Part 14

»Mirambo ei voi lähteä ajamaan», selitti talonrenki, »vasemman puolen hevonen iski valjastettaessa häntä sääriluuhun. Hän makaa tallissa ja huutaa.»

Nyt kutsuttiin tietenkin tri Hannemann, joka lähti potilasta näkemään ja viiden minuutin kuluttua palatessaan vakuutti rauhallisesti kuin kirurgi ainakin: »Niin, Mirambon täytyy jäädä tänne; asiassa ei voi toistaiseksi tehdä mitään, on vain maattava hiljaa ja pidettävä jalka kylmissä kääreissä. Mistään vakavasta vauriosta ei ole puhettakaan.» Tuo oli tavallaan lohdutukseksi, mutta ei kumminkaan poistanut kysymystä, kuinka Gieshüblerin reki tulisi kotiin ajetuksi, kunnes Innstetten selitti astuvansa Mirambon sijaan ja ohjaavansa dioskuurit, tohtorin ja apteekkarin, onnellisesti kotiin. Nauraen ja lasketellen verrattain vallattomia leikkipuheita kaikkein ystävällisimmästä piirineuvoksesta, joka avuliaisuuttaan osoittaakseen erosi nuoresta rouvastaankin, suostuttiin ehdotukseen, ja Innstetten lähti jälleen ajamaan etunenässä, Gieshübler ja tohtori kuljetettavinaan. Crampas ja Lindequist ajoivat jäljessä. Ja kun sitten kohta saapui myöskin Kruse ajaen piirineuvoksen rekeä, astui Sidonie hymyillen Effin luo ja pyysi saada lähteä hänen kanssaan, koska reessä oli vapaa sija. »Meidän vaunuissamme on ilma aina ylen ummehtunut; isäni siitä pitää. Sitäpaitsi tahtoisin mielelläni jutella kanssanne. Mutta vain Quappendorfiin saakka. Siinä, missä on Morgnitzin tienhaara, minun täytyy astua, pois ja sijoittua jälleen epämukavaan laatikkoomme. Ja isä tupakoi vielä päälle päätteeksi.»

Effiä tämä seura ei ilahduttanut, hän olisi suorittanut matkan mieluummin yksin; mutta hänellä ei ollut valinnan varaa. Niin astui neiti Sidonie rekeen, ja tuskin olivat naiset sijoittuneet paikoilleen, kun Kruse jo sivahdutti hevosia piiskalla, ja sitten lähdettiin metsänhoitajan asumuksen edustalta, mistä avautui oivallinen näköala merelle, verrattain jyrkästi rantasärkkää alaspäin kohti rantatietä, joka peninkulman pituisena johti melkein suoraviivaisesti Kessinin rantahotellin luo ja siitä oikealle kääntyen Plantaašin läpi kaupunkiin. Lumisade oli tauonnut jo pari tuntia sitten, ilma oli raikas, ja laajalle, tummuvalle merelle lankesi kuunsirpin himmeä loiste. Kruse ajoi ihan veden rajassa, toisinaan halki kuohujen vaahdon, ja Effi, jota hieman vilutti, kietoutui kiinteämmin viittaansa ja vaikeni yhä tahallaan. Hän tiesi varsin hyvin, että ummehtuneita vaunuja koskeva lausuma oli ollut pelkkä veruke ja että Sidonie oli istuutunut hänen viereensä vain sanoakseen hänelle jotakin epämieluista. Ja senhän voi kuulla vielä kyllin aikaisin. Sitäpaitsi Effi oli tosiaankin väsynyt, kenties metsään tehdyn kävelyretken vuoksi, kenties myös ylimetsänhoitajan punssista, jota hän oli vieressään istuvan rouva von Flemmingin kehoituksesta ahkerasti nauttinut. Hän oli nyt nukkuvinaan, sulki silmänsä ja taivutti päätään yhä enemmän vasemmalle.

