Part 10

Kaikki hymyilivät, mutta ei Jeanin sanoille, vaan siksi, että he tunsivat olevansa vain keskenään, ilman häiritseviä katseita. Odile tuli myös ja nojautui muuria vasten ensimmäisen ryhmän oikealla puolen. Jean seisoi vastakkaisella puolella. He kärsivät siitä, että niin suuresti rakastivat toisiaan, olivat sen toisilleen ilmaisseet eivätkä kuitenkaan olleet varmat kuin omasta itsestään.

Kellojen soitto ei ollut viivästynyt. Nouseva usva vain sulki syleilyynsä niiden äänet. Äkkiä ne pääsivät siitä irti, ja tuntui, kuin olisi jokainen sumupallo kuplan lailla särkynyt muuria vasten ja vuodattanut pyhän vuoren kukkulalle oman kellotorninsa sulosoinnut. »Pääsiäinen! Pääsiäinen! Herra on ylösnoussut! Hän on uudistanut maailman ja ihmiset vapahtanut! Taivaat ovat avoinna!» Näin lauloivat Elsassin kellot. Ne kajahtivat vuoren juurelta; niitä kaikui kaukaa ja etäisyyksien etäisyydestä; pieniä kelloja ja suuria katedraalikelloja; kelloja, jotka lakkaamatta soivat, toisen heilahduksen kumisten yhtyessä toiseen; kelloja, joiden vieno ääni keveästi, ajottaisin kulki kuin sukkula kuteen läpi; mahtavia kuoroja, joiden laulajat olivat toisiltaan peitossa; kirkkokansan ilohuutoja; ikuisen kevään lauluja, jotka syöksähtivät pilvipeittoisen tasangon pohjasta ja kohosivat ylöspäin sulautuakseen kaikki toisiinsa Pyhän Odilian huipulla. Kellojen suurenmoinen yhteissoitto oli tuonut hiljaisuutta kerääntyneeseen ihmisparveen. Ilma oli täynnä rukousta. Sielujen ajatus kohdistui ylösnousseeseen Kristukseen. Monet muistelivat Elsassia.

— Näkyy sinistä taivasta, kuului ääni.

— Sinistä, tuolla ylhäällä, toisti uneksiva naisen ääni.

Sanoja tuskin kuului sävelten kohinassa, joka nousi laaksosta. Mutta kaikkien katseet kohosivat kuitenkin yht'aikaa. Kaikki näkivät, miten taivaalle, auringon ryntäyksiä pakenevan sumujoukon keskeen, avautui sinisiä syvyyksiä, jotka huimaavan nopeasti lisääntyivät. Ja jälleen alas katsahtaessaan huomasivat he, että pilvi alkoi myös rinteiltä hajota. Ilma seestyi. Metsä vilahti kerran näkyviin liikkuvan usvan halkeamista, ja sitten taas uudelleen, sitten tummia rotkoja, viidakkoja, kallioita. Lopuksi kohosivat äkkiä viimeiset pitkät, vääntyneet, surkeat sumusiekaleet pyörteissä ilmaan, hiipuisivat penkerettä ja jättivät sen. Ja Elsassin tasanko tuli esiin sinisenä ja kultahohteisena.

Joku katselijoista huudahti:

— Kuinka kaunista!

