Part 14

— Tahtoisin laskea sydämellesi erään asian, joka on kuin omani. Se, joka pyysi minua tulemaan luoksesi, on rakkain sukulaiseni... Xavier, sinulle puhun suoraan: oletko aavistanut, että sisarenpoikani Jean rakastaa tytärtäsi Odilea?

— Olen.

— No?

Katseet, jotka olivat tähystäneet kauas eteenpäin, kohtasivat äkkiä toisensa, ja miehet pelästyivät kumpikin, toinen kiellosta, jonka taisi lukea, toinen tuottamastaan tuskasta.

— Ei, sanoi herra Bastian, ja ääni kävi ankaraksi voittaakseen liikutuksen, joka pyrki sitä vapisuttamaan, minä en voi.

— Sitä odotin... Entä jos kerron sinulle, että he molemmat rakastavat toisiaan...

— Ehkä... Minä en voi!

— Sinulla lie sitten painava syy?

— Niin on.

— Mikä?

Herra Bastian osotti sormellaan vesakon välitse Oberlén talon etusivua.

— Se, että tuohon taloon tänäpäivänä menee Strassburgin prefekti vieraaksi!

— Minulla ei ollut lupaa kertoa sitä sinulle, ja ennenkuin sinulle puhuisin, piti minun odottaa, että tapaus olisi tunnettu.

— Tunnettuhan se on. Koko Alsheimin kauppala on saanut sen tietää palvelijain kautta. Vakuutetaanpa, että herra von Kassewitz tulee pyytämään Luciennen kättä sisarenpojalleen luutnantti von Farnowille.

— Tiedän sen.

— Ja sentään tahtoisit...

— Niin.

— Että antaisin tyttäreni Jean Oberlélle, jotta tyttö saisi appi-isäkseen hallituksen ehdokkaan tulevissa vaaleissa ja preussiläisen upseerin langokseen?

Ulrich herra kesti herra Bastianin harmistuneen katseen ja vastasi:

— Niinpä niin. Jean kärsii siitä kovin, mutta syy ei ole hänen. Mistä löydät toisen, joka olisi enemmän sinun ja tyttäresi arvoinen?

— Mitä tekee hän vastustaakseen sisarensa avioliittoa? Hän on täällä. Vaitiolollaan hän myöntyy... Hän on raukka...

Ulrich herra keskeytti hänet kädenliikkeellä.

— Eipähän, hän on luja.

— Ei kuten sinä, joka ainakin olet osannut sulkea talosi.

— Se oli omani.

— Ja oikeuteni on sanoa: ei kuten minä. Kaikki nuoret sietävät liian paljoa, rakas ystävä. Minä en ryhdy politiikkaan. Minä vaikenen ja raadan Elsassini maata Talonpojat, jotka epäilemättä minua rakastavat, mutta alkavat otaksua minun hierovan sovintoa, ovat jo epäluuloisia minua kohtaan, ja saksalaiset taas, kaikenkarvaiset ja kaikenarvoiset, kammoksuvat minua. Mutta Jumala sen tietää, että se vain lujittaa minua, ja mieltäni en muuta. Minä kuolen, vanha, koskematon viha sydämessä, ymmärrätkö, koskematon...

Hänen silmissään välähti kuin salametsästäjän, joka varmoin, vapisemattomin käsin ojentaa pyssynsä vihollistaan kohden.

— Et suotta ole vanhan sukupolven miehiä, Xavier. Mutta ei saa tehdä vääryyttä. Tuossa pojassa, jonka olet hyljännyt, jott'et olisi meidän kaltaisemme on hänessäkin rohkeutta!

— Annas kuulla!

— Eikö juuri hän ole selittänyt, ett'ei rupea hallitusalalle?

— Koska maa miellytti häntä enemmän, ja tyttäreni myös!

— Ei, ensi sijassa siksi, että hän on elsassilainen.

— Ei kuten me, sen takaan.

