Part 15

»Kuulehan, Geert, minun täytyy päästä mukaan näkemään», oli Effi heti selittänyt, ja molemmat olivat lähteneet matkaan, jotteivät myöhästyisi, ja olivatkin tulleet oikeaan aikaan. Samana hetkenä, jona he Plantaašin puolelta tullen ehtivät rannalle, pamahti ensimmäinen laukaus, ja he näkivät aivan selvästi, kuinka raketti köysineen lensi myrskyiselle taivaalle ja putosi mereen laivan tuolle puolen. Kohta liikkuivat laivalla kaikki kädet, ohuemman nuoran avulla vedettiin luo köysi koreineen eikä kestänyt kauan, kun kori jo palasi takaisin tuoden maihin erään matruusin, kuvankauniin miehen, jolla oli päässään vahakangaslakki. Häneltä kyseltiin uteliaasti korin sillävälin lähtiessä jälleen matkaan noutamaan toista ja kolmatta ja niin edespäin. Kaikki pelastettiin, ja kulkiessaan puolen tunnin kuluttua miehensä kanssa takaisin kotiin Effi olisi mielellään heittäytynyt rantasärkille ja itkenyt mielensä keveäksi. Kaunis tunne oli jälleen saanut sijan hänen sydämessään, ja hän oli sanomattoman onnellinen siitä, että oli niin laita.

Tuo oli tapahtunut kolmantena päivänä. Jo viidentenä sattui uusi levottomuutta aiheuttava asia, tosin aivan toisenlainen. Innstetten oli raatihuoneelta tullessaan tavannut Gieshüblerin, joka hänkin luonnollisesti oli neuvosmies ja maistraatin jäsen, ja saanut häneltä kuulla, että sotaministeristön taholta oli tiedusteltu, kuinka kaupungin viranomaiset ajattelivat suhtautua sotaväen kaupunkiin sijoittamista koskevaan kysymykseen. Jos tarpeellista auliutta ilmenisi, toisin sanoen jos kaupunki suostuisi rakennuttamaan tallit ja kasarmit, voitaisiin heille myöntää kaksi eskadroonaa husaareja. »Mitä siitä arvelet, Effi?» — Effi oli kuin huumaantunut. Lapsuusvuosien viaton onni nousi jälleen yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hänestä tuntui kuin olisivat punaiset husaarit — nämä näet olivat nämäkin punaisia samoinkuin kotona Hohen-Cremmenissä — oikeita paratiisin ja viattomuuden varjelijoita. Ja samalla hän oli yhä vaiti.

»Sinä et sano mitään, Effi.»

»Niin, merkillistä, Geert. Mutta olen siitä niin onnellinen, etten iloltani osaa sanoa mitään. Tuleeko tosiaankin niin käymään? Tulevatko he aivan varmaan?»

»Asia on tosin vasta alullaan, ja arvelipa Gieshübler niinkin, etteivät kaupungin isät, hänen virkatoverinsa, sitä ensinkään ansaitse. Sen sijaan, että olisivat yksimieliset ja onnelliset osakseen tulevasta kunniasta tai ellei kunniasta, niin ainakin siihen liittyvistä eduista, he olivat esittäneet kaikenlaisia 'jos' ja 'mutta'-lauseita ja olivat kitsastelleet, kun olivat tulleet puheeksi uudet rakennukset; olipa piparkakkumestari Michelsen sanonut niinkin, että kaupungin tavat siitä rappeutuvat ja että jokaisen, jolla oli tyttäriä, tuli pitää varansa ja hankkia ristikkoikkunat.»

»Uskomatonta. En ole milloinkaan nähnyt säädyllisempää väkeä kuin husaarimme; en tosiaankaan, Geert. Tiedäthän muuten asian itsekin. Ja tuo Michelsen tahtoo pistää kaikki ristikon taa. Onko hänellä siis tyttäriä?»

»Epäilemättä; kokonaista kolme. Mutta ne ovat kaikki _hors concours_.»

