Part 8
— Laskeutukaa, kuten minä, vesiputoukselle asti ja sitten lähtekää jälleen ylöspäin, joll'ette halunne nousta tästä vielä noin pari sataa metriä ylemmäksi, jonka jälkeen laskeudutte alas Ranskan puolelle, ja sitten kyllä löydätte vuorensolalle johtavia polkuja. Hyvää yötä!
— Hyvää yötä!
Suuressa hiljaisuudessa kaikuivat nuo sanat heikkoina ja nopeaan haihtuvina. Mutta Jeanin sydämessä kertasi yhä joku ääni: »Laskeudutte alas Ranskan puolelle». Hän paloi halusta nähdä tuota salaperäistä Ranskaa, jolla oli niin suuri sija hänen unelmissaan ja elämässään, tuota maata, joka särki hänen kotinsa, koska vanhat, ainakin muutamat heistä, yhä uskollisesti ihailivat Ranskaa. Senhän puolesta niin moni elsassilainen oli kuollut, ja niin monet toiset sitä ikävöivät ja rakastivat tuolla hiljaisella rakkaudella, joka kasvattaa alakuloisuutta sydämeen. Nyt oli niin lähellä häntä tuo maa, josta ihmiset olivat hänet luulevaisina vierottaneet, sama, jonka puolesta Ulrich eno, herra Bastian, äiti, iso-isä ja miljoonat, miljoonat muut joka ilta rukoilivat!
Hetken perästä saavutti hän kukkulan ja alkoi laskeutua toista rinnettä. Mutta puut muodostivat kuin tiheän verhon hänen ympärilleen. Ja hän alkoi juosta löytääkseen tien ja avonaisen paikan, josta voisi nähdä Ranskan. Hän tunsi nautintoa antaessaan itsensä liukua ja ikäänkuin suinpäin pudota alaspäin, ulospääsyä etsien. Tällä puolen vuorta sattuivat auringonsäteet maahan, siellä täällä tuntui ilma vielä lauhkealta, mutta kuuset seisoivat yhä muurina edessä.
— Seis! huusi eräs mies, joka äkkiä tuli esiin puunrungon takaa.
Jean juoksi vielä muutaman askelen, vauhdin viemänä. Sitten palasi hän tullimiehen luo, joka oli häntä kutsunut. Nuori, jänterä päällysmies, jolla oli pienet, arkakatseiset silmät ja tanakkapiirteiset, kellertävän, kaksiosaisen parran ympäröimät kasvot, oikea vogeesilaistyyppi, katseli nuorta miestä ja sanoi:
— Mitä hullua te juoksitte? Luulin teitä salakuljettajaksi.
— Minä etsin paikkaa, josta voisin nähdä ranskalaisen maiseman...
— Huvittaisiko se teitä? Oletteko tuolta vuoren toiselta puolen?
— Olen.
— Ette liene ainakaan preussiläinen?
— En, olen elsassilainen.
Mies naurahti lyhyeen ja sanoi:
— Se on jo parempaa, se!
Mutta jatkamatta keskustelua ja aivan kuin olisi unohtanut kysymyksensä, tarkasteli Jean lakkaamatta köyhää ranskalaista tullintiestä, hänen kasvojaan, hänen pukuaan, painaakseen ne syvälle mieleensä. Tullimiestä näytti tämä uteliaisuus huvittavan, ja hän sanoi nauraen:
— Jos haluatte näköalaa, niin seuratkaa vaan minua. Minä tiedän yhden, jonka hallitus tarjoo minulle näytettäväksi palkkaani lisätäkseen!
Katsahtaen nopeasti toistensa silmiin alkoivat molemmat nauraa, mutta paljoa vähemmän tullimiehen sanoille kuin jonkunlaisesta myötätuntoisuudesta toisiaan kohtaan.
— Meillä ei ole aikaa hukattavana, sanoi päällysmies, aurinko menee mailleen.