— Uudella lailla. Heidän täytyy elää saksalaisten keskellä, he saavat opetuksensa saksalaisissa kymnaaseissa, ja heidän tapansa rakastaa Ranskaa edellyttää enemmän kuntoa ja lujaluontoisuutta, kuin mitä meidän aikoina vaadittiin. Ajattelehan, että kolmekymmentä vuotta on kulunut!

— Niin tosiaan!

— Ja etteivät he ole nähneet tuota aikaa, että heidän rakkautensa on vain traditsioonia, mielikuvitusta, tai jotain, joka on veressä, ja että esimerkkejä unhotuksesta on lukuisasti heidän ympärillään.

— Jeanilta ei tosiaankaan ole tuota esimerkkiä puuttunut!

— Siksi täytyy tehdä hänelle oikeutta. Ajattele, että tyttäresi hänelle jouduttuaan perustaisi rikkaan ja mahtavan kodin... Upseeri ei koskaan tulisi asumaan Alsheimissa, ei edes kauan Elsassissa... Pian olisi hänestä vain nimi jäljellä ...

Herra Bastian laski raskaan kätensä Ulrich herran olalle ja äänellä, joka tuskin salli ruveta pitempiin puheisiin, sanoi:

— Kuulehan, ystävä, kun sanon sanasen: siitä ei tule mitään, sillä minä en tuota avioliittoa halua, ja kaikki minun sukulaiseni, sekä elävät että kuolleet, minua siitä soimaisivat. Ja lopuksi vaikka minä suostuisinkin, Ulrich, on rinnallani toinen, omaani voimakkaampi tahto, joka ei koskaan ole taipuva, näetkös, ei koskaan...

Herra Bastian liukui alaspäin sananjalkain seassa, ja olkapäitään kohauttaen ja päätään pudistellen, kuten se, joka ei enää mitään tahdo kuulla, hän laskeusi päiväpalkkalaistensa luo. Kun hän oli kulkenut kaadetun humalistonsa rivien välit ja torunut kutakin työskentelijöistä, lakkasi nauru, ja Alsheimin tytöt ja arentimiehen pojat ja arentimies itse, jotka seisoivat kumarruksissaan paahtavaksi käyneessä auringonpaisteessa, jatkoivat hiljaisina iloisesti alettua työtään.

Ulrich herra oli jo matkalla ylös erakkomajalleen Pyhällä Odilialla. Hän oli alla päin ja mietti, mitä vakavia seurauksia herra Bastianin kielto tulisi tuottamaan Jeanin kohtaloon nähden, ja häntä pelotti kertoa sanomaansa sisarenpojalleen. Toivomatta, uskomatta onnistuvansa, hän tuumi keinoa, miten taivuttaa Odilen isää, ja suunnitelmat surisivat hänen ympärillään kuin auringon huumaamat paarmat, jotka seurasivat vaeltajaamme hänen hitaasti ylös kavutessaan. Virrat lauloivat. Rastaita, noita kesän enteitä, lenteli, ilman sinessä kimpoellen, syvänteiden yli, lähemmä viinitarhoja ja tasangon hedelmiä. Mutta kaikki oli turhaa: Ulrich herra oli surusta menehtymäisillään. Hän ajatteli vain sisarenpoikaansa, joka oli saanut niin kehnon palkan Alsheimiin palaamisestaan. Ja puiden väliltä, mutkaisen polun käänteestä hän katseli Oberlén taloa.