Effi nauroi sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin. Mutta sitä ei kestänyt kauan; kun Innstetten lähti jättäen hänet yksin, hän istuutui lapsen kätkyen luo, ja hänen kyynelensä pirahtelivat pielukselle. Entiset tunnot tulvahtivat hänen mieleensä, hän tunsi olevansa kuin vanki, joka ei voinut vapaasti liikkua.

Hän kärsi siitä kovin ja tahtoi vapautua. Mutta vaikka hän kykenikin voimakkaasti tuntemaan, hän ei kumminkaan ollut voimakas luonne; hänestä puuttui kestävyyttä, ja kaikki hyvät puuskat häipyivät pian olemattomiin. Niin hän eleli edelleen, tänään, koska ei voinut asiaa muuttaa, huomenna, koska ei tahtonut sitä muuttaa. Kielletty, salaperäinen vaikutti häneen voimakkaasti.

Siitä johtui, että hän, vaikka olikin luonnostaan vapaa ja avomielinen, tottui yhä enemmän esittämään salaista komediaa. Toisinaan hän säikähti huomatessaan, kuinka helppoa se hänelle oli. Ainoastaan eräässä suhteessa hän säilyi ennallaan: hän näki kaikki selvästi eikä kaunistellut mitään. Kerran hän astui myöhään illalla makuusuojansa kuvastimen luo; valot ja varjot karkelivat, Rollo haukkui ulkona, ja samassa hänestä tuntui kuin katselisi joku hänen olkapäänsä yli. Hän malttoi kuitenkin kohta mielensä. »Minä tiedän hyvinkin, mikä se on; se ei ollut _tuo_», hän viittasi sormellaan kohti yläkerran aavehuonetta. »Se oli jotakin toista... omatuntoni... Effi, sinä olet hukassa.»

Asiat jatkuivat kuitenkin entiseen tapaan, pallo oli pyörimässä, ja se, mitä jonakin päivänä tapahtui, teki seuraavan päivän tapahtumat välttämättömiksi.

Kuukauden keskivaiheilla tuli kutsuja maaseudulta. Noudatettavasta vierailujärjestyksestä olivat sopineet keskenään ne neljä perhettä, joissa Innstettenit etupäässä seurustelivat: aluksi oli käytävä Borckein luona, sitten Flemmingien ja Grasenabbien ja vihdoin Güldenkleen perheessä. Aina viikko väliä. Kaikki kutsut saapuivat samana päivänä; niiden tuli ilmeisesti herättää järjestyksen ja hyvän harkinnan vaikutelmaa, kaiketi myös tehostaa erikoista ystävällistä yhteenkuuluvaisuutta.

»Minä en lähde mukaan, Geert, ja sinun pitää pyytää anteeksi puolestani jo ennakolta sen lääkärinhoidon nojalla, jonka alaisena olen ollut jo viikkokausia.» Innstetten nauroi. »Lääkärinhoidon. Tuleeko minun mainita se syyksi? Sehän on vain veruke; varsinaisena syynä on, ettet tahdo.»

»Ei, siinä on sittenkin enemmän todellista syytä kuin sinä tahdot myöntää. Olethan itse ollut sitä mieltä, että minun tuli kysyä lääkärin neuvoa. Olen niin menetellyt, ja täytyyhän minun nyt noudattaa hänen määräyksiään. Kelpo tohtori pitää minua, kumma kyllä, kalvetustautisena, ja tiedäthän, että juon joka päivä rautavettä. Kun ajattelet Borckein päivällisiä, joihin kenties kuuluu hyytelöankeriasta ja muuta samanlaista, sinun täytyy ajatella sen olevan minulle kuolemaksi. Ja niin et kumminkaan tahtone Effiisi suhtautua. Toisinaan minusta tosin tuntuu...»

»Mitä sanotkaan, Effi...»

