Part 15

Hän jatkoi ranskaksi, pannen painon sanojen ensi tavuulle.

— Puistonne, herra Oberlé, ja vieläpä itse pikku Alsheim on herättänyt mieltymystäni. Se on hyvin sievä... Ympäristönne väestö lienee vastahakoista ja ainakin melkein näkymätöntä, sillä äsken ajaessani kylän läpi näin tuskin ainoatakaan elävää sielua?

— He ovat pelloillaan, sanoi rouva Oberlé.

— Kuka on kylänvanhin?

— Herra Bastian.

— Niin oikein, minä muistan. Perhe on, siltä näyttää, aivan vanhoillinen.

Hän katsoi kysyvästi molempiin naisiin ja Jeaniin, kääntäen äkisti jykevää päätään heidän puoleensa. Hän saikin kolme vastausta.

— Vanhoillisia he kyllä ovat, sanoi Lucienne, mutta kelpo ihmisiä.

— Vanhan ajan ihmisiä, siinä se, sanoi rouva Oberlé.

— Ainakin hyvin kunnioitettavia.

— Ymmärrän, mitä tarkotatte...

Prefekti teki karttavan liikkeen.

— Jos vaan kulkee suoraa tietään...

Isä pelasti aseman.

— Meillä on teille niin vähän uutta näytettävänä, herra prefekti; mutta ehkä tehtaani teitä huvittaisi? Se on täpötäysi ja vilkkaassa liikkeessä, voin vakuuttaa. Siellä on sata työmiestä ja käyviä koneita, ja siellä leikataan lankuiksi tai katkaistaan parruiksi kuusia, joiden oksain alainen runko on kaksikymmentä metriä. Haluttaako teitä sitä nähdä?

— Kyllä, kernaasti.

Keskustelu, joka täten sai uuden käänteen, kävi heti vapaammaksi. Oberlén perheen tehdasliikkeen alkuperästä, Vogeesien puista, vertailuista saksalaisen ja ranskalaisen tavan välillä hakkauttaa metsiä, edellisillä kun hallitus sen suorittaa, jälkimäisillä metsäpalstojen ostajat itse ne hakkauttavat metsäherran valvonnan alla, siitä taisi jokainen sanoa sanansa. Lucienne innostui, rouva Oberlé vastasi puolisonsa kysymyksiin ja Jeankin puhui. Virkaherra oli mielissään tulostansa.

Isänsä viittauksesta Lucienne nousi soittaakseen kamaripalvelijaa tuomaan virvokkeita. Mutta hän ei ennättänyt ottaa askeltakaan.

Ovi aukeni, ja Victor, joka äsken ei ollut paikoillaan, tuli näkyviin punaisena, hämmentyneenä ja silmät maahan luotuina. Hänen vasempaan käsivarteensa nojausi, niin suorana kuin mahdollista pysytellen, iso-isä Philippe Oberlé.

Kaikki ne viisi, jotka olivat jutelleet keskenään, olivat seisaallaan. Palvelija pysähtyi ovella ja vetäytyi pois. Vanhus astui yksin sisään keppinsä varassa. Philippe Oberlélla oli yllään hieno puku terveytensä ajoilta. Avonaista takkia koristi kunnialegioonan nauha. Ankara liikutus oli hänet aivan muuttanut. Hän näytti kahtakymmentä vuotta nuoremmalta. Hän läheni hitaasti, hiukan etukumarassa; mutta päätään kantoi hän tanakasti pystyssä, ja katse oli kiinnitetty yhteen ainoaan henkilöön, saksalaiseen virkamieheen, joka seisoi sohvan luona. Hänen jykeä leukansa vapisi ja vääristyi, aivan kuin olisi hän äännellyt kuulumattomia sanoja.

Oliko Joseph Oberlé itse erehtynyt vai tahtoiko hän pettää muita? Hän kääntyi herra von Kassewitzin puoleen kummastuneena ja sanoi varoen:

— Herra prefekti, isäni hämmästyttää meitä tulemalla tänne alas; en luullut hänen yhtyvän meidän joukkoomme.

