnauhansa helmiä, ja vanha metsikkö kätki heidät peittoonsa.

Jean antoi muutaman minuutin vierähtää ja seurasi sitten samaa tietä. Käänteessä, josta aikain tie muuttuu suoraksi ja kulkee harjanteen poikki päättyen luostarin luona, näki hän taas molemmat matkailijat. He astuivat nyt nopeammin, tyytyväisinä matkan loppumisesta; päivävarjo oli auki, sillä sumu tuntui nyt lämpimän-kostealta ja puiden juurelle muodostui jotain varjontapaista. Aurinko varmaan painui päin Vogeesien huippuja ja niiden takaisia Ranskan tasankoja.

Toivioretkeläiset, jotka jo olivat tehneet vaelluksensa pyhän Odilian arkulle, kiiruhtivat uskonnollisen tai maallisen traditsioonin pyhittämille paikoille, kuten pyhän Odilian tai pyhän Johanneksen lähteille, tai kulkivat pakanuuden aikuisen muurin viertä vuohipolkua pitkin Männelsteinin kallioille, josta tavallisesti on niin kaunis näköala läheisille vuorille, Blossin ja Elsbergin kukkuloille ja Andlaun, Spessburgin ja Landsbergin linnanraunioille, jotka kuusimetsän helmasta kohottavat vanhoja tornejaan. Jean näki molempain naisten astuvan pihan poikitse ja suuntautuvan kappelia kohden. Silloin palasi hän tuulen lakaiseman kujan alkupäähän pitkin luostarin suurta rakennusta, joka muistuttaa linnotusten esivarustusta. Sen lävitse kulkee paikka paikoin holvikatos, joka on sisäänkäytävänä.

Pari minuuttia myöhemmin tuli Odile yksinään kappelista ja lähti metsään johtavaa tietä, arvaten, että Jean häntä odotti jossain muualla kuin luostarin pihalla, missä oli liiaksi silmiä ja korvia. Hän oli samoin puettu kuin kiristorstaina; sama tumma puku, mutta päässä oli aivan yksinkertainen, uusi kävelyhattu, joka sopi hänelle ihastuttavasti: leveälierinen olkihattu, toinen laide ylöspäin taivutettu ja tylliä koristeena; käsivarrellaan kantoi hän päivä varjoaan ja kesätakkia. Odile astui nopeasti, pää hiukan kumarassa, kuten se, jota tie ei kiinnitä, vaan jonka sielu yhä viipyy rukouksessa tai mietiskelyssä. Kun hän tuli Jeanin luo, joka seisoi oikealla katoksesta, kohotti hän katseensa ja sanoi ohi mennessään:

— Seuralaiseni on lepäämässä. Tässä olen nyt...

— Kuinka hyvä, että luotitte minuun, sanoi Jean. Tulkaa, Odile!

Hän alkoi kulkea tytön rinnalla kujaa, jonka vaivaiset, talvimyrskyjen vääristämät puut muodostivat. Toteunut unelma valtasi hänet kokonaan, niin että hänellä oli vain yksi ainoa ajatus, yksi ainoa puheen aihe: kiitollisuus Odilea kohtaan, joka siinä asteli äänetönnä, vain kuunnellen sanoja, joita Jean ei lausunut, ja yhtä liikutetuin mielin kuin Jean.

Siinä, missä tie alkaa viedä alaspäin, he erosivat siitä ja lähtivät polulle, joka korkean, tiheän kuusikon varjossa kiertää luostaria. Nyt ei ollut enää näkijöitä, ja Jean huomasi, että Odilen viljan väriset, syvät, totiset silmät kohosivat häneen. Metsä oli hiljainen: ainoastaan lehtien päistä putoili sumupisaroita. Nuoret kulkivat aivan lähetysten.

— Olen pyytänyt teitä tulemaan, virkkoi Jean, että ratkaisisitte elämästäni. Olette ollut ystäväni lapsuudessani... Olkaa sitä ainaisesti...

Odile, jonka katse harhaili etäisyydessä, vapisi hieman vastatessaan:

— Oletteko ajatellut?...

— Kaikkea!

— Sitäkin, joka voi meidät erottaa?

— Mitä sillä tarkotatte? Mitä pelkäätte? Sitäkö, että joutuisitte epäsopuiseen kotiin?

— En sitä.

— Olen varma, että te sen haavat parantaisitte; te olisitte sen ilo ja rauha. Mitä sitten pelkäätte? Minun isäni vai teidänkö isänne vastarintaa, koska heistä on tullut toistensa viholliset?

— Sen esteen voi voittaa, nuori tyttö sanoi.

— Sitten pelkäätte kai sitä, että äitinne vihaa minua, sanoi Jean tuimasti. Hän vihaa minua, eikö totta? Muutama päivä sitten oli hän niin ankara, niin loukkaava minua kohtaan...

