Part 13

Salaneuvos kumartui jo joka suunnalle ja kuiskasi Finckenin, Farnowin, herra Rosenblattin, professori Knäpplen, molempain yksityisdosenttien, Jeanin ja elsassilaisten taiteilijain korvaan seuraavan lauseen: »Tehkää hyvin ja tulkaa kanssani tupakkahuoneeseen!»

Tupakkahuone oli toinen salonki, jota lasiseinä erotti ensimmäisestä.

Pian olivat herra Brausigin vieraat siellä koolla. Tuotiin sikaareja ja olutta. Savukiehkurat nousivat ilmaan ja hälvenivät kattoon. Toiset vieraista kerääntyivät herra Rosenblattin ympärille; toisena keskuksena oli professori von Fincken. Kovat äänet tuntuivat kiisteleviltä ja kuitenkin siellä ainoastaan selviteltiin vaivalloisesti yksinkertaisia asioita.

Vain kahdella herralla oli vakava puheenaihe, eivätkä he pitäneet suurta melua. Ne olivat Jean Oberlé ja Farnow. Tuskin oli jälkimäinen sytyttänyt sikaarinsa, kun hän koskettaen Jeanin käsivartta, lausui:

— Haluaisin puhella kanssanne, ja yksityisesti.

Ja ollakseen vapaammat asettuivat nuoret miehet suunnattoman suuren uunin luo, vastapäätä salongin oviaukkoa, sillä välin kuin muut tupakoitsijat, herra Rosenblattin ja herra von Finckenin ympärille ryhmistyneinä, istuivat ikkunasyvennyksessä.

— Olitte kiihkeä tänä iltana, rakas ystävä, sanoi Farnow ylpeällä kohteliaisuudella, jota usein tuli hänessä ilmi; monta kertaa olin kiusauksessa vastata teille, mutta pidin parempana odottaa. Te hieman kohdistitte puheenne minuun?

— Paljonkin teihin. Tahdoin sanoa suoraan teille, mikä olen, ja ilmottaa sen teille todistajain läsnäollessa, jotta siinä tapauksessa, että te pysytte aikeissanne, olisi varmaa, ett'en minä ainakaan ole niihin suostunut enkä teitä avustanut, ja ett'ei minulla ole mitään tekemistä ajattelemanne avioliiton kanssa. En voi asettua isäni tahtoa vastaan, mutta en tahdo, että voitaisiin sekottaa toisiinsa isäni mielipiteitä ja omiani.

— Ymmärsin jotain siihen suuntaan... Tiedätte varmaan, että olen nähnyt sisarenne seuroissa ja rakastan häntä?

— Tiedän sen.

— Eikö teillä ole muuta vastausta antaa?

Veri kohosi saksalaisen poskiin.

— Selvittäkää kantanne nopeasti, hän sanoi. Olen hienosta aatelisperheestä, myönnättekö sen?

— Myönnän.

— Tunnustatteko, että naiselle on saksalaisen upseerin kosinta kunniaksi?

— Kaikille muille paitsi elsassittarelle. Mutta me elsassilaiset emme ole kuten muut, joskaan te ette tuota tunnetta käsitä. Kunnioitan teitä suuresti, Farnow. Mutta avioliittonne sisareni kanssa olisi julma isku kolmelle meidän kodissa. Minulle ensi sijassa.

— Missä suhteessa, jos saan luvan kysyä?

Heidän täytyi puhua hiljaa ja välttää liikkeitä herra Brausigin vieraitten vuoksi, jotka huoneen toisesta päästä pitivät silmällä nuoria miehiä ja koettivat tulkita heidän käytöstään. Heidän mielenliikutuksensa, heidän kiihtymyksensä kuvastui vain silmissä, jotka olivat lähestyneet toisiaan, ja singahtelevissa sanoissa, jotka eivät olleet aiotut kuin yhden kuultaviksi.