Vanhan edustajan jännittynyt katse kohdistui raskaitten silmäluomien alta yhäti saksalaiseen, joka pysyi tyynenä ja äänettömänä.

Kun Philippe Oberlé oli kolmen askelen päässä herra von Kassewitzista, hän pysähtyi. Vasemmalla, vapaalla kädellään otti hän takkinsa taskusta kivitaulun, jolle oli kirjotettu pari riviä, ja ojensi sen kreivi von Kassewitzille. Tämä kumartui, mutta oikaisihe sitten ylpeästi:

— Herra!

Joseph Oberlé oli jo tarttunut pieneen kivilaattaan ja luki seuraavat, harvinaisella päättäväisyydellä piirretyt sanat: »Tämä on minun kotini, herra!»

Vanhan elsassilaisen silmät lisäsivät: »Menkää pois täältä!» Eikä katse painunut lainkaan alas. Eikä se hellittänyt vihollisestaan.

— Tämä on liikaa! sanoi Joseph Oberlé. Mitä, te isä tulette tänne häväisemään vieraitani!... Anteeksi, herra, isäni on vanha, kiihtynyt, vanhuuttaan hiukan höperö...

— Jos olisitte nuorempi, herra, sanoi vuorostaan herra von Kassewitz, menisimme paljon pidemmälle... Ja tekisitte hyvin, jos muistaisitte, että te olette myös minun luonani, Saksassa, saksalaisella maalla, ja ett'ei edes teidän ikäisenänne ole viisasta siellä solvaista hallitusta...

— Isä kulta, sanoi rouva Oberlé kiiruhtaen tukemaan vanhusta, minä rukoilen... Tehän teette itsenne sairaaksi. Liikutus on liian ankara...

Tapahtuikin jotain tavatonta. Philippe Oberlélle oli raju viha, joka hänessä riehui, antanut voimaa ojentua milt'ei suoraksi. Hän näytti jättiläismäiseltä. Hän oli herra von Kassewitzin mittainen. Ohimosuonet pullistuivat, veri syöksi poskiin, silmät saivat loistetta. Mutta samalla hänen puolikuollut ruumiinsa vapisi, ja tahdottomat liikkeet veivät hänen heikot, keinotekoiset voimansa. Hän viittasi rouva Oberléta väistymään ja olemaan häntä tukematta.

Lucienne oli kalpea; hän kohautti olkapäitään ja lähestyi herra von Kassewitzia:

— Tämä on vain yksi näytös perheemme murhenäytelmästä, herra. Älkää huoliko siitä, vaan tulkaa kanssamme tehtaaseen. Sallikaa minun mennä, iso-isä!

Tämä ei välittänyt hänestä. Uhkamielisen näköisenä meni Lucienne Philippe Oberlén ja herra von Kassewitzin välitse, joka vastasi ainoastaan:

— En syytä teitä, neiti, häväistyksestä, jota minulle on osotettu... Ymmärrän aseman, ymmärrän.

Sanat lähtivät vaivoin puristuneesta kurkusta. Raivostuneena, päätään pidempänä kaikkia muita paitsi Philippe Oberléta, herra von Kassewitz käännähti koroillaan ja meni ovea kohden.

— Tulkaa, olkaa niin hyvä, sanoi Joseph Oberlé, väistyen prefektin tieltä.

Lucienne oli jo ulkona. Rouva Oberlé, yhtä sairaana liikutuksesta kuin vanhus, joka ei ollut huolinut hänen avustaan, juoksi eteiseen kyynelten tukahuttamana ja läksi huoneeseensa, missä hän purskahti itkuun.

Jean jäi yksin saliin vanhan talonherran kanssa, joka oli ajanut vieraan luotaan. Hän lähestyi:

— Iso-isä, mitä olette tehnyt!