He laskeusivat alaspäin kuusiholvin alla, kiersivät paljaan kalliojyrkänteen, jolle oli pystytetty kaksi tolppaa pienen matkan päähän toisistaan osottamaan Saksan ja Ranskan rajaa, ja äärimmäisessä päässä tätä kallionkärkeä, joka perustuksensa syvälle metsään ulottaen työnsihe vihreyden keskeen, he kapealla, tasaisella paikalla tapasivat paksuista kuusilaudoista kyhätyn vartijamajan hirsijalustoineen. Täältä näki yli äärettömän laajan maiseman, joka yhäti aleten levisi niin pitkälle kuin silmä kantoi. Nyt auringon laskiessa kylpivät pengermäinen maa, metsät, kylät, joet, Retournemerin ja Longemerin järvi vaaleassa valovirrassa, joka lievensi kaiken epätasaisuuden ja väritti kanervapeittoiset, viljelemättömät seudut viljankellerviksi. Jean seisoi kuvan kauneudesta hurmautuneena, äänetönnä. Liikutus valtasi hänet yhä enemmän. Hän tunsi nauttivansa koko sielullaan.
— Kuinka täällä on kaunista! sanoi hän.
Tullipäällysmies, joka katseli häntä syrjäsilmällä, tuli hyvilleen ympäristönsä puolesta ja vastasi:
— Se on yksitoikkoista; mutta kesäisin on terveellistä tehdä kävelymatkoja, niiden, joilla siihen on aikaa. Aina Gérardmerista ja Saint-Diéstä ja Remiremontista ja vielä kauempaakin tulee ihmisiä. Tuleehan niitä paljon myös tuolta...
Hän osotti taaksepäin käännetyllä peukalollaan olkansa yli rajan vastaista seutua.
Jean antoi näyttää itselleen nuo kolme kylää, jotka tullimies oli maininnut. Mutta oikeastaan oli hänen huomionsa kääntynyt vain omiin ajatuksiinsa. Häntä hurmasi ilman kirkkaus, tunne elämän suloisuudesta ja äärettömyyden, hedelmällisyyden ajatus, joka valtasi hänen mielensä, kun hän näki nämä ranskalaiset maat; tai ehkäpä pikemmin kaikki se, mitä hän tiesi Ranskasta, mitä oli siitä lukenut, mitä oli kuullut äitinsä, iso-isänsä ja Ulrich enon kertovan, ja mitä hän siitä oli aavistanut, nuo monet, monet sieluun kätketyt muistot, jotka äkkiä heräsivät, kuin miljoonat viljanjyvät auringon kutsuessa.
Tullimies oli istuutunut penkille majan seinämällä ja vetänyt taskustaan piipun, jota poltteli.
Kun hän näki vieraan kääntyvän hänen puoleensa, silmät täynnä kyyneleitä, ja istuutuvan penkille, aavisti hän jotain siitä, mitä Jeanissa liikkui; sillä kauneuden ihailu oli yläpuolella hänen käsitystään, mutta kaipauksen kyyneleet tekivät hänet kohta yksitotiseksi. Nehän puhuivat sydämen kieltä, ja ylevä yhteisyydentunto liitti miehet toisiinsa. Mutta aivan kuin hän ei olisi uskaltanut mitään kysyä, alkoi tullimies, oikaistuaan kaulaansa, jonka lihakset pullistuivat, hiljaisena tarkastella taivaanrantaa edessään.
— Mistä osasta Ranskaa olette? Jean kysyi.
— Tuolta vuoristosta, viiden penikulman päästä.
— Oletteko jo päättänyt sotapalveluksenne?
Päällysmies otti piipun suustaan ja siirsi nopeasti kätensä rinnalleen, jolla riippui mitali.
— Kuusi vuotta, hän sanoi; loma-aikoja oli kaksi; lopetin kersantin arvolla ja sain tämän, jonka toin Tonkinista. Hauska aika, kun se on lopussa!