»... Muuten olen iloinen — ja se onkin ainoa asiaan liittyvä hyvä seikka — saadessani joka kerta saatella sinua vähän matkaa ainakin myllyn tai hautausmaan luo tai metsänrantaan asti, siihen, mistä eroaa Morgnitzin oikotie. Sitten astun alas ja kuljen joutelen takaisin. Rantasärkillä on aina kaikkein kauneinta.»

Innstetten suostui, ja kun kolme päivää myöhemmin vaunut ajoivat portaiden eteen, Effi nousi hänkin niihin ja saatteli miestään metsänrantaan saakka. »Käske pysähdyttää, Geert. Sinä ajat vasemmalle eteenpäin, minä kuljen oikealle rantaan asti ja Plantaašin läpi takaisin. Matka on pitkänlainen, mutta ei kumminkaan liian pitkä. Tohtori Hannemann sanoo minulle joka päivä, että liikkuminen on kaikki kaikessa, liikkuminen ja raitis ilma. Ja luulenpa melkein, että hän on oikeassa. Sano terveiseni kaikille; Sidonielle sinun ei tarvitse mitään sanoa.»

Nämä saatteluretket toistuivat joka viikko; mutta Effi piti muulloinkin huolta lääkärin määräysten tarkasta noudattamisesta. Ei kulunut yhtäkään päivää, jona hän ei suorittanut kävelyretkeänsä, enimmäkseen iltapuolella, kun Innstetten alkoi syventyä sanomalehtiinsä. Sää oli kaunis, ilma leuto ja raikas, taivas pilvessä. Effi kulki enimmälti yksinään ja sanoi lähtiessään Roswithalle: »Kuulehan, Roswitha, minä menen nyt viertotietä alaspäin ja sitten oikealle, karusellikentälle; siellä minä odotan sinua, tule minut noutamaan. Sitten kuljemme koivutietä tai toista lehtokujaa takaisin. Mutta tule vain siinä tapauksessa, että Anni nukkuu. Ellei hän nuku, lähetä Johanna. Tai jätä koko asia, se ei ole tarpeen, osaanhan kulkea yksinkin.»

Ensimmäisenä päivänä, jona oli tehty sellainen sopimus, he tosiaankin tapasivat toisensa. Effi istui pitkän puuvajan vieressä olevalla rahilla ja katseli edessään olevaa matalaa keltaista rakennusta, jonka ristikkopalkit oli maalattu mustiksi — pikkuporvarien ravintolaa, jossa he tyhjensivät olutlasejansa. Tuskin vielä hämärsi, mutta ikkunat olivat jo valaistut, ja valon kajaste sattui lumihankeen ja muutamiin syrjemmällä seisoviin puihin. »Katsohan, Roswitha, kuinka kauniilta tuo näyttää.»

Muutamina päivinä tuo toistui. Mutta useimmiten Roswithan saapuessa karusellin ja puuvajan luo, ei siellä ollut ketään, ja kun hän sitten palasi ja astui eteiseen, tuli Effi häntä vastaan sanoen: »Missä viivytkään, Roswitha, minä olen ollut jo kauan kotona.»

Sitä jatkui viikkokausia. Husaareja koskeva suunnitelma oli kaupunkilaisten aiheuttamien vaikeuksien vuoksi melkein rauennut, mutta kun keskusteluja ollut vielä nimenomaan lopetettu ja kun niitä nyttemmin johti eräs toinen virasto, yleisesikunta, niin Crampas oli kutsuttu Stettiniin, missä tahdottiin kuulla hänen mielipidettänsä. Sieltä hän kirjoitti toisena päivänä Innstettenille: »Suokaa anteeksi, Innstetten, että hyvästelin ranskalaiseen tapaan. Kaikki tapahtui ylen nopeasti. Yritän muuten asiaa venyttää, koska olen iloinen päästyäni kerrankin taas maailmalle. Sanokaa kunnioittavat terveiseni armolliselle rouvalle, rakastettavalle suosijattarelleni.»

Hän luki sen Effille, joka pysyi tyynenä. Vihdoin hän sanoi: »Hyvä niin.»

»Mitä tarkoitat?»

