Part 12

Lucienne aikoi vastata. Mutta hiekka narskui pontevain askelten alla, jättiläismäisen tammipinon kulman takaa astui esiin mies, ja soinnukas, mahtava ääni, joka helähteli, kuin olisi sen omistaja ollut onnellinen ja huoleton, lausui:

— Kas siinä ovat rakkaat pienokaiset! Kuinka pitkän kävelyn olettekaan tehneet, lapset! Tehtaan sululta näin teidät viljapelloilla, kuin kaksi rakastavaa nojaten toinen toiseenne...

Joseph Oberlé katseli tutkien lastensa kasvoja ja näki, että ainakin Lucienne hymyili.

— Nuorilla on kai ollut jotain uskottavaa toisilleen? hän jatkoi. Ehkäpä tärkeitä asioita?

Lucienne, jota vartijan asunnon läheisyys ja vielä enemmän veljen syvä suru kiusasi, vastasi nopeasti:

— Niin, minä puhuin Jeanille. Hän ymmärsi. Hän ei pane vastaan.

Isä tarttui poikansa käteen.

— Sitä odotin sinulta. Kiitos, Jean. En unohda sitä.

Vapaalla vasemmalla kädellään tarttui hän Luciennen käteen, ja kuin onnellinen isä kahden lapsensa välillä, kulki hän puiston halki suurta mutkikasta ajotietä.

Naiselle, joka seisoi salin ikkunaruutujen takana ja näki heidän tulevan, tuotti tämä perhekohtaus vain sekavaa iloa. Hän kyseli itsekseen, olivatko isä ja lapset viimeinkin yhtyneet häntä vastaan.

— Kuten tiedät, rakas Jean, sanoi isä, kohottaen päätään ja tarkastaen linnansa etusivua, kuten tiedät, tahdon säästää närkästymisiä, valmistella selvitykset ja vasta viime tingassa ratkaista. Olemme kutsutut Brausigille...

— Ah, onko kutsumus jo tullut?

— On, siellä on päivälliset, tavallisen lukuisa iltaseura, ei liian suuri. Luulen, että siellä on hyvä tilaisuus esittää herra von Farnow äidillesi. Puhun siitä hänelle vasta myöhemmin. Ja jott'en mitään vaikuttaisi hänen tunteisiinsa ja ettei hänen tarvitsisi kohdata katsettani, kun hän puhuu tuon nuoren miehen kanssa, — hänhän on niin arka, kuten tiedät, — niin minä puolestani kieltäydyn kutsumuksesta. Uskon Luciennen tulevaisuuden sinun haltuusi... Tämä rakas pienokainen! Kaunein unelmani on tehdä hänet onnelliseksi!... Ei sanaakaan isälleni, eikö niin? Hän saa sen viimeiseksi tietää; eihän tämä itse asiassa koskekaan häntä kuin toisessa sijassa...

Suuri, aukea ala ulkoportaitten edustalla ei ollut pitkään aikaan nähnyt niin hellän ryhmän polkevan sen aina tasotettua hietaa. Salissa istui rouva Oberlé hieman kokoonkyyristyneenä, koettaen valaa mieleensä hiukankaan luottamusta, mutta onnistumatta. Työ oli keskeytynyt. Ompelus makasi maassa.

Jean ajatteli:

»Minä siis avustan tässä yhtymisessä, minä siihen johdan äidin, joka ei mitään epäile! Mitä osaa onkaan minun näyteltävä välttääkseni suurempia vaurioita!... Onneksi antaa hän kerran minulle anteeksi saatuaan kaikki tietää.»

* * * * *

Myöhemmin illalla, poikaansa syleillessään, kysyi rouva Oberlé:

— Isä vaatii minua vastaanottamaan Brausigien kutsun. Menetkö sinä, rakkahani?

— Menen, äiti.

— No, sitten minäkin.

X.

SALANEUVOS BRAUSIGIN PÄIVÄLLISET.