Kaikki kumartuivat eteenpäin nähdäkseen vuoren reunalta loppumattoman laajan tasangon. Liikutus valtasi jokaisen elsassilaissydämen. Tuolla jalkain juuressa lepäsi kolmesataa synnyinmaan kylää, siroteltuina viljelysmaiden nuoreen vehreyteen. Ne uinuivat kellojen kajahdellessa. Kukin niistä näytti vaan punertavalta pisteeltä. Melkein taivaanrannan kohdalla muodosti joki kuin kirkkaan hopeasulun. Ja sen toisella puolen oli maata, joka oli korkeampaa ja peittyi nopeasti Reinin yllä vielä leijaavaan usvaan. Lähellä sitävastoin näki» Pyhän-Odilian metsän pienimpiä yksityispiirteitään myöten, kun antoi katseensa liukua pitkin kuusikkorinteitä. Se lähetti laaksoon lukuisia tummanvihreitä niemekkeitä, joiden väliin hennonvihreät kevätniityt pistäytyivät. Koko maisemaa valaisivat enää ainoastaan ylt'yleensä sädehtivän taivaan heijastukset. Ei ollut mitään loistavaa kohtaa, joka olisi katsetta puoleensa houkutellut. Maan eri vivahdukset sulautuivat sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, kuten kellojenkin äänet. Vanha elsassilainen, joka pysytteli papin vieressä, levitti käsivartensa ja sanoi:

— Minä kuulen katedraalin kellot!

Hän osotti lakean maan etäisyydessä siintävää Strassburgin kuulua tornia, joka näytti kynnenkorkuiselta ametistilta. Nähdessään näin kylät punertavassa hohteessa, luulivat he tuntevansa kellojen äänen.

— Minä, sanoi joku ääni, tunnen Marmoutierin munkkiluostarin kellot. Miten kaunis kaiku niillä on!

— Minä, virkkoi toinen, kuulen Obernain kellon.

— Ja minä Heilingsteinin.

Talonpoika, joka oli tullut Wissemburgin tienoilta, lausui hänkin:

— Me olemme liian kaukana kuullaksemme soittoa Pyhän-Yrjön kellotapulista Hagenausta. Mutta kuulkaa... hiljaa... nyt!

Vanha elsassilainen toisti totisena:

— Minä kuulen katedraalin kellot.

Mutta hän lisäsi:

— Katsokaahan ylös vielä kerran!

Silloin huomasivat he kaikki, että pilvi oli kohonnut hyvin korkealle, aina niihin ilmapiireihin, minne vielä auringonsäteet ennättivät. Pilvi, joka oli levännyt muodotonna vuoren rinteellä, oli levinnyt poikittain taivaalle ja muodosti kuin sarjan kurjenmiekkakimppuja, joita oli heitelty tuonne Vogeesien ja tasangon yläpuolelle. Toiset olivat veripunaisia, toiset vaaleampia, toiset kuin sulatettua kultaa. Ja ne, jotka vuorelta syvänteiden välillä katselivat, antoivat silmänsä seurata tuota loistavaa juovaa ja näkivät, miten sen heijastus valaisi maan ja miten pääkaupungin etäiset talot sekä katedraalin torni vaaleanvaloisina paistoivat laajenevan pimeyden keskestä.

— Tämä muistuttaa elokuun 25:ttä päivää 1870, sanoi vanha elsassilainen. Olin silloinkin täällä...

Nuorimmatkin läsnäolijoista olivat kuulleet monta kertaa tuota päivää mainittavan. Katseet kohdistuivat kahta hellempinä pieneen torniin, joka lähetti heille vielä hiukan valoa ja ylösnousemuskellojen kaikua.

— Olin täällä vaimojen ja tyttöjen kerällä, jotka olivat tuolta alhaalta kylästä; he olivat nousseet tänne, sillä kanuunain pauke koveni. Me kuulimme niiden äänen niinkuin nyt kellojen. Naisemme itkivät tässä, missä te nyt seisotte. Sinä yönä syttyi kirjasto tuleen, uusi kirkko syttyi tuleen ja taulumuseo ja kymmenen Broglien taloa. Silloin kohosi kellertävää ja punaista savua, ja pilvet näyttivät samanlaisilta kuin nuo, joita katselette. Strassburg paloi. He heittivät sitä vastaan sata yhdeksänkymmentäkolme tuhatta pommia.

Toinen ylioppilaista pudisti nuoruuden-innossaan nyrkkiä.

— Alas saksalaiset! murisi toinen.

Talonpoika otti karvalakin päästään ja pisti sen äänetönnä kainaloonsa.

Kellot eivät enää soineet niin lukuisina.