Ken tällä hetkellä olisi sinne astunut, olisi huomannut sen tavattoman hiljaiseksi. Kaikki siellä kärsivät. Philippe Oberlé oli, kuten tavallisesti, syönyt aamiaisen omassa kamarissaan. Rouva Oberlé oli miehensä nimenomaisesta vaatimuksesta suostunut tulemaan huoneestaan alakertaan, sitten kun herra Kassewitzin tulosta ilmotettaisiin. »Mutta sanon sinulle edeltäpäin», oli hän lausunut, »ett'en sekaannu koko asiaan. Sinun tahdostasi olen läsnä, koska minut pakotetaan tuota henkilöä vastaanottamaan. Minä teen, mihin suorastaan olen velvotettu, mutta en enempää.» — »Olkoon niin!» oli herra Oberlé vastannut. »Lucienne, Jean ja minä juttelemme hänen kanssaan. Siinä on kyllin.» Heti aterian jälkeen oli tehtailija mennyt puiston toiseen päähän, omaan työhuoneeseensa. Jean, joka ei osottanut erittäin innostunutta mielialaa, oli puolestaan lähtenyt ulos, luvaten palata ennen kello kolmea. Lucienne oli siten yksin suuressa keltaisessa salissa. Kaunis, harmaa, yhtenäinen puku yllään, ainoana koristuksenaan kahdesta kultarahasta tehty, ruokasalin tyyliin muovailtu vyönsolki, hän asetteli ruusuja kristallimaljakkoihin ja vaasehin, joiden läpihohtoinen, väritön posliini muodosti vastakohdan samettipäällyksisen kaluston räikeänheleälle sävylle. Luciennen ajatukset olivat kuin pelaajan, joka näkee ulottamansa pelin lähestyvän loppuaan ja huomaa voittavansa. Hän itse oli kaksissa äskeisissä iltaseuroissa Strassburgissa välittänyt tuon asian, josta puuttui vain sopimuksen tekijäin allekirjotus: Joseph Oberlélle oli luvattu Elsassissa virallisen ehdokkaan paikka ensimmäisessä piirissä, missä sija tulisi avonaiseksi. Herra von Kassewitzin käynti merkitsi samaa kuin välipuheen allekirjoitus. Vastustus, kuten rouva Oberlén, vaikeni, tai hajosi kuulumattomiin ja supistui nureaan mielialaan, kuten iso-isän. Nuori tyttö läksi uunin luota kullatun pöydän ääreen, joka kannatti kuvastinta, peilaili itseään ja arveli, että huulet liikkuivat niin somasti, kun hän aivan hiljaa toisteli: »Herra prefekti.» Yksi seikka häntä häiritsi ja tunkihe hänen voiton-ylpeyteensä: täydellinen yksinäisyys, joka oli syntynyt hänen ympärilleen.

Palvelijatkin näyttivät sopineen olla poissa, kun heitä tarvittiin. Turhaan soi kello. Joseph Oberlén oli täytynyt aamiaisen jälkeen itse mennä toimistohuoneeseen tapaamaan isänsä kamaripalvelijaa, tuota vankkaa, kelpo elsassilaista, joka arveli olevansa kuin koko perheen palveluksessa. »Victor, pukeutukaa vastaanottamaan sitä henkilöä, joka tulee kello kolmen aikaan.» Victor oli punastunut ja vaivalloisesti saanut sanotuksi: »Kyllä, herra.» — »Teidän tulee pitää vaaria vaunujen tulosta ja seisoa ulkoportaitten luona.» — »Kyllä, herra.» Annettuaan tämän lupauksen, joka epäilemättä loukkasi hänen sisimpiä tunteitaan, Victor pujahti pois, pakeni ja tuli vasta kolmannella tai neljännellä soitolla aivan pelästyneenä ja väittäen, ett'ei ollut kuullut.

Strassburgin prefeksi tulee! Tuota samaa sanaa, jonka Lucienne oli lausunut, punnitsi rouva Oberlé omaan huoneeseensa sulkeutuneena. Kuin myrskypilvi laskeusi se vanhan elsassilaisen vastustaja-edustajan mieleen, ijäkkään metsäherran Philippe Oberlén, joka oli vaatinut olla itsekseen; hermostuttavasti kutkutti se Joseph Oberlén sormia hänen kirjottaessaan asiakirjeitä sahan toimistossa tai kuuntelemaan pysähtyessään; surullisesti, kuin jonkin ylevän kuolinkellot, kaikui se herra Bastianin hylkäämän Jeanin sydämessä; ja se se oli pääaihe, johon humalanriipijäin vuoroin vilkastuva, vuoroin haipuva keskustelu kymmenissä eri muodoissa palasi.