Kello seitsemän olivat salaneuvos Brausigin kutsuvieraat kaikki kokoontuneet siniseen salonkiin, joka samettisine seinäverhoineen ja kullattuine kaluineen oli seurannut salaneuvosta niihin kaupunkeihin, joissa hän oli asuntoa pitänyt. Salaneuvos Brausig oli saksilainen; hienosti sivistynyt mies, tavoiltaan ja liikkeiltään liehakoiva. Hän näytti taipuvan joka suunnalle. Mutta hän oli lujasti varustettu, ja hänellä oli, päinvastoin, järkkymättömät mielipiteensä. Hän oli kookas, punatukkainen, lähes sokea, ja pitkän tukan jatkona oli lyhyt, punertava valkoparta. Silmälaseja hän ei käyttänyt, koska silmät eivät olleet lyhyt- eivätkä pitkänäköiset, vaan kuivuneet ja kuin sammuneet, vaalean akaatikiven väriset. Hän puhui paljon. Erikoistaitonsa oli rakentaa rauhaa mitä erilaisimpain mielipiteitten välillä. Virastossa, kirjeissään alemmilleen, tuli hänen luonteensa pohjasävy ilmi. Hän oli hallitseva henki. Yksityisten oikeutta ei hän koskaan myöntänyt. Yleinen etu, kas siinä sana, joka hänen mielestään antoi vastauksen kaikkeen. Virallisessa maailmassa otaksuttiin, että oli kysymys herra Brausigin korottamisesta aatelissäätyyn. Itse hän siitä puheli. Hänen vaimonsa oli viisikymmenvuotias, upeavartaloinen entinen kaunotar, joka oli pitänyt virkamieskutsuja kahdeksassa Saksan kaupungissa ennen Strassburgiin asettumista. Kestiensä aikana vaati palvelijain silmälläpito kaiken hänen huomionsa, ja kätketty levottomuus, jota tuhannet pikkuharmit tuottivat, sai hänet vain innottomasti vastaamaan vierustovereilleen.

Vierasten joukko oli oikea sekoitus syntyperältään ja asemaltaan erilaisia ihmisiä, ett'ei moista niinkään helposti olisi tavannut jossain toisessa Saksan kaupungeista. Nykyisessä Strassburgissa on niin paljon ulkoa tulleita aineksia! Vieraita oli neljätoista luvultaan; ruokasaliin mahtui syömään kuusitoista, siten että kullakin oli seitsemänkymmenen sentimetrin ala käytettävään, mikä oli pääasia herra salaneuvoksen mielestä.

Siellä niitä oli hänen kodissaan, hänen ympärillään, ja hänen uupunut, surullinen pääparkansa hallita heitä: oli suojatteja, oli suositeltuja tai ystäviä, jotka olivat tulleet eri haaroilta keisarikuntaa: kaksi preussiläistä Strassburgin yliopiston yksityisdosenttia, kaksi nuorta elsassilaista taiteilijaa, molemmat maalaajia, jotka vuoden ajan olivat työskennelleet kirkon koristamisessa, ja sitten vähäpätöisiä ihmisiä, joihin äsken olivat liittyneet Oberlén molemmat nuoret, veli ja sisar ja äitikin, jota virkamiespiireissä pidettiin ahdasmielisenä. Päävieraita olivat professori Knäpple, luksemburgilainen, sivistynyt, teräväkatseinen, läpioppinut mies, oivallisen Platonin sosialismia käsittelevän teoksen tekijä ja soman vaaleaverisen, pyöreän ja ruusuisen rouvan puoliso, rouvan, joka näytti sitäkin vaaleaverisemmältä ja ruusuisemmalta miehensä mustan, kähärän assyyrialaisparran rinnalla; sekä estetiikan professori vapaaherra von Fincken, badenilainen, joka ajoi poskensa ja leukansa, jotta ylioppilasaikuisten kaksintaistelujen arvet paremmin näkyisivät, ruumiiltaan hento ja hermostunut herrasmies tarmokkaine päineen ja pystynenineen, jonka kaksi pientä rustokyhmyä teki kuin halkaistun näköiseksi, hehkuva, innokas sielu, kovasti ranskalaisvastainen ja kuitenkin kaikista läsnäolevista vieraista, Jean Oberléta lukuunottamatta, enin ranskalaista tyyppiä. Rouva von Finckeniä ei ollut. Mutta olihan suloinen rouva Rosenblatt, kauneutensa ja älykkäisyytensä vuoksi Strassburgin saksalaismaailman, vieläpä sotilaspiirienkin kadehdituin, huomatuin ja suosituin nainen. Hän oli Reinin preussiläisiä, kuten miehensäkin mahtava rautakauppias Karl Rosenblatt, rahapohatta, lystikäs mies, ja kuitenkin itse säännöllisyys ja vaiteliaisuus asioissaan, kuten sanottiin, sekä verrattoman kylmäverisen rohkea.