Hän olisi tahtonut lisätä: »Se on hirveä loukkaus. Isä ei anna anteeksi sitä. Koti on täydelleen särjetty.» Hän olisikin niin sanonut. Mutta hän nosti silmänsä vanhaan taistelijaan, joka seisoi vielä pystyssä päin, mutta oli juuri uupumaisillaan. Hän huomasi iso-isän katselevan häntä ja näki, että vanhuksen viha nousi huippuunsa, rinta kohoili ja kasvot vääntyivät irvistykseen. Ja äkkiä kajahti keltaisessa salissa omituinen, karhea, voimakas, käheä ääni hermostuneina nykäyksinä:

— Mene! Mene! Mene! Mene!

Lopuksi muuttui se aivan kimeäksi. Sitten se katkesi. Ja suu auki vanhus horjahti, kaatuen lattialle.

Huuto oli kuulunut läpi talon. Rouva Oberlé tunsi tuon äänen, jota ei enää milloinkaan saatu kuulla, ja huoneensa avoimen oven kautta hän taisi erottaa sanat. Herra Oberlén korvissa sitä vastoin, jonka tuo hirveä ääni saavutti milt'ei puutarhan toisessa päässä, lähellä sahaa, ei se ollut muuta kuin raivon ja tuskan huuto; sanoja hän ei enää voinut kuulla eikä edes aavistaa. Hän kääntyi vielä kerran, kulmakarvojaan rypistäen, tehtaan saksalaisten päällys- ja työmiesten tervehtiessä herra von Kassewitzia eläköön-huudoilla. Sitten hän jatkoi matkaansa heitä kohden.

Rouva Oberlé juoksi ensimmäisenä saliin, hänen jäljessään Victor ja sitten Salomé, vallan kalpeana ja kädet levällään, huutaen: »Kuulinko todella Philippe herran äänen?»; sitten tulivat kuski ja puutarhuri, jotka epäilivät lähestyä, mutta olivat uteliaat näkemään tätä tuskallista kohtausta. He tapasivat Jeanin ja hänen äitinsä polvistuneina Philippe Oberlén viereen, joka hengitti vaivalloisesti ja makasi aivan hervottomana. Ponnistus, liikutus, suuttumus olivat vieneet sairaan voimat. Hänet nostettiin maasta, pantiin istumaan nojatuoliin, ja jokainen mietti keinoja, millä elvyttää häntä. Neljänneksen tuntia juostiin edestakaisin salin ja ensi kerroksen väliä. Noudettiin etikkaa, suoloja, eetteriä.

— Johan minä ajattelin, että herra saa kohtauksen, sanoi Victor; aamusta aikain oli hän kuin pois suunniltaan. Voi, kas nyt liikuttaa hän hiukan silmiään... Kädet ovat kylmät.

Puiston perältä kajahti voimakkaita huutoja:

— Eläköön herra prefekti!

Lauhkea tuuli kantoi ne saliin, missä ei ennen koskaan ollut moisia sanoja kaikunut. Philippe Oberlé ei näyttänyt kuulevan. Kuitenkin hän muutaman minuutin kuluttua antoi merkin, että hänet vietäisiin omaan huoneeseensa.

Joku nousi nopeasti ulkoportaita ja, ennenkuin edes sisään ennätti, kysyi:

— Mikä täällä taas on? Mitä tuollainen huutaminen merkitsee... Ah, isä!

Hän muutti ääntään ja sanoi:

— Luulin, että sinulle, Monique, oli sattunut hermokohtaus... Mutta kuka täällä sitten huusi?

— Hän!

— Hänkö? sanoi herra Oberlé, se on mahdotonta!

Hän ei uskaltanut uudistaa kysymystään. Isä kulki Jeanin ja kamaripalvelijan tukemana, vavisten ja rentona salin poikki.

— Jean, sanoi rouva Oberlé, pidä hyvä huoli kaikesta. Älä jätä iso-isää. Minä tulen kyllä jälleen ylös.