Hän lausui tämän kuin matkustaja, joka enemmän rakastaa muistoja, vaikk'ei itse matkakaan ole ollut vastenmielinen. Ja hän jatkoi:
— Teillä se lie paljon vaikeampi, niinkuin arvellaan?
— Kyllä.
— Olen aina kuullut sanottavan: Saksa on suuri maa, mutta upseeri ja sotamies eivät ole siellä tovereita, kuten Ranskassa.
Aurinko laski, ja laaja, vaaleavaloinen maisema sai paikoin kellertävän vivahduksen, ja mihin varjo sattui, siellä oli sinipunervaa. Ja tuo purppuraväri levisi nopeasti kuin kiitävät pilvet. Ah, te varjojen peittämät rinteet, te himmeät tasangot, kuinka mielellään olisi Jean Oberlé antanut teidän uudelleen loistaa valon kirkkaudessa! Hän kysyi:
— Näettekö joskus karkaavia sotamiehiä?
— Niitä, jotka kulkevat rajan yli ennen palvelukseen astumistaan, ei tietysti voi tuntea. Vain Elsassin tai Lothringin rykmenttien sotamiehet pakenevat sotilaspuvussa... Niin, olen nähnyt useampia noista poikaraukoista, joita on joko rangaistu liian kovasti tai joilla on ollut liian kiivas luonto... Kyllä niitä karkaa meidänkin rykmenteistä, sanotte te, ja tottahan se on: mutta ei niitä niin monta ole...
Pudistaen päätään ja heittäen hiljeneviin metsiin hellän katseen, hän sanoi:
— Katsokaas, kun on täältä päin kotoisin, niin voihan tosin tulla omaansakin moitittua, mutta emme me muuallakaan viihdy. Te olette vieras tässä maassa, herra, ja kuitenkin, nähdessään teidät, voisi väittää teidän tänne kuuluvan.
Jean tunsi punastuvansa. Hänen kurkkuaan kuristi. Hänen oli mahdoton vastata.
Mies, joka pelkäsi sanoneensa liikoja, virkkoi:
— Antakaa anteeksi, herra: eihän sitä tiedä, kenen kanssa on tekemisissä, ja parempi kai olisi vaieta noista asioista... Minun täytyy jatkaa kiertokulkuani ja mennä alas jälleen...
Hän aikoi tervehtiä sotilastapaan. Jean tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.
— Ette ole erehtynyt, ystäväni, hän sanoi.
Sitten, kaivellen taskuaan, haluten, että tuo mies muistaisi häntä hiukan kauemmin kuin jotain toista matkailijaa, hän ojensi sikaarikotelonsa:
— Tehkää niin hyvin, ottakaa sikaari!
Ja sitten, lapsellisen ilon valtaamana, hän pudisti kotelon koko sisällyksen tullimiehen ojennettuun käteen.
— Ottakaa kaikki! Teette siten minulle suuren ilon! Älkää kieltäkö!
Hänestä tuntui, kuin olisi hän antanut jotain Ranskalle.
Päällysmies epäröi hetkisen, vaan sulki sitten kouransa sanoen:
— Poltan niitä sunnuntaisin. Kiitos, herra! Näkemiin asti!
Hän hyvästeli nopeasti ja katosi melkein heti kuusikkoon, joka kattoi vuorta.
Jean kuuli hänen askeltensa häipyvän äänen. Mutta yli sen kuuli hän rinnassansa kaikuvan: »Te kuulutte tänne...», nuo sanat, jotka tuo tuntematon oli lausunut, ja se täytti hänen mielensä sanomattomalla liikutuksella. »Niin, minä kuulun tänne, sen tunnen, sen näen, ja se selvittää minulle monta kohtaa elämästäni!...»
Pimeys laskeutui.