Tämä seura oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin salaneuvos Brausigin kokoonkutsumat: siinä ei ollut minkäänlaista yhteishenkeä. Ylhäinen virkamiehemme nimitti tätä »maan eri ainesten yhteenliittämiseksi»; hän puhui kotinsa »puolueettomasta maaperästä» ja »avonaisesta puhujalavasta», joka siellä tarjoutui jokaiselle mielipiteelle. Mutta moni elsassilainen halveksi tällaista valikoimista ja vapaamielisyyttä. Muutamat arvelivat, että herra Brausig vain näytteli ja ett'ei se, mitä hänen luonaan lausuttiin, koskaan jäänyt korkeimmissa piireissä tuntemattomaksi.

Rouva Oberlé lapsineen saapui viimeisenä herra salaneuvoksen luo. Saksalaiset vieraat ottivat siipiensä suojaan Luciennen, joka tapasi heidän joukossaan jo vanhoja tuttuja. He olivat myös kohteliaat äitiä kohtaan, josta tiedettiin, että hän vain pakosta esiintyi mukana virkamiespiireissä. Wilhelm von Farnow, rouva Brausigin esittelemänä, joka oli upseerin ainoa uskottu, kumarsi juhlallisesti päätään äidille ja nuorelle tytölle, oikaisihe, pullisti rintaansa ja liittyi sitten heti herrojen joukkoon, jotka pysyttelivät lasiseinän kohdalla.

Palvelija tuli ilmottamaan, että pöytä oli katettu. Mustapukuinen joukko alkoi liikkua eteenpäin, ja vieraat astuivat avaraan huoneeseen, joka, kuten Oberlén kodissakin, oli sisustettu silminnähtävällä erikoisharrastuksella. Mutta aisti oli toinen. Kaari-ikkunat kaksinkertaisine ikkunaristeineen, ruusukekoristeineen kaarien suipuissa sekä lasiruutuineen, joista ei tällä erää näkynyt muuta kuin kiertävä lyijykittaus; ruokakaapit kierukkapilareineen ja veisteltyine ovineen; lakeen asti ulottuva paneilinki; katto itse, joka oli jaettu lukemattomiin pieniin osiin, joiden veistoksissa sähkölamppuja tulikukkina loisteli; koko sisustus muistutti mieleen goottilaista taidetta.

Jean kulki viimeisten joukossa tässä päivällisvieraitten juhlasaattueessa ja tarjosi käsivartensa somalle rouva Knäpplelle, joka ei joutanut muuta katsomaan kuin rouva Rosenblattin ihastuttavaa, suloudella kannettua pukua. Professori Knäpplen pikku rouva luuli huomaavansa, että Jean Oberlé tarkasteli samaa asiaa. Ja heti hän sanoi:

— Eikö teidän mielestänne tuollainen paljastaminen ole sopimatonta?

— Minusta on puvun kuosi varsin moitteeton. Luulen, että rouva Rosenblatt teettää vaatteensa Pariisissa?