»Että hän on poissa. Hän puhuu oikeastaan aina yhtä ja samaa. Palattuaan hän osaa ainakin vähää aikaa puhua jotakin uutta.»

Innstettenin katse osui häneen terävänä. Mutta hän ei nähnyt mitään, ja hänen epäilynsä rauhoittui jälleen. »Minäkin aion lähteä pois», sanoi hän hetken kuluttua, »vieläpä Berliniin; kenties voin minäkin, samoinkuin Crampas, tuoda mukanani jotakin uutta. Rakas Effini tahtoo mielellään kuulla aina jotakin uutta; hän ikävystyy kelpo Kessinissämme. Minä olen poissa suunnilleen viikon päivät, ehkäpä päivän kauemminkin. Älä huoli olla peloissasi... se ei tulle enää... tiedäthän, tuo tuolla yläkerrassa... Mutta jos kumminkin, niin onhan sinulla Rollo ja Roswitha.»

Effi hymyili hiljaa, ja hänen hymyynsä lienee sekoittunut hieman alakuloisuuttakin. Hänen täytyi ajatella sitä päivää, jona Crampas oli ensimmäisen kerran hänelle sanonut, että Innstetten oli järjestänyt kummituksen ja hänen pelkonsa pelkäksi komediaksi. Tuo suuri kasvattaja! Mutta eikö hän ollutkin oikeassa? Eikö komedia ollut paikallaan? Kaikenlaista ristiriitaista, hyvää ja pahaa, johtui Effin mieleen.

Kolmantena päivänä matkusti Innstetten pois.

Hän ei ollut virkkanut mitään niistä suunnitelmista, joiden vuoksi oli Berliniin lähtenyt.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Innstetten oli ollut vasta neljä päivää poissa, kuin Crampas palasi Stettinistä tuoden sen tiedon, että ajateltiin lopullisesti luopua ajatuksesta sijoittaa Kessiniin kaksi eskadroonaa; oli olemassa niin paljon pieniä kaupunkia, jotka halusivat saada ratsuväkigarnisomin ja erittäinkin Blücherin husaareja, että oli totuttu sellaista tarjousta esitettäessä kohtaamaan sydämellistä auliutta eikä epäröintiä. Kun Crampas oli tuon ilmoittanut, venähtivät kaupunginhallituksen kasvot, ja yksin Gieshübler, joka soi poroporvarillisille virkatovereilleen tuon tappion, oli hyvillään. Vähäisemmän väen keskuudessa herätti asia tunnetuksi tultuaan eräänlaista alakuloisuutta, olivatpa muutama konsulitkin tyttärineen hetkellisesti tyytymättömät, mutta yleensä suoriuduttiin asiasta varsin pian, kenties siitä syystä, että samaan aikaan ilmennyt kysymys, »mitä Innstetten teki Berlinissä» kiinnitti Kessenin väestön tai ainakin kaupungin arvohenkilöiden mieltä enemmän kuin ensinmainittu. Piirineuvosta, joka oli erinomaisessa suosiossa, ei tahdottu mielellään menettää, mutta sittenkin kierteli kaikenlaisia hurjia huhuja, joita Gieshübler ainakin piti vireillä ja levitti, ellei ollutkaan niiden alkuunpanija. Muun muassa kerrottiin Innstettenin lähtevän erään lähetystön johtajana Marokkoon vieden mukanaan lahjoja, joihin ei kuulunut vain tavanmukainen maljakko Sanssoucin ja Uuden palatsin kuvineen, vaan ennen kaikkea myöskin suuri jääkone. Viimeksimainittu tuntui marokkolaisia lämpösuhteita silmälläpitäen niin todennäköiseltä, että koko juttu uskottiin todeksi.