Lasiseinän läpi saattoi Lucienne nähdä Farnowin, ja noustessaan sekä kulkiessaan salongin läpi tai ollessaan ihailevinaan kukkakoria, joka oli korkeampi kuin lasiseinän alareunus, hän tutkien katseli upseerin ja veljensä kasvoja.

— Olette sydämen-ihminen, Farnow. Ajatelkaa siis, mitä tulee kodistamme Alsheimissa, kun tämä epäsovun aihe tulee muiden lisäksi.

—- Minä muutan pois, sanoi upseeri, voinhan saada vaihtaa paikkaa ja jättää Strassburgin.

— Muisto jää meille. Eikä siinä kaikki. Ja onhan siellä nyt jo äitini, joka ei ole myöntyvä.

Kädenliikkeellä osotti Farnow, että hän poistaisi esteen.

— Sitten on iso-isä, jonka Elsass valitsi vastalauseen panijaksi, ja joka ei voi nyt kieltää koko menneisyyttään.

— En ole mitään velkaa herra Philippe Oberlélle, keskeytti Farnow.

Ääni kävi mahtipontisemmaksi:

— Sanon teille edeltäpäin, ett'en ikinä luovu tehdystä päätöksestä. Kun herra von Kassewitz, Strassburgin prefekti ja ainoa elossa oleva sukulaiseni, palaa virkalomaltaan, jonka hän ottaa näinä päivinä, lähtee hän teille Alsheimiin; hän pyytää neiti Lucienne Oberlén kättä sisarenpoikansa puolesta, ja hän saa myöntävän vastauksen, koska neiti Lucienne Oberlé mielellään ottaa minut, koska hänen isänsä jo on suostunut ja koska minä, Wilhelm von Farnow, niin tahdon!

— Epäilyksenalaiseksi vielä jää, tokko olette oikein toiminut...

— Oman tahtoni mukaan, siinä on minulle kyllin

— Miten paljon ylpeyttä on rakkaudessanne, Farnow!

— Sitä on kaikissa teoissani, Oberlé!

— Luuletteko, että olisin siitä erehtynyt? Sisareni miellytti teitä, koska hän on sievä?

— Niin.

— Ja älykäs?

— Niin.

— Mutta myös, koska hän on elsassilainen! Ylpeydessänne näitte hänessä voiton, joka oli saavutettava. Te ette tiedä, että Elsassin naisilla on tapana antaa rukkaset Saksalaisille. He ovat kuningattaria, joita lähelle te kunnianhimoisessa rakkaudessanne ette helposti pääse, kuningattaria, aina maalaistytöistämme, jotka seuroissa kieltäytyvät tanssimasta maahan muuttaneiden kanssa, sisariimme asti, joita harvoin näkee teidän salongeissanne tai teidän käsivarrellanne. Rykmenteissä, joihin joutuisitte, kerskaisitte siitä, että olette saanut Lucienne Oberlén. Ehkäpä se myös olisi hyvä merkki vallanpitäjäin silmissä, eikö totta?

— Ehkä, sanoi Farnow virnistellen.

— Toimikaa siis! Murtakaa, tai oikeammin murtakaa loppuun asti kolme meistä!

He kiihottuivat; kumpikin koetti pitää puoliaan.

Upseeri nousi, heitti pois sikaarinsa ja sanoi ylhäisesti:

— Me olemme sivistyksen saaneita raakalaisia, sehän on jo kuultu, vähemmän täynnä ennakkoluuloja ja vähemmän kohtuullisia vaatimuksissamme kuin te. Siksi me voitammekin maailman, rakas ystävä! Sillä välin, Oberlé, menen istumaan arvoisan äitinne viereen puhumaan hänen kanssaan niin herttaisesti, kuin vihamiehiä ollen on mahdollista. Seuraatteko minua?

Jean viittasi kieltävästi.

Jättäen Oberlén siihen, kulki Farnow tupakkahuoneen läpi.