— Niin kyllä, oikein arvasitte, tokaisi pikku rouva. Ken on niin rikas, sillä on myös usein omituisia oikkuja, ja vähän isänmaallisuutta.

Aterian alkupuolella oltiin kylläkin hiljaisia. Vähitellen syntyi yksityiskeskustelujen huminaa. Alettiin juoda. Herra Rosenblatt kaadatti itselleen täpötäysiä laseja Reinin viiniä. Molemmat yksityisdosentit, silmälasit nenällä, palasivat aina takaisin Wolxheimin viiniin, kuten vaikeatajuiseen tekstiin, ja aina samalla vakavuudella. Puhelu kävi äänekkäämmäksi. Ei enää kuultu palvelijain askeleita parkettilattialla. Päivän kysymykset alkoivat, kuten kevyt vaahto, nousta pinnalle viinin ja valon virkistämissä mielissä. Professori Knäpple, jolla oli verhottu ääni, mutta sangen selvä ääntämistapa, voitti keskustelujen humun vastatessaan vierustoverilleen, rouva Brausigille:

— Ei, minä en ymmärrä, miksi asetutaan väkevämmän puolelle siksi, että ollaan itse noita voimakkaita. Minä olen aina ollut vapaamielinen, minä.

— Te tarkotatte ehkä Transwaalin asiaa, sanoi ääneen nauraen salaneuvos, joka istui vastapäätä ja oli tyytyväinen osattuaan oikeaan.

— Juuri niin, herra salaneuvos. Ei ole viisasta antaa musertaa pieniä kansoja.

— Onko se teistä jotain eriskummallista?

— Ei, tavallistahan se on. Mutta sanon vain, ett'ei siinä ole kehumisen varaa.

— Ovatko muut kansat sitten menetelleet toisin? kysyi vapaaherra von Fincken.

Hän nosti ilmaan julkean nenänsä. Kukaan ei jatkanut keskustelua, aivan kuin todistus olisi ollut kumoamaton. Yleinen, epämääräinen humina alkoi taas, sekottaen ja kätkien itseensä erikoispuhelut, joista se oli muodostunut.

Rouva Rosenblattin soinnukas ääni katkaisi tämän surinan. Hän lausui pikku rouva Knäpplelle, joka istui toisella puolen pöytää:

— Niin, hyvä rouva, vakuutan teille, että sitä on ajateltu!

— Paljon mahdollista, rouvaseni; enpä sentään olisi luullut, että saksalaisen kaupungin valtuusto edes voisi keskustella moisesta tuumasta.

— Ei se tuuma hulluimpia ole! Eikö totta, herra professori, te, joka opetatte estetiikkaa?

Professori von Fincken, joka istui kauniin rouva Rosenblattin oikealla puolen, kääntyi häneen, katseli häntä syvälle noihin silmiin, jotka pysyivät tyyninä kuin tuuleton järvi, ja sanoi:

— Mistä on puhe, hyvä rouva?

— Minä sanoin rouva Knäpplelle, että valtuustossa on noussut kysymys kaupungin omistamain gobeliiniverhojen lähettämisestä Pariisiin. Ne tarvitsevat korjausta.

— Varmaa on, hyvä rouva, että vastustajat ovat voittaneet.

— Miksi ei Berliiniin? kysyi rouva Knäpplen soma ruususuu. Ehkäpä Berliinissä tehdään huonoa työtä?

Salaneuvos Brausig katsoi ajan tulleen ruveta sovittajaksi.

— Mitä gobeliinien valmistukseen tulee, niin epäilemättä olen rouva Rosenblattin puolella. Pariisi on siihen välttämätön. Mutta korjata niitä — sen voi mielestäni suorittaa Saksassa.

— Lähettää gobeliinimme Pariisiin! tokaisi rouva Knäpple: kuka tietää, tokko ne ikinä palaisivat takaisin!

— Oh, sanoi totisesti toinen maalaajista pöydän toisesta päästä. Oh, hyvä rouva!