»Älkää nojatko niin kovin vasemmalle, armollinen rouva. Jos reki sattuu kiveen, niin lennätte ulos. Teidän reessänne ei ole edes suojapeittoa, eipä hakojakaan sitä varten.»

»Minä en voi sietää sellaista nahkapeitettä; se on kovin proosallinen. Eikä haittaisi ollenkaan, vaikka lentäisinkin reestä, mieluimmin suoraan aaltoihin. Olisihan se hieman kylmä kylpy, mutta mitäpä siitä... Ettekö muuten kuule mitään?»

»En.»

»Ettekö kuule kuin soittoa.»

»Urkujenko?»

»Ei, ei urkujen. Siinä tapauksessa ajattelisin, että ne ovat meren ääniä. Mutta se on jotakin toista, sanomattoman vieno sävel, melkein kuin ihmisen ääni...»:

»Ne ovat harha-aistimuksia», virkkoi Sidonie, joka nyt otaksui otollisen hetken tulleen. »Te olette hermosairas. Kuulette ääniä. Jumala suokoon, että kuulette oikeankin äänen.»

»Minä kuulen... niin, se on epäilemättä hullutusta, sen tiedän, sillä muuten luulottelisin kuulleeni merenneitojen laulavan... Mutta sanokaahan, mitä tuo on. Sehän välkehtii aina taivaan korkeuksiin. Varmaankin revontulia.»

»Niin», virkkoi Sidonie. »Armollinen rouva puhui siitä ikäänkuin mistäkin suuresta ihmeestä. Mikään ihme se ei ole. Ja jos olisikin, meidän tulee joka tapauksessa välttää luonnonpalvontaa. On muuten verraton onni, ettemme joudu kuuntelemaan, mitä ystävämme ylimetsänhoitaja, kuolevaisista kaikkein itserakkain, revontulista puhuu. Lyönpä vetoa, että hän kuvittelee taivaan tekevän sen vain hänen mielikseen, lisätäkseen hänen kutsujensa juhlallisuutta. Hän on narri. Güldenklee olisi voinut tehdä jotakin parempaa kuin häntä juhlia. Sitäpaitsi hän on olevinaan kirkollinenkin ja on hiljattain lahjoittanut alttariveran. Cora on kenties ollut sitä ompelemassa hänkin. Nuo epäaidot ne ovat syynä kaikkeen, sillä heidän maailmallisuutensa on ihan ilmeinen ja se lasketaan niidenkin viaksi, joille sielun pelastus on vakava asia.»

»On ylen vaikea nähdä ihmisen sydämeen!»

»Niin. Onpa niinkin. Mutta monessa tapauksessa se on varsin helppoakin.» Sidonie silmäili nuorta rouvaa melkein säädyttömän kiinteästi.

Effi oli vaiti ja kääntyi kärsimättömänä toisaalle.

»Monessa tapauksessa se on helppoa», toisti Sidonie, joka oli saavuttanut tarkoituksensa ja senvuoksi tyynesti hymyillen jatkoi: »ja näihin helppoihin arvoituksiin kuuluu ylimetsänhoitajamme. Minä valitan henkilöä, joka siten kasvattaa lapsiansa, mutta eräs hyvä puoli asiassa on: hänessä on kaikki aivan selvää. Ja samoin hänen tyttärissään. Cora lähtee Amerikkaan ja hänestä tulee miljoonanomistajatar tai metodistisaarnaaja; joka tapauksessa hän on mennyttä. En ole vielä milloinkaan nähnyt neljäntoista vuoden ikäistä...»

Samassa reki pysähtyi, ja kun molemmat naiset katsahtivat ympärilleen saadakseen selville, mitä oli tapahtunut, he huomasivat, että oikealla puolella, suunnilleen kolmenkymmenen askelen päässä, olivat molemmat toisetkin reet pysähdyksissä — kauimpana oikealla Innstettenin ohjaama, lähempänä Crampasin reki.