Lucienne odotti häntä levottomana salongissa. Hän näki hänen astuvan rouva Oberléta kohden ja pakotetusti hymyillen nostavan istuimen sen nojatuolin viereen, jolla hento, surupukuinen elsassitar istui.

Samalla huuteli salaneuvos Brausig:

— Oberlé! Te olette polttanut sikaaria juomatta lasillistakaan olutta! Sehän on ilmi vääryys! Tulkaa toki! Herra professori Knäpple juuri kertoo meille hallituksen toimista Saksan itäisten maakuntain venäläistyttämisen estämiseksi.

* * * * *

Myöhään yöllä toivat landoo-vaunut Alsheimia kohden kolmea matkustajaa, jotka oli noudettu Molsheimin asemalta. Tietä oli vielä pitkältä. Pian nukahti Lucienne vaunujen kolkkaan.

Äiti, joka siihen asti oli ollut milt'ei vaiti, kumartui silloin poikansa puoleen, ja osottaen tuota kaunista olentoa, joka levollisena lepäsi unen helmoissa, hän kysyi:

— Tiesitkö sinä?

— Tiesin.

— Minä aavistin... Ei minulle tarvitse paljoa sanoa. Näin tytön katselevan häntä... Oi, Jean, koetus, josta toivoin säästyväni!... Sen pelostahan olen niin paljon, paljon sietänyt!... Sinä enää olet minulla, Jean... Mutta sinä jäätkin minulle!

Ja hän sulki poikansa lujasti syliinsä.

XI.

EPÄTIETOISUUDESSA.

Niinkuin tuskin koskaan meidän luulojemme mukaisesti käy, niin ei myöskään herra von Kassewitz tullut Alsheimiin Farnowin ilmottamana päivänä. Kesäkuun lopulla, jolloin tuo ylhäinen virkamies terveysmatkaltaan palattuaan valmistautui lähtemään Luciennen kättä anomaan, sai hän kirjeellisen pyynnön siirtää käyntinsä. Philippe Oberlén tila oli äkkiä huonontunut.

Vanhus, jolle oli täytynyt edeltäpäin ilmoittaa, mitä talossa oli tekeillä, oli saanut tietää totuuden. Eräänä aamuna oli hänen poikansa tullut sairaan huoneeseen. Kiertelyjensä ja sävyisäin sanainsa läpi, joita piti muka kunnioituksen ja säälin ilmaisuina, oli hän antanut kuultaa, että Lucienne ei ollut kylmä erään rakuuna-upseerin, ylhäisen saksalaisperheen pojan, lähestymisille; että rakkaus oli syntynyt itsestään; että hän, Joseph Oberlé, mielipahastaan huolimatta, ei katsonut itsellään olevan oikeutta panna siteitä lastensa vapaudelle; ja että hän toivoi isänkin, rauhaa rakastavana, alistuvan. »Isä», oli hän lopettanut, »te tiedätte hyvin, että vastarintanne on hyödytön ja suorastaan kiusallinen. Teillä on nyt tilaisuus antaa Luciennelle kaunis osotus rakkaudestanne, kuten me itse olemme tehneet; älkää jättäkö sitä käyttämättä.» Vanhus oli viittauksilla kysynyt: »Entä Monique? Onko hän suostunut?» Joseph Oberlé oli tainnut valehtelematta vastata myöntävästi, sillä ero-uhkausta peläten oli vaimo-raukka vielä kerran alistunut. Silloin oli sairas tehnyt lopun poikansa pitkistä jutuista kirjottamalla vastaukseksi kaksi sanaa: »Minä en.»

Samana iltana ilmestyi kuume. Sitä jatkui seuraavana päivänä, ja itsepintaisuudellaan sekä heikontamalla sairasta saattoi se Oberlén koko perheen levottomaksi.