Sillä arentitalon vaimot ja tytöt sekä päiväpalkkalaiset, jotka aamulla olivat olleet työssä humalistossa, olivat aamiaisen jälkeen kokoontuneet Ramspacherin kapeaan, pitkään pihaan. Istuen tuoleilla tai jakkaroilla, oikealla puolellaan kaha ja vasemmallaan kasa humaloita, he repivät irti kukkia ja heittivät pois paljaaksi riivityt varret. He olivat kahdessa rivissä, toinen pitkin navetan, toinen pitkin asuinrakennuksen seinää. Siten syntyi kuin kuja vaaleahiuksisia päitä, ja vartaloita, jotka liikkuivat lehtipaljouden seassa, humalan köynnöksenä kulkiessa naisesta naiseen liittäen heidät toisiinsa. Ajoportin kautta, joka pihan toisessa päässä oli selkiselällään Alsheimin kauppalan kohdalla, näkyi useita vastapäätä sijaitsevia taloja päätyineen, puuparvekkeineen ja litteine kattotiileineen. Tätä tietä saapui joka puolitunti uusi kuormallinen humalaköynnöksiä arentitalon hevosen vetäminä. Arentimiehellä, vanhalla Ramspacherilla, oli oma paikkansa suuressa vajassa, joka oli asuinrakennuksen edessä, ja sen edustalla istuivat ensimmäiset humalakäpyjä irrottavista naisista. Tässä rakennuksessa, jonka suurta kattoa kannatti toisella puolella seinä ja toisella Vogeesien kuusten sydänpuusta veistetyt pylväät, suoritettiin suurin osa arentitalon töistä ja säilytettiin sen enimmät aarteet. Siellä puserrettiin viinirypäleet, siellä puitiin syksy- ja talvikuukausina viljaa, sinne ahdettiin nurkkiin työkojeita, rattaita, lankkuja, rakennustarpeita, tyhjiä tynnöreitä ja hiukan heiniä. Sinne myös oli sijoitettu rivi suuria, päällekkäisiä puulaareja, kerroksittaisia seulapohjia, joille humala joka vuosi pantiin kuivamaan. Arentimies ei koskaan luovuttanut muille tätä mieluisaa tointa. Hän oli siis nytkin paikallaan kuivauslaitoksen edessä, jonka ensi hyllyt jo olivat täynnä, ja tikapuilla seisoen hän tasaisiin kerroksiin levitti poimittuja humaloita, joita hänen molemmat vanhemmat poikansa toivat hänelle koreissa. Naisia hiukan huumasi päättyvän elokuun iltapäiväkuumuus ja tuoksu muserretuista lehdistä sekä kukista, joita he mykersivät käsissään kuin pieniä hajupusseja. Vielä enemmän kuin aamulla humalistossa kaikui naurua, ja kysymykset ja tuumailut synnyttivät kymmenittäin vastauksia. Välistä antoi oma työ aihetta tuohon vilkkaaseen sananvaihtoon; välistä myös naapuri, joka kulki pihan läpi, missä aurinko ja pöly teki kaiken aivan valkoiseksi; mutta varsinkin äskettäin tunnetuiksi tulleet tapahtumat: prefektin käynti ja Luciennen luultava avioliitto.

Lukkarin kaunis Juliette oli nostanut keskustelun vireille, sanoen:

— Uskokaa minua: Victor on kertonut muurarin pojalle, että prefekti tulee puolentunnin päästä! Luuletteko, että liikahdan paikaltanikaan, kun hän ajaa ohi!

— Hän näkisikin liian sorjan tytön, sanoi Augustin Ramspacher, viedessään kahta koria humalakukkia. Rumat vaan menevät näkyviin.