— Mitä oh! Tehän olette elsassilainen, te, herra, sanoi pikku rouva, jota huudahdussana oh pistänyt kuin neulankärki, mutta meillä muilla lie oikeus puolustaa itseämme!

Hän oli mennyt liian pitkälle. Kukaan ei yhtynyt häneen. Pääkeskustelu raukesi, ja sen sijaan jokainen lausui imartelevan arvostelunsa kylmistä peltopyistä, joita juuri oli tarjottu. Rouva Knäpplekin palasi asioihin, jotka olivat hänelle tutumpia, sillä harvoin hän otti osaa väittelyihin, kun herroja oli saapuvilla. Hän kääntyi naapurinsa von Farnowin puoleen, niin ett'ei hänen enää tarvinnut nähdä kaunista rouva Rosenblattia, ei rouva Rosenblattin pukua eikä rouva Rosenblattin älykkäitä vihreitä silmiä, ja alkoi selittää nuorelle upseerille »kylmäin ruokain» valmistusta ja tapaansa laittaa »boolia» — jota hän kehui verrattomaksi. Mutta jo toistamiseen oli ajatus johtunut voitettuun kansaan, ja tuo ajatus pyöri yhäti epäselvänä mielissä, sillä välin kuin saksalaisleimainen sampanja vaahtoili laseissa.

Rouva Brausig oli vasta vaihtanut muutamia sisällyksettömiä sanoja oikeanpuoleisen naapurinsa herra Rosenblattin kanssa, joka söi paljon, ja vasemmanpuoleisen naapurinsa professori Knäpplen kanssa, joka mieluummin puheli vastapäätä istuvalle rouva Rosenblattille ja vapaaherra von Finckenille sekä joskus Jean Oberlélle. Ja hän se kuitenkin tahtomattaan herätti uuden kiistan vireille. Pian kävi keskustelu paljon kiihkeämmäksi kuin edellisinä kertoina. Salaneuvoksetar puhui herra Rosenblattille, samalla uhaten katseellaan palvelijaa, joka oli kolhaissut hänen päävieraansa, rouva Rosenblattin, tuolin selkänojaa, puhui naimisliitosta elsassilaistytön ja erään hannoverilaisen välillä, joka oli kymmenennen jalka-tykkirykmentin päällikkö. Rautakauppias vastasi aivan ääneen, aavistamatta, että hänen vieressään istui äiti, jonka nuorta tytärtä myös eräs upseeri tavotteli:

— Lapsista tulee kunnon saksalaisia. Tuollaiset liitot ovat harvinaisia, voisipa sanoa mitä harvinaisimpia, ja se on minusta vahinko, sillä ne auttaisivat tuntuvasti tämän itsepintaisen maan saksalaistuttamista.

Vapaaherra von Fincken laski pöydälle sampanjalasinsa, jonka hän oli yhdellä siemauksella tyhjentänyt, ja huomautti:

— Kaikki keinot ovat hyvät, kun päämäärä on jalo.

— Aivan niin, sanoi herra Rosenblatt.

Läsnäolevista kolmesta elsassilaisesta oli Jean Oberlé enin tunnettu, sopivin vastaamaan; mutta samalla, siltä näytti, oli hänen vaikea lausua mielipidettään erimielisyyden vuoksi, jota tuo sama kysymys oli synnyttänyt hänen ympärillään. Hän huomasi, että parooni von Fincken oli häntä katsellut puhuessaan, että herra Rosenblattkin tarkasteli häntä tiukasti, että professori Knäpple heitti salaisen silmäyksen vasemmanpuoleiseen toveriinsa, ja että herra Rosenblatt hymyili ikäänkuin sanoen: »Kykeneekö tuo lapsi puolustamaan kansallisuuttaan? Lieneekö hän arka kunniastaan? Saammepa nähdä!»

Nuorukainen kääntyi herra von Finckenin puoleen valiten hänet vastustajakseen ja lausui:

— Minä aivan päinvastoin luulen, että Elsassin saksalaistuttaminen on kömpelö ja kehno teko.