Siitä päivästä lähtien oli aamuin, illoin Philippe Oberlén vointi talon puheenaineena. Kyseltiin Monique-rouvalta, kyseltiin Jeanilta, jotka vanhus otti vastaan, vaikk'ei muita. »Kuinka hän jaksaa? Palaavatko voimat? Onko hän vielä täydessä tajussaan?» Jokaisen mieltä kiinnitti se, mitä tapahtui »tuolla ylhäällä», siinä huoneessa, josta vanha taistelija, jo puoliksi eläväin joukosta kadonneena, yhä vielä hallitsi epäsopuista perhettään ja piti sitä itsestään riippuvana. Kaikki lausuivat ilmi pelkojaan. Kuinka paljon salaisia suunnitteluja, mitä erilaisia ajatuksia kätkeysikään tuon nimen varjoon, joka syystä oli heidän huulillaan!

Jeankin odotti taudinpuuskauksen käännettä levottomuudella, jonka aiheuttajana ei ollut ainoastaan rakkaus vanhukseen. Selvityksen jälkeen, joka oli tapahtunut hänen ja Luciennen välillä ja varsinkin salaneuvos Brausigin iltakutsujen perästä, oli sydämellisyys kadonnut veljen ja sisaren suhteesta. Lucienne esiintyi niin herttaisena ja hyväntahtoisena, kuin taisi, mutta Jean oli kylmä hänen lähestymisilleen. Niin pian kuin työ ei pidättänyt häntä tehtaassa, pakeni hän kodista milloin kedoille, minne vuoden ensimmäisen sadon, heinän, korjuu, oli koonnut kaiken Elsassin talonväen, milloin juttelemaan ystävikseen muuttuneiden naapurien, Ramspacherien, kanssa, kun nämä pimeän tullen palasivat tasangolta, ja toivo nähdä tiellä Xavier Bastianin tytärtä, se se oli, joka silloin johti hänen askeliaan. Mutta vielä useammin nousi hän Heidenbruchiin. Ulrich herrasta oli tullut hänen uskottunsa, ja samalla oli Jean antanut hänelle tehtävän. Hän oli sanonut: »Minulla ei ole enää toivoa saada Odilea. Sisareni naimisliitto estää omani. Mutta voinhan kuitenkin kysyä sen mieltä, jolle olen rakkauteni tunnustanut. Tahdon päästä varmuuteen siitä, mikä nyt jo särkee sydäntäni, vaikka se minulle on vasta vain pelko. Kun herra Bastian on saanut tietää, että Lucienne on herra Farnowin morsian tai että hän tulee siksi, — ja se tapahtuu kyllä pian, jos iso-isä toipuu, — silloin menkää hänen luokseen ja puhukaa hänelle puolestani; hän on vastaava teille, tuntien asian. Sitten kerrotte minulle, kieltäytyykö hän ikinä antamasta tytärtään Farnowin langolle vai vaatiiko hän koetusaikaa, — minä suostun siihen, vaikka se olisi kuinka pitkä! — vai rohkeneeko hän, — jota muuten en luule, — olla välittämättä hälinästä, jonka sisareni naimisliitto tulee herättämään.»

Ulrich herra oli luvannut.

Keskivaiheilla elokuuta katosi Philippe Oberléta riuduttuva kuume. Vastoin lääkärin luuloa palasivat voimat sangen nopeasti. Pian oli varmaa, että sairaan vankka ruumiinrakennus oli voittava taudinpuuskan. Ja aselepo, jota Joseph Oberlé oli pitänyt isänsä suhteen, päättyi. Vanhusta, joka oli palannut kuoleman hylkäämän sairaan surulliseen asemaan, alettiin kohdella kuten muita, säälittä.