Puoliso oli pidättänyt hänet käytävässä. Rouva Oberlé halusi, että Jean poistuisi. Kun hän sitten oli yksin miehensä kanssa — katetuilta portailta, aivan ylhäältä, kuului vielä askelten kolinaa, vaatteen kahinaa ja kehotuksia: »Nostakaa! Pitäkää varanne käänteissä!» — kysyi tehtailija:

— Mitä hän sitten huusi?

— Hän huusi: »Mene! Mene!» Noita sanojahan hän usein käyttää, tiedäthän...

— Ainoita, jotka hän osaa lausua vihansa osotteeksi... Hän ei siis sanonut muuta?

— Ei; tulin kiireesti alas ja löysin hänen makaamasta pitkällään maassa; Jean seisoi vieressä.

— Onneksi ei herra Kassewitz ollut läsnä tässä toisessa näytöksessä. Ensimmäisessäkin oli kyllin. Totta tosiaan, on kuin koko talo olisi liittoutunut löytääkseen tästä meille niin kunnioittavasta käynnistä tilaisuutta häväistykseen ja loukkaukseen: isä, ja Victor, joka ei hävennyt ruveta hourailevan vanhuksen kumppaniksi, Jean, joka oli hävytön, ja sinä...

— Luulinpa, ett'ei sinulla olisi syytä moittia minua!

— Sinua ensi sijassa! Sinut, joka olet sieluna tässä vastarinnassa, sinut voitan... Minä sinut voitan, sen takaan!

— Ystävä-parka, sanoi vaimo pannen kätensä ristiin, sitäkö vielä ajattelet?

— Juuri sitä.

— Mutta et sinä voi kuitenkaan kaikkea voittaa!

— Sen saamme nähdä.

Rouva Oberlé ei vastannut, vaan kiiruhti ensi kerrokseen. Uusi huoli, toisella tavalla raskas kuin pelko miehen uhkauksista, kalvoi häntä. »Mitä tarkotti iso-isä?» mietti hän. »Vanhus ei houraile... Hänellä on muistinsa tallella, hän valvoo kotiaan, ajatuksensa ovat aina järkevät... Kunpa vaan Jean ei olisi häntä ymmärtänyt samoin kuin minä!»

Portaitten yläpäässä tapasi hän poikansa, joka tuli vanhuksen huoneesta.

— Mitä kuuluu?

— Toivon, ett'ei ole vaaraa; hän voi paremmin ja tahtoo olla yksin.

— Entä sinä? kysyi äiti tuskaisesti, tarttuen poikansa käteen ja vetäen häntä Jeanin omaan huoneeseen päin. Entä sinä?

— Mitä, minäkö?

Kun äiti oli sulkenut oven jälkeensä, asettui hän Jeanin eteen. Hän näytti aivan kalpealta ikkunain valossa, ja katse oli kiinnitetty pojan silmiin:

— Ymmärsithän, mitä iso-isä tarkotti?

— Ymmärsin.

Äiti koetti hymyillä, mutta se ei onnistunut tuo tuskaisen sielun ponnistus.

— Niin, eikö totta, hän huusi: »Mene!» Niinhän usein sanoo vieraille. Hän tarkotti herra von Kassewitzia... Etkö luule?

Jean pudisti päätään.

— Mutta, rakkahani, eihän hän voinut muitakaan tarkottaa...

— Anteeksi, hän tarkotti minua.

— Oletko mieletön! Iso-isäsi ja sinä olette maailman parhaat ystävät!

— Niin olemmekin.

— Hän ei siis lie tahtonut ajaa sinua salista!

— Ei.

— Siis?

— Hän käski minun jättää kotini.

— Jean!

— Ja kuitenkin iloitsi tuo ihmisraukka kotiintulostasi!

Jean käänsi katseensa äidistä, sillä kyyneleet vierivät rouva Oberlén silmistä; hän oli tullut poikaansa lähelle ja tarttunut hänen käsiinsä.

— Ei, Jean, hän ei saattanut ajatella sitä... Vakuutan, että olet väärin ymmärtänyt... Joka tapauksessa, ethän tee sitä? Sano, ettet koskaan tee sitä!