Samalla kävi Jeanin ilme rohkeaksi ja väri hänen silmissään vaihteli, niinkuin metsän vihreä vaihtelee, kun tuuli repii puita lehtiä käännellen.

Estetiikan professori näytti taistelunhaluiselta.

— Miksi kehno, jos suvaitsette? Pidättekö surettavana vallotusta, jonka seurauksia se on? Niinkö ajattelette? Sanokaa toki!

Yleisen äänettömyyden vallitessa kajahti Jean Oberlén vastaus:

— Niin juuri!

— Te uskallatte, herra!

— Suokaa anteeksi, alotti salaneuvos Brausig, ojentaen kätensä ikäänkuin siunaten. Olemme kaikki täällä kunnon saksalaisia, rakas herra parooni; ei teillä ole oikeutta epäillä nuoren ystävämme isänmaallisuutta; hän puhuu vain historialliselta näkökannalta.

Rouva Oberlé ja Lucienne viittasivat Jeanille: »Vaikene! Vaikene!

Mutta vapaaherra von Fincken ei nähnyt, ei kuullut mitään. Kiihkeys, joka kuvastui hänen kasvoillaan, pääsi valloilleen. Hän kohousi puoliksi ja kumartui eteenpäin, kurkottaen päätään pöydän yli:

— Ranska, kas se on kaunis! Se on yksimielinen! Se on voimakas! Sillä on siveellistä tarmoa!

Pikku rouva Knäpple kertasi:

— Siveellistä tarmoa, niin juuri!

Korkeat ja matalat, ivalliset, ärsyttyneet äänet lennättivät sanoja sikin sokin:

— Pettureita, nuo ranskalaiset! — Ruttoa heidän romaaninsa ja näytelmänsä! — Rappiolla, koko Ranska! — Loppuun elänyt kansa! — Mitä voisi se viittäkymmentä miljoonaa teutoonia vastaan?

Jean antoi lumivyöryn vieriä. Hän katseli milloin Finckeniä, joka reutoi käsillään, milloin Farnowia, joka istui vaiti, kulmakarvat rypyssä ja pystyssä päin.

— Minä luulen, että sitä kovin parjataan, hän lopuksi sanoi. Se saattaa olla huonosti hallittu, eripuraisuus on voinut sitä heikontaa; mutta koska hyökkäätte sen kimppuun, on iloni ilmottaa teille, että yhä vielä pidän sitä suurena kansana. Te itsekin ajattelette samoin!

Syntyi oikeaa huutoa: Oh! Ah! Sanokaapa joku esimerkki!

— Yhtenä todisteena on vimmanne Ranskaa vastaan. Te olette sen voittaneet, mutta ette ole lakanneet sitä kadehtimasta!

— Oletteko lukenut kauppatilastoa, nuori mies? kysyi herra Rosenblattin varma ääni.

— Kuudennen luokan kauppalaivasto! sihisi toinen yksityisdosenteista.

— Verratkaapa molempia armeijoja! sanoi toinen.

Professori Knäpple asetti silmälasit tanakammasti nenälleen ja antoi selvään ja pontevasti seuraavan lausunnon:

— Sananne, rakas Oberlé, ovat totta menneisyyteen nähden. Vieläpä nykyhetkelläkin; luulen voivani lisätä, että jos Ranska olisi meidän, kasvaisi siitä nopeasti mahtava maa: me osaisimme sille arvoa hankkia...

— Pyydän, lisäsi Fincken hävyttömästi, älkää väitelkö mielipiteestä, joka ei pidä paikkaansa!

Minä puolestani pyydän, sanoi Jean, ettette väittelisi todistelujen avulla, jotka eivät vie mihinkään johtopäätökseen eivätkä koske asian ytimeen. Valistuneen ihmisen ei sovi arvostella eri maita vain kaupan, laivaston tai armeijan mukaan.