Effikin kuuli siitä. Ne ajat, joina hän olisi asiasta iloinnut, eivät olleet kovinkaan kaukana menneisyydessä; mutta siinä mielentilassa, jossa hän vuoden lopusta saakka oli ollut, hän ei enää kyennyt huolettomasti ja hilpeästi nauramaan sellaisille seikoille. Hänen kasvoihinsa oli tullut aivan uusi ilme, ja se puolittain liikuttava, puolittain veitikkamainen lapsellisuus, joka hänessä oli vielä rouvanakin ilmennyt, oli nyt mennyttä. Rannalle ja Plantaašiin suuntautuvat kävelyretkensä, jotka hän oli Crampasin Stettinissä ollessa keskeyttänyt, hän aloitti uudelleen hänen palattuaan eikä sallinut epäsuotuisankaan sään itseään estää. Oli kuten ennenkin määränä, että Roswithan piti tulla häntä vastaan lehtokujan suulle tai hautausmaan tienoille, mutta vielä useammin kuin ennen kävi nyt niin, etteivät he toisiaan tavanneet. »Voisin soimata sinua, Roswitha, kun et minua milloinkaan löydä. Mutta eipä haittaa; minä en enää pelkää, en edes hautausmaallakaan, ja metsässä en ole vielä kohdannut ainoatakaan ihmistä.»

Effi sanoi tuon päivää ennen Innstettenin kotiintuloa. Roswitha ei siitä paljoa huolinut, järjestelihän vain köynnöksiä ovien yläpuolelle; haikalakin sai havupuun oksan suuhunsa ja näytti entistään merkillisemmältä. Effi sanoi: »Oikein, Roswitha; hän varmaan iloitsee kaikesta viheriästä huomenna saapuessaan. Lähdenköhän tänäänkin kävelylle? Tohtori Hannemann sitä vaatii ja arvelee, etten suhtaudu asiaan riittävän vakavasti, koska minun muuten pitäisi näyttää terveemmältä; mutta minulla ei ole tänään oikeata halua; sataa tihuuttaa, ja taivas on harmaa.»

»Minä tuon armolliselle rouvalle sadeviitan.»

»Tee se! Mutta älä huoli tänään tulla minua noutamaan, emme kumminkaan toisiamme tapaa», sanoi Effi nauraen. »Sinä et tosiaankaan ole kekseliäs, Roswitha. Ja minä en tahdo, että vilustut, vieläpä tyhjän tähden.»

Roswitha jäi kotiin, ja kun Anni nukkui, hän lähti rouva Krusen kanssa juttelemaan. »Parahin rouva Kruse», sanoi hän, »tehän lupasitte kertoa minulle siitä kiinalaisesta. Eilen tuli Johanna häiritsemään, se on aina olevinaan kovin ylhäinen, sille eivät sellaiset asiat merkitse mitään. Minä uskon kumminkin, että siinä on jotakin perää, siinä kiinalaisen ja Thomsenin veljentyttären tai tyttärentyttären jutussa.»

Rouva Kruse nyökkäsi.

»Se oli», jatkoi Roswitha, »joko onnetonta rakkautta (rouva Kruse nyökkäsi jälleen), tai saattoi olla onnellistakin, mutta kiinalainen ei voinut sietää ajatusta, että yhtäkkiä oli kaikki lopussa. Ovathan kiinalaisetkin ihmisiä, ja heidän laitansa on kai joka suhteessa samoin kuin meidänkin.»

»Joka suhteessa», vakuutti rouva Kruse tahtoen todistaa vakuutustaan kertomuksellaan, kun samassa astui huoneeseen hänen miehensä sanoen: »Kuulehan, maammoseni, voisit antaa minulle nahkalakkapullon; silain täytyy kiiltää huomenna, kun herra palaa kotiin, hän näkee kaikki, ja vaikka hän ei mitään sanoisikaan, huomaa kuitenkin hänen nähneen.»

»Minä tuon sen teille, Kruse», sanoi Roswitha. »Rouvanne vain kertoo minulle tässä jotakin; mutta kertomus on kohta lopussa, ja sitten minä tulen heti sen tuomaan.»