Ida, joka oli nostanut ylös sinisen, täplikkään hameensa, karjakko Octavie, joka piti palmikoitua tukkaansa niskaan käärittynä, missä se oli kuin kultainen sädekehä, ja Reine, räätälin köyhä tytär, ja muut vastasivat nauraen:

— No, en vaan minäkään! Enkä minä! Enkä minä!

Ja tuo ainoa vanha nainen, joka auttoi nuoria tyttöjä, mutisi:

— Olen kyllä köyhä kuin kirkonrotta, mutta mieluummin menköön hän muiden luo kuin minun, mokomakin prefekti!

— Aivan niin!

Kaikki puhelivat vapaasti. Sanat kimmahtelivat seinistä ja haipuivat yhdessä naurunpurskahdusten ja kahinan kerällä, jota lehdet niitä kuljetettaissa ja mykerrettäissä synnyttivät. Kuitenkin istui vajan puolihämärässä parrukasalla eräs, joka leukaansa kättä vasten nojaten kuunteli, ja tämä kuuntelija oli Jean Oberlé. Mutta Alsheimin asukkaat alkoivat jo tuntea tuon nuoren miehen, joka viisi kuukautta oli elänyt heidän keskuudessaan. He tiesivät hänet hyvin elsassilaismieliseksi. He aavistivat, että Jean par'aikaa oli paossa Bastianin arentimiehen luona, koska ei hyväksynyt isäänsä, joka kunnianhimolleen uhrasi niin paljon ja niin monta ihmistä. Hän oli tullut pihaan sen verukkeen nojalla, että tahtoi levätä ja istua kalveessa, mutta oikeastaan siksi, että voitonriemuisen Luciennen läsnäolo oli hänelle tuskaksi. Ja kuitenkaan ei hän vielä tiennyt herra Bastianin ja enonsa aamuisesta keskustelusta. Hänen onnettomaan mieleensä nousi jälleen ajatus Odilesta, mutta hän karkotti sen pois pysyäkseen lujana, sillä pian oli hän tarvitseva kaiken järkevyytensä ja kaiken voimansa; toisin kerroin katseli hän tylsästi humalan noukkijattaria ja koetti olla huvitettu heidän työstään ja heidän puheistaan; usein luuli hän kuulevansa vaunujen ratinaa ja kohottausi puoliksi, muistaen luvanneensa olla kotona herra von Kassewitzin tullessa.

Julietten ääni jatkoi tavattomalla innolla:

— Mitä tuon Strassburgin prefektin tarvitsee tulla Alsheimiin? Me tulemme vallan hyvin toimeen ilman saksalaisia!

— He ovat vannoneet tehdä itsensä kammotuiksi, lisäsi heti vanhempi arentimiehen pojista, jaellen humalavaroja naisille, joilta ne olivat lopussa. Niinpä näyttää siltä kuin kieltäisivät he, minkä voivat, ranskaa puhumasta.

— Esimerkiksi minun serkkuni François Joseph Steiger, sanoi räätälin pikku Reine. Santarmi väitti kuulleensa hänen huutaneen majatalossa: »Eläköön Ranska! »Luulenpa, että enempää ei serkkuni osaakaan ranskaa. Siinä oli kyllin. Serkkuni sai kaksi kuukautta vankeutta.

— Serkkusi huusi sentään! Mutta Albertschweilerissä he ovat kieltäneet erästä lauluseuraa harjottelemasta ranskankielisiä lauluja!

— Entä ranskalainen silmänkääntäjä, joka tässä eräänä päivänä tuli Strassburgiin? Ettekö tienneet siitä? Sanomalehdethän siitä kertoivat. He antoivat hänen maksaa esiintymisoikeudesta, vuokrata salin, painattaa ilmotukset, ja sitten he sanoivat: »Kaiken pitää tapahtua saksaksi, rakas ystävä, tai menkää tiehenne!»

— Mutta pahin tapahtui herra Haasille, hänelle, joka maalaa rakennuksia.

— Mitä sitten?