Hän odotti hetkisen vastausta, mutta turhaan.

— Jean, sääli minua ja vastaa!... Lupaa, ett'et jätä meitä! Oi, mitä olisikaan koti nyt ilman poikaani? Minullahan ei ole muita... Enkä mielestäsi ole siis kyllin onneton? Jean, katso minuun!

Jean ei voinut kokonaan vastustaa. Äiti näki jälleen pojan silmät, jotka katsoivat häneen hellyydellä.

— Rakastan teitä koko sydämestäni, Jean sanoi.

— Tiedänhän sen. Mutta älä lähde!

— Säälin teitä, kunnioitan teitä.

— Älä lähde!

Ja kun ei Jean enää vastannut, kääntyi äiti pois.

— Sinä et tahdo mitään luvata! Sinäkin olet tyly! Olet kuin...

Hän oli sanomaisillaan »kuin isäsi.» Jean ajatteli: »Voin antaa hänelle muutamaksi viikoksi rauhaa, ja minä teen sen.» Ja koettaen vuorostaan hymyillä, hän sanoi:

— Lupaan teille, äiti, olla Pyhän Nikolain kasarmissa lokakuun ensimmäisenä... Lupaan sen teille... Oletteko tyytyväinen?

Äiti pudisti kieltävästi päätään. Mutta Jean, tahtomatta enempää sanoa, suuteli häntä otsalle ja kiiruhti pois.

* * * * *

Alsheimin kauppala puhui tapahtumista herra Oberlén luona. Illan kuivassa kuumuudessa ja pölyssä, joka leikatusta vehnästä, kukista ja kuivuneesta sammaleesta leviten hedelmällisenä lenteli kedolta toiselle, palasivat miehet jalkaisin kotiin; mutta lapset ja nuorukaiset ratsastivat, ja laskeva aurinko lähetti Vogeesien harjalta hehkuvaa valoaan, niin että hevosten hännät milloin kullalle, milloin hopealle hohtivat, milloin taas niiden musta karva oli kuin tulessa. Vaimot odottivat puolisoitaan ovien kynnyksellä ja heidän lähestyessään tulivat jo muutaman askelen vastaankin kiireessään levittää tuota suurta uutista: »Etpä tiedä, mitä tehtaalla on tapahtunut! Sitä kerrottiin vallan varmana, ja siitä on jo hyvän aikaa! Kuuluu siltä, kuin olisi Philippe herra vihansa vimmassa saanut puheenlahjansa ja ajanut preussilaisen ulos.» Useat talonpojista vastasivat: »Puhutaan kotona, vaimo, kun ovemme on suljettu.» Monet katselivat levottomina naapuriensa mieltenkuohua ja sanoivat: »Hyväksi lopuksi saamme santarmit niskoillemme.» Bastianin arentitilalla noukkivat vaimot ja nuoret tytöt loppuja humalia. He juttelivat vielä, joko nauraen tai huolestuneina, aina ijän mukaan. Arentimies oli kieltänyt avaamasta porttia, joka vei kauppalan tielle. Varovana, joskin näöltään hilpeänä, hän yhä kaateli täysiä korillisia kukkia, joista tuore humalapöly varisi. Härät ja hevoset, jotka kulkivat pihan läheltä, vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja kurottelivat kaulaansa.

Vähitellen nousivat työntekijättäret, pudistivat esiliinojaan, ja väsyneinä oikoen nuoria jäseniään, suu auki hengittäen raikasta tuoksua, joka lehahti kattojen yli, läksivät saamaan yösijaa ja ruokaa mikä lähempää, mikä kauempaa.