»Mitä nyt?» kysyi Effi.

Kruse kääntyi puolittain taakseen ja vastasi: »Schloon, armollinen rouva.»

»Schloon? Mikä se on? Minä en näe mitään.»

Kruse heilutti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten ilmaista, että kysymys oli helpommin tehty kuin vastattu. Hän olikin oikeassa. Ei näet ollut niinkään helppo sanoin selittää, mikä Schloon oli. Krusen avuksi tuli kuitenkin kohta armollinen neiti, joka tiesi kaikki asiat ja niinmuodoin osasi myös sanoa, mikä oli Schloon.

»Niin, armollinen rouva», virkkoi Sidonie, »asia on tosiaankin huonolla tolalla. Minulle se ei paljoa merkitse, minä pääsen helposti läpi, kunhan saapuvat vaunumme, joissa on korkeat pyörät; sitäpaitsi ovat hevosemme siihen tottuneet. Mutta tällaisen reen laita on toisin; se vajoo Schlooniin, ja teidän täytynee lähteä kiertämään.»

»Vajoo! Mutta armollinen neiti, minä en vieläkään oikein käsitä. Onko siis Schloon jokin kuilu tai muu sellainen, johon ihminen välttämättä hukkuu kaikkineen päivineen? En voi sellaista kuvitellakaan näillä main.»

»Niin on kuitenkin laita, tosin vain pienessä mittakaavassa. Tämä Schloon on oikeastaan vain vaivainen puro, joka tulee oikealta Gothenin järvestä ja puikkelehtii rantasärkkien lomitse. Kesällä se toisinaan kerrassaan kuivuu, ja silloin voi sen yli rauhassa ajaa siitä mitään tietämättäkään.»

»Entä talvella?»

»Niin, talvella on toisin laita; ei aina, mutta sentään monesti. Silloin siitä tulee Soog.»

»Hyvä Jumala, millaisia nimiä ja sanoja!»

»... Silloin siitä tulee Soog, ja nimenomaisimmin silloin, kun tuuli käy maalle päin. Silloin tuuli ajaa merivettä pieneen uomaan, mutta niin, ettei sitä voi huomata. Ja se onkin pahinta, siinä piileekin varsinainen vaara. Kaikki näet tapahtuu maankamaran alla, ja koko hiekkaranta on silloin veden kyllästämä. Ja kun silloin aikoo ajaa sellaista hiekkarantaa, joka ei enää ole mikään ranta, niin siihen vajoo kuin suohon.»

»Sen tunnen», virkkoi Effi vilkkaasti. »Sama juttu kuin meidän järvellämme.» Kaikesta pelokkuudesta huolimatta hänen mielensä kävi yhtäkkiä alakuloisen iloiseksi.

Keskustelun vielä jatkuessa oli Crampas noussut reestään ja lähtenyt kauimpana seisovan Gieshüblerin reen luo sopiakseen Innstettenin kanssa siitä, mitä nyt oikeastaan oli tehtävä. Knut, sanoi hän, tahtoi uskaltaa, mutta Knut oli tyhmä eikä ymmärtänyt asiaa ollenkaan, joten ratkaisusta tuli pitää huolta niiden, jotka olivat täällä kotonaan. Crampas hämmästyi kovin kuullessaan Innstetteninkin puoltavan uskaltamista: oli välttämättä yritettävä vielä kerran... Innstetten sanoi tietävänsä, että asia toistui joka kerta: täkäläiset ihmiset olivat taikauskoisia ja arkailivat ennakolta, vaikka asia ei suuriakaan merkinnyt. Ei Knutin, joka ei asiaa ymmärtänyt, vaan Krusen piti yrittää vielä kerran ja Crampasin sillävälin nousta naisten rekeen (siellä oli vielä vapaana pieni takaistuin) ollakseen saatavissa, jos reki kaatuisi. Se oli hänen mielestään pahinta, mitä saattoi tapahtua.