Jean katseli, miten maa vaipui varjojen helmaan. Hän muisteli niitä suvustansa, jotka olivat taistelleet tuolla, yöhön peittyväin kyläin ympärillä, taistelleet Elsassin puolesta, jotta se olisi pysynyt yhdistettynä tähän avaraan seutuun, joka levisi hänen silmäinsä edessä. »Suloinen isänmaa! Minun isänmaani! Kaikki, jotka siitä puhuvat, puhuvat rakkauden sanoja! Ja minä itse, miksi olen tänne tullut? Miksi valtaa minut liikutus, aivan kuin tuo maa eläisi edessäni?»
Hetkisen perästä syttyi ensi tähti taivaan rannalle, sinne, missä alkoi sinertää. Se loisti siellä heikkovaloisena ja itsevaltiaana kuin yksinäinen ajatus.
Jean nousi, sillä yö kävi pimeäksi, ja läksi polulle, joka kulki pitkin harjannetta. Mutta hän ei voinut irrottaa katsettaan tähdestä. Ja astellessaan siinä ypö-yksin, suuren äänettömyyden keskellä, tuolla Vogeesien huipulla, hän puhutteli tähteä ja pimeyttä sen alla, sanoen:
»Minä kuulun teihin. Olen niin onnellinen, teidät nähtyäni. Minua aivan pelottaa suuri rakkauteni teitä kohtaan.»
Hän saapui pian rajalle ja palasi oivallista tietä Schluchtin vuorensolan läpi Saksan alueelle.
Seuraavana päivänä, pääsiäisviikon tiistaina, tuli hän Alsheimiin ja toi isälleen tiedonannot, jotka oli laatinut. Koko talo otti hänet vastaan silminnähtävällä ilolla, joka liikutti nuorta miestä. Illalla, vanhan iso-isän ja tehtailijan »neuvottelun» jälkeen, johon Jeankin otti osaa, koska hän palasi tarkastamasta metsänhakkuuta, kutsui Lucienne veljeään takkavalkealle, jonka ääressä hän lämmitteli suuressa keltaisessa salissa. Rouva Oberlé luki ikkunan luona. Hänen miehensä oli mennyt ulos, sillä kuski oli ilmottanut, että yksi hevosista ontui.
— No, sanoi Lucienne, mikä on kauneinta, mitä olet nähnyt?
— Sinä!
— Ei, älä nyt laske leikkiä: tarkotan tietysti matkaasi?
— Ranska.
— Millä paikoin?
— Schluchtissa. Et voi kuvailla mielessäsi, mikä liikutus minut valtasi. Se oli aivan kuin ilmestys... Sinä et näy minua ymmärtävän?
Lucienne vastasi väliäpitämättömällä äänellä:
— Ymmärrän toki. Olen iloinen, että se on sinulle tuottanut huvia. Matkat mahtavat todella ollakin suloisia tähän vuodenaikaan. Kevään ensi kukat, eikö totta? Ja metsän humina? Voi, rakkahani, tuossa kaikessa on niin paljon yhteistä ihmisille!
Jean ei jatkanut. Lucienne, hän se veljen puoleen kumartuneena puheli luottavaisella äänellä, johon mielensä mukaan sai vaihtelevaa sävyä ja sointua:
— Meilläpä oli hienoja vieraita... Oh, ne vieraat olivat aikaansaamaisillaan kohtauksen. Ajatteleppas, että kaksi saksalaista upseeria saapui viime keskiviikkona automobiililla portinvartijan majan luo ja pyysi saada lupaa käydä sahaa katsomassa. Onneksi olivat he siviilipuvussa. Alsheimilaiset eivät siten nähneet heissä muuta kuin kaksi tavallista herraa. Hyvin hienoja molemmat, tiedätkö: toinen vanha päällikkö, ja toinen nuori, komea ja uljaskäytöksinen maailmanmies. Jospa olisit nähnyt hänen tervehtivän isää! Minä satuin olemaan puistossa. He tervehtivät myös minua ja tarkastivat koko tehdasta isän johtamina ja opastamina. Mutta sillä välin, niin eikös vaan tuo tyhmä Victor mene ilmottamaan asiasta iso-isälle, joka meille mutisti suutaan niin että... kun tulimme sisään! Minun olisi nähtävästi pitänyt paeta... Koska nuo herrat eivät astuneet sisään »minun talooni», kuten iso-isä sanoi, ei kiihtymystä kestänyt kauan. Mutta siitä oli omat seurauksensa...