Mitään uutta kohtausta ei sattunut isän ja pojan välillä. Kaikki kävi ilman melua. 22 p:nä Elokuuta, kun he päivällisen jälkeen istuivat salissa, jonne Victor juuri oli kantanut kahvin, sanoi tehtailija vaimolleen:

— Isä on nyt parantumaan päin. Ei ole enää syytä viivyttää herra von Kassewitzin käyntiä. Ilmotan siis sinulle, Monique, että se tapahtuu näinä päivinä. Tee niin hyvin ja anna isälle tietoa siitä, koska sinä olet ainoa, joka häntä voi lähestyä. Ja on tärkeää, että kaikki täällä käy säännöllisesti, ilman että millään on yllätyksen tai pettymyksen leimaa. Oletko samaa mieltä?»

— Et siis tahdo vielä siirtää tätä käyntiä?

— En.

— No, sitten ilmotan asiasta.

Samana iltana kirjotti Jean Heidenbruchiin, jonne hän ei voinut lähteä:

»Eno, vieraan tulo on nyt varma. Isä ei salaa sitä, ei edes palvelijoilta. Hän tahtoo nähtävästi, että huhu sisareni naimisliitosta leviäisi. Jos siis näinä päivinä kuulette jonkun alsheimilaisen lausuvan ilmi suruansa tai suuttumustaan meidän tähtemme, niin silloin, rakas eno, menkää kuulustamaan, tokko unelmallani vielä on elämisen oikeutta. Sanokaa, että Philippe Oberlén pojanpoika rakastaa Odilea».

XII.

HUMALANKORJUU.

Pyhän Odilian juurelle, hiukan viinitarhojen alapuolelle, syvään hiekkamaahan, johon oli sekaantunut vuoristosta lentänyttä lehtiruhkaa, olivat herra Bastian sekä muut Alsheimin tilanomistajat ja arentimiehet pystyttäneet humalistonsa. Nyt oli se aika käsissä, jolloin kukissa on runsaimmin tuoksuavaa humalapölyä, tuo lyhyt aika, josta on niin vaikea pitää vaaria.

Siksi pistäysivätkin humalanviljelijät usein humalistoissansa. Kaupanhierojia kuljeskeli kylissä. Ostajain ja myyjäin kuultiin keskenään kiistelevän, vertaillen toisiinsa Würtembergin, Badenin suuriherttuakunnan, Böömin ja Elsassin humaloita. Sanomalehdet alkoivat levittää tietoja kuuluisimpain viljelyspaikkain, Hallertaun, Spaltin ja Woluzachin ensi hinnoista.

Eräs müncheniläinen juutalainen oli tullut herra Bastianin luo muutamana sunnuntaina, elokuun 26:ntena, ja sanonut:

— Würtembergissä näyttää lupaavalta ja Badenissa saadaan hyvä sato; meidän puolessamme, tuolla Spaltissa, Baijerissa, maksamme humaloista satakuusikymmentä frangia viidestäkymmenestä kilosta, koska humalat siellä ovat rikkaita lupuliinista kuin rypäle mehusta. Täälläpäin on kuivuus vahingottanut. Voin kuitenkin tarjota teille satakaksikymmentä frangia sillä ehdolla, että heti korjaatte humalanne. Ne ovat valmiit.

Herra Bastian oli myöntynyt ja kutsunut humalan noukkijattaria kokoon päiväpalkkalaisikseen elokuun 28:nneksi. Samana päivänä oli kreivi von Kassewitzin määrä tulla Joseph Oberlén luo.