Tätä Innstettenin viestiä tuoden ilmaantui nyt Crampas molempien naisten luo ja nauraen tehtävänsä suoritettuaan sijoittui aivan saamiensa ohjeiden mukaisesti pienelle takaistuimelle, joka ei oikeastaan ollut mikään muu kuin veralla päällystetty piena. Hän huusi Kruselle: »Nyt eteenpäin, Kruse!»

Kruse olikin jo peräännyttänyt hevoset sata askelta taaksepäin ja toivoi tuimasti ajaen saavansa reen onnellisesti kulkemaan; mutta heti sohjopaikkaan tultuaan hevoset vajosivat hiekkaan nilkkaluita myöten ja syvemmällekin, joten oli vaikea saada niitä enää peräytymään.

»Ei käy päinsä», sanoi Crampas, ja Kruse nyökkäsi.

Tämän tapahtuessa olivat vihdoin saapuneet vaunutkin, Grasenabbien ajoneuvot ensimmäisinä, ja kun Sidonie, lyhyesti Effiä kiitettyään, oli sanonut hyvästi ja asettunut vaunuihin vastapäätä isäänsä, joka tuprutteli sauhuja turkkilaisesta piipustaan, vierivät vaunut muitta mutkitta päin Schloonia; hevoset vajosivat syvään, mutta pyörät auttoivat helposti suoriutumaan kaikesta vaarasta, ja ennenkuin oli kulunut puoli minuuttia, ajoivat Grasenabbit jo hyvää vauhtia eteenpäin pahan paikan toisella puolen. Toiset vaunut kulkivat samaa tietä. Effi katseli heidän jälkeensä tuntien vienoa kateutta. Ei kuitenkaan kauan, sillä reessämatkustavillekin oli sillävälin keino keksitty, yksinkertaisesti siten, että Innstetten oli päättänyt luopua enemmistä uhkayrityksistä ja valita rauhallisemman keinon: kiertotien. Siis juuri sen, jota Sidonie oli heti aluksi ehdotellut. Oikealta kaikui piirineuvoksen nimenomainen kehoitus pysytellä toistaiseksi tällä puolen ja seurata häntä rantasärkkien halki kauempana sijaitsevalle lankkusillalla saakka. Kun molemmille ajomiehille, Knutille ja Kruselle, oli annettu asianmukaiset määräykset, astui majuri, joka oli laskeutunut maahan samalla kuin Sidonie ja häntä auttaakseen, jälleen Effin luo ja virkkoi: »Minä en voi jättää teitä yksin, armollinen rouva.»

Effi epäröi hetkisen, mutta siirtyi sitten nopeasti toiselle laidalle, ja Crampas sijoittui hänen vasemmalle puolelleen.

Kaikki tuo olisi voitu tulkita väärin, mutta Crampas itse oli liian hyvä naistentuntija selittääkseen asiaa vain itserakkautensa mukaisesti. Hän huomasi selvästi Effin menettelevän siten vain siitä syystä, että se oli asiain tällä kannalla ollen ainoa oikea menettelytapa. Effin oli mahdoton kieltää häntä liittymästä seuraansa. Ja niin lähdettiin kiitämään molempien toisten rekien jälkeen, yhä vedenjuoksun viertä, jonka toisella rannalla näkyi tumma metsä. Effi katseli sinne ja otaksui, että matka tulisi lopulta jatkumaan maanpuolista metsänrantaa noudattaen, siis aivan samaa tietä, jota oli aamupuolella tulomatkalla ajettu. Mutta Innstetten oli sillävälin suunnitellut toisin, ja samana hetkenä, jolloin hänen rekensä kulki lankkusillan yli, hän jätti metsän ulkoreunaa kulkevan tien sivulleen ja ohjasi hevoset toiselle, kapeammalle tielle, joka johti suoraan metsän läpi. Effi säikähti. Aikaisemmin oli hänen ympärillään ollut ilmaa ja valoa, mutta nyt se oli ohi, ja tummat latvukset kaartuivat hänen yläpuolellaan. Hän alkoi vapista ja puristi sormensa yhteen ikäänkuin tahtoen siten itseänsä tukea. Ajatukset ja kuvat kiitivät kilvan hänen mielessään, ja eräänä kuvana oli mummo siitä runoelmasta, jonka nimi oli »Jumalan muuri», ja samoinkuin mummo oli rukoillut, samoin rukoili nyt Effi Jumalaa rakentamaan suojelevan muurin hänen ympärilleen. Pari kolme kertaa sanat tulivat hänen huulilleen, mutta yhtäkkiä hän tunsi, että ne olivat kuolleita sanoja. Hän pelkäsi, mutta oli samalla ikäänkuin loihdun vallassa eikä tahtonut siitä vapautua.