— Hän tiesi vallan hyvin, ettei enää sovi maalata ranskalaista puotikylttiä. Herra Haas, jonka tunnen, ei olisi ruvennut siveltimellään lakia rikkomaan. Mutta hän luuli kumminkin voivansa vähän vernissata erästä ilmotustaulua, jossa jo ammoisista ajoista oli seisonut ranskaksi: »Paitakauppa.» He kutsuivat hänet eteensä ja uhkasivat oikeudenkäynnillä, koska hän vernissansa avulla säilytti tuon kirjotuksen... Nähkääs, se tapahtui viime lokakuussa.

— Ohho! Herra Hamm olisi kyllä mielissään, jos sade, tuuli ja ukkonen heittäisivät kumoon majatalomme kyltin, jossa yhä seisoo ranskaksi: »Valkoinen kyyhkynen», kuten jo tapahtui »Haikarassa.»

Vanha Josephine, mustikkain poimijatar, virkahti arentimiehen vaimolle, joka juuri ilmestyi talon kynnykselle:

— Surullinen Elsass! Kuinka iloinen se oli meidän nuoruudessamme! Eikö totta, rouva Ramspacher?

— Niin, karkotuksia, oikeusjuttuja, vankeutta turhista syistä, sellaista on nykyjään. Poliisi on kaikkialla!

— Parempi, kun pidät suusi kiinni! huusi Ramspacher moittivalla äänellä.

François, nuorempi pojista, puolusti äitiä ja vastasi:

— Ei täällä ole ketään petturia. Ja voiko siitä vaieta? He ovat liian tylyjä. Siksi niin paljon nuoria siirtyy maasta.

Hämärästä nurkastaan katseli Jean noita nuoria tyttöjä, jotka kuuntelivat hartain katsein: muutamat istuivat liikkumattomina ja työstään kohonneina, toiset yhä kumartuivat edestakaisin vihreitä köynnöksiä riipien.

— Tehkää toki työtä, älkääkä lörpötelkö! kuului uudelleen isännän ääni.

— Viime tammikuussa tuomitsi Savernen oikeus yhtenä päivänä sataseitsemänkymmentä hurjapäätä, sanoi Juliette ja tukka heilahteli hänen naurustaan, sataseitsemänkymmentä!

François, pitkä, luiseva, huolimaton poika, joka par'aikaa oli aivan lähellä Jean Oberléta, kaasi kuivaushyllylle korillisen humaloita ja kumartui sitten Jeanin puoleen:

— Grand-Fontainen luona on hyvä mennä rajan poikki, hän sanoi hiljaa. Paras ylimenopaikka, herra Oberlé, on Grand-Fontainen ja Minières'in välillä... Raja on aivan vastapäätä kuin ulospistävä kärki. Missään se ei ole niin lähellä; mutta täytyy varoa metsänvartijaa ja tullimiehiä. He pidättävät usein ihmisiä, kysyen, minne he menevät.

Jean säpsähti. Mitä tämä merkitsi? Hän alkoi:

— Miksi puhuttelette minua?...

Mutta nuori talonpoika oli kääntynyt pois ja jatkoi työtään. Varmaan hän oli kertonut itsestään. Hän oli uskonut omat aikeensa alakuloiselle ja hiljaiselle kansalaiselleen, jota hän tahtoi huvittaa, hämmästyttää, tai ehkäpä hänen myötätuntoaan herättää.

Mutta Jeania liikutti tämä luottamus.

Sointuva ääni huusi:

— Kas tuolla on vaunut kauppalaan tulossa! Ne ajavat kohta herra Bastianin lehtikujan ohi!

Kaikki humalan noukkijat kohottivat päätään.

Pikku Franzele seisoi pylvään vieressä, joka kannatti avonaista porttia. Eteenpäin kumartuneena, ruumiin yläosa aidan ulkopuolella ja kutritukka tuulessa heiluen, hän katseli oikealle, mistä kuului pyörien ratinaa. Naiset pihalla keskeyttivät työnsä. He kuiskailivat: »Prefekti! Tuolla! Hän ajaa ohi!»