Eivät enää kuuluneet Obernain, eivät Saint-Naborin kellot, eivätkä muutkaan, joiden äänen he olivat luulleet tuntevansa. Ne olivat kuin sammuvia valoja. Tuli yö.

Jean huomasi, että molemmat naiset olivat itkuun purskahtamaisillaan ja että kaikki olivat vaiti.

— Herra apotti, sanoi hän, rukoilkaa Elsassin puolesta, niin kauan kuin kellot vielä soivat ylösnousemusta!

— Niin oikein, lapseni, lausui talonpoika apotin vieressä; niin oikein, sinä olet tämän maan lapsia!

Samassa elpyivät papin jäykät, väsähtäneet piirteet. Hänen värisevässä äänessään tuntui särkynyt sointu, ikivanha, aina uusi kärsimys puhui hänen suunsa kautta, ja katse, kuten kaikkien muidenkin, suunnattuna yöhön peittyvää Strassburgia kohti, hän lausui:

— Jumalani, täältä Pyhältä Odilialtasi näemme milt'ei koko rakastetun isänmaamme: kaupunkimme, kylämme, kotomme. Mutta se ei ole kokonainen; vuorten tuolla puolen on myös kotimaatamme. Sinä olet sallinut meidän tulla erotetuiksi. Sydämeni pakahtuu sitä ajatellessa; sillä kansaa, vuorten takana, jota me rakastamme, Sinäkin yhä rakastat. Se on vanhin kristitty kansa; sille on enin jumalallista suloa annettu. Sillä on paljon enkeleitä taivaassa, koska sillä on niin monta kirkkoa ja kappelia, niin monta pyhäin hautaa puolustettavanaan, niin paljon pyhää tomua kesannoissaan, nurmikoissaan ja vesissään, jotka sen halki elvyttävinä virtaavat. Jumalani, ruumiimme ja omaisuutemme puolesta olemme kärsineet, muistoissamme kärsimme yhä. Salli meidän kuitenkin säilyttää nuo muistomme; salli, ett'ei Ranska meitä unohda! Tee hänet arvokkaaksi kansoja johtamaan! Anna hänelle jälleen kadotettu sisar, joka voi sekin vielä palata takaisin...

— Amen!

— ... niinkuin pääsiäiskellojen sointu palajaa! — Amen! lausui kaksi mies-ääntä, Amen! Amen! Muut läsnäolijat itkivät hiljaa. Kylmän ilman halki, joka nousi kuilusta, kaikui enää vain yhden ainoan kellon ääni. Soittajat varmaan laskeutuivat alas tapuleistaan, jotka hävisivät tasangon pimeyteen. Ylhäisen puutarhalakeuden päällä leijaileva pilvi oli synkistynyt ja painui länttä kohti, mutta puki yhä vielä Vogeesien harjanteen purppuraiseen orvokinsineen. Yön suureen pimeyteen aukesi tähtisilmiä, samoinkuin esikoita juuri tällä hetkellä puhkesi kuusikon helmaan.

Pian ei penkereellä ollut jäljellä kuin kolme henkeä. Muut olivat lähteneet saatuaan purkaa elsassilaissydämensä salaisuuden.

Nähdessään edessänsä molemmat nuoret vieretysten ja Odilen pään aivan lähellä Jeanin olkaa, vanha pappi kysäsi:

— Kihlatutko?

— No niin, vastasi Jean, toivokaa, että siitä totta tulisi!

— Minä toivon sitä. Te puhuitte äsken hyvin. Jumala teille onnea antakoon! Toivon, että te, jotka olette nuoret, saatte jälleen nähdä ranskalaisen Elsassin.

Hän poistui.

— Hyvästi, sanoi Odile nopeasti. Jää hyvästi, Jean!

Tyttö ojensi kätensä ja lähti taakseen katsahtamatta. Jean jäi penkereen muurin luo.