»Effi», kuului hiljaa hänen korvaansa, ja hän kuuli äänen värisevän. Sitten Crampas tarttui hänen käteensä, irroitti sormet toisistaan ja peitti ne kuumin suudelmin. Effistä tuntui kuin täytyisi kohta vaipua tainnoksiin.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli ehditty pois metsästä, ja vähän matkan päästä edeltä kuului toisten rekien kellojen helinä. Se kaikui yhä kuuluvammin, ja kun Utpatelin myllyn luona käännyttiin rantasärkiltä kaupunkiin, lepäsivät tien vieressä oikealla pienet rakennukset lumisine kattoineen.

Effi katsahti ympärilleen, ja seuraavana hetkenä reki pysähtyi piirineuvoksen talon eteen.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Innstetten, joka oli Effiä reestä auttaessaan terävästi häntä tarkastellut kuitenkaan virkkamatta mitään omituisesta kahden matkasta, oli seuraavana aamuna varhain valveilla ja koki hillitä yhä tuntuvaa mielenapeutta niin hyvin kuin voi.

»Oletko nukkunut hyvin?» kysyi hän Effin tullessa aamiaiselle.

»Olen.»

»Hyvä sinulle. Minä puolestani en voi sanoa samaa. Minä näin unta, että sinä olit rekinesi vajonnut Schlooniin ja että Crampas yritti sinua pelastaa; minun on sitä niin nimitettävä, mutta hän vaipui sinun kerallasi.»

»Sinä lausut tuon niin omituisesti, Geert. Siinä piilee moite, ja minä arvaan mistä syystä.»

»Varsin merkillistä.»

»Sinua ei miellytä, että Crampas tuli tarjoamaan meille apuansa.»

»Meille?»

»Niin, meille. Sidonielle ja minulle. Sinä lienet kerrassaan unohtanut, että majuri tuli sinun lähettämänäsi. Ja kun hän siinä istui, aluksi kurjan kapealla pienalla, pitikö minun ajaa hänet pois, kun Grasenabbit tulivat ja matka yhtäkkiä jatkui? Olisin tehnyt itseni naurettavaksi, ja siinä suhteessa sinä olet kovin arkatuntoinen. Muista, että olemme sinun suostumuksesi mukaisesti monet kerrat olleet ratsastusretkillä, ja nytkö minun olisi pitänyt olla lähtemättä hänen kanssaan? On väärin, sanottiin kotonani, osoittaa jaloon mieheen kohdistuvaa epäluuloisuutta.»

»Jaloon mieheen», toisti Innstetten korostaen.

»Eikö hän se ole? Olethan itse nimittänyt häntä kavaljeeriksi, vieläpä moitteettomaksi kavaljeeriksi.»