Oberlénkin luona soi ruokakello. Ateriahetki oli lyhyin ja surullisin, mikä koskaan oli valaissut huoneen heijastelevaa paneilinkia ja lempeitä värejä. Ei montakaan sanaa vaihdettu. Lucienne ajatteli uutta estettä, joka oli noussut hänen naimis-aikeittensa tielle, ja herra von Kassewitzin hirmuista kiihtymystä, Jean ajatteli kotia, joka oli muuttunut kuin helvetiksi, herra Oberlé kunnianhimoisia toiveitaan, jotka nähtävästi olivat rauenneet, ja Monique rouva poikansa mahdollista eroa kodista. Aterian loppupuolella, kun palvelija oli poistunut, alkoi herra Oberlé puhua, aivan kuin olisi jatkanut jotain keskustelua:

— Minulla ei ole tapana, kuten tiedät, rakkaani, alistua väkivallan edessä; se vaan suututtaa minua, siinä kaikki. Olen siis päättänyt kaksi asiaa: ensiksikin rakennuttaa itselleni toisen talon lautatarhani paikalle, missä saan olla yksikseni, ja toiseksi jouduttaa Luciennen avioliittoa luutnantti von Farnowin kanssa. Et sinä, ei isä, eikä kukaan voi minua siitä estää. Olen luutnantille itselleen juuri kirjottanut siihen suuntaan.

Herra Oberlé katsahti, kasvoissa sama uhkamielinen ilme, ensin poikaansa, sitten vaimoonsa. Hän lisäsi:

— Nuorten täytyy saada tavata toisiaan ja vapaasti puhella, kuten kihlattujen sopii...

— Oi! sanoi rouva Oberlé, asiat...

— Kuten kihlattujen, uudisti herra Oberlé. Niin he ovat minun tahdostani ja tästä illasta alkaen. Ei mikään voi sitä muuttaa... Vahinko kyllä, en voi antaa heidän tavata toisiaan täällä. Isä keittäisi kokoon uuden jupakan, tai sinä — hän osotti poikaansa, — tai sinä, — ja hän osotti vaimoaan.

— Erehdyt, sanoi rouva Oberlé. Kärsin julmasti tästä aikeesta, mutta en ole paneva toimeen häväistyksiä tehdäkseni tyhjäksi sinun päätöksiäsi.

— No niin, sanoi herra Oberlé, sinulla on tilaisuus näyttää sanasi toteen. Olin ajatellut olla sinun mieltäsi kysymättä ja itse saattaa Luciennen Strassburgiin erään kolmannen henkilön luo, jonka salissa kihlatut olisivat saaneet yhtyä.

— Sellaista kohtelua en olisi ikinä ansainnut!

— Suostutko siis seuraamaan tytärtäsi?

Hän mietti hetken, sulki silmänsä ja sanoi:

— Suostun.

Hämmästys kuvastui puolison, Jeanin ja Luciennen kasvoilla.

— Sepä hauskaa, sillä itse olisin mennyt vain puolimielelläni mukaan. On paljon luonnollisempaa, että sinä saatat tytärtämme. Mutta missä olet ajatellut yhtymisen tapahtuvan?

Monique rouva vastasi:

— Kotitalossani Obernaissa.

Kummastuneina nousivat isä ja poika yht'aikaa. Biehlerienkö talossa Obernaissa? Poika ainakin ymmärsi äidin suuren uhrauksen. Hän nousi ja suuteli häntä hellästi. Herra Oberlékin sanoi:

— Niin oikein, Monique. Se on oikein hyvä. Ja milloinka sinulle sopii?

— Niin pian kuin on ilmotettu herra von Farnowille. Itse saat määrätä päivän ja tunnin. Kirjota hänelle uudestaan, kun hänen vastauksensa on tullut.

Lucienne, joka muutoin osotti niin vähän hellyyttä äitiä kohtaan, lähestyi häntä tänä iltana. Pieneen saliin, missä äiti jo pari tuntia oli virkannut, istuutui Lucienne häntä vastapäätä ja seurasi tarkkaavin katsein tai ainakin koetti seurata ajatuksen kulkua noilla ryppyisillä, uurteisilla, yhä vieläkin vilkkailla ja ilmehikkäillä kasvoilla. Mutta usein emme näe toisen sieluun kuin puoliksi. Ei Lucienne eikä liioin Jean arvannut, mikä oli saanut rouva Oberlén niin äkkiä tekemään uhrauksensa.