Aamulla varhain, kun ilmassa jo tuntui lämmin henkäys, olivat naiset lähteneet kulkemaan kohti n.s. »Alsheimin ylänköjä», jonne humalatarhoja oli kaaren muotoon istutettu. Muutaman satasen metriä metsän reunasta seisoi korkeita salkoja kuin sotarintamassa, viheriöitä köynnöksiä kantaen. Ne näyttivät suipoilta lehtiteltoilta, tai ennemminkin tapuleilta, sillä aina äärimmäisestä kärjestä maahan saakka heiluili niissä miljoonittain pieniä käpysiä humalapölyn peittämine, harmaine suomuineen, aivan kuin tuulen soittelemia kelloja. Kaikki tiesivät päivän merkkitapahtuman: herra Bastianin luona on humalankorjuu. Isäntä, joka oli noussut ennen päivänkoittoa, oli jo tullut humalistoonsa; hän tutki joka vartta, laski hyötyään ja puristeli rikki sormiensa välissä yhden noista pienistä käpysistä, hienoista kuin mustiini, joiden tuoksu houkutteli mehiläisiä puoleensa. Taampana, sänkipellon vaolla, seisoi satoa odottamassa kahdet kapeat rattaat, joiden eteen oli hevonen valjastettu, ja niiden vieressä arentimies Ramspacher kahden poikansa, Augustinin ja François'in, sekä renkinsä kerällä. Tietä pitkin, joka johti suoraan tänne saakka, astelivat naiset ylöspäin epätasaisena jonona: kolme etupäässä, sitten viisi, jotka sulkivat koko tien, ja lopuksi yksi, ainoa ijäkkäämpi heidän joukossaan. Jokaisella oli yllään työhame ja -liivi ohuesta, haalistuneesta, kuluneesta kankaasta, paitsi kuitenkin leipurin tyttärellä, Idalla, jonka sininen, valkotäpläinen puku oli milt'ei uusi, ja eräällä toisella Alsheimin hienohelmoista, lukkarin tummalla Juliettella, jolla oli uusmuotinen röijy ja valko- ja punaruutuinen esiliina. Useimmat olivat ilman hattua, ihon ainoana suojana tukka, ja kaikki vaaleat hiusvärit olivat edustettuina. He astuivat tyynesti ja raskaasti. Olivat nuoria, raikkaita, ja nauroivat. Arentitalon pikkupojat, jotka istuivat työkonin selässä lähdössä pellolle, ja niittymiehet, joita oli asettunut niitynkulmaan, viikatteen levätessä työttömänä pehmeässä apilaassa, käänsivät päätään ja seurasivat katseellaan noita maatyössä harvoin nähtyjä työntekijöitä: pesijättäriä, ompelijattaria ja opissaolevia, jotka kuin juhlaan menossa kulkivat herra Bastianin humalistoa kohden. Sanojen sipinä, josta ei voi selkoa saada, kiiri miesten luokse kastehelmiä kuivaavan tuulen kerällä. Ilma oli kirkas. Jotkut vanhukset, jotka noukkivat pudonneita hedelmiä hajallaan kasvavien omena- ja pähkinäpuiden alta, oikaisivat hekin selkäänsä ja katsoa siristivät nähdessään metsätiellä tuon tyttöparven, joka asteli ilman koreja, jollaiset aina on mustikkain ja vadelmain poimijoilla.

He saapuivat humalistoon, jossa kahdeksassa rivissä kasvoi kahdeksansataa humalanvartta, ja katosivat sinne kuin jättiläismäiseen viinitarhaan. Herra Bastian jakoi tehtävät ja ilmotti, että oli alotettava tienpuolimmaisesta osasta. Silloin vanha arentimies, hänen kaksi poikaansa ja renkinsä tarttuivat kukin humaloiden painosta raskaaseen salkoonsa; kärhet, suomuskellot ja lehdet värähtivät, ja kun polvistuneet naiset olivat leikanneet varret poikki maan tasalta, pääsivät kohotetut riuvut irti, taivutettiin alas ja niiden kantamat köynnökset ryöstettiin. Varret, lehdet ja kukat putoilivat ja pantiin kasaan rattailla poisvietäväksi. Nyt eivät työntekijämme viivähtäneet poimiakseen humalakäpyjä, joita revittiin irti vasta iltapäivällä Alsheimissa, arentitalon pihalla; vaan miehet ja naiset, jo yltä päältä keltaisessa pölyssä ja lehtiruhkassa, hyörivät kaadettujen salkojen paljaiksi riisumisessa. Kitkerä, terveellinen lemu tuli yhä tuntuvammaksi; päivätyöläisten joukko sohisi, aivan kuin olisi ollut ennenaikaiset viininkorjuut, ja heidän melunsa kiiri yli aukean, viljavan Elsassin äärettömän lakeuden, yli niittyjen, peltojen ja apilamaiden, missä aurinko jo alkoi lämmittää.