Arentimies, jonka naisten äkkinäinen vaikeneminen ja pienokaisen ääni houkutteli työstään ladossa, kääntyi pihaan päin, missä poimijattaret liikkumatta kuuntelivat pyöräin ratinaa ja lähestyväin hevosten kapsetta. Hän komensi:

— Sulje ajoportti, Franzele!

Ja mutisten lisäsi hän:

— En tahdo heidän näkevän, millaista minun talossani on!

Lapsi työnsi toisen puoliskon kiinni ja huudahti sitten uteliaana, pää vielä ulkona:

— Oi, kuinka se on hassua! Eipä hän vaan voi kehua monta ihmistä nähneensä... Hänen tähtensä tuskin kukaan lie vaivannut itseään... Saksalaiset siellä vain ovat, tietysti... He ovat kaikki tuolla »Haikaran» luona...

— Panetko kiinni! tiuskasi arentimies vihaisena.

Tällä kertaa häntä toteltiin. Toinen puolisko läjähti toiseen. Toistakymmentä läsnäolijaa kuuli vaunujen vierivän läpi hiljaisen Alsheimin kauppalan. Jokaisessa hämärässä nurkassa oli silmiä ruutujen takana. Mutta kukaan ei tullut ovenkynnykselle, ja kukkasarkojen raivaajat puutarhoissa näyttivät siihen määrään työhönsä kiintyneiltä, etteivät mitään kuulleet.

Kun vaunut olivat puolen kilometrin päässä arentitalosta, siirtyivät kaikki mielikuvituksessaan Oberlén puistokäytävään, ja ottaen taas kouraansa humalanvarsia tytöt ja vaimot uteliaina tuumivat, mitähän herra Oberlén poika aikoi tehdä, ja katsahtivat salaa vajaan päin.

Jean ei ollut siellä.

Hän oli noussut, ett'ei pettäisi antamaansa lupausta, ja saapui juoksusta kalpeana kasvitarhan portille, juuri kun prefektin hevoset tilan toisessa päässä ajoivat puiston portista sisään.

Koko talo tiesi jo siitä. Lucienne ja rouva Oberlé istuivat uunin luona. He eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Tehtailija oli puolen tuntia sitten palannut toimistostaan ja pannut ylleen takin, jota hän käytti Strassburgin matkoillaan, sekä valkoiset pikeeliivit. Kädet levällään ruutujen takana, hän katseli vaunuja, jotka lähenivät kiertäen nurmikkoa.

Kaikki kävi, niinkuin hän oli suunnitellut. Tuo virallinen henkilö, joka juuri oli saapunut hänen tilalleen, toi herra Oberlélle vakuutuksen saksalaisten mielisuosiosta. Äkkinäinen ylpeydentunne värähdytti häntä, ja mielikuvituksessaan hän jo näki valtiopäiväpalatsin...

— Monique, sanoi hän kääntyen ja kuin pitkästä matkasta hengästyneenä, onko poikamme viimeinkin tullut?

Rouva Oberlé, joka näytti niin hennolta keltaisessa nojatuolissaan oven luona, vastasi, kasvot liikutuksen vallassa:

— Hän tulee, sillä hän on luvannut.

— Varmaa vaan on, ett'ei hän ole täällä. Ja kreivi von Kassewitz tulee... Entä Victor? Otaksun hänen olevan ulkoportailla antaakseen tietoa meille, kuten olen käskenyt?

— Niin luulen minäkin.

Raivoissaan vaimonsa pakollisesta alistuvaisuudesta ja moitteesta, joka häntä vielä tässä alistuvaisuudessakin kohtasi, kulki Joseph Oberlé huoneen poikki, veti rajusti vanhan kellon nyöristä, ja aukaisten eteisen oven, vakuutti itseään, ettei Victor ollut paikoillaan.

Hänen täytyi vetäytyä takaisin, sillä kellon viimeisiä kertoja helähdellessä kuului ulkoportailta askelia.