Vaalea pää teki kieltävän liikkeen.

— Hän ei usko teihin niin herkästi kuin isä, ei niin herkästi kuin minä itse. Mutta kun hän tulee näkemään, ettei kasvatuksenne ole tukehuttanut teissä elsassilaista henkeä, haihtuvat hänen ennakkoluulonsa.

Hetken vaiettuaan lisäsi Odile:

— En luule erehtyväni: nykyiset esteet voi poistaa, joko te sen teette, tai minä, tai molemmat yhdessä. Minä pelkään vain jotain tuntematonta, pelkään pienintäkin sattumaa, joka jo huomenna voi pahentaa tämän niin vaikean aseman...

— Ymmärrän teidät, sanoi Jean, te pelkäätte isäni kunnianhimoisia pyyteitä...

— Ehkä!

— Ne ovat jo paljon kärsimystä meille tuottaneet. Mutta onhan hän isäni; hän pitää minut halusta täällä, sen hän sanoo minulle joka päivä. Kun hän kuulee minun valinneen teidät, Odile, niin vaikkapa hänen omat suunnitelmansa saattaisivat rikkoa liittomme, suostuu hän ainakin siirtämään niiden toimeenpanon... Älkää sitäkään siis pelätkö! Me voitamme!

— Me voitamme! toisti tyttö.

— Aivan varmaan, Odile. Te sulostutatte elämäni, joka ilman teitä olisi vaikea, ehkäpä mahdoton. Teidän vuoksenne palasin kotimaahan... Kertoisinko teille, miten olen vaeltanut halki maailman löytämättä naista, joka olisi minusta yhtä suloinen kuin te, jossa olisi, samoinkuin teissä, jotain, — kuinka teille sen sanoisinkaan? — jotain kuin syvä ja raikas vuoristolähde! Aina kun minussa heräsi ajatus oman kodin perustamisesta, sukelsi teidän kuvanne esiin. Minä rakastan teitä, Odile!

Hän tarttui Odilen käteen. Tämä vastasi katse kohotettuna valoa päin, jota levisi metsän aukosta heidän edessään:

— Jumala tietää, että minä myös teitä rakastan!

Ilo värähytti Odilen olentoa; vapiseva käsi siitä kertoi Jeanille.

— Niin, sanoi Jean, joka etsi noiden yhä kaukaisuuteen suunnattujen silmäin katsetta, me olemme voittajat! Me voitamme moninkertaiset esteet, jotka tuo yksi kauhea kysymys nostaa tiellemme. Meitä ei ole muu erottamassa kuin se...

— Niin, täällä ei meitä erota muu kuin se.

— Mutta se myrkyttääkin kaiken!

Odile pysähtyi ja käänsi Jeaniin rakkautta säteilevät kasvonsa, tuota ihanaa, ylpeää rakkautta, jota Jean oli toivonut oppia tuntemaan, herättää!

— Sanokaa pikemmin, että se laajentaa kaiken! Meidän kiistamme eivät ole vain kyläkiistoja. Me olemme joko isänmaan puolesta tai sitä vastaan. Meiltä vaaditaan joka päivä rohkeutta, meitä vaaditaan joka päivä hankkimaan itsellemme vihamiehiä, joka päivä hylkäämään entiset ystävät, jotka kernaasti olisivat meille uskolliset, mutta eivät niin enää ole Elsassia kohtaan. Meidän elämässämme tuskin on varsinaista tekoa, joka olisi yhdentekevä, joka ei merkitsisi kantamme vahvistamista. Uskokaa minua, Jean, siinä on jotain ylevää!

— Niin, Odile, lemmittyni.

He pysähtyivät molemmat nauttiakseen tuosta suloisesta sanasta.

He katsoivat silmäin peilissä toinen toisensa värähtelevän sielun pohjaan. Ja hiljaisella äänellä, vaikka kuulijoina olivat vain kuusien tuulessa liekkuvat latvat, he puhuivat tulevaisuudesta kuin jo alkaneesta vallotusretkestä.

— Luciennen saan puolelleni, Jean sanoi. Hänelle uskon salaisuuteni hyvän tilaisuuden sattuessa. Hän kannattaa minua osanottavaisuudesta ja rakkaudesta, ja minä luotan paljon häneen.

— Minä luotan isääni, vastasi Odile; sillä hän on jo suosiollinen teitä kohtaan... Mutta varokaa, ettette varomattomuudella ärsytä häntä... Älkää pyrkikö kohtaamaan minua kodissanne, älkää kiirehtikö ratkaisevaa hetkeä...

— Suloinen hetki, kun saan teidät!

Ensi kerran he hymyilivät toisilleen.