»Niin», jatkoi Innstetten, ja hänen äänensä muuttui ystävällisemmäksi, vaikka siinä kuuluikin yhä hieno iva. »Kavaljeeri hän on ja moitteeton kavaljeeri aivan varmaan. Mutta jalo mies! Effi kulta, jalo mies on toisennäköinen. Oletko jo havainnut hänessä jo takin jaloa? Minä en ole havainnut.»

Effi katseli eteensä ja oli vaiti.

»Näyttää siltä, että olemme samaa mieltä. Muuten kuten jo sanoit, on syy minun; en tahdo käyttää sanaa _faux pas_, koska se ei tunnu tässä yhteydessä hyvältä. Olen siis itse syypää, ja mikäli voin asian estää, se ei tule enää tapahtumaan. Mutta jos sallit minun neuvovan, ole sinäkin varuillasi. Hän on häikäilemätön mies, ja hänellä on omat nuoria rouvia koskevat käsityksensä. Minä tunnen hänet jo entisiltä ajoilta.»

»Minä otan huomioon sanasi. Mutta sinä luullakseni tuomitset häntä väärin.»

»Minä en tuomitse häntä väärin.»

»Tai minua», virkkoi Effi voimiaan ponnistaen ja yrittäen kohdata miehensä katsetta.

»En _sinuakaan_, rakas Effini. Sinä olet viehättävä pikku rouva, mutta lujuus ei ole erikoisia ominaisuuksiasi.»

Hän nousi lähteäkseen. Kun hän oli ehtinyt ovelle, astui sisään Friedrich tuoden Gieshüblerin lähettämän kirjeen, joka oli tietenkin osoitettu armolliselle rouvalle.

Effi otti sen. »Salainen kirjeenvaihto Gieshüblerin kanssa», sanoi hän; »uuden mustasukkaisuuden aihetta ankaralle herralleni. Vai eikö?»

»Ei, ei ihan niin, rakas Effi. Minä olen kyllin typerä erottaakseni toisistaan Crampasin ja Gieshüblerin. He eivät niin sanoakseni ole samaa karaattia; karaatin mukaan näet lasketaan puhdas kulta-arvo, kun sattuu, myöskin silloin, kun on puhe ihmisistä. Minulle puolestani, sanoakseni vielä senkin, Gieshüblerin valkoinen poimukaulus on melkoista mieluisampi kuin Crampasin punerva vallinkaivajanparta, huolimatta siitä, ettei kukaan ihminen enää poimukaulusta käytä. Mutta hyvin luultavaa on, että naisten maku on siinä suhteessa toisenlainen.»

»Sinä pidät meitä heikompina kuin olemme.»

»Siinä lohdutus, jonka käytännöllinen arvo on erinomaisen vähäpätöinen. Mutta jätetään se asia. Luehan mieluummin.»

Effi luki: »Saanko tiedustella armollisen rouvan vointia? Tiedän vain, että olette pelastunut Schloonista, mutta metsän läpi ajettaessa oli vielä vaaroja aivan riittävästi. Vastikään palasi Uvaglasta tri Hannemann, joka tyynnyttää mieltäni, mitä Miramboon tulee; eilen hän oli pitänyt asiaa arveluttavampana kuin oli tahtonut meille sanoa, tänään ei. Se oli viehättävä huvimatka. — Kolmen päivän kuluttua vietämme uudenvuodenaattoa. Sellaista juhlatilaisuutta kuin viime vuonna emme nyt saa toimeen, mutta tanssiaiset meillä tietenkin on, ja teidän läsnäolonne onnellistuttaisi tanssimaailmaa eikä vähimmin nöyrimmin kunnioittavaa palvelijaanne Alonzo G:ä.»

Effi nauroi. »Niin, mitä sanotkaan?»

»Samaa kuin aina ennenkin: että näen sinut mieluummin Gieshüblerin kuin Crampasin seurassa.»

»Koska suhtaudut Crampasiin liian vaikeasti Gieshübleriin liian kevyesti.»

Innstetten uhkasi häntä leikkisästi sormellaan.