XIII.

OBERNAIN VALLEILLA.

Toista viikkoa myöhemmin saapui Lucienne äitinsä kanssa Biehlerien perhetaloon, missä rouva Oberlé oli viettänyt koko lapsuutensa ajan. Kolmikerroksisena kohosi se vihreine, pieniruutuisine ikkunoineen ja pykälöityine päätylistoineen Obernain vanhoilla valleilla kahden muun aivan samankaltaisen talon välillä, jotka olivat nekin samalta vuosisadalta, kuudenneltatoista.

Rouva Oberlé oli noussut ylös portaita, sanoen talonvartijavaimolle:

— Piakkoin tulee eräs herra kysymään minua. Ottakaa hänet vastaan!

Hän oli astunut suureen huoneeseen ensi kerroksessa, yhteen niitä harvoja, jotka vielä olivat kalustettuja. Siellä olivat hänen vanhempansa eläneet ja kuolleet: pähkinäpuinen sänky, ruskea fajanssiuuni, tuolit samettipäällyksineen, jonka kukkakorimalli uudistui joka istuimella ja joka selkänojalla, krusifiksi kuperan lasinsa alla, kaksi itaalialaista maisemaa, matkamuistoja v:lta 1837, kaikki oli entisellä paikallaan ja entisessä järjestyksessä. Vaistomaisesti hän kynnyksen yli astuissaan etsi ovipieleen ripustettua vihkivesimaljaa, missä vanhukset olivat huoneeseen tullessaan kostuttaneet sormiaan, aivan kuin pyhän paikan kynnyksellä.

Molemmat naiset lähestyivät ikkunaa. Rouva Oberlélla oli sama musta puku kuin vastaanottaissaan Strassburgin prefektin. Ikäänkuin varjostaakseen monivivahteisia, vaaleita hiuksia oli Lucienne pannut päähänsä leveälierisen, harmaan olkihatun, jota samanväriset sulat koristivat. Äidin silmissä hän näytti kauniilta, mutta tämä ei puhunut siitä. Niin mielellään olisi hän siitä huomauttanut, ell'eivät he olisi odottaneet Luciennen sulhasta, ja ell'ei jo kodin ulkonäkökin ja haikeat muistot kunnon elsassilaisista, jotka siellä olivat asuneet, olisi vielä entisestään suurentaneet hänen tuskaansa.

Hän nojasi ruutuun ja katseli alas puutarhaan, missä lukuisat pyöreäksi leikatut puksipuut reunustivat kukkasarkoja, katseli sen mutkaisia, kapeita käytäviä, joiden suojissa hän oli leikkinyt, suureksi varttunut, unelmansa uneksinut. Puutarhan toisella puolen, kaupungin valleilla, oli kävelypaikka, ja sinne istutettujen kastanjapuiden väliltä näkyi sininen tasanko.

Lucienne oli ollut vaiti aina Obernaihin tulosta asti, aavistain, että hän puheellaan olisi häirinnyt äitiä, joka mietti itsekseen, kykenisikö saattamaan uhrauksensa loppuun. Nyt tuli hän aivan äidin viereen, ja äänessään tuo älykäs sointu, joka ensi kerralla niin viehätti, mutta toisella jo vähemmän, hän virkkoi:

— Te kärsitte varmaan kovin, äiti! Teidän kannaltanne onkin menettelynne miltei sankarillinen.

Äiti ei kohottanut katsettaan, mutta silmäluomet räpyttivät nopeammin.

— Te teette velvollisuutenne naisena ja siksi ihailen teitä. Luulenpa, etten kykenisi menettelemään teidän laillanne, siihen määrään kieltämään oman itseni.

Hän ei ajatellut olla julma.

— Ja sinä tahdot mennä naimisiin? kysyi äiti, äkkiä nostaen päätään.

— Tietysti. Ei nykyjään käsitetä avioliittoa aivan siten, kuin te sen käsitätte.