— Minkä mukaan sitten, hyvä herra?

— Niiden hengen mukaan. Ranskallakin on oma henkensä, jota historia ja selittämätön lapsenvaisto, jonka tapaan itsessäni, ovat opettaneet minun tuntemaan. Ja minä uskon vakaasti, että tämän kansan sekä menneisyydessä että myös sen nykyisyydessä yhtyy tavallista enemmän ylhäisiä hyveitä eli yleviä avuja: jalomielisyyttä, epäitsekkäisyyttä, oikeudenrakkautta, kaunoaistia, hienoutta ja jonkinlaista sankaruutta. Voisin sanoa siitä paljon esimerkkejä! Ja vaikkapa Ranska olisikin niin heikko, kuin te vakuutatte, omistaa se aarteita, jotka ovat maailman kunnia ja jotka siltä ensin ovat ryöstettävät, ennenkuin se ansaitsee kuolla; niiden rinnalla on kaikki muu vähäarvoista. Teidän saksalaistuttamisenne, hyvä herra, heikentää elsassilaisissa tai hävittää heistä noita ranskalaisia hyveitä ja avuja. Ja siksi väitän, että se on kehno teko...

— No hyvä! huusi Fincken. Elsassi kuului oikeastaan Saksalle; se on palannut takaisin meille: me vahvistamme jälleen-omistuksemme. Kukapa ei niin tekisi?

— Ranska! tokaisi Oberlé, ja siksi sitä rakastamme. Se otti maan, mutta se ei ole sortanut ihmismieliä. Me kuulumme sille rakkauden oikeudella!

Vapaaherra kohautti olkapäitään:

— Palatkaa sitten sinne takaisin!

Jean erehtyi huudahtamaan: »Niin teemmekin!» Palvelijat keskeyttivät leivosten tarjoilun kuunnellakseen. Jean jatkoi:

— Yrityksenne on siis mielestäni kehno, koska se on omientuntojen sortoa; mutta se on mielestäni kömpelö teko saksalaiseltakin näkökannalta.

Ihanaa! sanoi rouva Knäpple kurkkuäänellään.

— Teillä olisi kaikinpuolista etua, jos säilyttäisitte alkuperäisyyttämme ja henkistä itsenäisyyttämme, mikäli sitä meille saattaa jäädä. Siinä olisi hyödyllinen esimerkki Saksalle.

— Paljo kiitoksia! huusi joku.

— Ja hyvinkin hyödyllinen! intti nuori mies. Olen kasvanut Saksassa ja olen varma väitteestäni. Enin on minua hämmästyttänyt ja huomiotani herättänyt saksalaisten persoonallisuuden puute, ja se, että he yhä enemmän unohtavat itsenäisyytensä ja häipyvät...

— Varokaa itseänne, nuori mies! keskeytti äkkiä salaneuvos Brausig.

— Ja häipyvät, aioin sanoa, Preussin mahtavuuden tieltä, herra salaneuvos, Preussin, joka raatelee omiatuntoja eikä myönnä elämisen oikeutta muille kuin kolmenlaisille ihmisille, jollaisiksi se heidät muodostaa lapsesta saakka: veronalaisille, virkamiehille ja sotilaille.

Toinen yksityisdosentti pöydän päässä kohousi tuoliltaan.

— Rooman keisarikunta teki samaa, ja se oli Rooman keisarikunta!

Hänen vierustoverinsa jyräytti värisevin äänin:

— Hyvä!

Kaikki läsnäolijat katsahtivat sinnepäin. Puhuja oli Wilhelm von Farnow, joka koko keskustelun ajalla ei ollut muuta sanonut. Ottelun tuimuus oli häntä kiihdyttänyt, kuin olisi häntä persoonallisesti ärsytetty. Se kiihotti muitakin. Herra Rosenblattin käsi puristui nyrkkiin. Professori Knäpple mutisi vimmoissaan, silmälasejaan pyyhkien. Hänen rouvansa naurahteli hermostuneesti.