Yölintuja: huuhkaajia, merikotkia ja pöllöjä laskeusi metsiköstä metsikköön, yhteen ääneen kirkuen. Neljännestunnin ajan, jolloin ne pitkin lentovälein suorittivat matkansa, kajahtelivat vuorenrinteet niiden huhuiluista. Sitten tuli syvä hiljaisuus. Rauha levisi viimeinkin, täynnä uinuvain metsäin tuoksua.

VIII.

CAROLIS'IN LUONA.

Zürichinkadun kulmassa, Bateliersien sataman varrella, joka on jäännöksiä vanhasta Strassburgista, seisoo pieni, naapureitaan paljoa matalampi talo. Sillä on kaksinkertainen katto aivankuin kiinalaisessa temppelissä, ja etusivu, joka muinoin näytti niin iloiselta maalattuine hirsineen, on nyt saanut valkean kalkkipeitteen, jossa on luettavana: »Jean, liikanimeltä Carolis, Viinitupa». Tämä viinianniskelu, joka ulkoapäin ei mitenkään herätä ohikulkijan uteliaisuutta, ei kuitenkaan ole mikään tavallinen paikka eikä varsinainen kapakka. Sillä on historialliset muistonsa. Sen kohdalla laskivat v. 1576 zürichiläiset tai ainakin heidän paraimmat pyssymiehensä maihin, ottaakseen osaa suuriin ampumakilpailuihin, joihin strassburgilaiset olivat kutsuneet Saksan keisarikunnan sekä Schweitsin liittovaltiot. Muassaan toivat he padallisen hirssipuuroa. Tuskin olivat he astuneet venheistään, kun heti panivat strassburgilaiset todistamaan, että puuro vielä oli lämmintä. »Rakkaat ystävät,» he sanoivat, »helposti voimme siis lähettää teille apua; pitkin Rein- ja Illjokea käy matka nopeasti kaupunkiemme välillä.» V. 1576 annettu lupaus täytettiin v. 1870, kuten läheiseen Zürichinkaivoon piirretty kirjotus kertoo. Kun piiritetyssä Strassburgissa tila oli mitä tukalin, ryhtyivät zürichiläiset välittäjiksi ja saivat kenraali Werderiltä luvan kuljettaa pois kaupungista naiset, vanhukset ja lapset. Toisen kerran saattoi tämän talon kuuluisaksi eräs etelämaalainen, joka v. 1860:n paikkeilla avasi siinä Etelän viinien kaupan. Jean, liikanimeltä Carolis, oli kummasti Gambettan näköinen. Sen hän tiesi ja matki siksi tuon kansanpuhujan liikkeitä, pukua ja ääntä ja kantoi samanlaista partaa. Hänen kauppansa kukosti jo ennen sotaa, mutta sen jälkeisinä vuosina se kävi oikein edulliseksi, ja joukko saksalaisia upseereja otti tavakseen käydä siellä juomassa Narbonnen, Cetten ja Montpellierin tummaa viiniä.

Eräänä aamuna huhtikuun lopulla kulki Jean Oberlé pitkin Bateliersien satamaa menossa erään metsähallituksen virkamiehen luo, jota hän jo kauan sitten oli luvannut käydä tervehtimässä, kun noin neljänkymmenen ikäinen, mustapukuinen, nähtävästi elsassilainen nainen astui ulos kahvilasta, tuli kadun poikki ja sanoi anteeksi pyytäen:

— Anteeksi, herra... Tahtoisiko herra olla hyvä ja tulla... Eräs ystävistänne kysyy teitä.

— Kuka? kysyi Jean hämmästyneenä.

— Nuorin noista upseereista tuolla alhaalla.

Hän osotti sormellaan salia vierasryhmineen, jonka hämärässä, alaslaskettujen verhojen takana, oli sekavaa kuhinaa.