Lucienne naurahti hillitysti.
— Rakkahani, rouva Bastian ei minun käytöstäni hyväksynyt.
— Olitko sinä läsnä tehtaassa, kun nuo herrat...
— Olin.
— Kaikenko aikaa?
— Isä pidätti minua... Joka tapauksessa en voi ymmärtää, mistä kylänvanhimman rouva sen näki... Viime sunnuntaina, ystäväni, sain häneltä kylmän tervehdyksen kirkon ovella!... Välitätkö sinä Bastianin tervehdyksestä, mitä?
— Välitän, niinkuin kunnon ihmisten tervehdyksestä ainakin.
— Epäilemättä ovat he kunnon ihmisiä, mutta he eivät kuulu tähän maailmaan. Jos he minua paheksivat, on se minulle juuri yhtä yhdentekevää, kuin jos joku hetkeksi haudastaan noussut muumia sen tekisi. Minä vastaisin hänelle: »Te ette sitä ymmärrä. Kääriytykää vain uudelleen siteihinne.» Onpa se sukkelaa, ett'et sinä, joka olet veljeni, ajattele samoin kuin minä!
Jean hyväili kättä, joka liikkui hänen edessään ja suojasi häntä tulen loisteelta.
— Muumioillakin olisi kykyä arvostella muutamia nykyaikaisia asioita, rakkahani: niitä, jotka ovat ominaisia kaikille ajoille.
— Oh, kuinka sinä olet juhlallinen! Ajatellaanpa nyt, Jean: mikä on rikokseni? Sekö, että olin kävelemässä? Sekö, ett'en kääntänyt pois katsettani? Että vastasin minuun kohdistettuun tervehdykseen? Että tottelin isääni, joka käski minun tulla ja sitten viipyä?
— Ei suinkaan.
— Mitä pahaa olen sitten tehnyt?
— Et mitään. Minäkin olen tanssinut monen nuoren saksalaisen tytön kanssa: sinun sopii siis kyllä vastata upseerin tervehdykseen.
— Olen siis tehnyt oikein?
— Itse asiassa: olet. Mutta ympärillämme vallitsee oikeutettu, ylevä suru! Tulee ymmärtää, että se herää eloon sanasta tai käden liikkeestäkin.
— Siitä en aio koskaan välittää. Jos menettelyni ei ole väärä, ei kukaan voi asettua tielleni, ei ikinä, ymmärrätkö?
— Siinäpä me eroamme, Lucienne kulta, emme niinkään paljon mielipiteittemme suhteen... Mutta löytyy kokonainen sarja tunteita, joita saamasi kasvatus estää sinua omaamasta...
Hän syleili Luciennea, ja keskustelu kääntyi vähäpätöisiin asioihin.
VII.
PÄÄSIÄIS-AATTO.
Ilma oli muuttunut kauniiksi. Jean tapasi jälleen Elsassin tasangon täydessä kevät-tohinassa. Mutta tämä näytelmä, jota hän niin oli toivonut taas nähdä, tuotti hänelle ainoastaan sekotettua, heikkoa iloa. Hän oli palannut retkeltään alakuloisempana kuin uskalsi itselleen tunnustaa. Se oli hänelle paljastanut kahden kansan, tai oikeammin, kahden hengen vastakkaisuuden, muistojen kestävyyden monen alhaison lapsen povessa ja elämisen vaikeuden, jonka kansan varovatkin, peitellytkin mielipiteet synnyttivät. Selvemmin tunsi hän nyt, kuinka vaivalloinen tulisi olemaan hänen oma osansa perheessä, tehtaassa, kylässä, koko Elsassissa.