Päivänpaiste, rauhaisuus äsken päättyneen yön jäljiltä, täysi vapaus, jota ei heille ollut joka päivä suotu, miesten läsnäolon synnyttämä vaistomainen veikistely, vieläpä halu olla iloluontoiseksi tunnetun herra Bastianin mieliksi, teki meluavan riemukkaiksi lapset ja nuoret tytöt, jotka humaloita korjasivat. Ja kun eräs arentitalon rengeistä, hevosen hiukan hengähtäessä, ääneen virkahti: »Eikös kukaan laula?» niin lukkarin Juliette, jolla oli säännölliset piirteet, niin kauniit, syvät silmät ja somasti sykerölle kammattu tukka, vastasi:

— Minäpä tiedän kauniin laulun!

Vastatessaan silmäili hän tilanomistajaa, joka istui tupakoimassa sänkipellon lähimmällä penkereellä ja katseli rakkaudella milloin humalistoaan, milloin Elsassia, joka hänellä aina oli mielessä.

Jos se on kaunis, niin laulahan, sanoi isäntä. Sietävätkö santarmien korvat sitä kuulla?

— Ei juuri.

— No, käänny sitten metsään päin; siellä eivät santarmit usein kulje, koska heillä ei siellä ole mitä juoda.

Työhönsä kumartuneet, ja toiset, jotka seisoivat suoraksi ojentuneina, nauroivat hiljaa, sillä he inhosivat santarmeja. Ja kaunis Juliette alotti, tietysti Elsassin murteella, yhden noita lauluja, joiden tekijät eivät välitä pistää puumerkkiään tekeleittensä alle, vaan runoilevat salassa.

Ääni oli jotenkin laaja ja erittäin puhdassointuinen:

»Elsassin humalaa olen leikannut, — se maasta kasvoi, jota raadamme, — vihreä humala on aivan omamme, — ja meidän myös punainen multa!»

— Hyvä! sanoi vakavana herra Bastianin arentimies.

Tämä otti piipun suustaan paremmin kuullakseen.

»Se kasvoi laaksossa, — ja läpi laakson on paljon kulkenut, — kansaa kirjavaa, monet tuulet, ahdistukset, — vaan meillä on ystävämme.

»Me juomme olvessa, kenen maljan tahdomme, — ja sanoja ei ole huulillamme, — mutta sanat on sydämessämme, — mistä mitään ei hävittää voi.»

Nuorten ja vanhain raskaat, jykeät päät jäivät hetkeksi liikkumattomiksi Julietten lopetettua. Odotettiin jatkoa. Laulu ja elämä oli nostanut hymyn tyttöjen huulille; herra Bastianin ja Ramspacherin silmät olivat menneisyyden muistot panneet loistamaan. Molemmat pojat olivat käyneet totisiksi. Juliette ei laulanut enää: jatkoa ei ollut.

— Luulenpa, että mylläri on laulun tekijä, sanoi herra Bastian. No, ystävät, kiirehtikääpä! Tuolla jo menee ensimmäinen rattaallinen Alsheimiin. Kaikki täytyy olla noukittuna ja kuivumaan pantuna ennen yötä.

Miehet ja naiset, paitsi nuori, pitkä François, jonka oli määrä marraskuussa lähteä sotapalvelukseen — hän näet oli ottanut rattaita kuljettaakseen — kaikki muut kumartuivat jälleen humalanvarsien ääreen. Mutta samassa vastasi lauluun miehen ääni tuolta viidakosta ison metsän laidassa, pensaitten ja villien viiniköynnösten seasta, jotka muodostivat kuin hetalereunuksen vuoriston korkeille puille.