Hetken epäröityään seurasi Jean naista ja hämmästyi — sillä kun ei ollut strassburgilainen, ei hän tuntenut ravintolan mainetta eikä sen vieraita — hämmästyi tavatessaan siellä kuusi upseeria, joista kolme kuului husaarirykmenttiin, ääneen jutellen, tupakoiden ja Carolis'in viiniä juoden istumassa pöytien ääressä, jotka olivat täynnään punaisia ja sinisiä damipelinappuloita. Heti ensi katseella hän huomasi, päivän kirkkaudesta tänne puolihämärään tultuaan, että sali oli pieni — ainoastaan neljä pöytää — sekä kaunistettu vertauskuvallisilla maalauksilla saksalaiseen aistiin: siinä apina, siinä kissa, korttipeli ja paperossikimppu. Mutta paras koristus oli puoliympyriäinen kuvastin, joka sijaitsi syvennyksessä vasemmalla seinällä ympärillään talon entisten ja nykyisten kantavierasten valokuvia puitteisiin pantuina. Jeanin vielä tuumaillessa, kuka häntä oli mahtanut kutsua, nousi salin perällä, vasemmalla, nuori ratsu-upseeri istuimeltaan, ja tuossa ainoassa liikkeessä ilmeni mitä parhaimmassa valossa hänen kaunis kasvunsa, solakka kuin hän oli taivaansinisessä takissaan kultanyöreineen. Luutnantin vierus- ja pöytätoverit, eräs kapteeni ja kommendantti, jäivät istumaan. Nuo kolme upseeria olivat varmaan tulleet pitkältä matkalta; he olivat yltä päältä tomussa, otsa oli hiessä, kasvojen piirteet jännitetyt ja ohimosuonet kohollaan. Olipa nuorin heistä tältä retkeltä maalle tuonut orapihlajan oksan, jonka hän oli pistänyt vasemman litteän epolettinsa alle.

Elsassilainen tunsi nyt Wilhelm von Farnowin. Tämä oli preussiläinen, kolme vuotta Jeania vanhempi, ja Jean oli ennenvanhaan, ensi vuotta lakitiedettä opiskellessaan, tavannut hänet Münchenissä, missä Farnow silloin oli aliluutnanttina baijerilaisessa ulaanirykmentissä. Sittemmin ei hän ollut häntä nähnyt. Hän ei tiennyt muuta, kuin että baijerilaisten ja preussiläisten upseerien välillä oli upseerien kasinossa sattunut jupakka, jonka vuoksi muutamia siihen sekaantuneita upseereja oli erotettu, hänen entinen toverinsa niiden joukossa.

Ei, ei ollut epäilemistäkään. Tuo oli Farnow: sama hieno, ylhäinen tapa tarjota kättä, samat parrattomat, liian tyystin ajellut, liian silkoset, vaaleaveriset kasvot paksuine huulineen, pienine, hieman pystyine, julkeine nenineen ja viehättävine, kylmine, teräksensinisine silmineen, joissa kuvastui nuorta, käskeväistä, sotaisen, urhean mielen ylpeyttä. Ruumiinrakenne lupasi hänestä aikaa voittain varttuvan vankan ja lujatekoisen kyrassierin. Mutta nyt hän oli solakka ja niin sorjakasvuinen, niin notkea, niin kerrassaan sotilaallinen ja jäntevä, niin varma liikkeissään, että häntä, joskaan hänellä ei ollut kauniit piirteet, kuitenkin pidettiin kauniina, ja Münchenissä puhuttiin milloin »kauniista Farnowista», milloin »Kalma-Farnowista.» Hän olikin miltei pelottavan näköinen punaisine viiksineen ja tuuheine kulmakarvoineen, kun lakki vielä oli enentämässä hänen silmäinsä varjokkaisuutta. Mutta ollen tuskin kahdenkymmenenseitsemän ikäinen, teki hän sen vaikutuksen, että hän oli tuima, itseään hillitsevä sotilasluonne, kuriintottumuksen läpäisemä aina saavutettuun hienoon kohteliaisuuteensa saakka.