Mielihyvä, joka hänet täytti, kun isä kotiintulon jälkeisenä aamuna onnitteli häntä hänen kertomuksestaan Oberlén perheen metsäliikkeestä, karkotti vain hetkeksi ikävystymistunteen. Turhaan koetti Jean näyttää onnelliselta; hän petti siten vain niitä, jotka halusivat pettyä.
— Jean, sanoi äiti syleillen häntä ohimennen, kun Jean oli asettumaisillaan aamiaispöytään, minusta on sinulla niin säteilevä ilme! Elsassin raikas ilma tehnee sinulle hyvää? Ja myös vanhan äidin läheisyys?
— Kas vaan! vastasi Lucienne leikillisesti, ja minä pidin häntä niin synkännäköisenä!
— Toimet, selitti Joseph Oberlé, kumartaen sille puolen ikkunaa, missä Jean istui, liikehuolet! Hän on jättänyt minulle kertomuksen, josta tahdon häntä julkisesti onnitella, hyvin laaditun ja erittäin selvän! Ja siitä on seurauksena, että minun ainakin neljässä paikassa on ryhdyttävä vakaviin toimenpiteisiin puitteni kuljetukseen nähden. Kuuletteko, isä?
Vanhus nyykäytti myöntävästi päätään. Mutta hän lopetti kirjotuksensa kivitaululla ja näytti sitä miniälleen:
— Lieneekö hän jo kuullut isänmaan itkun?
Monique-rouva pyyhkäisi lauseen nopeasti sormiensa päillä. Muut pöydässä istujat katselivat häneen. Kaikki tulivat hämilleen, aivan kuin olisi heidän välillään jotain tuskallista tullut ilmi.
Jeania kohtasi siinä jälleen tuo syvä suru, jota vastaan ei ollut mitään parannuskeinoa. Koko iltapäivän hän työskenteli sahan toimistohuoneessa, mutta hajamielisenä ja miettivänä. Hän ajatteli, että jonakin päivänä lähtee Lucienne kodista, eikä mikään sen kautta muutu, että iso-isä voi poistua hänkin, ja särö on sittenkin olemassa. Kaikki suunnitelmat, jotka hänellä siellä kaukana oli ollut, toivo olla hupana, lohduttaa, saada aikaan sovintoa tai jotain sovinnon kaltaista, kaikki tuo tuntui hänestä lapselliselta. Hän huomasi, että Lucienne oli oikeassa, tehdessään pilkkaa hänen kuvitteluistaan. Ei, pahan juuri ei ollut etsittävä kodista, vaan koko Elsassista. Vaikkapa ei ketään muuta samaa nimeä kantavaa enää eläisi Alsheimissa, kohtaisi Jean Oberléta hänen oman ovensa kynnyksellä, omassa kylässään, työmiestensä, liiketuttavainsa ja ystäväinsä parissa tuo sama hämillä-olo joskus, tuo sama kysymys aina. Ei hänen oma tahtonsa eikä kenenkään muunkaan voinut vapauttaa hänen sukuaan, ei nyt eikä myöhemmin.
Tässä alakuloisuudessa tunkihe hänen mieleensä kahta, valtavampana ajatus tavata Odilea, voittaa hänen rakkautensa. Ken toinen kuin Odile Bastian saattoi tehdä elämän Alsheimissa siedettäväksi, ken toinen koota jälleen poiskarkottuneet tai epäluuloiset ystävät ja antaa Oberlén nimelle takaisin vanhan Elsassin kunnioituksen? Jean näki hänessä nyt jotain paljon enemmän kuin vain kauniin tytön, jolle hänen nuoren sydämensä sävelet soivat: Odile toi rauhaa, elämälle arvoa ja kaiken mahdollisen voiman siihen raskaaseen tulevaisuuteen, joka Jeania odotti. Hän oli se urhea, uskollinen olento, jota tämä koti tarvitsi.