Parin minuutin kuluttua Roswitha tosiaankin tuli ulos, lakkapullo kädessään, ja asettui silain viereen, jotka Kruse oli vastikään nostanut puutarhanaidalle. »Eihän siitä suurta apua ole», sanoi hän ottaessaan pullon Roswithan kädestä, »sataa tihuuttaa lakkaamatta, ja kiilto on kohta tiessään. Mutta ajattelen, että kaikki on pantava järjestykseen.»

»Epäilemättä. Sitäpaitsi, Kruse, tämä on oikeata lakkaa, sen näen heti, ja oikea lakka ei ole kauan tahmeana, sen täytyy kuivaa heti. Ja jos huomenna onkin sumuista tai sateista, niin se ei enää haittaa. Mutta se minun täytyy sanoa, että tuo kiinalaisen juttu on varsin merkillinen.»

Kruse nauroi. »Joutavia, Roswitha. Eukkoni ei kerro koskaan asiaa oikein, vaan juttelee muuta, mitä jutteleekaan, ja kun minä aion vetää ylleni puhtaan paidan, niin siitä puuttuu nappi. Sitä hyvää se on ollut kaiken täällä olomme ajan. Hänellä on päässään vain sellaisia juttuja, ja kaiken muun lisäksi on vielä tuo musta kana. Ja musta kana ei edes muni. Ja mistäpä sille munat tulisivat? Eihän se pääse koskaan pihalle, ja pelkästä kukerikuusta ei sellaista synny. Sitä ei voi vaatia miltään kanalta.»

»Kuulkaahan, Kruse, tämän minä kerron rouvallenne. Minä olen aina pitänyt teitä säädyllisenä ihmisenä, ja nyt te puhutte tuollaista — kukerikuusta. Miehet ovat sittenkin vielä huonompia kuin luulisi. Ja minun pitäisi nyt oikeastaan heti ottaa sivellin ja maalata teille mustat viikset.»

»Teidän kädestänne, Roswitha, suostuu mielellään ottamaan sellaistakin», virkkoi Kruse, joka enimmältä näytteli arvokkaan osaa, ja näytti olevan siirtymässä yhä kujeellisempaan sävyyn, kun samassa huomasi armollisen rouvan, joka tänään tuli Plantaašin toiselta puolelta ja kulki puutarhanaidan ohi.

»Hyvää päivää, Roswitha, sinähän olet ihan vallaton. Miten on Annin laita?»

»Anni nukkuu, armollinen rouva.»

Roswitha oli kumminkin tuota sanoessaan punastunut, keskeytti seurustelunsa ja lähti sisään auttamaan armollista rouvaa vaatteiden vaihtamisessa. Oli näet kysymyksenalaista, oliko Johanna kotosalla. Hän oli nykyisin usein »virastossa», koska talossa oli vähemmän tekemistä, ja Friedrich ja Christel ikävystyttivät, kun eivät koskaan mitään tietäneet.

Anni nukkui vielä. Effi kumartui kätkyen yli, riisui sitten hattunsa ja viittansa ja istuutui pieneen sohvaan makuusuojaansa. Kosteat hiuksensa hän suki hitain liikkein taaksepäin, laski jalkansa matalalle jakkaralle, jonka Roswitha oli siirtänyt luo, ja virkkoi, samalla ilmeisesti nauttien mieluisaa lepoa verrattain pitkän kävelyretken jälkeen: »Minun täytyy huomauttaa sinulle, Roswitha, että Kruse on naimisissa.»

»Minä tiedän sen, armollinen rouva.»

»Niin, ihminen tietää hyvinkin kaikki, mutta toimii sittenkin ikäänkuin _ei_ tietäisi. Siitä ei voi milloinkaan tulla mitään.»

»Eihän siitä pidäkään mitään tulla, armollinen rouva...»

»Jos näet otaksut, että rouva Kruse on sairas, niin laadit laskusi isännältä kysymättä. Sairaat ne kauimmin elävät. Sitäpaitsi hänellä on musta kana. Sitä kavahda, se tietää kaikki ja juoruilee kaikki. Kuinka lieneekään, mutta minä kammoksun sitä. Ja lyönpä vetoa, että kaikki, mitä tuolla yläkerrassa tapahtuu, johtuu kanasta.»