* * * * *

Kolme päivää myöhemmin oli uudenvuodenaatto. Effi esiintyi viehättävässä tanssiaispuvussa, joka oli ilmaantunut hänelle joulupöydän lahjojen joukossa. Hän ei kumminkaan tanssinut, vaan sijoittui vanhojen naisten joukkoon, joita varten oli asetettu nojatuoleja aivan soitto korokkeen läheisyyteen. Niistä aatelisista perheistä, joissa Innstetten pääasiallisesti seurusteli, ei ollut ketään läsnä, koska oli hiljattain sattunut vähäinen välienrikkoutuminen kaupungin huvitoimikunnan kanssa, jota varsinkin vanha Güldenklee oli jälleen kerran syyttänyt »destruktiivisista taipumuksista»; mutta kolme neljä muuta aatelista, perhettä, jotka eivät huviseuraan kuuluneet, vaan olivat aina kutsuvieraita, ja joiden kartanot sijaitsivat Kessine-joen toisella puolella, olivat tulleet ja iloitsivat saadessaan ottaa juhlaan osaa. Effi istui vanhan ritaristoneuvoksetar von Paddenin ja hieman nuoremman rouva von Titzewitzin välissä. Ritaristoneuvoksetar, oivallinen vanha rouva, oli joka suhteessa omalaatuinen ja yritti korvata kristillis-germaanisella uskonlujuudella sitä wendiläis-pakanalliseen vivahtavaa, mitä luonto oli hänessä ilmaissut varsinkin voimallisten poskiluiden muodossa. Hän meni ankaruudessaan niin pitkälle, että Sidonie Grasenabbkin oli häneen verrattuna eräänlainen _esprit fort_. Toisaalta hänessä oli — kenties siitä syystä, että hänessä liittyivät toisiinsa suvun radegastilainen ja swantowilainen linja — se vanha Paddenien huumori, joka oli ammoisista ajoista siunauksen tavoin levännyt suvun yläpuolella ja kovin ilahdutti jokaista, joka tuli sitä kokemaan, poliittista ja kirkollista vastustajaakin.

»Kuulkaahan, lapsukaiseni», virkkoi neuvoksetar, »kuinka oikeastaan voitte?»

»Hyvin, armollisin rouva; minulla on erinomainen mies.»

»Sen tiedän. Mutta siitä ei ole aina apua. Oli minullakin erinomainen mies. Kuinka on tässä laita? Eikö ole viettelyksiä?»

Effi säikähti ja tunsi itsensä samalla tavallaan liikutetuksi. Vanhan rouvan vapaa ja luonteva puhetapa oli sanomattoman virkistävä, ja se seikka, että hän oli erinomaisen hurskas nainen, teki asian sitäkin virkistävämmäksi.

»Ah, armollisin rouva...»

»Siinäpä se. Minä tunnen asian. Se pysyy aina samana. Sitä eivät ajat muuksi muuta. Ja ehkäpä onkin hyvä niin. Pääasia näet, rakas pikku rouvani, on taisteleminen. Tulee aina kamppailla luonnollista ihmistä vastaan. Ja kun ihminen siten saa itsensä kukistetuksi ja hänen tekisi melkein mielensä huutaa, koska tekee kipeätä, niin Jumalan hyvät enkelit riemuitsevat!»

»Ah, armollisin rouva. Se on usein varsin vaikeata.»

»Epäilemättä. Mutta mitä vaikeampaa, sitä parempi. Siitä teidän tulee iloita. Se lihan houkutus, se pysyy, ja minulla on lastenlapsia, joista sen huomaan joka päivä. Mutta itsensä kukistaminen uskossa, se on tärkeätä, siinä on totuus. Sen on tehnyt tiettäväksi vanha Martin Lutherimme, se Jumalan-mies. Tunnetteko hänen pöytäpuheensa?»

»En, armollisin rouva.»