Jean Oberlé huomasi, että Farnow noustessaan puhui lähimmälle naapurilleen, kommendantille, vankalle sotilaalle, jolla oli tyynet, lujakatseiset silmät. Hän selitti jotain, johon toinen myöntyi, vielä silloin päätään nyykäyttäen, kun luutnantti esitti:

— Herra kommendantti, suvaitkaa minun esittää toverini Jean Oberlé, tuon alsheimilaisen tehtailijan poika.

— Tietysti, herra... Se on älykäs elsassilainen... hyvin tunnettu...

Kapteenin puolelta — hän oli vielä nuori mies veistettyine profiileineen, silminnähtävästi hienosti sivistynyt ja yhtä silminnähtävän ylpeä — aiheutti esittely samanlaisia imartelevia sanoja alsheimilaisesta tehtailijasta: »Niin, tosiaan, herra Oberlé on hyvin tunnettu... mitä valistuneimpia henkilöitä... minulla oli onni nähdä hänet... lausukaa tervehdykseni herra Oberlélle...»

Jeanista tuntui noiden molempain upseerien kohteliaisuus nöyryyttävältä. Hän tunsi olevansa erikoisen huomion esineenä, hän, siviilivirkamies, porvarissäätyinen, elsassilainen, hän, johon noiden ylhäisten herrain joka suhteessa täytyi katsoa alas. »Onko isäni menettely sitten niin suuriarvoinen,» ajatteli hän, »että sitä näin palkitaan?... Ei hänen varakkaisuutensa, ei hänen elämäntapansa, eivät hänen puheensa ole voineet luoda tätä huomaavaisuutta nuorta miestä kohtaan, joka on ilman virkaa eikä edes ole strassburgilainen...»

Kommendantin milt'ei heti antama viittaus päästi hänet tukalasta asemastaan ja vapautti molemmat nuoret miehet, jotka istuutuivat pöydän ääreen salin perälle, niin etäälle akkunasta kuin suinkin.

— Aivan sattumalta tapaatte minut täällä, sanoi Farnow sala-ivalla, jonka läpi kuulsi ylpeä preussilainen upseeri. Rykmenttini miehet eivät usein oleile täällä... Täällä on enimmäkseen jalkaväen-upseereita... Minä käyn tavallisesti »Germaniassa.» Mutta me olemme juuri palanneet sotilastarkastuksesta, kuten näette, ja kommendantillani oli kovin kuuma... Suottehan anteeksi, rakas Oberlé, että lähetin teitä hakemaan...

— Päinvastoin oli se hyvin ystävällistä. Teidänhän oli vaikea luopua päälliköittenne seurasta.

— Haluan uudistaa tuttavuutta kanssanne... Emmehän niin pitkiin aikoihin, emme sitten Münchenissä olon ole tavanneet toisiamme. Tuskin olitte sivuuttaneet talon kulman tuolla, kun sanoin palvelijattarelle: »Tuolla on eräs ystäväni! Juoskaapa hakemaan herra Oberléta.»

Iloitsen siitä vilpittömästi, Farnow.

Jutellessaan tarkastivat nuoret miehet toisiaan uteliaina, kuten kaksi ihmistä ainakin, jotka koettavat selvitellä heille tuntemattomien vuosien tulosta: Minkälaista on hänen elämänsä ollut? Mitä ajattelee hän minusta? Voinko häneen luottaa?

— Näyttää siltä, alkoi Farnow uudelleen, kuin olisitte äskettäin palannut kotiin?

— Niin, tulin helmikuun lopulla.

— Ihmiset ovat minulle vakuuttaneet, että lokakuun ensimmäisenä astutte vapaaehtoisena husaarirykmenttiin?

— He ovat oikeassa.

— Joko tiedätte, että minulla oli kunnia tavata isäänne seuroissa viime talvena? Esitytin itseni hänelle...

— Anteeksi, olen niin vasta tullut...