Joseph Oberlé asettui vaimonsa luo uunin viereen, vastapäätä ovea. Hiekka narskui askelten alla graniittisilla ulkoportailla.

Joku oli sittenkin noudattanut kellon kutsua. Ovea survaistiin; ja hetkistä myöhemmin näki Oberlén perhe vanhan keittäjättärensä Salomén, joka kalmankalpeana, kiristetyin hampain aukaisi oven, ja herra von Kassewitz astui hänen ohitsensa sisään.

Tämä kookas, harteikas herrasmies oli puristettu pitkään, ahtaaseen takkiin. Hänen kasvoissaan ikäänkuin yhtyi kaksi ristiriitaista ainesta: otsa oli kupera, poskipäät pyöreät, nenä pyöreä, mutta ulkonevat kulmakarvat, viikset ja lyhyt parta, jotka karkeissa kierteissä törröttivät ihosta, suippenivat ulospäin. Tätä naamaa, suippoa kuin ratsumiehen nuolenkärki ja pyöreää kuin hänen kilpensä, elähytti kaksi läpitunkevaa, vilkasta silmää, jotka varmaan olivat siniset, sillä ripset olivat kellertävät, mutta ne jäivät kokonaan silmäkarvojen kätköön, kun herra von Kassewitzilla sitä paitsi oli tapana rypistää silmäluomiaan. Tukka oli harvaa ohimoilla ja kammattu takaraivosta korviin päin.

Joseph Oberlé lähestyi ja sanoi saksaksi:

— Herra prefekti, teette meille suuren kunnian... Että todellakin näitte sen vaivan...

Virkamies tarttui herra Oberlén ojennettuun käteen ja puristi sitä. Mutta hän ei vilkaissut häneen eikä seisahtunut. Hänen raskaat askelensa kajahtelivat salin hienolla villamatolla. Katse oli kohdistettu hentoon, surupukuiseen olentoon uunin luona. Ja hän tervehti, kumartaen useaan kertaan mahtavaa, jäykkää vartaloaan.

— Herra kreivi von Kassewitz, sanoi herra Oberlé; sillä prefektiä ei ollut ennen esitetty talon rouvalle.

Tämä nyykäytti hieman päätään eikä vastannut mitään. Herra von Kassewitz oikaisihe, odotti toista tervehdystä, mutta teki sitten päätöksensä ja tervehti punastunutta, hymyilevää Luciennea, teeskennellen hyvää tuulta, jota hän ehkä ei tuntenut.

— Muistan nähneeni neidin Hänen Ylhäisyytensä maaherran luona, sanoi hän. Strassburg ei tosiaan ole niinkään lähellä Alsheimia! Mutta minulle on kerrottu, että matka tänne maksaa vaivan, sillä täällä on suurempiakin ihmeitä nähtävänä kuin Vogeesien rauniot, herra Oberlé...

Hän nauroi tyytyväisenä ja istuutui keltaiselle sohvalle, selin valoon ja vastapäätä uunia. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen, joka oli asettunut hänen viereensä ja kysyi:

— Eikö poikanne ole kotona?

Herra Oberlé kuunteli hetkisen levottomana.

Hän saattoi vastata:

— Tuossa hän on, herra prefekti.

Nuori mies astuikin sisään. Ensimmäiseksi huomasi hän äitinsä. Se sai hänet epäröimään. Hänen nuoret, herkät silmänsä rävähtivät hermostuneesti, kuin olisi niitä haavotettu. Äkkinäisesti kääntyi hän sohvaan päin, puristi vieraan ojennettua kättä ja vakavasti, kylmäverisempänä ja vähemmän hämmentyneenä kuin isä, sanoi ranskaksi:

— Tulen kävelyltä, herra prefekti. Minun täytyi juosta, jott'en myöhästyisi; sillä olin luvannut isälleni olla täällä teidän tullessanne.

— Kovin ystävällistä, sanoi nauraen virkaherra. Me puhumme saksaa arvoisan isänne kanssa; mutta kyllä voin jutella toisellakin kielellä kuin omallamme.