Kuinka voisi Jean tämän sanoa hänelle? Missä saisi hän tilaisuutta puhella vapaasti Odilelle, ilman että heidät yllätettäisiin, ja saattamatta levottomaksi tytön ankaria, arkoja omaisia? Ei ainakaan Alsheimissa. Mutta missä sitten tavata häntä? Ja miten edes saada hänelle tietoa kohtaamisesta?
Jean mietti sitä koko illan.
Seuraava päivä oli kiristorstai, jolloin kaikissa katoolisissa kirkoissa Kristuksen hauta koristetaan kukilla, oksilla, kankailla ja kynttilöillä, jotka on asetettu toinen toistaan ylemmäksi, päivä, jolloin uskovaisten joukko tunkeilee hostiaa palvellen. Oli selkeä ilma, liiankin kirkas vuodenaikaan nähden, sumua tai sadetta ennustava. Puheltuaan iloisesti äitinsä ja Luciennen kanssa Philippe Oberlén huoneessa — ensi kerta, jolloin hän todella tunsi kodikkuutta omaistensa keskuudessa — suuntasi hän kulkunsa hedelmätarhoille Alsheimin kylän takana ja seurasi samaa tietä, jota hän muutamia viikkoja sitten oli vaeltanut Bastianin luo. Mutta vähän matkan päässä Ramspacherin arentitalosta hän kääntyi polun mukana, joka tähän asti oli kulkenut kohtisuoraan lehtikujaan päin, mutta nyt muuttui yhdensuuntaiseksi ja yhtyi, kuten lehtikujakin, kauppalan tiehen. Jean oli tullut epämääräiselle alueelle, jonka kautta useat kauppalan arentimiehistä kuljettivat kuormiaan. Läheisillä pelloilla oli autiota. Tie melkein peittyi pähkinäpuita kasvavan multavallin suojaan. Jean alkoi kulkea pitkin pensasaitaa, joka ympäröi Bastianin tilaa, lähestyi kylätietä ja palasi sitten taas takaisin. Hän odotti. Hän toivoi, että Odile pian astelisi lehtikujassa toisella puolen pensasaitaa, menossa Alsheimin kirkkoon rukoilemaan Kristuksen haudan äärellä.
Entiset tapaamiset tässä samassa paikassa, tänä samana päivänä, olivat muistuneet hänelle mieleen ja vaikuttaneet hänen päätöksensä. Kun hän kolmannen kerran alotti edestakaisin-kulkuaan, huomasi hän jotain, joka ei ensin ollut pistänyt hänelle silmään.
— Kuinka kaunista! sanoi hän puoli-ääneen. Tie on kuin pukeutunut häntä varten!
Lehtikujan toisessa päässä, enemmän kuin pari sataa metriä etäämpänä, esiintyivät ristikkoportti, lähimmät pensastot ja palanen Bastianin pitkää kattoa mitä ihmeellisimmissä kehyksissä. Vanhojen kirsikkapuiden kukat olivat kaikki auenneet samalla viikolla kuin manteli- ja päärynäpuiden. Siellä kukostivat päärynäpuiden huiskilot ja mantelikukkain tähtimäiset kimput, siellä tasangolle siirrettyjen metsäkirsikkapuiden sarjamaiset valkeat kukinnot. Paksujen, paisuneiden, punatäpläisten oksain ympärille oli ryhmistynyt miljoonittain lumivalkeita kukanteriä, jotka värähtelivät hentojen lapakkojensa päässä, kaikki niin lähetysten, ett'ei oksaa monelta puolelta enää näkynytkään. Joka puu ojenteli kaikkiin suuntiin kukkivia varpujaan. Kirsikkapuut olivat niin vanhat, että kukkaiset oksat käytävän molemmin puolin koskettivat ja sekaantuivat toisiinsa. Mehiläisparvi ympäröi niitä siipiä räpytellen. Hieno meden lemu liiteli pitkin lehtikujaa ja seurasi tasangon tuulta kesantopelloille ja miltei paljaille viljelysmaille, joita se kevätsanomallaan hämmästytti. Koko suuressa, avarassa laaksossa ei ollut sitä puuta, joka olisi tainnut kilpailla ihanuudessa tämän Eedenin käytävän kanssa. Ainoastaan tuossa aivan lähellä, oikealla puolen, alkoivat Ramspacherin neljä pähkinäpuuta kehittää lehtiä ja näyttivät raskaine muotoineen kuin arentitalon seinään kiinnitetyiltä emaljikuvilta.