Keskustelu kävi tällä erää laimeasti Carolis'in salissa, ja Jean huomasi, että molemmat sinitakkiset sotilaat kääntyivät häneen päin: kapteeni ja kommendantti tutkivat tulevan vapaaehtoisen kasvoja. He lopettivat juuri viiniään, jota heille oli tuotu »bordeauxlaisen» tapaan korkatussa pullossa.

— Olisi hauska olla kanssanne kauemmin, sanoi Farnow alentaen ääntään. Mutta minä toivon, että vielä voimme tavata toisemme.

— Tunnetteko Alsheimin?

— Kyllä, olemme siellä kulkeneet monta kertaa manööverien aikana...

Nähtävästi koetti luutnantti tulla selville, miten pitkälle hän saattoi mennä. — Hän oli vallotetussa maassa; sen olivat hänelle lukuisat jokapäiväisen elämän tapahtumat opettaneet. Hän ei huolinut uudistaa kokemuksiaan. Hän tunnusteli siis eteensä... Oliko mahdollista luvata käydä Jeanin luona? Sen perille hän ei vielä ollut päässyt. Ja epävarmuus, joka oli vastoin hänen tarmokasta luonnettaan, tämä hänen ylpeyttään loukkaava varovaisuus, pani hänet nostamaan päänsä pystyyn, aivan kuin olisi hänen äsken täytynyt ottaa vastaan taisteluvaatimus. Jean puolestaan tunsi hämmennystä. Tämä yksinkertainen asia, entisen toverin vastaanottaminen, näytti hänestä nyt vaikeasti ratkaistavalta pulmalta. Itse oli hän taipuvainen myöntymään. Mutta rouva Oberlé ja iso-isä eivät sallisi poikettavan tuosta tähän asti niin tarkoin noudatetusta säännöstä pitää vanhan vastustaja-edustajan taloa suljettuna saksalaisilta, paitsi pakollisilta, lyhyiltä liiketuttavuuksilta. He eivät suostuisi... Mutta Jeanille oli sentään vaikeaa näyttäytyä Strassburgissa vähemmän suvaitsevaisena kuin Münchenissä ja nyt, heidän ensi kertaa kohdatessaan elsassilaisella pohjalla, loukata nuorta upseeria, joka lähestyi häntä ja tarjosi hänelle kätensä. Hän koetti saada edes ääneensä hiukan kohteliasta sävyä vastatessaan:

— Iloitsen tavatessani teidät toistekin, rakas Farnow.

Saksalainen ymmärsi, rypisti kulmakarvojaan ja oli vaiti. Tietysti olisi joku toinen jopa kieltäynyt vastaanottamasta häntä. Mutta Oberlén perheessä ei tavannut tuota säännönmukaista, äärimmäistä vihamielisyyttä...

Hänen vihansa lauhtui tai ei ainakaan ilmennyt. Hän ojensi hienon kätensä — sen ranne oli kuin nahan peittämä teräslankakimppu — ja kosketti sormensa päällä nuppia miekassaan, jota hän ei ollut laskenut luotaan.

— Minäkin iloitsen siitä, sanoi hän lopuksi.

Hän antoi tuottaa pullollisen bourgognelaista, ja täytettyään Jeanin lasin sekä omansa, lausui:

— Kotiin palaamisenne muistoksi!

Juotuaan lasin pohjaan yhdellä siemauksella, laski hän sen pöydälle.

— Olen todella tyytyväinen, että lapasin teidät. Elän niin yksikseni, ja te tunnette mielihaluni. Jumaloimani ammatin rinnalla, jota korkeammalle en voi mitään asettaa, paitsi Jumalaa, joka on senkin suuri tuomari, rakastan erittäinkin metsästystä. Minusta on ihminen luotu avaroita maita kulkemaan, vahvistamaan valtaansa ja voimaansa eläinten yli, milloin hän ei ole tilaisuudessa sitä käyttämään vertaisiinsa nähden. Se tuottaa minulle verratonta huvia... Mutta mieleeni johtuu, että herra Oberlé menetti oikeutensa metsästykseen, vai mitä?