»Minä lähetän ne teille.»

Samassa astui majuri Crampas Effin luo pyytäen saada tiedustella hänen vointiansa. Effin kasvoihin tulvahti veri, mutta ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi Crampas: »Saanko pyytää, armollisin rouva, esittelemään minut?»

Effi mainitsi Crampasin nimen. Crampas oli jo ennakolta aivan selvillä asioista ja kertoi kevyesti jutellen kaikista niistä Paddeneista ja Titzewitzeistä, joista oli joskus kuullut. Samalla hän pyysi anteeksi, ettei ollut vaimoineen vieläkään käynyt Kessine-joen toisella puolella asuvien herrasväkien luona ja viittasi veden merkilliseen erottavaan voimaan. Aivan samoin kuin Englannin kanaali...

»Kuinka?» kysyi vanha rouva Titzewitz.

Crampas puolestaan piti asiattomana ryhtyä sellaisiin selittelyihin, jotka kumminkaan eivät olisi johtaneet mihinkään, ja jatkoi: »Kahtakymmentä Ranskaan menevää saksalaista ei vastaa yksikään Englantiin menevä. Sen vaikuttaa vesi; sanon vieläkin, että vedellä on erottava voima.»

Rouva von Padden, joka vaistomaisesti aavisti tuossa piilevän jotakin salavihjausta, aikoi käydä vettä puolustamaan, mutta Crampas jutteli yhä vuolaammin ja kiinnitti naisten huomiota kauniiseen neiti von Stojentiniin, joka oli »epäilemättä tanssiaisten kuningatar». Samalla hänen katseensa osui ihaillen Effiin. Sitten hän kumarsi kaikille ja poistui nopeasti.

»Kaunis mies», sanoi rouva von Padden. »Seurusteleeko hän teidän perheessänne?»

»Hieman.»

»Tosiaankin», toisti rouva von Padden, »kaunis mies. Hiukan liian varma. Ja ylpeys käy lankeemuksen edellä... Mutta katsokaahan, tuolla hän tosiaankin käy tanssiin Grete Stojentinin kanssa. Oikeastaan hän on kumminkin liian vanha; vähintään puolivälissä neljääkymmentä.»

»Hän täyttää neljäviidettä.»

»Kas, kas, näyttepä hänet hyvin tuntevan.»

* * * * *

Effille oli erittäin mieluista, että uusi vuosi kohta alussaan toi mukanaan kaikenlaista kiihdyttävää. Uudenvuodenaatosta saakka puhalsi tuima luodetuuli, joka seuraavina päivinä kiihtyi melkein myrskyksi, ja tammikuun kolmantena päivänä kerrottiin, ettei eräs laiva ollut päässyt kunnolla satamaan, vaan oli haaksirikkoutunut kivenheiton päässä aallonmurtajasta; se oli englantilainen alus, Sunderlandista, ja mikäli voitiin havaita, oli laivamiehiä seitsemän; luotsit eivät kaikesta ponnistelustaan huolimatta päässeet aallonmurtajan päitse, ja rannalta ei voinut ajatellakaan venhettä lähettää, koska hyökyaallot olivat aivan liian ankarat. Tuo kuulosti varsin murheelliselta. Mutta Johanna, joka tietoa toi, osasi samalla lohduttaakin. Konsuli Eschrich oli jo tulossa pelastuskojeineen ja rakettipattereineen, ja asia tulisi varmaan luonnistumaan; alus ei ollut aivan yhtä kaukana kuin vuonna 75 haaksirikkoutunut, jonka miehistön pelastaminen kuitenkin oli onnistunut, olipa pelastettu villakoirakin, ja oli ollut kerrassaan liikuttavaa nähdä, kuinka eläin oli iloinnut ja alinomaa nuoleksinut punaisella kielellään kapteeninrouvaa ja herttaista pientä lasta, joka ei ollut paljoa suurempi kuin pikku Anni.