Silloin kaunis rouva Rosenblatt hymyili sormiellen hienoa helminauhaansa ja sanoi elsassilaiselle herttaisesti:

— Herra Oberlélla on ainakin rohkeutta puolustaa mielipidettään. Ei voi sen suoremmin olla meitä vastaan.

Jean oli liian kiihtynyt vastatakseen kohteliaasti. Hänen katseensa siirtyi Finckenistä Rosenblattiin, hänestä Knäppleen ja tästä taas yksityisdosenttiin, joka hyöri Luciennen ympärillä; sitten kumartui hän hieman rouva Rosenblattin puoleen:

— Vain naisten kautta voi saksalainen kansallisuus saavuttaa sen hienostumisen määrän, mikä siltä vielä puuttuu, rouva hyvä. Sillä on takeita siitä...

— Kiitos kaunis! vastasi kolme herraa.

Rouva Knäpple, raivostuneena rouva Rosenblattille osotetusta kohteliaisuudesta, huusi:

— Mikä suunnitelma teillä sitten on, hyvä herra, pudistaaksenne saksalais-ikeen niskoiltanne.

— Ei minulla mitään sellaista ole.

— No, mitä sitten haluatte?

En mitään, hyvä rouva. Minä kärsin.

Silloin puuttui puheeseen toinen elsassilaisista taiteilijoista, keltapartainen maalaaja, joka ulkomuodoltaan oli kuin joku Giotton oppilas ja koko pöytäseura kurkottautui hänen puoleensa:

— Minä en ole kuin herra Oberlé, joka ei mitään pyydä. Hän on vasta tullut maahan pitkän poissa-olon jälkeen. Jos hän asuisi täällä jonkun aikaa, tulisi hän toisiin johtopäätöksiin. Me muut, Elsassin nuori polvi, me, jotka elämme yhteydessä kolmensadantuhannen saksalaisen kanssa, olemme nähneet, että on ero olemassa ranskalaisen ja saksalaisen sivistyksen välillä. Omamme on meille mieluisampi; eikö tuo liene sallittua? Korvaukseksi uskollisuudestamme Saksaa kohtaan, korvaukseksi maksamistamme veroista ja sotapalveluksen suorittamisesta aiomme pysyä elsassilaisina. Ja sitähän ette halua ymmärtää. Me pyydämme, ett'ei meitä pidettäisi poikkeuslakien alaisina, tällaisessa piiritystilassa, jota jo on kestänyt kolmekymmentä vuotta; me pyydämme, ett'ei meitä kohdeltaisi ja hallittaisi kuin jotain »valtakunnan maata», kuten Kamerunia, Togo-landia, Uutta Guineaa, Bismarkin saaristoa tai Providencen saaria, vaan niinkuin Saksan keisarikunnan eurooppalaista maakuntaa. Me emme tyydy, ennenkuin saamme olla täällä meillä Elsassissa elsassilaisia, kuten baijerilaiset Baijerissa ovat baijerilaisia, niin kauan kuin vielä olemme voitetuita, jotka ovat herransa hyväntahtoisuudesta riippuvia. Siinä minun vaatimukseni!

Hän esitti asiansa selvästi, ilmeisellä tyyneydellä, ja hänen kullankarvainen suippopartansa pisti ulospäin kuin nuolenkärki. Mielet vapautuivat hänen hyvin harkitun puheensa tuottamasta jännityksestä ja saatettiin odottaa kiivaita vastauksia, kun salaneuvoksetar Brausig nousi.

Vieraat seurasivat esimerkkiä ja palasivat siniseen salonkiin.

— Sinä olit kauhea! Mitä ajattelit? sanoi Lucienne puoliääneen, kulkiessaan Jeanin rinnalla.

— Sanasi olivat ehkä varomattomat, lisäsi hetkistä myöhemmin rouva Oberlé, mutta Elsassia puolustit hyvin, ja minä yhdyn sinuun.