Kuka kulki siellä? Ken oli kuullut? He luulivat tuntevansa äänen: se oli kova, epätasainen ja kulunut, mutta siinä oli nuoruuden-intoa. Ja syntyi kuiskailuja:

— Se on hän! Hän ei pelkää...

Ääni vastasi samalla karkealla murteella:

»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — on sydämeni solminut tuskaan, — on sydämeni solminut riemuun, — se rakkauden nauharuusu on!

»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu, — se on kuin lintu suurisiipi, — mi vuorten poikki voi lentää — ja katsella vuorten yli.

»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — se on kuin sururisti, jota kannamme — muistona heistä, — joiden sydän oli kuin meidän.»

Ääni tunnettiin. Kun laulu lakkasi, alkoivat humalan poimijat ja poimijattaret jutella Ulrich herrasta, joka, joskin hän vain armosta sai elää Elsassissa, kuitenkin oli puheissaan rohkeampi kuin muut Saksan elsassilaiset alamaiset. Kuta kauemmas isäntä eteni, sitä enemmän naurettiin ja puheltiin humalistossa.

Herra Bastian asteli tapansa mukaan raskain ja varmoin askelin metsän laitaan asti, josta ääni oli kuulunut, ja tunkeusi tammien suojaan. Laulaja oli nähnyt hänen tulevan ja odotti häntä. Ulrich Biehler istui sammaleisella kalliolohkareella, avopäin ja väsyneenä päivänpaisteessa kulkemisesta. Hän oli toivonut laulullaan saavansa vanhan ystävänsä Xavier Bastianin kiipeämään tänne hänen luokseen. Eikä hän ollut erehtynyt.

— Minulla on täällä paikka sinua varten, sinä humalan kerääjä! hän huusi jo kaukaa, osottaen suurta, vuoren juurelle kahden puun väliin vierinyttä hiekkakivilohkaretta, jolla hän istui.

Joskin olivat hyviä tuttuja, eivät Ulrich herra ja Alsheimin kylänvanhin usein toisiaan tavanneet. Heitä ei liittänyt toisiinsa mikään läheinen suhde, vaan enemmän yhteiset mielipiteet, yhteiset pyrinnöt ja muistot. He olivat ystävykset, ja vanha Elsass luki heidät uskollistensa joukkoon. Se riitti tekemään tapaamisen hauskaksi ja annetun merkin ymmärretyksi. Ulrich herra oli tuuminut itsekseen, ett'ei herra Bastian, annettuaan työväelleen tointa, mahtaisi olla pahoillaan pienestä vaihtelusta. Hän oli laulanut vastaukseksi Juliettelle, ja herra Bastian tuli. Heidenbruchin erakon kalpeilla, hienoilla kasvoilla kuvastui, hänen kohteliaasta tervehdyksestään huolimatta, liikutusta ja levottomuutta, jota hänen oli vaikea kätkeä.

— Vielähän sinä laulat, sanoi herra Bastian, puristaen Ulrich herran kättä, sinä metsästät ja sinä vaeltelet vuoristossa!

Hän istuutui huohottaen kivelle, jalat sananjalkoihin hautauneina, ja katseli alaspäin viettävälle rinteelle, joka kasvoi tammia, pyökkiä ja pensaita.

— Näennäisesti kyllä kaikkea tuota! Olen vaeltaja, metsänhoitaja, olen kulkuri; sinä sitä vastoin olet vähimmin liikkuva ihminen maailmassa. Minä käyn katselemassa, sinä viljelet; ne ovat itse asiassa kaksi uskollisuuden lajia. Kuule, Xavier, minun olisi sinulle puhuttava eräästä asiasta, joka on sydämelläni.

Herra Bastianin kankeat piirteet värähtivät, paksut huulet liikahtivat, ja kokonaan muuttunut ilme kertoi, että tämä mies oli hyvin tuntehikas. Mutta kun hän samalla oli harvasanainen, ei hän vastannut mitään. Hän odotti.