»Oh, sitä en usko. Mutta kamalaa se sittenkin on. Ja Kruse, joka aina väittää vaimoansa vastaan, ei kumminkaan saa minua vakuutetuksi.»

»Mitä hän sanoi?»

»Hän sanoi, että siellä on vain hiiriä.»

»Paha niinkin. Minä en voi sietää hiiriä. Mutta näinhän selvästi, kuinka juttelit Krusen kanssa, olit tutunomainen ja taisitpa aikoa hänelle viiksiäkin maalata. Se merkitsee jo sangen paljoa. Ja sitten jäät istumaan niine hyvinesi. Sinähän olet vielä sievä tyttö, ja sinussa on jotakin sellaista. Mutta varo, sen vain voin sinulle sanoa. Kuinka kävikään oikeastaan ensi kerrallasi? Onko asia sellainen, että voit siitä kertoa?»

»Voinpa kylläkin. Mutta kamalaa se oli. Ja kun se kerran oli niin kamalaa, niin armollinen rouva voi olla aivan rauhallinen mitä Kruseen tulee. Se, jonka on käynyt niinkuin minun, on saanut siitä kyllikseen ja pitää varansa. Toisinaan minä vieläkin näen siitä unta, ja silloin olen seuraavana päivänä kuin runneltu. Sellainen kamala pelko...»

Effi oli noussut istumaan ja nojasi päätään käsivarteensa. »Kerrohan. Kuinka saattoikaan olla laita? Kotoani tiedän, että teidän käy aina samoin...»

»Niin, aluksi asia taitaa olla aina samanlainen, ja minäkään en tahdo luulotella, että minun asiani oli jotakin erikoista, en ollenkaan. Mutta kun minulle sitten suoraan sanoivat ja minun täytyi kerta kaikkiaan myöntää 'niin, niin on asia', niin se oli kauheata. Äiti, niin, se vielä menetteli, mutta isä, jolla oli kylässä paja, oli ankara ja rajupäinen, ja saatuaan sen kuulla kävi minua päin kädessään pihdit, jotka oli vastikään ahjosta temmannut, ja aikoi minut surmata. Minä kiljaisin ja pakenin ullakolle ja piilouduin ja makasin siellä vapisten ja tulin alas vasta sitten, kun huusivat minua ja sanoivat, että tulisin. Ja sitten minulla oli vielä nuorempi sisar, joka aina, osoitti minua sormellaan ja sanoi: 'Hyi'! Ja sitten, kun lapsi oli tulossa, minä menin erääseen vajaan, kun en uskaltanut kotiin jäädä. Sieltä minut löysivät vieraat ihmiset puolikuolleena ja kantoivat minut kotiin ja vuoteeseeni. Ja kolmantena päivänä ottivat minulta lapsen, ja kun kysyin, missä se oli, sanoivat: sen olevan hyvässä tallessa. Ah, armollisin rouva, pyhä Jumalan äiti teitä sellaisesta surkeudesta varjelkoon.»

Effi säpsähti ja katseli Roswithaa suurin silmin.

Hän oli pikemmin säikähtynyt kuin suuttunut. »Mitä sanotkaan! Olenhan naimisissa. Niin et saa sanoa, se on sopimatonta, säädytöntä.»

»Ah, armollisin rouva...»

»Kerro minulle mieluummin, kuinka sinun sitten kävi. Olivat ottaneet lapsesi. Niin kauas olit ehtinyt...»

»Ja sitten, muutaman päivän kuluttua, saapui joku Erfurtista kylänvoudin luo tiedustelemaan, eikö ollut imettäjää saatavissa. Kylänvouti vastasi myöntävästi. Jumala sen hänelle palkitkoon; vieras herra otti minut heti mukaansa, ja siitä saakka ovat päiväni olleet paremmat; registraattorinrouvan luonakin olo oli sentään siedettävää, ja vihdoin olen tullut teidän luoksenne, armollinen rouva. Ja se oli parasta, kaikkein parasta.» Sen sanottuaan Roswitha tuli sohvan luo ja suuteli Effin kättä.