— Niin, sanoi Jean, hän on siitä luopunut milt'ei kokonaan.

— Haluttaisiko teitä käväistä luonani? Olen vuokrannut lähellä Hagenauta metsästysalueen, joka on osaksi metsämaata, osaksi tasankoa. Siellä on minulla metsäkauriita, joita saan Schwarzwaldin muinoisista pyhistä metsistä; minulla on siellä jäniksiä ja fasaaneja ja taivaanvuohiakin muuttoaikoina; ja jos pidätte kiiltokuoriaisista, niin lentää niitä männikössäni kimallellen kuin husaarien! peitset.

Hetken aikaa jatkui keskustelua tästä aineesta. Sitten Farnow ja Jean lopettivat Carolis'in bourgognelaisviinin, ja ottaen orapihlajan oksan, joka koristi hänen epolettiaan, ja antaen sen pudota maahan Farnow virkahti:

— Jos sallitte, Oberlé, saatan teitä vähän matkaa. Mihin päin menette?

— Yliopistolle päin.

— Sinnehän minäkin.

Molemmat nuoret miehet nousivat. He olivat melkein yhdenkokoiset ja samaa tarmokasta tyyppiä, joskin ilme oli erilainen. Oberlé koetti lieventää liikaa vakavuutta, joka aina vaiti-ollessa levisi hänen kasvoilleen, Farnow taas liiotteli luonteensa kovuutta. Nuori luutnantti suoristi rypyt takkinsa liepeistä, otti tuolilta litteän lakkinsa, jonka etupuolella koreili pieni kokardi Preussin väreineen, ja kulkien edellä teeskennellyn jäykkänä sekä puolittain kääntyneenä kapteenin ja kommendantin pöytään päin, hän tervehti, useaan kertaan tuskin huomattavasti kumartaen. Äskeinen kunnioittava toverillisuus ei enää ollut paikallaan. Tapansa mukaan tarkastivat molemmat päälliköt luutnanttia, joka oli lähdössä Carolis'in luota. Ollen itsekin gentlemanneja, arkoja rykmettinsä kunnian puolesta ja tuntien tarkoilleen, mitä hienolta upseerilta vaaditaan, huvitti heitä kaikki, mitä jonkun alempiarvoisen käytöksessä, ryhdissä tai puvussa kelpasi julkisesti arvosteltavaksi. Tarkastus päättyi varmaan Farnowin eduksi. Ystävällisellä ja suojelevalla kädenliikkeellä antoi kommendantti hänelle luvan poistua.

Tuskin olivat he päässeet kadulle, kun Farnow kysyi:

— No! Eivätkö ne olleet hienoja herroja?

— Olivat kyllä.

— Millä äänellä te sen sanotte! Eivätkö he teistä muka olleet kohteliaita? Kun saatte nähdä heidät virassaan...

— Päinvastoin olivat he liiankin ystävällisiä, keskeytti Jean. Päivä päivältä tunnen yhä enemmän, että isäni on täytynyt suuresti nöyrtyä saavuttaakseni ylhäisten kunnioitusta... Ja se loukkaa minua, Farnow!

Toinen katseli häntä vakavana ja vastasi:

— Ranskalaishulluutta! Mikä kumma kansa, joka ei voi tyytyä voitetun osaan, ja pitää itselleen alentavana, jos saksalainen osottaa sille kohteliaisuutta!

— Se on siksi, etteivät he tee sitä ilmaiseksi, vastasi Oberlé.

Tuo ei soinut pahalta Farnowin korvissa. Hänestä se oli kuin kiitos hänen jyrkkäluonteiselle, hyötyä tavoittelevalle kansalleen. Mutta nuori luutnantti ei tahtonut antautua väittelyyn, jossa tiesi ystävyyden helposti rikkoontuvan. Hän tervehti nuorta naista, joka tuli vastakkaiselta suunnalta, ja seurasi häntä katseellaan.

— Kapteeni Holzbergin rouva. Sievä, eikö totta?