— Rakastan teitä niin syvästi, jatkoi Jean, ett'en tahdo pyytää suudelmaa, jonka varmaan minulle soisitte... Minulla ei ole siihen oikeutta; emme ole kokonaan vain itsestämme riippuvaiset, Odile... Ja sitä paitsi tuntuu minusta hyvältä näyttää teille, että olette minulle jotain pyhää... Sanokaa minulle kuitenkin, että vien jotain teistä kanssani?

Läheiset huulet kuiskasivat: »Viette.» Ja melkein heti jäljestä:

— Kuuletteko jotain tuolta alhaalta? Onko se ensimmäisen pääsiäiskellon ääni?

Yhdessä he kumartuivat rinnemetsän puoleen.

— Ei, tuuli kai vaan puiden latvoissa kulkee.

— Tulkaa, sanoi tyttö. Kellot rupeavat soimaan... Ja, joll'ei minua näkyisi tuolla ylhäällä, kun ne kaikuvat, niin seuralaiseni, vanha Rose, kertoisi siitä...

Melkein äänetönnä veti hän Jeanin kanssaan kallion juurelle asti. Siinä he erosivat noustakseen luostariin kahta eri tietä.

— Tapaan teidät jälleen penkereellä, nuori tyttö sanoi.

Ilma syvänteiden helmassa sinertyi. Oli tullut hetki, jolloin yön odotus ei enää tunnu pitkältä, jolloin huomispäivä jo kajastaa uneksijan mielessä.

Muutamissa minuuteissa oli Jean kulkenut jälleen pihan poikki, seurannut luostarin käytäviä ja aukaissut portin, joka johtaa teräväkulmaiseen puutarhaan rakennusten itäpuolella. Sinne kokoontuvat Pyhän-Odilian toivioretkeläiset Elsassia katsomaan, jos ilma on kirkas. Käsivarren nojan korkuinen muuri kulkee pitkin suunnattoman suuren kalliolohkareen harjaa, joka työntää terävän kärkensä metsän yli. Se kohoaa kuusien yllä, jotka joka puolella peittävät rinteitä. Sen ympäröimän alan äärimmäisestä kärjestä näkee, kuin majakan tornista, oikealla kokonaisen vuoritiheikön ja edessään ja vasemmalla Elsassin tasangon. Nyt oli sumu jakaantunut kahtia, sillä aurinko oli vaipunut Vogeesien harjannetta alemmaksi. Kaikki pilvet, jotka olivat kukkuloiden aaltoviivan alapuolella, olivat himmeät ja harmaat, mutta heti yläreunaan sattuivat säteet miltei vaakasuorasti, tunkien sumun läpi ja värittäen sen. Toinen puoli maisemaa näytti silloin keveältä: oli kuin hohtavaa vaahtoa. Muutoin osotti tuo jakautuminen, miten nopeasti pilvi kohosi Elsassin laaksosta kohti pakenevaa aurinkoa. Hämmentyneet sumuhöytäleet joutuivat valaistulle alueelle ja sädehtivät siinä, ja näkyi, miten ne lakkaamatta pienenivät ja kohosivat, kuin olisi valo kutsunut niiden joukot ylös korkeuteen.

Ahtaassa, pyhiinvaeltajille ja katselijoille varatussa suojapaikassa seisoi portin luona vanha mies, puettuna kuten vanhat elsassilaiset Strassburgin pohjoispuolella; hänen vieressään oli pappi harmaine, käherrettyine hiuksineen, sama, jota lapset olivat tervehtineet Pyhän-Odilian rinteellä, parin askelen päässä wissemburgilainen talonpoikaisperhe, ja kapeimmassa kolkassa istuivat muurilla, toisiaan vasten likistettyinä molemmat ylioppilaat, joita olisi voinut sanoa veljeksiksi, sillä kummallakin oli ulkonevat huulet ja hienokarvainen, kaksiosainen parta, toisella vaalea, toisella punertava. Kaikki he olivat elsassilaisia. Puhelu liikkui kankeasti jokapäiväisissä asioissa, kuten tuntemattomain välillä ainakin. Nähdessään Jean Oberlén lähestyvän, kääntyivät monet, ja kaikki tunsivat itsensä äkkiä kuin solmituiksi toinen toiseensa heimositeillä, joita yhteinen epäluulo vielä vahvisti.

— Onko hän saksalainen? virkkoi joku.

Vanhus, joka seisoi papin vieressä, heitti silmäyksen puutarhaan päin ja vastasi:

— Ei, hänellä' on ranskalaisen viikset, ja hän on meikäläisten näköinen.

— Olen nähnyt hänen neiti Odile Bastianin seurassa, neiti Bastianin Alsheimista, sanoi nuori vaimo.

Joukko rauhottui, erittäinkin kun Jean tervehti kirkkoherraa Elsassin murteella ja kysyi:

— Onko Elsassin kellojen soitto viivästynyt?