»Roswitha, sinun ei pidä aina suudella kättäni, se ei ole minulle mieleen. Ja varo Krusea. Olethan muuten hyvä ja ymmärtäväinen ihminen... Naineen miehen kanssa... se ei ole milloinkaan hyväksi.»

»Ah, armollinen rouva, Jumala ja hänen pyhänsä johdattavat meitä ihmeellisesti, ja siinä onnettomuudessa, joka meitä kohtaa, on onnensakin. Ja ketä se ei paranna, sitä ei voi auttaa... Minua miehet oikeastaan hyvinkin miellyttävät...»

»Näetkö, Roswitha, näetkö.»

»Mutta jos minulle vielä sellaista sattuisi, Krusen kanssa, eihän se mitään, enkä voisi muuta, niin juoksisin suoraan veteen. Se oli liian kauheata. Kaikki. Ja mihin onkaan joutunut se lapsi raukka? En usko sen enää elävän, ovat antaneet sen kuolla, mutta syy on kumminkin minun? Hän heittäytyi Annin kätkyen ääreen, tuuditteli lasta ja lauloi lakkaamatta.

»Lakkaa jo», sanoi Effi. »Älä huoli enää laulaa; päätäni pakottaa. Mutta tuo sanomalehdet. Vai onko Gieshübler lähettänyt kuvalehtiä?»

»On. Ja muotilehti oli päällimmäisenä. Me sitä selailimme, Johanna ja minä. Johanna vihoittelee, aina, ettei voi saada sellaista. Tuonko muotilehden?»

»Tuo, ja tuo lamppukin.»?

Roswitha meni, ja Effi virkkoi itsekseen, jäätyään yksin: »Mistä kaikesta apua haetaankaan? Sievä nainen käsipuuhkineen, ja toinen puoliharsoineen; muotinukkia. Mutta niinpä parhaiten johdun toisiin ajatuksiin.»

* * * * *

Seuraavana aamupäivänä saapui Innstetteniltä sähkösanoma, jossa hän ilmoitti tulevansa vasta toisella junalla, joten hän ehtisi Kessiniin vasta illalla. Päivä kului alinomaisessa levottomuudessa; onneksi tuli iltapuolella Gieshübler, joka auttoi suoriutumaan yhdestä tunnista. Seitsemän aikaan vaunut vihdoin ajoivat oven eteen, Effi astui ulos, puolisot tervehtivät toisiaan. Innstetten oli hänelle muuten vieraan; kiihtymyksen vallassa, ja siitä johtui, ettei hän huomannut Effin sydämellisyyteen sekaantuvaa hämminkiä. Eteissuojassa paloivat lamput ja kynttilät, ja teekeittiö, jonka Friedrich oli jo asettanut kaappien välissä olevalle pöydälle, heijasti valon hohteina.

»Näyttää aivan samanlaiselta kuin silloin, kun tänne saavuimme. Muistatko, Effi?»

Effi nyökkäsi.

»Vain haikala havuineen on tänään tyynempi, ja Rollo esiintyy pidättyvästi eikä enää nosta käpäliään olkapäilleni. Mikä sinua vaivaa, Rollo?»

Rollo kulki herransa ohi häntäänsä heiluttaen.

»Se on tyytymätön johonkin, joko minuun tai muihin. Tahdon otaksua asian koskevan minua. Joka tapauksessa käymme nyt sisään.» Hän astui huoneeseensa, istuutui sohvaan ja kehoitti Effiä istuutumaan viereensä. »Berlinissä oli olo sievää, en ollut osannut odottaakaan; mutta kaikesta ilostani huolimatta olen koko ajan ikävöinyt takaisin. Ja kuinka kauniilta näytätkään! Hieman kalpea ja hieman muuttunut, mutta se sopii sinulle.»

Effi punastui.