Hetket kuluivat. Tuomien latvoista varisi kukanlehtiä sateena alas.
Nyt on tuolla nainen, joka kumartuu aukaisemaan ristikkoporttia! Hän se on! Hän oikasee itsensä suoraksi. Hän kulkee keskellä lehtikujaa, ruohoisten tienvarsien välillä, aivan hitaasti, sillä hän katselee ylöspäin. Hän katselee valkoisia kukkaryhmiä auenneine terineen. Hänen mielessään väikkyy nuorissa tytöissä tavallinen ajatus morsiuskruunusta. Odile ei hymyile, hänen kasvonsa vain elostuvat, kädet ojentuvat vaistomaisesti: siinä hänen kiitollinen vastauksensa riemuavan luonnon tervehdykseen! Hänen karvalakilleen, kohotetuille kasvoilleen, hänen siniselle puvulleen heittävät tuomet kukkiaan. Hän on totinen. Vasemmassa kädessä on hänellä rukouskirja, puoliksi hameen poimujen peitossa. Hän luulee olevansa yksin. Kulkee päivän kirkkaudessa, joka puhuu hänen sydämelleen. Mutta kaikki hempeämielisyys on hänelle vieras. Hän on uljas; hän on luotu elämän sankaruutta varten. Ilme noissa silmissä, jotka etsivät puitten latvoja, pysyy valppaana, ajatusten herrana eikä antaudu houkuttelevan unelman valtaan.
Hän tuli lähemmäksi; hän ei aavistanut Jeanin häntä odottavan. Kauppala kohisi, kuten tavallisesti Alsheimin ateria-ajan päätyttyä: rattaat vierivät, koirat haukkuivat, miehet ja lapset huutelivat; mutta kaiken tuon heikensi etäisyys, avaruus hajotti ja edestakaisin kulkeva tuuli haihdutti, niinkuin se haihduttaa irtautuvan, mereen vierivän maalohkareen jyminän.
Jean astui esiin Odilen ohikulkiessa ja kurottausi hiukan aidan toiselta puolen. Ja tyttö, joka asteli siellä kukkaseinien välillä, vaikka hän katselikin ylöspäin, käänsi päätänsä, katse vielä täynnä tuota kevättä, joka oli hänen mieltään värähyttänyt.
— Mitä, sanoi hän, tekö!
Ja heti tuli hän nurmikaistaleen poikki, jolla kirsikkapuut kasvoivat, aina sinne pensasaidan kohdalle, missä Jean seisoi.
— En enää voi tulla vapaasti luoksenne, kuten ennen, sanoi Jean. Siksi tulin teitä odottamaan... Pyytäisin teiltä suosionosotusta...
— Suosionosotusta? Miten totisesti te sen sanotte!...
Hän yritti hymyillä. Mutta huulet eivät totelleet. He kalpenivat molemmat.
— Minulla on aikomus, alkoi Jean, aivan kuin hän olisi puhunut jostain vakavasta päätöksestä, minulla on aikomus ylihuomenna lähteä Pyhän-Odilian vuorelle... Menen kuulemaan pääsiäiskellojen soittoa... Ehkä tekin puolestanne pyytäisitte lupaa tulla sinne...
— Olette siis tehnyt jonkun pyhän lupauksen?
Jean vastasi:
— Melkeinpä niin, Odile: minun täytyy puhua teidän kanssanne, vain teidän...