Äiti ymmärsi Luciennen hymyilystä törmänneensä tehtyä päätöstä vastaan ja tunsi, ett'ei hetki ollut väittelylle sopiva. Hän vaikeni.

— Olen teille kiitollinen, nuori tyttö sanoi.

Ja hetken epäröityään hän jatkoi:

— Mutta joku muu syy kuin halu noudattaa isän mieltä on saanut teidät suostumaan tänne tulemaan... tänne, tapaamaan herra von Farnowia, eikö totta?

Hänen katseensa kulki pitkin huonetta ja palasi naiseen sileine tukkanauhoineen, tuohon hintelään, kärsivään naiseen, joka oli hänen äitinsä. Tämä ei epäröinyt.

— Niin on, sanoi hän.

— Sitä ajattelinkin. Voitteko sen syyn minulle ilmaista?

— Kyllä, kohta.

— Herra von Farnowin läsnäollessako?

— Niin.

Luciennen kasvojen ilme muuttui äkkiä, siihen tuli jotain kovaa.

— Vaikkapa tuskin toinen toistamme ymmärrämme, ei liene mahdollista, että tahtoisitte vierottaa sulhaseni minusta?

Rouva Oberlén silmänurkkiin kohosi kyynel.

— Oi Lucienne!

— Ei... En sitä luullutkaan... Onko asia tärkeä?

— On.

— Ja koskee minua?

— Ei, ei sinua.

Nuoren tytön huulet avautuivat jatkaakseen, mutta sitten hän pysähtyi kuuntelemaen, kalpeni hiukan ja kääntyi suoraan oveen päin, jonne äitikin oli puolittain kääntynyt. Joku tuli ylös portaita. Talonvartija-vaimo asteli edellä ja saattoi eteiseen Wilhelm von Farnowin; avonaisesta ovesta näki tämä rouva Oberlén, ja oikaisten itseään aivan kuin sotilasparaatiin menossa, kulki nopeasti huoneen poikki sekä kumarsi ylpeää päätään ensin äidille, sitten nuorelle tytölle.

Hän oli hienoissa siviilivaatteissa. Kasvoilla väreili liikutus, kalventain hänet. Vakavana sanoi hän ranskaksi:

— Kiitän teitä, rouva.

Sitten katsoi hän Lucienneen, ja vaikk'ei hän hymyillyt, välähti ylpeää iloa hänen sinisissä silmissään.

Nuoren tytön kasvot olivat yhtenä hymyilynä.

Rouva Oberlé värähti harmista, jota hän koetti pidättää. Suoraan katseli hän Wilhelm von Farnowin teräksensinisiin silmiin, tämän pysyessä liikkumattomana, kuin olisi seisonut täysissä aseissa korkean päällikön edessä.

— Älkää minua kiittäkö, herra. Minulla ei ole mitään osaa tähän. Mieheni ja tyttäreni ovat kaiken päättäneet.

Farnow kumarsi uudelleen.

— Minä katson itseni vapaaksi enkä tahdo mitään tietää syntyperästänne, uskonnostanne, armeijastanne, jotka eivät ole minun. Kuten näette, puhun suoraan. Sanon vielä kerran, että minulle ette ole missään kiitollisuuden velassa... mutta myös, etten kanna teitä kohtaan epäoikeutettua vihamielisyyttä. Vieläpä uskon, että olette kelpo sotilas ja kunnon mies. Uskon sen varmasti, sillä aion ilmaista teille huolen, joka minua kalvaa...

Hän epäröi hetkisen ja sanoi:

— Kodissamme Alsheimissa sattui kauhea kohtaus, kun kreivi von Kassewitz oli luonamme...

— Kreivi von Kassewitz kertoi minulle siitä, rouva. Hän neuvoi minua luopumaan tyttärestänne. Mutta minä en tee sitä. Siihen tarvittaisiin...

Hän naurahti.

... tarvittaisiin keisarin käsky! Olen kunnon saksalainen, kuten sanoitte. En hevin luovu vallotuksistani. Ja herra von Kassewitz on vain enoni.